Hiilineutraaliksi itseään huijaamalla?

Helsingin ilmastotavoite näyttää kunnianhimoiselta, mutta mahdollistaa vesittyneen toteutuksen. Maaliksi on asetettava niin sanottu syvä hiilestä irtautuminen, deep decarbonisation.

 

Helsinki asettaa tavoitteeksi 60 prosentin päästövähennystavoitteen vuodelle 2030 ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteen vuodesta 2050 vuoteen 2035. […] Hiilineutraalisuustavoite määritellään tavalla, joka vastaa yleistä käytäntöä Suomessa.

Näin lausuu Helsingin tuore strategia ilmastonmuutoksen hillinnästä. Päästöt nollille alle kahdessakymmennessä vuodessa. Kuulostaa hyvältä eikö vain? Mutta mitä itse asiassa tarkoittaa hiilineutraalisuus yleisen suomalaisen käytännön mukaisesti määriteltynä?

Vastaus löytyy Suomen ympäristökeskuksen Hinku-hankkeesta. Hiilineutraali on sen kriteeristössä kunta, jonka päästöt ovat vuonna 2030 vähentyneet 80 % vuodesta 2007. Hiilineutraalisuus ei siis tarkoita tässä yhteydessä nollapäästöjä, vaan päästöjen pudottamista neljä viidesosaa.

Päästöjen noin merkittävä pudottaminen on tietenkin valtavan hieno asia sekin. Ongelma on siinä, että todellisuudessa edes tätä ei tarkalleen ottaen välttämättä tavoitella. Bioenergiaa pidetään nyt Hinku-hankkeessa laskennallisesti päästöttömänä, mutta todellisuudessa näin ei useinkaan ole. Tämänhetkinen ajatus on  Helsingissäkin lisätä puun polttoa. Kasvava puu sitoo palaneen puun hiilen, mutta aivan liian hitaasti. Päästövähennyksiä tarvitaan nopeasti. 

On varsin mahdollista, ettei riittäviä pudotuksia päästöihin saada edes nämä temput huomioiden aikaan. Silloin kuvaan astuu kompensaatio, jossa omat päästöt korvataan vähennyksillä jossain muualla. Toteutustavasta riippuen tämä voi olla ihan hyväkin keino, mutta pidemmän päälle kestämätöntä. Kaikki eivät voi kompensoida päästöjään, vaan ilmastonmuutos saadaan kuriin vain luopumalla fossiilisesta energiasta – tai mielellään aika lailla kaikesta polttamisesta – ihan oikeasti.

Ilmastonmuutoksen edessä ei voi huijata itseään loputtomasti. Helsingissä pitää tavoitella päästötöntä tulevaisuutta aidosti ja ennakkoluulottomasti laskennallisten temppujen sijaan. Maalina on oltava niin sanottu syvä hiilestä irtautuminen, “deep decarbonization”. Termillä tarkoitetaan sitä, että tavoitteeksi otetaan päästöjen radikaali lasku aivan murto-osaan, ja suunnitellaan vähennykset alusta asti osaksi tätä kokonaisratkaisua – ja että muistetaan huomioida muukin kuin sähkön tuotanto, joka on itse asiassa palapelin ehkä helpoin osa.

Esimerkiksi tuulella, auringolla ja lämpöpumpuilla voidaan vähentää Helsingin päästöjä ihan huomattavasti. Ei kuitenkaan läheskään hiilineutraalisuuteen asti, sillä niiden rinnalla on tuotettava kaukolämpöä ja säätövoimaa – tai ennennäkemättömän mittakaavan energiavarastoja. Yksi analogia on, että matkatessa kuuhun ensimmäiset kymmenen kilometriä on toki helppo mennä lentokoneella, mutta perille pääsyyn tarvitsee silti raketin.

Syvä hiilestä irtautuminen ei siis ole helppoa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Mielenkiintoisen ja ehdottomasti tutustumisen arvoisen ratkaisuehdotuksen esittää Rauli Partanen tuoreessa raportissaan. Partasen ehdotus perustuu hajautettuun ydinvoimaan, jolla tuotetaan kaukolämpöä ja vetyä liikennetarpeisiin. Utopiaa, sanoisi joku, mutta itse asiassa yksi harvoista laskelmista, joilla oikeasti saavutetaan päästöttömyys ja matikka täsmää.

Helsinki haluaa strategiansa mukaan kantaa modernia ilmastovastuuta. Nyt riskinä on, että vastuun sijaan valitaan liian höttöinen tulkinta hiilettömyydestä.