Puheenvuoro puoluekokouksessa Tampereella 18.6.2017: Ydinvoima ei saa olla vihreille kynnyskysymys

”Arvon puoluekokous, mainiot vihreät tyypit,

Tämän päivän politiikan puheenvuoroissa ilmastonmuutoksen hillintä näyttäytyy usein alue-, talous- tai imagopolitiikan keppihevosena. Samalla uhkaa unohtua, että oikeasti kyseessä on valtava ja vaikea globaali haaste, jonka pitäisi määrittää oikeastaan kaikkea päätöksentekoa, ja jota ei olla vielä läheskään ratkaistu. Haastetta lisää se, että samalla on annettava edelleen kasvavalle väestölle mahdollisuus vaurastua, ja pysäytettävä meneillään oleva kuudes sukupuuttoaalto.

Tässä tilanteessa ei ole varaa nirsoilla ratkaisuiden kanssa. Nykytiedon valossa ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ilman ydinvoimaa on varmasti vaikeaa ja kenties käytännössä mahdotonta. Puheenjohtajakisassa nähtiin, ettei ydinvoimaa ei enää vastusteta vihreissäkään henkeen ja vereen. Silti vahva vastustus kaikuu kannanotoissa kerta toisensa jälkeen, ja se meihin leimallisesti myös liitetään.

Meidän jengissä on tapana toistella, että ydinvoima on hidasta, kallista ja vanhanaikaista – ja että siihen liittyy ratkaisemattomia ongelmia. Suosittelen jokaista näitä sanoja toistavaa perehtymään asiaan laaja-alaisesti ja pohtimaan, onko todella näin, ja ennen kaikkea: mihin verrattuna? Mitä vaihtoehdot todella tarkoittavat, kun ne laskee auki

Vihreän energiapolitiikan pitää olla tavoitteiden suhteen kunnianhimoista ja keinoja arvioidessa pragmaattista ja tiedepohjaista. Siksi minimivaatimus on, ettei ydinvoima ole jatkossa meille minkäänlainen kynnyskysymys – vielä parempi olisi, että puolue hyväksyisi ydinvoiman yhtenä päästöttömänä energiamuotona muiden rinnalla.”

puoluekokous

Kuva: Nadja Kiiskinen

Trump on ilmastorikollinen, mutta kuinka paljon parempia me oikeasti olemme?

Trumpin vetäytyminen Pariisin sopimuksesta on  tragedia, mutta monelta unohtuu että ilman riittäviä tekoja koko sopimus on lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Presidentti Trump ilmoitti eilen Yhdysvaltojen irtautuvan Pariisin ilmastosopimuksesta. Päätöstä on seurannut valtava tyrmistys, ja lukuisat valtionpäämiehet ympäri maailmaa ovat jyrähtäneet vastalauseita. Muun muassa Ranskan Emmanuel Macron kutsui tekoa historialliseksi erehdykseksi, Saksan Merkel puolestaan julisti pettymystä ja entistä kovempaa tahtoa ilmastonmutoksen torppaamiseksi ja samalla linjalla jatkoi Juha Sipiläkin. Varsinainen yllätys tämä tuskin juuri kenellekään oli, paitsi siltä osin että tällä kertaa sekoileva ja harhainen Trump oikeasti piti sanansa.

Päätös on surullinen uutinen ja valtava virhe. Silti koko rytäkässä tuppaa unohtumaan pari tärkeää asiaa. Ensinnäkään Pariisin ilmastosopimus ei vielä itsessään riitä hillitsemään ilmastonmuutosta siedettävälle tasolle. Toisekseen sopimuksessa mukana olevista maista vain harva jos yksikään toteuttaa vakavissaan sen vaatimaa politiikkaa.

Pariisin sopimus asettaa tavoitteeksi korkeintaan 1,5 tai 2 asteen globaalin lämpenemisen. 1,5 on nykytiedon valossa täyttä fantasiaa, eivätkä nykyiset maakohtaiset sitoumukset riitä lähellekään edes kahden asteen tavoitteeseen. Ajatus onkin, että sopimus johtaisi sitoumusten säännölliseen tiukentamiseen. Tapahtuuko näin, jää nähtäväksi. Bill McKibbeniä lainaten: Pariisin sopimus ei pelasta maailmaa, mutta se pelasti mahdollisuuden maailman pelastamiseen. Joka tapauksessa selvää on, ettei ilmastonmuutos pysähdy paperilla vaan se vaatii massiivisia muutoksia energian tuotantoon ja talouteen ympäri maailman, eikä se ole helppoa.

Näiden muutoksien vaatimaa politiikkaa ei vielä näy maailmalla liiaksi. Suomen energia- ja ilmastostrategia ei vähennä päästöjä ainakaan riittävästi ja uhkaa samalla luonnon monimuotoisuutta.  Saksalle ydinvoima on edelleen ilmastonmuutosta suurempi paha, eikä päästöjä saada laskemaan aikataulussa, ja sama hulluus uhkaa levitä naapuriin Sveitsiinkin. Trudeaun Kanada ei aio jättää öljyhiekkaansa maahan. Vastaavaa puheiden ja tekojen ristiriitaa löytyy kaikkialta –  edellä mainitut esimerkit ovat vieläpä kaikki vauraita, edistyksellisiä maita. Köyhyydestä nousevan kolmannen maailman energianjano on vielä valtavampi haaste.

Trump ansaitsee kaiken nostamansa kiukun ja raivon. Silti näen tässä myös mahdollisuuden ja paikan vaikuttaa. Kun kaikki nyt kilpaa heristelevät sormea ja vakuuttavat pysyvänsä mukana, meidän on aika kysyä mitä se oikeasti tarkoittaa. Milloin ryhdymme tosissaan tekoihin, sen sijaan että ilmastopolitiikka on elinkeino- ja imagopolitiikan jatke? Jollei Pariisin sopimus johda tekoihin, on siinä mukana olo lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Kolmen toiveen lista seuraavalle puheenjohtajalle

Seuraava puheenjohtaja voi tehdä vihreistä valtapuolueen ja itsestään pääministerin. Päästäkseen siihen kannattaa rakentaa puoluetta, joka on aidosti tiedemyönteinen, uudistaa taloutta vastuullisesti ja purkaa politiikan vastakkainasettelua.

 

Vihreät vaihtaa puheenjohtajaa mielenkiintoisessa tilanteessa. Kunnallisvaaleissa saavutettiin historiallinen tulos. Mikään vihreä puolue Euroopassa ei ole koskaan kerännyt näin laajaa kannatusta valtakunnallisissa vaaleissa. Seuraavalla puheenjohtajalla voi olla vain yksi tavoite. Vihreistä tehdään valtapuolue, joka kilpailee tosissaan pääministerin paikasta tulevissa eduskuntavaaleissa.

Tavoite on kunnianhimoinen, muttei mahdoton. Tärkeitä edellytyksiä ovat rohkeus laventaa puolueen näkökulmia ja maltti rakentaa suosiota pitkäjänteisesti ja kestävästi. Tähän liittyen itselläni on kolme toivetta tulevalle puheenjohtajalle.

1.  Kiihkoton suhtautuminen ydinvoimaan

Ilmastonmuutoksen hillitseminen kestävälle tasolle on politiikan tärkeimpiä tavoitteita juuri nyt. Tehtävä on vaikea, ja rajaamalla ydinvoima keinoista ulos se on vielä vaikeampi tai jopa mahdoton. Vihreiden linja on silti ollut ydinvoiman näkyvä vastustaminen. Lisärakentaminen on kynnyskysymys, ja kärkipoliitikkojen puheissa ydinvoima asetetaan jatkuvasti vastakkain uusiutuvan energian kanssa, vaikka ratkaisevaa pitäisi olla päästöjen vähentäminen.

Tästä pitää päästä eroon. Imago tiedepuolueena on ontto, jos tiedettä ei uskota.

Vanhentunut ydinvoimakanta ei ehkä ole suurelle yleisölle kynnys äänestää, mutta se on jatkuvasti esiin nouseva puheenaihe ympäristöstä, tieteestä ja teknologiasta kiinnostuneiden parissa. Tämän porukan symbolinen arvo ja vaikutusvalta on kokoaan suurempi, ja päivittämällä ydinvoimakantaansa puolue kasvattaisi uskottavuuttaan massiivisesti. Vihreiden laaja äänestäjäkunta suhtautuu muutenkin aiheeseen puolueen linjoja avarammin, ja avoimesti ydinvoiman puolesta liputtava vihreä ehdokas voi tänä päivänä menestyä vaaleissa mainiosti.

Aivan minimivaatimus uuden puheenjohtajan linjalle on se, ettei ydinvoimasta tehdä minkäänlaista kynnyskysymystä, vaikka sen vastustamista jatkettaisiin. Paljon pidemmälle veisi se, että seuraava puheenjohtaja lausuisi kolme sanaa, jotka olisivat vihreässä politiikassa vallankumouksellisia, mutta ilmastokriisin edessä välttämättömiä. Ne sanat kuuluvat näin:

”En vastusta ydinvoimaa.”

2. Kirkkaasti vihreä ote talouteen

Nykytilanteessa, jossa hallituksen muodostavat oikeistopuolueet ja me olemme oppositioissa, on helppo luisua ajatukseen punavihreästä vaihtoehdosta. Siksi kaipaankin tulevalta puheenjohtajalta jämptiä linjaa puolueen asemointiin poliittisella kartalla. Vihreät ei ole vasemmistopuolue. Vihreät on pragmaattinen talouspuolue, joka ajaa vastuullista ja kestävää talouspolitiikkaa ja toimivia markkinoita. Vihreät on todellinen vaihtoehto ideologiaan ja eturyhmiin lukkiutuneille puolueille oikealla ja vasemmalla. Puolueeseen mahtuu talouslinjoiltaan monenlaista porukkaa, ja hyvä niin – se mahdollistaa freesin ja rikkaan keskustelun ja uudenlaiset avaukset.

Vihreiden pitää myös pystyä kyseenalaistamaan sellaiset vasemmiston järkkymättömät pinttymät kuten NATO-vastaisuus ja AY-liikkeen koskematon asema.

Seuraava puheenjohtaja saa olla kallellaan mihin suuntaan vain, mutta on tärkeää ettei koko puoluetta asemoida oikealle tai vasemmalla. Suomessa on kysyntää politiikalle, jolla taloutta ja hyvinvointia parannetaan ennakkoluulottomasti etsimällä ja ehdottamalla ratkaisuja, jotka toimivat – väristä riippumatta.

3. Vastuullinen linja viestintään

Oppositiossa vihreiden linja on ollut aktiivinen ja ärhäkkä kommentointi hallituksen tekemisiin. Se on perusteltua: Hallitus on tehnyt paljon surkeita päätöksiä, ja niihin pontevasti puuttumalla on epäilemättä nostettu puolueen näkyvyyttä ja kannatusta. Silti mopo on välillä lähtenyt jo hieman käsistä. Hallitusta ei ainoastaan kritisoida, sitä demonisoidaan. Välillä tuntuu, että hallituspuolueiden edustajien toimet ja puheet tulkitaan tarkoituksellisesti huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja tärkeintä on paukuttaa tämä tulkinta ja oma tuohtumus nopeasti mahdollisimman laajalle yleisölle – ei niinkään kuunnella vastapuolen perusteluita tai käydä rakentavaa keskustelua.  

Toki tällaisen populismin mestarit löytyvät edelleen aivan muualta kuin vihreistä, mutta kehitys on huolestuttavaa ja johtaa jatkuessaan ikäviin asioihin. Ensinnäkin, vaikka kärkkäällä opportunismilla voi kerätä suosiota, sillä kerää myös laajaa vastustusta. Näistä jälkimmäistä on paljon vaikeampi purkaa kuin ensimmäistä menettää. Toisekseen, joka asiasta äärimmilleen tuohtuminen johtaa kannanottojen inflaatioon. Sutta ei voi parkua loputtomasti, ja olisi tärkeää keskittyä asioiden isoon kuvaan. Kolmas ja kaikkein tärkein pointti on se, ettei suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa saa päästää polarisoitumaan nykyistä enempää. Äärikuplautuneen poliittisen kulttuurin seurauksia voi seurata Atlantin takaa, ja jälki on rumaa.

Puheenjohtaja ei tietenkään yksin määrää miten kukakin asioita viestii, ja hyvä niin. Omilla ulostuloillaan ja kannanotoillaan voi kuitenkin muokata kuvaa koko puolueesta. Toivon, että se kuva on vastuullinen, harkitseva ja rakentava.

En ole itse ihan vielä päättänyt, kenelle oman ääneni kisassa annan. Valinta on tarkan harkinnan paikka. Suomessa on paitsi kannatukseltaan maailman suurin, myös kannoiltaan paras vihreä puolue. Oikeissa käsissä siitä tulee vielä isompi ja parempi, ja se on loistava asia tälle maalle.

Ps. Kannattaa lukea myös Panu Laturin erinomainen kirjoitus aiheesta.

Kiitos luottamuksesta, nyt alkaa itse työ

Vihreiden hopeasijasta huolimatta Helsinkiin saatiin skarppi valtuusto ja kelpo pormestari. Tästä alkaa fiksumman Stadin tekeminen.

 

Äänet on nyt laskettu ja tarkastettu, ja lopullisena saldona on 949 ääntä ja valtuutetun paikka. Tähän hommaan lähtiessäni asetin tavoitteeksi kerätä tuhat ääntä ja mennä läpi – äänistä nyt vähän jäätiin, mutta se oikeasti merkittävä tavoite toteutui. Kiitos äänestäjille, tsemppaajille ja lahjoittajille tuesta ja luottamuksesta!

Vaali-iltana valintani saattoi tulla monelle yllätyksenä. Minulle ei. Sain tuekseni kampanjaan mielettömän pätevän porukan, ja kaiken sen kiinnostuksen ja tsempin perusteella, mitä verkossa ja kadulla kohtasin, olin aika varma että ääniä on tulossa. Usko omiin mahdollisuuksiin kääntyy innoksi, joka puolestaan näkyy siinä, miten kampanjaa tekee. Siksikin valtavan iso kiitos kaikille teille, jotka matkan varrella kannustitte eteenpäin!

Kokonaisuutena fiilis Helsingin vaalituloksesta on kaksijakoinen, mutta positiivinen. Pormestarivaalissa tuli selkeästi takkiin, enkä usko että kukaan muu vihreä pormestariehdokas Pekka Haavistoa lukuun ottamatta olisi voinut tulosta ratkaisevasti muuttaa. Onnittelut Vapaavuorelle voitosta, uskon että Jannesta tulee erittäin hyvä pormestari.

Kakkossijasta huolimatta vihreille tuli kuitenkin lisää paikkoja, ja läpi saatiin todella skarppi porukka. Vapaavuoren vaaleihin valitsema imago ja agenda kertovat nekin siitä, että vihreiden ajamalle urbaanille visiolle on imua ja kannatusta laajasti. Joukkoliikenteen, pyöräilyn ja ympäristön puolustamista ei pidäkään omia vain vihreille, sillä puolueiden paikkaluvuilla on lopulta vain välinearvoa. Olennaisempaa on se, mitä politiikassa saadaan aikaan ja mihin suuntaan kaupunkia viedään. Sen suhteen olen Stadin osalta nyt todella luottavainen.

Kaikki fanittamani pätevät tyypit eivät harmi kyllä tulleet valituksi. Esimerkiksi Hannu Oskala, Mikko Särelä, Lilja Tamminen ja Mikko Kiesiläinen ovat niin kovan kaliiberin varavaltuutettuja, että toivon vielä näkeväni jokaisen tärkeässä pestissä tekemässä tulevaisuuden Helsinkiä. Muitakin nimiä voisi tähän droppailla: kaiken kaikkiaan vihreillä oli aivan uskomattoman kova lista, ja olen varma että ilman Vapaavuorta olisimme nyt Stadin isoin puolue. Monia varsin fiksuja tyyppejä valittiin tietysti muistakin jengeistä, ja odotan innolla yhteistyötä esimerkiksi uusina nousevien Matti Parpalan, Eve Heinäluoman ja Petrus Pennasen kanssa.

Tästä se työ sitten alkaa. Uusi valtuusto aloittaa kesäkuussa, mutta sitä ennen edessä ovat neuvottelut luottamustoimipaikoista. Kevään kuvioissa on myös paljon perehtymistä ja tutustumista muihin valtuutettuihin. Ja vaikka vaalit ovat ohi, muistakaa olla vaativia äänestäjiä – älkää päästäkö meitä helpolla!

Ps. Blogin kirjoittaminen jatkuu myös, ja lupaan jatkossa panostaa tunnelmapostausten sijaan asiasisältöön.

Viisi syytä äänestää jotakuta muuta

Jokainen ääni on tervetullut, mutta jollet halua nähdä isompaa, tiiviimpää ja tasa-arvoisempaa kaupunkia, kannattaa etsiä toinen ehdokas.

 

Helsingissä on kuntavaaleissa ehdolla 1084 ehdokasta, joiden joukosta yli puoli miljoonaa äänioikeutettua etsivät sitä omaansa. Uskon, että olen monille aivan erinomainen ehdokas. Ihan jokaiselle en kuitenkaan sovi. Tässä on viisi syytä etsiä äänelleen joku muu kohde.

1. Uskot, että vain oman ryhmäsi edustaja voi ajaa asiaasi

En ole nainen, eläkeläinen, opiskelija tai maahanmuuttaja. En myöskään asu Lauttasaaressa, Kontulassa tai edes Oulunkylässä. Aion silti ajaa myös näiden ihmisryhmien ja alueiden asiaa. Vaikka olen kalliolainen mies, kiinnostaa minua ihan jokaisen mielipide, ja haluan olla perillä erilaisita näkökulmista. Kaupunginvaltuutettu edustaa periaatteessa äänestäjiään, mutta uskon että tästä kaupungista löytyy iso määrä ihmisiä, jotka haluavat antaa äänen Helsinkiä kokonaisuutena funtsivalle ehdokkaalle. Haluan ajaa koko kaupungin etua.

2. Haluat laittaa Helsingin rajat kiinni

Vaalikentillä ehkä yleisin urputus liittyy siihen, että jonnekin rakennetaan jotain. Vastaan näihin yleensä, että Helsinki kasvaa ja se on hyvä homma meille kaikille. Ei ihmisiä voi estää muuttamasta muualta tänne, ja rakentamisen vaihtoehtona on asumisen kallistuminen entisestään ja hajanaisen kaupunkirakenteen leviäminen pitkin Uuttamaata. Jos Helsingin kasvun kamppaaminen kaikkien kustannuksella kiinnostaa, äänestä Väyrystä.

3. Et ota ilmastonmuutosta tosissasi

Ilmastonmuutos on ehkä aikamme tärkein poliittinen kysymys. Seuraavien vuosikymmenien aikana koko globaali energiajärjestelmä pitää muuttaa, ja se heijastuu kaikille päätöksenteon tasoille. Stadissa se tarkoittaa kaupunkirakenteen tiivistämistä, liikenteen sähköistämistä ja joukkoliikenteeseen panostamista, ja päästöttömään energiaan panostamista. Ilmastonmuutosta ei silti voi enää kokonaan pysäyttää, ja myös siihen sopeutuminen pitää huomioida politiikassa. Hulevesien hallinta ja viemäröinti eivät ehkä sytytä suurta yleisöä, mutta niiden unohtaminen käy kalliiksi.

4. Olet kaupunkikonservatiivi

Helsingin siluettia ei saa sotkea, wau-arkkitehtuuri on uhka ja Vanhankaupunginkoski on syytä pitää padottuna –  päinvastoin, sanon minä. Kaupunki elää ja muuttuu ajan myötä, ja kulttuuriperinnön suojelu on vain yksi tekijä muiden joukossa kun kaupunkia suunnitellaan. Helsinkiin ei saada lisää maata, joten rakennusten on syytä kurottaa korkeammalle. Stadi on oiva paikka kokeilla uusia materiaaleja, tyylejä ja rakenteita, ja tämä pitää mahdollistaa löysäämällä kaavatason kontrollia.

5. Olet tiukasti vasemmalla – tai oikealla

Vaalikoneiden mukaan olen oikeistolainen vasemmistopuolueessa. Sopivalla kysymyksenasettelulla näin varmaan onkin, mutta itse koen olevani talouspolitiikassa lähinnä pragmaattinen. Politiikassa pitää tehdä sitä, mikä tutkitusti toimii, eikä lukkiutua ideologiaan. Talousnäkemyksissäni onkin elementtejä sekä oikealta että vasemmalta. Markkinat ovat erittäin tehokas työkalu, mutta vain oikein säänneltynä ne luovat kestävää hyvinvointia. Yksityistäminen ei itsessään ole hyvä tai huono asia – toteutus ratkaisee. Tuloerojen voimakaskin tasaaminen on fiksua myös talouskasvua tavoitellessa. Tuottavuuseroja voimistavan digitalouden edetessä pragmaattisen linjan tärkeys vain korostuu.

Rehellisenä poliitikkona otan toki ilolla vastaan jokaisen saamani äänen. Jos ylläolevat luonnehdinnat osuvat kohdalleen, en kuitekaan todennäköisesti aja edustamiasi arvoja. Jos eivät osu, niin paina nimi ja numero mieleen.

Iloa ehdokkaan valintaan ja vaaliuurnille!

Fennovoima on surkea hanke, jolle toivon kaikkea parasta

Fennovoiman kaatuminen tekisi massiivisen loven Suomen päästövähennyksiin, eikä hankkeen taloudellisia ja geopoliittisia riskejä voi enää välttää. Paras vaihtoehto onkin hyväksyä hanke ja toivoa, että se toteutuu ilman suurempia ongelmia.

 

Fennovoiman valmisteilla olevassa ydinvoimalassa on moni asia pielessä. Se rakennetaan yhdessä Venäläisen valtionyhtiön kanssa aikana, jona tiukat kytkökset itänaapurin valtionjohtoon kannattaisi pitää vähissä. Voimalaitosalue on uusi ja vaatii infran rakentamisen nollasta, eikä ydinjätteen loppusijoituspaikkaakaan vielä tiedetä.

Kiistellyn ydinvoimahankkeen tulevaisuus on kuntien käsissä. Jos kunnalliset energiayhtiöt irrottautuvat hankkeesta sankoin joukoin, on Hanhikiveen rakennettavan voimalaitoksen taru lopussa. Jotkut puoluetovereistani ovat tällaista ehdottaneetkin, ja ymmärrän sen hyvin. Oma johtopäätökseni on silti erilainen: Suomen, maailman ja ilmaston kannalta on parasta, että Fennovoiman hanke toteutuu sujuvasti ja mallikkaasti, eikä hanketta kannata kammeta tarkoituksella nurin. Tällainen näkemys vihreältä voi olla monelle yllätys. Ohessa siis liuta perusteluita mielipiteelleni.

  1.      Suomen päästövähennykset lepäävät lisäydinvoiman harteilla

Hanhikiven voimalaitoksen odotetaan tuottavan 9,6 terawattituntia sähköä vuodessa 2020-luvun puolesta välistä alkaen. Odotus tuuli- ja aurinkovoiman kokonaisvuosituotannolle vuonna 2030 on 9 TWh. Fennovoiman voimala tuottaisi siis valmistuessaan enemmän päästötöntä sähköä kuin kaikki Suomen lähitulevaisuudessa rakennettavat tuuli- ja aurinkovoimalat yhteensä. Toki tuulta ja aurinkoa voi rakentaa enemmänkin, mutta tuo ennakoitu 9 TWh sisältää jo varsin massiivisen lisärakentamisen verrattuna nykytilaan, ja tyypillisesti edullisimmat sijainnit ja tuotantomahdollisuudet hyödynnetään ensimmäisenä. Voi siis miettiä, miten realistista olisi tuplata suunnitellut lisäykset. 

Käytännössä Fennovoimasta luopuminen vaatisi toisen lisäydinvoimahankkeen, puun polton hurjan kasvattamisen tai asetetuista ilmasto- ja energiaturvallisuustavoitteista tinkimisen. Vaikka puu on polttoaineena uusiutuva, se ei ole päästötön ja puunpoltto on laajentuessaan vakava uhka metsäluonnon suojelulle. Vaaditun mittakaavan energiansäästöön en myöskään usko, etenkään kun liikenne pitäisi siirtää kulkemaan sähköllä.

  1.      Irrottautuminen nyt olisi kallista ja vaikeaa

Fennovoiman hanketta arvostellaan usein kalliina, mutta kalliiksi kävisi hankkeen kaataminenkin. Kuntien energiayhtiöitä sitovat jo tehdyt sopimukset, joiden purkaminen olisi kallista ja vaikeaa. Kuinka kallista ja vaikeaa, sitä on mahdoton tarkkaan arvioida ilman yksityiskohtaista tietoa sopimuksista, mutta tämäntyyppistä pitkäjänteistä hanketta tuskin on muotoiltu kovin löyhästi paperille.

Energiayhtiöt voisivat toki myydä osuutensa pois. Ostajia vaan ei ole. Mistä se sitten kertoo? Lähinnä siitä, ettei päästötön energiantuotanto ole hyvä bisnes ilman erillisiä tukia. Ydinvoimala maksaa itsensä hitaasti takaisin, mutta se tuottaa turvallista ja varmaa energiaa helposti ennakoitavalla hinnalla vuosikymmeniä. Jos jostain on mielestäni perusteltua maksaa hieman lisähintaa julkisin varoin, niin juuri tällaisesta yhteiskunnan ja ympäristön kannalta hyödyllisestä pitkän tähtäimen toiminnasta. Vielä parempi vaihtoehto olisi tietysti periä päästöistä niiden todellinen hinta, jolloin markkinat toimisivat oikein.

  1.      Hankkeen geopoliittinen riski on jo toteutunut

Yksi peruste vastustaa Fennovoimaa on sen vahva ulko- ja turvallisuuspoliittinen kytkös. Hankkeen pelätään lisäävän Venäjän vaikutusvaltaa Suomessa, eikä varmasti aivan suotta. Tämän estämisessä ollaan jo myöhässä. Virhe tapahtui kun Fennovoiman periaatepäätös pidettiin eduskunnassa voimassa reaktoritoimittajan ja yhteistyökumppanin vaihduttua.

Tällä hetkellä voimalaitoksen valmistelu on jo pitkällä, ja jos hanke nyt yksipuolisesti kaadettaisiin suomalaisten toimesta, Venäjä vastaisi aivan varmasti melkoisella kiukulla. Valmis voimalaitos sen sijaan on huoltovarma vehje, joka surruttaa meille sähköä riippumatta siitä millä mielellä Moskovassa ollaan. 

Maailma on siitä harmillinen paikka, että asioita on helpompi rikkoa kuin korjata. Energiapolitiikan aiemmat virheet meillä ja maailmalla ovat ajaneet meidät tilanteeseen, jossa Fennovoiman voimalan hyväksyminen on sen kaatamista pienempi paha. Mikäli hanke kuitenkin pysäytetään tai se kaatuu ongelmiinsa, on aloitettava keskustelu uudesta lisäydinvoimasta. Ilmastonmuutos ei odota.

Olen yksi vihatuista pyöräilijöistä, ja näin meistä pääsee eroon

Pyöräilykulttuuri ei ole asennekysymys vaan kaupunkisuunnittelun tuotos. Pyöräilyn edistäminen hyödyttää jokaista kulkumuodosta riippumatta.

Pakko tunnustaa: Olen törttö pyöräilijä. Pyörästäni puuttuu kiinteä valo, ajan yleensä ilman kypärää, monesti ilman käsiä ja joskus jopa napit korvilla. Liikennesääntöjä noudatan tilanteen mukaan sovelletusti puikkelehtiessani muun liikenteen seassa. Oranssissa sinkulassani on vain yksi vaihde, ja aika usein se on täysiä.

Tässä ei tietenkään ole mitään kehuttavaa, vaan kyse on hölmöstä käytöksestä, joka pitää kitkeä pois. Verkossa ja lehtien palstoilla tarjotaan usein lääkkeeksi asennemuutosta. En itse usko tähän. Oikeasti pyöräilykulttuuri paranee kaupunkisuunnittelulla.

On ollut ilo seurata, kuinka kaltaiseni suhaajat ovat jatkuvasti kutistuva vähemmistö Helsingin pyöräilijöiden joukossa. Suurin osa polkee kaikessa rauhassa ja noudattaa sääntöjä säntillisesti. Taustalla on kaupungin panostaminen pyöräilyyn. Heräsin itse tähän ilmiöön aikanaan pyöräillessäni työmatkalla Kööpenhaminassa. Tuhansien pyöräilijöiden virrassa oli pakko pysyä ruodussa, ja samalla sai ihailla kuinka sujuvasti tanskalaiset pukumiehistä hupparikansaan kuljettivat fillareillaan itsensä töihin, lapsensa hoitoon ja tavarat perille.

Helsinki saa siis juuri niin hyvän pyöräilykulttuurin kuin se ansaitsee. Jos pyöräilyn edellytykset ovat huonot, valikoituu fillarin selkään vain se sitkein porukka, jossa rämäpäät ja kiukkuiset miehet trikoissa ovat yliedustettuina. Lisäksi huono pyöräilyinfra tekee sääntöjen noudattamisesta käytännön liikkumisessa mahdotonta, ja kun tottuu suhtautumaan sääntöihin lähinnä ohjeellisina, rapautuu pyöräilykäytös entisestään.

Kun edellytykset ovat kunnossa, pyöräily on houkutteleva liikkumismuoto kaikille, ja keskimäärin kaupunkilaiset ovat varsin mukavaa ja hyväkäytöksistä väkeä. Kun pyörällä liikkuu kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä kaikenlaisilla asioilla, sulautuu pyöräily osaksi kaupungin liikennettä mukavasti. Toimiva pyöräilyinfra ja kriittinen massa pyöräilijöitä pakottaa lopulta myös kaltaiseni törttöilijän kaidalle polulle.

Nyt näyttää onneksi siltä, että tämä on tulevaisuus Helsingissäkin. Meidän täytyy vain jatkaa jo aloitettua hyvää työtä pyöräilyn puitteiden parantamiseksi, ja nostaa samalla työn kunnianhimoa. Laajempi kaupunkipyöräverkosto, lisää baanaa, huolellisempaa pyöräilyinfran suunnittelua – hommaa riittää vielä, vaikka suunta on oikea.

Fillaroinnin edistäminen ei ole keneltäkään pois. Niidenkin, joita polkeminen ei innosta, kannattaa iloita kehityksestä kohti aitoa polkupyöräkaupunkia. Jokainen kollega satulassa voi olla yksi auto vähemmän iltapäiväruuhkassa, jokainen tavarapyörä tuo yhden vapaan parkkipaikan lisää ja jokainen hyvin suunniteltu pyöräkaista vähentää kävelijöille kelloa päristäviä fillaristeja. Enemmän pyöräilyä tarkoittaa lopulta sujuvampaa ja turvallisempaa liikennettä kaikille.

Aion siis lopettaa törttöilyni – en vain parantamalla omaa käytöstäni vaan ajamalla koko Helsinkiin parempaa pyöräilyinfraa. Siksi allekirjoitin myös Helsingin Polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit

 

”Huippu jätkä, väärä puolue” – ei, olen juuri oikeassa puolueessa ja tässä kolme syytä siihen

Vihreät on tänä päivänä liberaali, pragmaattinen ja vastuunsa kantava yleispuolue, jota voi äänestää kuka tahansa. Suomalaisessa järjestelmässä myös äänestäjällä on suoraa valtaa siihen, millaiseksi puolueet muovautuvat.

 

Yksi aika tyypillinen kunnallisvaaliehdokkuudestani saamani palaute liittyy puoluevalintaani. Joitakin asia kiinnostaa yleisellä tasolla, toisilta tulee koko lailla suora ilmoitus, että vihreät on väärä puolue ja ääni voi siksi jäädä saamatta. Kaltaiseni pragmaattisen liberaalin voikin kuvitella myös jonkin toisen puolueen listoille. Asiaa aikanaan pitkään harkinneena olen silti varma siitä, että olen valinnut aivan oikein. Tässä muutama syy siihen, miksi:

  1. Vihreät on johtava pro-market-puolue

Markkinat ovat erinomainen tapa järjestää asioita yhteiskunnassa. Vapaa kilpailu tuo kustannustehokkuutta ja innovaatioita, ja siten hyvinvointia kaikille. Politiikkaa, joka pyrkii toimivien markkinoiden luomiseen, voi kutsua pro-market-politiikaksi. Moni tuntuu ajattelevan, että yritysten etujen ajaminen on tällaista markkinoiden edistämistä. Näin ei kuitenkaan ole. Se on valikoituja, usein johtavassa asemassa olevia yrityksiä tukevaa pro-business-politiikkaa, ja vapaampi kilpailu on monelle asemaansa turvanneelle yritykselle pahin kauhukuva. Esimerkiksi energiapolitiikkaa ei siis pidä tehdä energia-alan yritysten ehdoilla, eikä sote-linjauksia voi vetää terveysalan yritysten mielen mukaan. Siltä osin kuin bisnestä on tarpeen tukea, se pitää tehdä tavoitelähtöisesti ja kohdentaa ennemminkin pienten ja keskisuurten yritysten kuin isojen firmojen eduksi. 

Kun seuraa vihreiden toimintaa Helsingissä, tai esimerkiksi tuoreita linjauksia yritystukien uudistamisesta, on ihan perusteltua väittää, että vihreät on tämän maan johtava pro-market puolue. Vasemmistopuolueet ovat lähtökohtaisen skeptisiä vapaata kilpailua kohtaan, ja keskustan siltarumpupolitiikka on sekin usein markkinavastaista. Kokoomus mielletään elinkeinoelämän edistäjäksi, ja monesti ihan perustellusti. Tiiviit suhteen yritysmaailmaan kääntyvät kuitenkin helposti yritysten suosimiseksi markkinoiden sijaan. Esimerkiksi kokoomusvaikuttajien kietoutuminen terveysalan jättiyritysten johtoon näyttää huolestuttavalta varsinkin juuri massiivisen sote-uudistuksen alla. Oikestopuolueiden ajatus markkinoista on myös usein aika rajoittunut, kun ympäristöön ja terveyteen liittyville ulkoisvaikutuksille ei haluta asettaa niiden aitoa hintaa.

Fiksu pro-market-politiikka tunnistaa myös markkinoiden rajat. Tässäkin vihreät ovat nähdäkseni vahvoilla, sillä lopulta puolueessa suhtaudutaan markkinoihin pragmaattisesti työkaluna eikä idealistisesti itseisarvona.

  1. Vihreät on edelleen ainut vihreä puolue

Ilmastonmuutoksen hillintä ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ovat tämän vuosisadan suurimpia ja tärkeimpiä poliittisia haasteita. Huoli näistä asioista on merkittävä syy siihen, että olen itse mukana politiikassa. Tätä nykyä ympäristö on jokaisen puolueen agendalla. Silti, kun raaputtaa pintaa syvemmältä, on ilmeistä että vihreät on edelleen puolueista ainoa, joka todella ymmärtää ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kriittisyyden. Puupellot kelpaavat keskustalle luonnoksi, ja kokoomukselle autoilu on usein edelleen usein ihmisen perusoikeus. Vasemmiston tähtäin on palkansaajien lyhyen tähtäimen eduissa, ja ympäristöasiat koetetaan väkisin tulkita oikeisto-vasemmisto-akselilla, mikä ajaa sitten todellisen ympäristöpolitiikan ohi.

Myönnän toki, ettei puolueen nykylinja ole täydellinen ja teen itse töitä sen eteen, että esimerkiksi ydinvoimaan saataisiin fiksumpi kanta. Edes tätä avoimesti tehneenä en ole kertaakaan kuullut keneltäkään vihreältä etten olisi tervetullut puolueeseen. Vihreillä on iso kuva hallussa: Ympäristöstä ja kestävästä kehityksestä on aidosti tärkeää pitää huolta.

  1. Vihreät on isänmaallinen puolue

Suomeen kohdistuu kaksi merkittävää, toisiinsa kytkeytynyttä turvallisuusuhkaa. Ensimmäinen on sisäinen hajaannus, ja sitä ruokkivat tahot jotka pyrkivät luomaan kansallista vastakkainasettelua esimerkiksi yrittämällä sulkea suomalaisuudesta pois siihen kuuluvia ihmisiä synnyinperän, seksuaalisuuden tai maailmankatsomuksen perusteella. Suorien vahinkojen lisäksi muut uskonnollista tai poliittista väkivaltaa ihannoivat liikkeet saavat voimaa tästä vastenmielisestä touhusta.

Toinen uhka on ulkoinen: Venäjä. Naapurissa on itsevaltainen ja laajennushaluinen valtio, joka on itse asemoinut itsensä läntisiä, liberaaleja oikeusvaltioita vastaan. Maantieteelle emme voi mitään, mutta politiikkaa on vaarallista rakentaa hyvän uskon varaan. Suurista puolueista erityisesti keskustalla ja demareilla on omat vahvat myötäilypolitiikkaa ajavat siipensä, ja kokoomus on esimerkiksi Fennovoiman yhteydessä ollut sekin haluton avaamaan silmiä Venäjän vaikuttamisyrityksille. Perussuomalaisten äärisiipi näyttäisi sympatisoivan putinistista politiiikkaa koko ajan suoremmin.

Vihreissä on tehty määrätietoisesti töitä molempiin uhkiin vastaamiseksi. Sisäisiin uhkiin vastaukset löytyvät pidemmän päälle kestävästä sosiaalipolitiikasta, mutta tässä hetkessä myös poliittisella viestinnällä on vaikutusta. Vihreiden viesti on selvä: rasismia, valeuutisia ja kiilan lyömistä kansanryhmien väliin ei voi hyväksyä.

Myös ulkoiseen uhkaan vihreiden linja on viime aikoina ollut varsin johdonmukainen: Venäjän toimien edessä ei voi painaa päätä hiekkaan, Suomella on oltava moderni ja tehokas puolustus ja sitä on kehitettävä yhdessä läntisten kumppanien kanssa. Puolueen hiljattain päivitetty ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on erinomainen, vaikken aivan kaikesta olekaan samaa mieltä.

Täydellistä ei ole, valitsin hyvistä parhaan

Yllämainitun lisäksi vihreät on epäilemättä Suomen modernein puolue sekä omissa toimintatavoissaan että halussaan ajaa ennakkoluulottomasti avoimuutta politiikassa. On meillä silti puutteemme, enkä esimerkiksi pidä siitä, kuinka nyt oppositiokaudella vihreiden riveistä on välillä kerätty irtopisteitä populistisesti rakentavan politiikan tekemisen sijaan. Vastaavasti muissa puolueissa on paljon hyvää ja erittäin skarppia porukkaa. Itse koin pitkän pohdinnan jälkeen vihreät eniten omakseni ja parhaaksi kanavaksi maailman muuttamiseen. En ole katunut päivääkään, ja monet ennakko-oletukseni ovat osoittautuneet varsin vääriksi. Haastankin jokaisen vannoutuneen viherskeptikon avartamaan maailmaansa ja harkitsemaan vihreiden äänestämistä. Suomalaisessa vaalitavassa äänestäjä myös päättää, kuka puolueen listoilta menestyy ja voi siten vaikuttaa suoraan puolueiden äänenpainoihin.

Lopuksi kannattaa muistaa, että liikkuva äänestäjä on demokratian kulmakivi.

Maailmaa pelastetaan väärillä brändeillä, ja se voi tulla kalliiksi

Luomua ja uusiutuvaa energiaa edistetään äänekkäästi ja hyvin aikein. Samalla todelliset vaikutukset jäävät vähälle huomiolle.

Luomuruokaa kouluihin ja uusiutuvaa energiaa piuhoihin ja pattereihin – tällaisia vaalilupauksia on nyt tarjolla vähän joka suunnasta. Lupausten tausta on useimmiten hyvä: ilmastonmuutoksen hidastaminen, ympäristön suojelu tai terveyden edistäminen. Ikävä tosiasia kuitenkin on, etteivät luomu ja uusiutuva energia ole erityisen hyviä keinoja tavoitella näitä erittäin tärkeitä asioita. Ne ovat keinotekoisia leimoja, jotka ovat näennäisessä yksinkertaisuudessaan nousseet hyviin asioihin yhdistettäviksi brändeiksi, mutta ovat monilta osin vailla katetta.

Luomun edut ovat mielikuvia, haitat turhia rajoituksia

Luomutuotannossa rajoitetaan lannoittamisen, tuholaistorjunnan ja jalostuksen keinovalikoimaa sen mukaan, mikä mielletään luonnolliseksi. Luonnollisuus on perusteenaa sikäli erikoinen, että myös luomua tuotettaessa kyse on lopulta luonnontilaisen ympäristön raivaamisesta pitkälle jalostettujen vierasperäisten viljelykasvien tieltä.

Luomun lähtökohdilla ei toki olisi mitään väliä, jos se toimisi erityisen hyvin. Mutta ei: luomun terveys- ja ympäristöhyödyt ovat kiistanalaisia. SIkäli kun niitä on, ne ovat marginaalisia ja luultavasti saavutettavissa ilman jäykkää luomulinjaakin, hyödyntämällä sekä luomuun sopivia että sen kieltämiä menetelmiä. Luomu rajaa tunnetusti ulos esimerkiksi lupaavan geenimuuntelun. Eduksi pitää toki laskea tuotantoeläinten yleensä parempi kohtelu. Eläinten oloja pitäisi kuitenkin parantaa lakeja tiukentamalla, eikä jättää asiaa ristiriitaisen kuluttajabrändin varaan.

Luomun valitsemisessa kaupassa ei siis ole mitään väärää, mutta sen suosiminen politiikassa on perusteetonta. Jos syömisen eettisyyttä, ympäristövaikutuksia ja terveellisyyttä halutaan kiistattomasti parantaa, yksinkertainen ratkaisu on olemassa: Vähennetään lihansyöntiä. Kouluissa kannattaakin panostaa monipuoliseen kasvispainotteiseen ruokaan luomuilun sijasta.

Uusiutuva ei tarkoita kestävää tai päästötöntä

Kun mitataan uusiutuvan energian osuutta kaikesta tuotannosta, Suomi on mainettaan parempi ja yksi Euroopan johtavista maista. Uusiutuvaan energiaan aiotaan vahvasti panostaa jatkossakin. Silti nykystrategia ei vähennä päästöjä käytännössä yhtään vuoteen 2030 mennessä ja metsää laitetaan ahkerasti matalaksi suojelun sijaan.

Uusiutuva energia onkin lopulta keinotekoinen tapa luokitella tuotantoa, jos tavoitteena on hillitä päästöjä ja suojella luontoa. Energianlähde on kyllä uusiutuva virta, kuten tuuli, vesi, auringonsäteet tai biomassa. Laitosten raaka-aineet ovat silti kaivannaisia ja laitokset vievät maa-alaa, joka ei varsinaisesti uusiudu. Uusiutuvien heikon energiatiheyden takia nämä eivät ole aivan mitättömiä ongelmia. Lisäksi vesivoima ja bioenergia ovat usein suora uhka luonnon monimuotoisuudelle – uusiutumatonta ja ainutkertaista sekin – eikä puun poltto hillitse ilmastonmuutosta sillä aikataululla, jolla sitä nyt pitäisi hillitä. Uusiutuva ei siis tarkoita päästötöntä tai kestävää.

Uusiutuvalla energialla ja erityisesti tuuli- ja aurinkovoimalla on epäilemättä tärkeä rooli tulevaisuuden energiajärjestelmässä. Into uusiutuviin on kuitenkin aiheuttanut hallaa ilmastotyölle. Eurooppalaisen ilmastostrategian merkittävä ongelma on ollut kahteen päätyyn pelaaminen, kun on haluttu samaan aikaan sekä vähentää päästöjä että erikseen tukea uusiutuvaa tuotantoa. Osittain tämän myötä on ajauduttu tilanteeseen, jossa päästökauppa on rampautunut eikä oikein mikään päästötön energiantuotanto etene markkinaehtoisesti.

Mitä tilalle?

Luomun ja uusiutuvan energian kaltaisten brändien ongelma on siinä, että ne kaventavat keskustelua ja ohjaavat sitä väärään suuntaan. Samalla sääntely fokusoituu keinoihin vaikutusten ja päämäärien sijasta, ja ratkaisujen tehokkuus jää päätöksenteossa taka-alalle.

Yksinkertaistavien leimojen sijaan katseen pitäisi olla siinä, mitä haluamme ja tarvitsemme: Vähemmän päästöjä, puhtaampaa luontoa, terveellisempiä ihmisiä ja onnellisempia eläimiä. Kaikkia näitä pitää edistää määrätietoisesti avoimin mielin, ja valita keinot tutkittuun tietoon perustuen. Helppoihin brändeihin lukkiutumista parempi vaihtoehto on ohjata markkinoita tiukalla, mutta fiksulla sääntelyllä, jossa haitoille laitetaan kova hinta. 

Kolme syytä unelmoida tunnelista Tallinnaan

Raideyhteys Tallinnaan olisi mullistus, joka toisi Suomen Eurooppaan ja Euroopan Suomeen.

Pääkaupunkiseudun asukkaiden enemmistö kannattaa Helsingin ja Tallinnan yhdistävää tunnelia. Rakennusprojektin hintalappu on massiivinen, nykyarvion mukaan 9-13 miljardia eli kymmenen kertaa länsimetron verran. Jo nykyiset lautat kiidättävät kaupungista toiseen parissa tunnissa. Länsimetro viivästyy jo vuodella ja budjetit paukkuvat, ja nyt puhutaan kuitenkin neljä kertaa pidemmästä meren alittavasta linjasta. Onko siis mitään järkeä haaveilla raiteista Tallinnaan?

On. Keksin tähän ainakin kolme syytä:

1.  Mahdollisuus aitoon kaksoiskaupunkiin

Helsinki ja Tallinna tiiraavat toisiaan meren yli niin läheltä, että raideyhteys tekisi niistä yhteistä työssäkäyntialuetta. Reilun puolen tunnin matka-aika tiivistäisi kaupunkilaisten välisiä yhteyksiä tavalla, jota voi olla vaikea saada kiinni arvioitaessa suoraviivaisesti hankkeen hyötyjä ja kustannuksia.

Jos yhteys avautuisi huomenna, puolet junavaunuista pitäisi varata kaljakeisseille ja tallinnalaiset kiroaisivat asumisen rakettimaisesti nousseita kustannuksia. 15-20 vuoden päästä tilanne lienee toinen, ja yhdessä kaksi kaupunkia voisivat muodostaa Itämeren rannoille globaalisti merkittävän talouden ja kulttuurin keskittymän.

2.   Ekologinen vaihtoehto lentämiselle

Suomesta pääsee pois käytännössä vain lentämällä. Tämä ei vielä ole ongelma, mutta kasvava lentoliikenne on törmäyskurssilla ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa. Toisin kuin sähkön tuotannossa, joukkoliikenteessä ja etenevässä määrin yksityisautoilussa, lentoliikenteessä ei ole näkyvissä teknologiaa, joka irrottaisi sen kestävästi fossiilisista polttoaineista. Lentokoneiden polttoainetehokkuus on toki parantunut huimasti, mutta se ei millään riitä kompensoimaan liikenteen kasvua.

Lentoyhteyksiä onkin tulevaisuudessa korvattava raiteilla käytännössä kaikkialla missä se on mahdollista. Helsingistä ei toki tällä hetkellä paljoa Tallinnaan lennetä, mutta yhdessä Baltian rataverkon kanssa tunneli loisi raideyhteyden Keski-Eurooppaan asti järjellisillä matka-ajoilla.

3.   Yhteydet Eurooppaan – ja itään

Ilmastovaikutusten ohella eurooppalaisella raideyhteydellä olisi antinsa Helsingin ja Suomen kulttuurille ja taloudelle. Kun Berliinin juna-asemalta saa lipun Helsinkiin, on Suomi monta askelta lähempänä ihmisiä, yrityksiä ja ajatuksia pitkin Eurooppaa. Aikana, jona eristäytyminen on jälleen nousussa, on tärkeä pitää yhteyksien ja liikkuvuuden puolia. Suomi näyttäytyy mielellään myös idän ja lännen kohtaamisen näyttämönä ja porttina Venäjän suuntaan. Tunneli Tallinnaan tekisi Helsingistä eurooppalaisen ja venäläisen raideyhteyden solmukohdan, ja vahvistaisi tätä asemaa kohtaamispaikkana entisestään.

Tällä hetkellä tunnelihankkeesta on menossa kannattavuusselvitys, jonka tuloksia odotellaan ensi vuoden alkupuolella. On siis varmaa, että seuraava kaupunginvaltuusto pääsee tästä vielä vääntämään. Itse odottelen selvitystä avoimin mielin, mutta kantani on ainakin nyt rehellisesti tunnelin puolella.