Suunnitelma B Helsingin päästövähennyksiin

(Yhteiskirjoitus Petrus Pennasen (pir) kanssa. Julkaistu Tekniikka & Taloudessa 1.9.2017)

Helsingin päästöjä halutaan vähentää kautta poliittisen kentän, mutta paljon hiiltä käyttävää kaukolämpöjärjestelmää on vaikeaa muuttaa vähäpäästöiseksi. Ydinkaukolämpö on syytä arvioida vaihtoehtona tarkkaan.

Helsingissä valmistellaan paraikaa kaupungin strategiaa valtuustokaudeksi. Vastuunsa kantavana ja imagostaan huolehtivana kaupunkina strategiaan tulee eittämättä jonkinlainen visio tiestä kohti hiilivapaata Helsinkiä. Aikataulusta ja poliittisista keinoista vääntö voi olla tiukkaa, mutta pitkässä juoksussa hiilen poltosta halutaan eroon tavalla tai toisella.

Harmillisesti asiassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että ilmastopolitiikalla on kiire – pitkään juoksuun ei näillä näkymin ole aikaa. Toinen on se, että nykyisen, tehokkaan kaukolämpöjärjestelmän korvaaminen on oikeasti vaikeaa. Energiatehokkuudella ja hajautetulla uusiutuvalla tuotannolla voidaan toki kiivetä helpot ensimmäiset askeleet, mutta todella radikaaleja vähennyksiä ei sen tien päässä nykyisellään näy. Polttoaineen voi vaihtaa puuksi, mutta ilmastovaikutukset ovat vähintäänkin kiistanalaisia ja metsäluonnon suojelulle bioenergia on valtava uhka. Helsinki voi myös kompensoida päästöjään. Sekin on hieman kyseenalainen valinta: kaikki eivät voi ulkoistaa ilmastopäästöjään, ja eikö juuri vauraassa Pohjolassa pitäisi olla intoa ja kykyä kantaa osansa aidosti, ja tehdä todellisia päästövähennyksiä?

Helsingin ilmastopoliittisessa keskustelussa unohdetaan säännöllisesti Suomen merkittävin päästöttömän energian lähde: ydinvoima. Ydinvoimalla tuotetaan Suomessa sähköä, mutta maailmalla ydinvoimaa on yhdistetty menestyksekkäästi kaukolämpöverkkoihin. Idea ei ole uusi, sillä perinteisesti ydinvoimala tuottaa lämmöstä sähköä. Hukkalämmön hyödyntäminen on fiksua, jos siihen vain on mahdollisuus.

Ydinkaukolämpöä pidetään silti täällä usein epärealistisena propellipäiden hullutteluna. Tämä on kuitenkin vallitsevien mielikuvien aiheuttama harha. Vanhat selvitykset ydinvoiman hyödyntämisestä kaupungin lämmöksi eivät ole tyrmääviä, mutta perustuvat lähinnä nykyisen Loviisan voimalan hyödyntämiseen. VTT:n tutkijat julkaisivat tänä vuonna tutkimuksen uuden Loviisan voimalaitosyksikön mahdollisuuksista ympäristöystävälliseen kaukolämmön tuotantoon. Usean valmistajan parhaillaan kehittämät pienikokoiset ja modulaariset reaktorit tarjoavat mahdollisuuden entistä varmempaan ja turvallisempaan lämmön tuotantoon. Loviisan lisäksi sarjatuotantona valmistettavien reaktorien sijoituspaikaksi voidaan harkita esimerkiksi Inkoon voimalaitosaluetta.  

Kokonaan uusiin ratkaisuihin sisältyy toki aina epävarmuutta ja riskejä, mutta tämä ei ole estänyt intoa ja hurjia odotuksia esimerkiksi Espoon vaikeuksia kohdannutta syvämaalämpöä kohtaan. Harva mieltää, että sekin on itse asiassa ydinenergiaa hyödyntävä prototyyppilaitos.

On aivan perusteltua väittää, että ydinkaukolämpö on teknistaloudellisesti paljon pelkkään hajautettuun, uusiutuvaan energiaan perustuvaa järjestelmää realistisempi vaihtoehto. Saamme viikko toisensa jälkeen lukea hyviä uutisia uusiutuvan energian uusista ennätyksistä. Numeronsa osaava näkee kuitenkin sensaatiouutisten taakse – auringolla, tuulella ja maalämmöllä on edessään skaala- ja varastointiongelmia, joihin ei ole vielä ilmeisiä ratkaisuja. Huomattavasti nopeampia päästövähennyksiä voidaan saavuttaa käyttämällä näitä energiamuotoja yhdessä ydinvoiman kanssa.

Ydinvoimaa ei kannata haudata vaihtoehtona vain vahvojen, lukkiutuneiden mielikuvien takia. Parhaimmillaan päästötön ja turvallinen ydinenergia on todellista clean techia. Siksi ydinkaukolämpöä on arvioitava todellisena vaihtoehtona pääkaupunkiseudun lämmön lähteeksi.

Atte Harjanne (vihr), kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Petrus Pennanen (pir), kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Hintalappu luonnolle kuulostaa pahalta, mutta voi auttaa pelastamaan sen

(Yhteiskirjoitus Väinö Nurmen kanssa. Julkaistu alunperin 29.8.2017 Liberan blogissa.)

Lauantaina 26.8.2017 vietettiin Suomi 100 – Luonnon päivää. Satavuotiaassa Suomessa luonnon ja talouden hyvinvointi nähdään edelleen erillisinä, keskenään kilpailevina asioina. Helpommin mitattavana hyvinvoinnin lisääjänä talous menee usein politiikassa tarkoituksella tai tiedostamatta luontoarvojen edelle.

Taloustieteen teorian mukaan ihmisten hyvinvointi tai hyöty rakentuu tavaroiden ja palvelujen kulutuksen mukaan. Teorian mukaan mitä suurempi varallisuus ihmisellä on käytettävissä, sitä laajempi erilaisten saavutettavissa olevien kulutusyhdistelmien määrä on valittavissa. Varallisuuden kasvaessa hyöty ei voi koskaan ainakaan laskea, sillä myös alkuperäinen vaihtoehto on saatavilla yhtenä mahdollisena vaihtoehtona. Suppeassa mielessä tavarat ja palvelut tarkoittavat markkinoilla vaihdettuja ja julkisesti tuotettuja hyödykkeitä. Laajemmassa mielessä tavaroihin ja palveluihin voidaan laskea mukaan myös luonnon tuottamia palveluja, joita kutsutaan ekosysteemipalveluiksi. Monet hyvinvoinnin kannalta keskeisimmät palvelut kuuluvat tietysti tähän kategoriaan.

Ihmisten hyvinvoinnin kehitystä mitataan kuitenkin yleensä suppeamman käsitteen mukaan kokonaistuotannon kautta. Sen avulla mitataan ihmisten tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon kehitystä vuodesta toiseen. Rinnalla on usein muita talouden kehitystä kuvaavia tunnuslukuja, kuten työttömyysaste tai vaihtotase. Vaihtoehtoisia mittareita on aika ajoin esitelty, mutta ne eivät ole ainakaan vielä vakiintuneet pysyviksi mittareiksi mittaamaan hyvinvoinnin kehitystä. Tällä hetkellä elämme Suomessa ja maailmalla laajemminkin nousukautta – meillä on viime vuotta laajempi kokonaistuotanto jaettavissa ihmisten kesken. Mutta onko hyvinvointi todella kasvanut?

Elämme tällä hetkellä keskellä kuudetta massasukupuuttoa. Arvioiden mukaan kolme neljäsosaa kaikista eliölajeista on uhattuna jo seuraavan sadan vuoden aikana. Tällä hetkellä uhanalaisia on jo 25 % kaikista maapallon nisäkäslajeista, 13 % lintulajeista ja tämän lisäksi 21000 muuta lajia. Alueilla, joilla elää suuria nisäkkäitä kuten Itä-Aasiassa, kaksi kolmasosaa suurista nisäkkäistä on kuolemassa sukupuuttoon. Samaan aikaan maailman kalakannat ehtyvät: 85 % maapallon kalakannoista on suojelun tarpeessa ja useat aikanaan runsaat ruokakalat kuten sinievätonnikala ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Eläinlajien lisäksi myös monet muut ihmisten käyttämät luonnonresurssit ovat vaarassa: ilmastonmuutoksen seurauksena monet alueet saattavat kuivua lähes asuinkelvottomiksi ja puhtaasta juomavedestä tulla entistä niukempi resurssi. Samaan aikaan ilman ja vesien paikallinen saastuminen aiheuttaa valtavasti ennenaikaisia kuolemia ja luonnon virkistyskäytön heikentymistä. Talouden oletettu 2-3 % kasvuvauhti ei riitä korvaamaan tätä ekosysteemipalvelujen laadun huonontumisesta ihmisille aiheutuvaa haittaa. Samalla ja luonto- ja kulttuuriarvojen heikentyminen näyttäisivät pitkällä aikavälillä heikentävän myös pelkästään markkinahyödykkeillä mitattavan kokonaistuotannon kasvua. Lisäksi tuoreimmissa tutkimuksissa on havaittu, että kulttuurin ja ympäristön alueellinen parantuminen itseasiassa vahvistavat alueellista taloutta.

Dikotomia talouden ja luontoresurssien välillä onkin lähes täysin keinotekoinen. Vastakkainasettelua selittää oikeastaan vain erilainen aikahorisontti: luonnonresurssien tapauksessa hyödyt jaksottuvat pidemmälle aikavälille kuin kulutushyödykkeiden tapauksessa. Liberaalista näkökulmasta huomioiden kyse on eri sukupolvien vapaudesta: nykyisen päätösvastuussa olevan sukupolven vapaus tehdä valintoja ei saisi rajoittaa tulevien sukupolvien vapautta. Analogia löytyy vaikka Suomen eläkejärjestelmästä, jonka suuret ikäluokat uhkaavat imeä kuiviin ja jättää seuraavat sukupolvet puille paljaille.

Taloustieteessä on kehitetty yhä parempia menetelmiä, joilla ekosysteemipalveluiden arvoa voidaan mitata yhteismitallisesti muiden hyödykkeiden kanssa. Yhtenä esimerkkinä näistä on ehdolliset arvottamiskyselyt, joissa mitataan maksuhalukkuutta jonkin tietyn ekosysteemipalvelun laadun kehittymisestä tai heikentymisen estämisestä. Näiden menetelmien avulla ekosysteemipalvelut voidaan ottaa suoraan mukaan päätöksentekoon ja nähdä osana resurssien tuottavuutta. Näin vaihtoehtoiskustannuksia voidaan verrata toisiinsa. Ympäristön arvot mukaan laskeva kustannushyötyanalyysi tuo luontoarvot samalle viivalle suorien käyttöarvojen rinnalle. Luonnolle hinta –tyylinen ajattelu on arvioitu erinomaiseksi keinoksi parantaa luonnonresurssien tilaa.

Näistä työkaluista huolimatta luonnonarvojen arvottaminen analyysiä varten on tietysti käytännössä mutkikasta ja vaikeaa. Mitä tahansa esitettyä kustannushyötyanalyysiä pitääkin aina arvioida kriittisesti – jos lähtöoletukset ovat roskaa, niin sitä on analyysin tuloskin. Silti suurempi riski on se, ettei ekosysteemipalveluille aseteta arvoa lainkaan, tai se yksinkertaisesti sivuutetaan päätöksenteossa. Arvottaminen antaa mahdollisuuden integroituun kokonaisnäkökulmaan, jossa eri näkökulmia todella punnitaan.

Globaalien haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, lisäksi ekosysteemipalvelut ovat usein paikallisia kysymyksiä. Mitään erityistä ylpeyttä ei satavuotias Suomikaan voi ottaa omien luonnonresurssien hoidostaan. Maailman yhtä uhanalaisinta nisäkästä kuolee vapaakalastajien verkkoihin Saimaalla täysin turhaan. Helsingissä ilmanlaadun epäpuhtaudet tappavat satoja ihmisiä vuodessa ennenaikaisesti. Uhanalaisten vaelluskalakantojen elvytys on jätetty paikallisyhdistysten harteille ja padot paikalleen. Toimenpiteet näiden ongelmien ratkomiseksi tiedetään hyvin, ja niiden kustannukset on suoraviivaista arvioida. Silti toimenpiteitä ei ole toteutettu – kenties siksi, ettei niiden hyötyjä osata tai haluta laskea.

Poliittinen epäonnistuminen ilmastonmuutoksen syynä

(Yhteiskirjoitus Väinö Nurmen kanssa. Julkaistu 3.7.2017 Liberan blogissa.)

Taloustieteen näkökulmasta tehokas ilmastopolitiikka on yksinkertaista. Hiiliverolla ja -tulleilla ohjatut markkinat ohjaisivat päästövähennykset tehokkaasti. Ongelmana on tehoton ja kyvytön poliittinen järjestelmä ja hallinto, ja sen mukanaan tuoma sekava sääntely.

Ulkoisvaikutusten hallinta

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja muut ihmisten aiheuttamat ympäristöongelmat syntyvät palveluiden ja tavaroiden tuotannosta ja kuluttamisesta aiheutuvista ulkoisvaikutuksista. Ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan markkinoilla tapahtuvasta aktiviteetistä syntyvää hyödyllistä tai haitallista vaikutusta, joka koituu sopimuksen ulkopuoliselle osapuolelle. Tilannetta kutsutaan markkinahäiriöksi (”market failure”), sillä se ei ole kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta paras mahdollinen eikä johda korkeimpaan mahdolliseen kokonaishyvinvoinnin tasoon. Yhdestä ylimääräisestä päästöyksiköstä syntyvää ulkoisvaikutusta kutsutaan rajahaitaksi. Englantilainen ekonomisti Pigou esitti vuonna 1920 ratkaisun, jolla markkinahäiriö voitaisiin korjata: rajahaitan suuruisella verolla – eli Pigoun verolla – päästäisiin tehokkaaseen markkinatasapainoon.

Ilmastonmuutoksen tapauksessa Pigoun vero tarkoittaa päästölähteiden verottamista eli käytännössä hiiliveroa kasvihuonekaasujen rajahaitan suuruisella verolla. Tämä rajoittaisi ilmastonmuutoksen tasolle, jota voidaan pitää yhteiskunnan kannalta optimaalisena. Taso ei välttämättä ole ilmastonmuutoksen täysi pysäyttäminen tai kääntäminen, sillä muutosta aiheuttavista fossiilisista polttoaineista on myös valtavasti hyötyä.

Optimaalinen ilmastopolitiikka

Nykyisin tavoiteltavana tasona pidetään tasoa, jossa lämpötilan nousu on enintään kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kahden asteen rajaa esitti alun perin taloustieteilijä Bill Nordhaus  vuonna 1975 silloisen yksinkertaisen mallinnuksen perusteella. Sittemmin myös tiukempia optimaalisia lämpötilannousun rajoja on ehdotettu. Kasvihuonekaasut leviävät ilmakehässä tasaisesti niin, että eri päästölähteillä (teollisuus, maatalous, liikenne, energiantuotanto) on käytännössä yhtäläinen rajahaitta. Kirjallisuudessa tätä rajahaittaa kutsutaan termillä Social Cost of Carbon – SCC.

Käytännössä rajahaitan oikeaa tasoa on ollut määrittämässä joukko johtavia taloustieteilijöitä, jotka ovat ottaneet laskelmissaan huomioon mahdollisimman laajan skaalan eri vaikutuksia. Arvioon liittyy kuitenkin suuria epävarmuuksia esimerkiksi ajan suhteen – miten kaukana tulevaisuudessa tapahtuvat vahingot pitäisi arvottaa? Myös vaikutukset ekosysteemeihin on vielä rajallisesti arvioitu, ja mahdolliset epälineaariset, rajut muutokset on vaikea arvottaa. Silti nämä arviot edustavat tämän hetken parasta tieteellistä näkemystä kasvihuonekaasujen rajahaitoista. Tämän hetken paras arvaus yhden hiilidioksiditonnin kustannuksista on 36 dollaria, vaihteluvälin ollessa 11 dollarista aina 106 dollariin asti.

Poliittisilla päätöksentekijöillä on siis jo saatavilla kattavasti tietoa sekä toimivasta teoreettisesta lähestymistavasta että asetettavan veron suuruusluokasta. Se, ettei kattavaa hiiliverojärjestelmää ole saatu aikaan, kertookin enemmän politiikan ja hallinnon epäonnistumisesta (”government failure”) kuin markkinahäiriöstä.  Mikäli kansainvälinen politiikka ja hallinto onnistuisivat, markkinat toimisivat tehokkaimmin hiiliveron ohjaamina ilman päällekkäisiä muita mekanismeja. Hiiliveron vaihtoehtona voidaan pitää cap and trade –järjestelmää. Cap and trade –järjestelmissä hallinnollinen taho määrittää päästöjen ylätason ja huutokauppaa oikeudet päästöistä niistä eniten tarjoavalle. Teoriassa, mikäli päästöjen optimaalinen taso on tiedossa ja sitä noudatetaan tiukasti päästöoikeuksien määrää päätettäessä, tulisi yhden päästötonnin hinnaksi tulla sama kuin oikein asetetun hiiliveron tapauksessa.

Miksi päästötavoitteissa ei ole onnistuttu?

Oikean päästötason määrittäminen on vaikeaa sekä teoreettisesti että erityisesti käytännössä – poliittinen järjestelmä on haavoittuvainen korruptioille, lobbaukselle ja äänestäjien miellyttämiselle. Esimerkiksi Euroopassa päästöhuutokauppa on käytössä jo monilla sektoreilla, mutta yhden päästöoikeuden hinta hiilitonnia kohti on alle 5 euroa.

Jo pienimmän arvion mukainen hiilivero olisi huomattavasti tehokkaampi päästöjen hillitsijä. Lisäksi päästökauppamarkkinoita on vaivannut hintojen suuri vaihtelu, joka on johtanut ongelmiin investointipäätöksiä tehtäessä.  Hiiliveron tapauksessa markkinat valitsisivat tehokkaan tasapainon poliittisten päätöksentekijöiden sijaan. Hiiliveron oikeaa tasoa voitaisiin valvoa virallisten SCC-suositusten mukaan. Hiilivero olisi myös stabiilimpi kuin päästökaupassa määräytyvä hintataso. Lisäksi hiiliveroa voitaisiin käyttää myös hiilitullien hinnan perusteena, jos jotkin valtiot jättäytyisivät sen ulkopuolelle.

Tämän hetkiset toimet ovat vajaita, sekavia ja kalliita; cap and trade -järjestelmien lisäksi toimenpiteet rajoittuvat erilaisiin monimutkaisiin ja veronmaksajien kannalta kalliisiin tukijärjestelmiin uusiutuvalle energialle. Tukiaisjärjestelmät johtavat helposti tilanteeseen, jossa verorahat kertyvät harvojen hyötyjien taskuun – päästöt sen sijaan laskevat laiskasti, jos ollenkaan. Uusiutuvaa energiaa tuetaan Euroopassa satojen miljardien eurojen arvosta. Jo pelkästään Suomessa tuulivoiman tukemiseen käytetään arviolta 2-3 miljardia vuosien 2017–2030 välillä.  Kun poliittisella päätöksenteolla liikutellaan valtavia tukiaisia, ovat korruptio ja kotiin päin vetäminen enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tuulivoimaan liittyvää korruptiota tutkitaan tällä hetkellä esimerkiksi EspanjassaItaliassaYhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tuulivoiman ohella Suomessa puhuttaa tällä hetkellä biotalouden tukeminen.

Pariisin pannukakku

Omanlaisensa hallinnon epäonnistuminen on myös Pariisin sopimus, josta Yhdysvallat on vetäytymässä presidentti Trumpin kesäkuisen ilmoituksen jälkeen. Trumpin toiminta osoitti, kuinka haavoittuva on sopimus, josta voi poistua ilman kustannuksia. Pariisin sopimus on sitovuudeltaan jopa aiempaa Kioton sopimusta löyhempi päästörajoitusten sitovuudeltaan. Kansainvälisen hiiliveron tapauksessa hiilitulleilla voitaisiin suojata sopimusta ja rankaista siitä poistuvia. Tällaiset tehokkaat sitouttamiskeinot puuttuvat Pariisin sopimuksesta täysin. Hiilitullit olisivat toki mahdollisia myös nykyjärjestelmässä, mutta hiilivero olisi suoraviivainen peruste tullien oikean tason asettamiselle.

Markkinataloutta ja jopa taloustiedettä itsessään kritisoidaan joskus ilmastotyön esteinä. Kohde on kuitenkin väärä, sillä taloustiede antaa erinomaisia työkaluja onnistuneen ilmastopolitiikan suunnitteluun. Suuri osa liberaaleja markkinoita kannattavista talous- ja yhteiskuntatietelijöistä hyväksyy Pigoun veron oikeana ratkaisukeinona. Oikein säädellyt, mutta aidot markkinat ovat tehokkain tapa suunnata resurssit sinne, mistä niistä on eniten hyötyä. Ratkaisevan tärkeää on, ettei ilmastonmuutosta käsitellä poliittisesti latautuneena ideologisena kysymyksenä vaan ongelmana, jonka voi ja joka pitää ratkaista.

Puheenvuoro puoluekokouksessa Tampereella 18.6.2017: Ydinvoima ei saa olla vihreille kynnyskysymys

”Arvon puoluekokous, mainiot vihreät tyypit,

Tämän päivän politiikan puheenvuoroissa ilmastonmuutoksen hillintä näyttäytyy usein alue-, talous- tai imagopolitiikan keppihevosena. Samalla uhkaa unohtua, että oikeasti kyseessä on valtava ja vaikea globaali haaste, jonka pitäisi määrittää oikeastaan kaikkea päätöksentekoa, ja jota ei olla vielä läheskään ratkaistu. Haastetta lisää se, että samalla on annettava edelleen kasvavalle väestölle mahdollisuus vaurastua, ja pysäytettävä meneillään oleva kuudes sukupuuttoaalto.

Tässä tilanteessa ei ole varaa nirsoilla ratkaisuiden kanssa. Nykytiedon valossa ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ilman ydinvoimaa on varmasti vaikeaa ja kenties käytännössä mahdotonta. Puheenjohtajakisassa nähtiin, ettei ydinvoimaa ei enää vastusteta vihreissäkään henkeen ja vereen. Silti vahva vastustus kaikuu kannanotoissa kerta toisensa jälkeen, ja se meihin leimallisesti myös liitetään.

Meidän jengissä on tapana toistella, että ydinvoima on hidasta, kallista ja vanhanaikaista – ja että siihen liittyy ratkaisemattomia ongelmia. Suosittelen jokaista näitä sanoja toistavaa perehtymään asiaan laaja-alaisesti ja pohtimaan, onko todella näin, ja ennen kaikkea: mihin verrattuna? Mitä vaihtoehdot todella tarkoittavat, kun ne laskee auki

Vihreän energiapolitiikan pitää olla tavoitteiden suhteen kunnianhimoista ja keinoja arvioidessa pragmaattista ja tiedepohjaista. Siksi minimivaatimus on, ettei ydinvoima ole jatkossa meille minkäänlainen kynnyskysymys – vielä parempi olisi, että puolue hyväksyisi ydinvoiman yhtenä päästöttömänä energiamuotona muiden rinnalla.”

puoluekokous

Kuva: Nadja Kiiskinen

Trump on ilmastorikollinen, mutta kuinka paljon parempia me oikeasti olemme?

Trumpin vetäytyminen Pariisin sopimuksesta on  tragedia, mutta monelta unohtuu että ilman riittäviä tekoja koko sopimus on lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Presidentti Trump ilmoitti eilen Yhdysvaltojen irtautuvan Pariisin ilmastosopimuksesta. Päätöstä on seurannut valtava tyrmistys, ja lukuisat valtionpäämiehet ympäri maailmaa ovat jyrähtäneet vastalauseita. Muun muassa Ranskan Emmanuel Macron kutsui tekoa historialliseksi erehdykseksi, Saksan Merkel puolestaan julisti pettymystä ja entistä kovempaa tahtoa ilmastonmutoksen torppaamiseksi ja samalla linjalla jatkoi Juha Sipiläkin. Varsinainen yllätys tämä tuskin juuri kenellekään oli, paitsi siltä osin että tällä kertaa sekoileva ja harhainen Trump oikeasti piti sanansa.

Päätös on surullinen uutinen ja valtava virhe. Silti koko rytäkässä tuppaa unohtumaan pari tärkeää asiaa. Ensinnäkään Pariisin ilmastosopimus ei vielä itsessään riitä hillitsemään ilmastonmuutosta siedettävälle tasolle. Toisekseen sopimuksessa mukana olevista maista vain harva jos yksikään toteuttaa vakavissaan sen vaatimaa politiikkaa.

Pariisin sopimus asettaa tavoitteeksi korkeintaan 1,5 tai 2 asteen globaalin lämpenemisen. 1,5 on nykytiedon valossa täyttä fantasiaa, eivätkä nykyiset maakohtaiset sitoumukset riitä lähellekään edes kahden asteen tavoitteeseen. Ajatus onkin, että sopimus johtaisi sitoumusten säännölliseen tiukentamiseen. Tapahtuuko näin, jää nähtäväksi. Bill McKibbeniä lainaten: Pariisin sopimus ei pelasta maailmaa, mutta se pelasti mahdollisuuden maailman pelastamiseen. Joka tapauksessa selvää on, ettei ilmastonmuutos pysähdy paperilla vaan se vaatii massiivisia muutoksia energian tuotantoon ja talouteen ympäri maailman, eikä se ole helppoa.

Näiden muutoksien vaatimaa politiikkaa ei vielä näy maailmalla liiaksi. Suomen energia- ja ilmastostrategia ei vähennä päästöjä ainakaan riittävästi ja uhkaa samalla luonnon monimuotoisuutta.  Saksalle ydinvoima on edelleen ilmastonmuutosta suurempi paha, eikä päästöjä saada laskemaan aikataulussa, ja sama hulluus uhkaa levitä naapuriin Sveitsiinkin. Trudeaun Kanada ei aio jättää öljyhiekkaansa maahan. Vastaavaa puheiden ja tekojen ristiriitaa löytyy kaikkialta –  edellä mainitut esimerkit ovat vieläpä kaikki vauraita, edistyksellisiä maita. Köyhyydestä nousevan kolmannen maailman energianjano on vielä valtavampi haaste.

Trump ansaitsee kaiken nostamansa kiukun ja raivon. Silti näen tässä myös mahdollisuuden ja paikan vaikuttaa. Kun kaikki nyt kilpaa heristelevät sormea ja vakuuttavat pysyvänsä mukana, meidän on aika kysyä mitä se oikeasti tarkoittaa. Milloin ryhdymme tosissaan tekoihin, sen sijaan että ilmastopolitiikka on elinkeino- ja imagopolitiikan jatke? Jollei Pariisin sopimus johda tekoihin, on siinä mukana olo lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Kolmen toiveen lista seuraavalle puheenjohtajalle

Seuraava puheenjohtaja voi tehdä vihreistä valtapuolueen ja itsestään pääministerin. Päästäkseen siihen kannattaa rakentaa puoluetta, joka on aidosti tiedemyönteinen, uudistaa taloutta vastuullisesti ja purkaa politiikan vastakkainasettelua.

 

Vihreät vaihtaa puheenjohtajaa mielenkiintoisessa tilanteessa. Kunnallisvaaleissa saavutettiin historiallinen tulos. Mikään vihreä puolue Euroopassa ei ole koskaan kerännyt näin laajaa kannatusta valtakunnallisissa vaaleissa. Seuraavalla puheenjohtajalla voi olla vain yksi tavoite. Vihreistä tehdään valtapuolue, joka kilpailee tosissaan pääministerin paikasta tulevissa eduskuntavaaleissa.

Tavoite on kunnianhimoinen, muttei mahdoton. Tärkeitä edellytyksiä ovat rohkeus laventaa puolueen näkökulmia ja maltti rakentaa suosiota pitkäjänteisesti ja kestävästi. Tähän liittyen itselläni on kolme toivetta tulevalle puheenjohtajalle.

1.  Kiihkoton suhtautuminen ydinvoimaan

Ilmastonmuutoksen hillitseminen kestävälle tasolle on politiikan tärkeimpiä tavoitteita juuri nyt. Tehtävä on vaikea, ja rajaamalla ydinvoima keinoista ulos se on vielä vaikeampi tai jopa mahdoton. Vihreiden linja on silti ollut ydinvoiman näkyvä vastustaminen. Lisärakentaminen on kynnyskysymys, ja kärkipoliitikkojen puheissa ydinvoima asetetaan jatkuvasti vastakkain uusiutuvan energian kanssa, vaikka ratkaisevaa pitäisi olla päästöjen vähentäminen.

Tästä pitää päästä eroon. Imago tiedepuolueena on ontto, jos tiedettä ei uskota.

Vanhentunut ydinvoimakanta ei ehkä ole suurelle yleisölle kynnys äänestää, mutta se on jatkuvasti esiin nouseva puheenaihe ympäristöstä, tieteestä ja teknologiasta kiinnostuneiden parissa. Tämän porukan symbolinen arvo ja vaikutusvalta on kokoaan suurempi, ja päivittämällä ydinvoimakantaansa puolue kasvattaisi uskottavuuttaan massiivisesti. Vihreiden laaja äänestäjäkunta suhtautuu muutenkin aiheeseen puolueen linjoja avarammin, ja avoimesti ydinvoiman puolesta liputtava vihreä ehdokas voi tänä päivänä menestyä vaaleissa mainiosti.

Aivan minimivaatimus uuden puheenjohtajan linjalle on se, ettei ydinvoimasta tehdä minkäänlaista kynnyskysymystä, vaikka sen vastustamista jatkettaisiin. Paljon pidemmälle veisi se, että seuraava puheenjohtaja lausuisi kolme sanaa, jotka olisivat vihreässä politiikassa vallankumouksellisia, mutta ilmastokriisin edessä välttämättömiä. Ne sanat kuuluvat näin:

”En vastusta ydinvoimaa.”

2. Kirkkaasti vihreä ote talouteen

Nykytilanteessa, jossa hallituksen muodostavat oikeistopuolueet ja me olemme oppositioissa, on helppo luisua ajatukseen punavihreästä vaihtoehdosta. Siksi kaipaankin tulevalta puheenjohtajalta jämptiä linjaa puolueen asemointiin poliittisella kartalla. Vihreät ei ole vasemmistopuolue. Vihreät on pragmaattinen talouspuolue, joka ajaa vastuullista ja kestävää talouspolitiikkaa ja toimivia markkinoita. Vihreät on todellinen vaihtoehto ideologiaan ja eturyhmiin lukkiutuneille puolueille oikealla ja vasemmalla. Puolueeseen mahtuu talouslinjoiltaan monenlaista porukkaa, ja hyvä niin – se mahdollistaa freesin ja rikkaan keskustelun ja uudenlaiset avaukset.

Vihreiden pitää myös pystyä kyseenalaistamaan sellaiset vasemmiston järkkymättömät pinttymät kuten NATO-vastaisuus ja AY-liikkeen koskematon asema.

Seuraava puheenjohtaja saa olla kallellaan mihin suuntaan vain, mutta on tärkeää ettei koko puoluetta asemoida oikealle tai vasemmalla. Suomessa on kysyntää politiikalle, jolla taloutta ja hyvinvointia parannetaan ennakkoluulottomasti etsimällä ja ehdottamalla ratkaisuja, jotka toimivat – väristä riippumatta.

3. Vastuullinen linja viestintään

Oppositiossa vihreiden linja on ollut aktiivinen ja ärhäkkä kommentointi hallituksen tekemisiin. Se on perusteltua: Hallitus on tehnyt paljon surkeita päätöksiä, ja niihin pontevasti puuttumalla on epäilemättä nostettu puolueen näkyvyyttä ja kannatusta. Silti mopo on välillä lähtenyt jo hieman käsistä. Hallitusta ei ainoastaan kritisoida, sitä demonisoidaan. Välillä tuntuu, että hallituspuolueiden edustajien toimet ja puheet tulkitaan tarkoituksellisesti huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja tärkeintä on paukuttaa tämä tulkinta ja oma tuohtumus nopeasti mahdollisimman laajalle yleisölle – ei niinkään kuunnella vastapuolen perusteluita tai käydä rakentavaa keskustelua.  

Toki tällaisen populismin mestarit löytyvät edelleen aivan muualta kuin vihreistä, mutta kehitys on huolestuttavaa ja johtaa jatkuessaan ikäviin asioihin. Ensinnäkin, vaikka kärkkäällä opportunismilla voi kerätä suosiota, sillä kerää myös laajaa vastustusta. Näistä jälkimmäistä on paljon vaikeampi purkaa kuin ensimmäistä menettää. Toisekseen, joka asiasta äärimmilleen tuohtuminen johtaa kannanottojen inflaatioon. Sutta ei voi parkua loputtomasti, ja olisi tärkeää keskittyä asioiden isoon kuvaan. Kolmas ja kaikkein tärkein pointti on se, ettei suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa saa päästää polarisoitumaan nykyistä enempää. Äärikuplautuneen poliittisen kulttuurin seurauksia voi seurata Atlantin takaa, ja jälki on rumaa.

Puheenjohtaja ei tietenkään yksin määrää miten kukakin asioita viestii, ja hyvä niin. Omilla ulostuloillaan ja kannanotoillaan voi kuitenkin muokata kuvaa koko puolueesta. Toivon, että se kuva on vastuullinen, harkitseva ja rakentava.

En ole itse ihan vielä päättänyt, kenelle oman ääneni kisassa annan. Valinta on tarkan harkinnan paikka. Suomessa on paitsi kannatukseltaan maailman suurin, myös kannoiltaan paras vihreä puolue. Oikeissa käsissä siitä tulee vielä isompi ja parempi, ja se on loistava asia tälle maalle.

Ps. Kannattaa lukea myös Panu Laturin erinomainen kirjoitus aiheesta.

Kiitos luottamuksesta, nyt alkaa itse työ

Vihreiden hopeasijasta huolimatta Helsinkiin saatiin skarppi valtuusto ja kelpo pormestari. Tästä alkaa fiksumman Stadin tekeminen.

 

Äänet on nyt laskettu ja tarkastettu, ja lopullisena saldona on 949 ääntä ja valtuutetun paikka. Tähän hommaan lähtiessäni asetin tavoitteeksi kerätä tuhat ääntä ja mennä läpi – äänistä nyt vähän jäätiin, mutta se oikeasti merkittävä tavoite toteutui. Kiitos äänestäjille, tsemppaajille ja lahjoittajille tuesta ja luottamuksesta!

Vaali-iltana valintani saattoi tulla monelle yllätyksenä. Minulle ei. Sain tuekseni kampanjaan mielettömän pätevän porukan, ja kaiken sen kiinnostuksen ja tsempin perusteella, mitä verkossa ja kadulla kohtasin, olin aika varma että ääniä on tulossa. Usko omiin mahdollisuuksiin kääntyy innoksi, joka puolestaan näkyy siinä, miten kampanjaa tekee. Siksikin valtavan iso kiitos kaikille teille, jotka matkan varrella kannustitte eteenpäin!

Kokonaisuutena fiilis Helsingin vaalituloksesta on kaksijakoinen, mutta positiivinen. Pormestarivaalissa tuli selkeästi takkiin, enkä usko että kukaan muu vihreä pormestariehdokas Pekka Haavistoa lukuun ottamatta olisi voinut tulosta ratkaisevasti muuttaa. Onnittelut Vapaavuorelle voitosta, uskon että Jannesta tulee erittäin hyvä pormestari.

Kakkossijasta huolimatta vihreille tuli kuitenkin lisää paikkoja, ja läpi saatiin todella skarppi porukka. Vapaavuoren vaaleihin valitsema imago ja agenda kertovat nekin siitä, että vihreiden ajamalle urbaanille visiolle on imua ja kannatusta laajasti. Joukkoliikenteen, pyöräilyn ja ympäristön puolustamista ei pidäkään omia vain vihreille, sillä puolueiden paikkaluvuilla on lopulta vain välinearvoa. Olennaisempaa on se, mitä politiikassa saadaan aikaan ja mihin suuntaan kaupunkia viedään. Sen suhteen olen Stadin osalta nyt todella luottavainen.

Kaikki fanittamani pätevät tyypit eivät harmi kyllä tulleet valituksi. Esimerkiksi Hannu Oskala, Mikko Särelä, Lilja Tamminen ja Mikko Kiesiläinen ovat niin kovan kaliiberin varavaltuutettuja, että toivon vielä näkeväni jokaisen tärkeässä pestissä tekemässä tulevaisuuden Helsinkiä. Muitakin nimiä voisi tähän droppailla: kaiken kaikkiaan vihreillä oli aivan uskomattoman kova lista, ja olen varma että ilman Vapaavuorta olisimme nyt Stadin isoin puolue. Monia varsin fiksuja tyyppejä valittiin tietysti muistakin jengeistä, ja odotan innolla yhteistyötä esimerkiksi uusina nousevien Matti Parpalan, Eve Heinäluoman ja Petrus Pennasen kanssa.

Tästä se työ sitten alkaa. Uusi valtuusto aloittaa kesäkuussa, mutta sitä ennen edessä ovat neuvottelut luottamustoimipaikoista. Kevään kuvioissa on myös paljon perehtymistä ja tutustumista muihin valtuutettuihin. Ja vaikka vaalit ovat ohi, muistakaa olla vaativia äänestäjiä – älkää päästäkö meitä helpolla!

Ps. Blogin kirjoittaminen jatkuu myös, ja lupaan jatkossa panostaa tunnelmapostausten sijaan asiasisältöön.

Viisi syytä äänestää jotakuta muuta

Jokainen ääni on tervetullut, mutta jollet halua nähdä isompaa, tiiviimpää ja tasa-arvoisempaa kaupunkia, kannattaa etsiä toinen ehdokas.

 

Helsingissä on kuntavaaleissa ehdolla 1084 ehdokasta, joiden joukosta yli puoli miljoonaa äänioikeutettua etsivät sitä omaansa. Uskon, että olen monille aivan erinomainen ehdokas. Ihan jokaiselle en kuitenkaan sovi. Tässä on viisi syytä etsiä äänelleen joku muu kohde.

1. Uskot, että vain oman ryhmäsi edustaja voi ajaa asiaasi

En ole nainen, eläkeläinen, opiskelija tai maahanmuuttaja. En myöskään asu Lauttasaaressa, Kontulassa tai edes Oulunkylässä. Aion silti ajaa myös näiden ihmisryhmien ja alueiden asiaa. Vaikka olen kalliolainen mies, kiinnostaa minua ihan jokaisen mielipide, ja haluan olla perillä erilaisita näkökulmista. Kaupunginvaltuutettu edustaa periaatteessa äänestäjiään, mutta uskon että tästä kaupungista löytyy iso määrä ihmisiä, jotka haluavat antaa äänen Helsinkiä kokonaisuutena funtsivalle ehdokkaalle. Haluan ajaa koko kaupungin etua.

2. Haluat laittaa Helsingin rajat kiinni

Vaalikentillä ehkä yleisin urputus liittyy siihen, että jonnekin rakennetaan jotain. Vastaan näihin yleensä, että Helsinki kasvaa ja se on hyvä homma meille kaikille. Ei ihmisiä voi estää muuttamasta muualta tänne, ja rakentamisen vaihtoehtona on asumisen kallistuminen entisestään ja hajanaisen kaupunkirakenteen leviäminen pitkin Uuttamaata. Jos Helsingin kasvun kamppaaminen kaikkien kustannuksella kiinnostaa, äänestä Väyrystä.

3. Et ota ilmastonmuutosta tosissasi

Ilmastonmuutos on ehkä aikamme tärkein poliittinen kysymys. Seuraavien vuosikymmenien aikana koko globaali energiajärjestelmä pitää muuttaa, ja se heijastuu kaikille päätöksenteon tasoille. Stadissa se tarkoittaa kaupunkirakenteen tiivistämistä, liikenteen sähköistämistä ja joukkoliikenteeseen panostamista, ja päästöttömään energiaan panostamista. Ilmastonmuutosta ei silti voi enää kokonaan pysäyttää, ja myös siihen sopeutuminen pitää huomioida politiikassa. Hulevesien hallinta ja viemäröinti eivät ehkä sytytä suurta yleisöä, mutta niiden unohtaminen käy kalliiksi.

4. Olet kaupunkikonservatiivi

Helsingin siluettia ei saa sotkea, wau-arkkitehtuuri on uhka ja Vanhankaupunginkoski on syytä pitää padottuna –  päinvastoin, sanon minä. Kaupunki elää ja muuttuu ajan myötä, ja kulttuuriperinnön suojelu on vain yksi tekijä muiden joukossa kun kaupunkia suunnitellaan. Helsinkiin ei saada lisää maata, joten rakennusten on syytä kurottaa korkeammalle. Stadi on oiva paikka kokeilla uusia materiaaleja, tyylejä ja rakenteita, ja tämä pitää mahdollistaa löysäämällä kaavatason kontrollia.

5. Olet tiukasti vasemmalla – tai oikealla

Vaalikoneiden mukaan olen oikeistolainen vasemmistopuolueessa. Sopivalla kysymyksenasettelulla näin varmaan onkin, mutta itse koen olevani talouspolitiikassa lähinnä pragmaattinen. Politiikassa pitää tehdä sitä, mikä tutkitusti toimii, eikä lukkiutua ideologiaan. Talousnäkemyksissäni onkin elementtejä sekä oikealta että vasemmalta. Markkinat ovat erittäin tehokas työkalu, mutta vain oikein säänneltynä ne luovat kestävää hyvinvointia. Yksityistäminen ei itsessään ole hyvä tai huono asia – toteutus ratkaisee. Tuloerojen voimakaskin tasaaminen on fiksua myös talouskasvua tavoitellessa. Tuottavuuseroja voimistavan digitalouden edetessä pragmaattisen linjan tärkeys vain korostuu.

Rehellisenä poliitikkona otan toki ilolla vastaan jokaisen saamani äänen. Jos ylläolevat luonnehdinnat osuvat kohdalleen, en kuitekaan todennäköisesti aja edustamiasi arvoja. Jos eivät osu, niin paina nimi ja numero mieleen.

Iloa ehdokkaan valintaan ja vaaliuurnille!

Fennovoima on surkea hanke, jolle toivon kaikkea parasta

Fennovoiman kaatuminen tekisi massiivisen loven Suomen päästövähennyksiin, eikä hankkeen taloudellisia ja geopoliittisia riskejä voi enää välttää. Paras vaihtoehto onkin hyväksyä hanke ja toivoa, että se toteutuu ilman suurempia ongelmia.

 

Fennovoiman valmisteilla olevassa ydinvoimalassa on moni asia pielessä. Se rakennetaan yhdessä Venäläisen valtionyhtiön kanssa aikana, jona tiukat kytkökset itänaapurin valtionjohtoon kannattaisi pitää vähissä. Voimalaitosalue on uusi ja vaatii infran rakentamisen nollasta, eikä ydinjätteen loppusijoituspaikkaakaan vielä tiedetä.

Kiistellyn ydinvoimahankkeen tulevaisuus on kuntien käsissä. Jos kunnalliset energiayhtiöt irrottautuvat hankkeesta sankoin joukoin, on Hanhikiveen rakennettavan voimalaitoksen taru lopussa. Jotkut puoluetovereistani ovat tällaista ehdottaneetkin, ja ymmärrän sen hyvin. Oma johtopäätökseni on silti erilainen: Suomen, maailman ja ilmaston kannalta on parasta, että Fennovoiman hanke toteutuu sujuvasti ja mallikkaasti, eikä hanketta kannata kammeta tarkoituksella nurin. Tällainen näkemys vihreältä voi olla monelle yllätys. Ohessa siis liuta perusteluita mielipiteelleni.

  1.      Suomen päästövähennykset lepäävät lisäydinvoiman harteilla

Hanhikiven voimalaitoksen odotetaan tuottavan 9,6 terawattituntia sähköä vuodessa 2020-luvun puolesta välistä alkaen. Odotus tuuli- ja aurinkovoiman kokonaisvuosituotannolle vuonna 2030 on 9 TWh. Fennovoiman voimala tuottaisi siis valmistuessaan enemmän päästötöntä sähköä kuin kaikki Suomen lähitulevaisuudessa rakennettavat tuuli- ja aurinkovoimalat yhteensä. Toki tuulta ja aurinkoa voi rakentaa enemmänkin, mutta tuo ennakoitu 9 TWh sisältää jo varsin massiivisen lisärakentamisen verrattuna nykytilaan, ja tyypillisesti edullisimmat sijainnit ja tuotantomahdollisuudet hyödynnetään ensimmäisenä. Voi siis miettiä, miten realistista olisi tuplata suunnitellut lisäykset. 

Käytännössä Fennovoimasta luopuminen vaatisi toisen lisäydinvoimahankkeen, puun polton hurjan kasvattamisen tai asetetuista ilmasto- ja energiaturvallisuustavoitteista tinkimisen. Vaikka puu on polttoaineena uusiutuva, se ei ole päästötön ja puunpoltto on laajentuessaan vakava uhka metsäluonnon suojelulle. Vaaditun mittakaavan energiansäästöön en myöskään usko, etenkään kun liikenne pitäisi siirtää kulkemaan sähköllä.

  1.      Irrottautuminen nyt olisi kallista ja vaikeaa

Fennovoiman hanketta arvostellaan usein kalliina, mutta kalliiksi kävisi hankkeen kaataminenkin. Kuntien energiayhtiöitä sitovat jo tehdyt sopimukset, joiden purkaminen olisi kallista ja vaikeaa. Kuinka kallista ja vaikeaa, sitä on mahdoton tarkkaan arvioida ilman yksityiskohtaista tietoa sopimuksista, mutta tämäntyyppistä pitkäjänteistä hanketta tuskin on muotoiltu kovin löyhästi paperille.

Energiayhtiöt voisivat toki myydä osuutensa pois. Ostajia vaan ei ole. Mistä se sitten kertoo? Lähinnä siitä, ettei päästötön energiantuotanto ole hyvä bisnes ilman erillisiä tukia. Ydinvoimala maksaa itsensä hitaasti takaisin, mutta se tuottaa turvallista ja varmaa energiaa helposti ennakoitavalla hinnalla vuosikymmeniä. Jos jostain on mielestäni perusteltua maksaa hieman lisähintaa julkisin varoin, niin juuri tällaisesta yhteiskunnan ja ympäristön kannalta hyödyllisestä pitkän tähtäimen toiminnasta. Vielä parempi vaihtoehto olisi tietysti periä päästöistä niiden todellinen hinta, jolloin markkinat toimisivat oikein.

  1.      Hankkeen geopoliittinen riski on jo toteutunut

Yksi peruste vastustaa Fennovoimaa on sen vahva ulko- ja turvallisuuspoliittinen kytkös. Hankkeen pelätään lisäävän Venäjän vaikutusvaltaa Suomessa, eikä varmasti aivan suotta. Tämän estämisessä ollaan jo myöhässä. Virhe tapahtui kun Fennovoiman periaatepäätös pidettiin eduskunnassa voimassa reaktoritoimittajan ja yhteistyökumppanin vaihduttua.

Tällä hetkellä voimalaitoksen valmistelu on jo pitkällä, ja jos hanke nyt yksipuolisesti kaadettaisiin suomalaisten toimesta, Venäjä vastaisi aivan varmasti melkoisella kiukulla. Valmis voimalaitos sen sijaan on huoltovarma vehje, joka surruttaa meille sähköä riippumatta siitä millä mielellä Moskovassa ollaan. 

Maailma on siitä harmillinen paikka, että asioita on helpompi rikkoa kuin korjata. Energiapolitiikan aiemmat virheet meillä ja maailmalla ovat ajaneet meidät tilanteeseen, jossa Fennovoiman voimalan hyväksyminen on sen kaatamista pienempi paha. Mikäli hanke kuitenkin pysäytetään tai se kaatuu ongelmiinsa, on aloitettava keskustelu uudesta lisäydinvoimasta. Ilmastonmuutos ei odota.

Olen yksi vihatuista pyöräilijöistä, ja näin meistä pääsee eroon

Pyöräilykulttuuri ei ole asennekysymys vaan kaupunkisuunnittelun tuotos. Pyöräilyn edistäminen hyödyttää jokaista kulkumuodosta riippumatta.

Pakko tunnustaa: Olen törttö pyöräilijä. Pyörästäni puuttuu kiinteä valo, ajan yleensä ilman kypärää, monesti ilman käsiä ja joskus jopa napit korvilla. Liikennesääntöjä noudatan tilanteen mukaan sovelletusti puikkelehtiessani muun liikenteen seassa. Oranssissa sinkulassani on vain yksi vaihde, ja aika usein se on täysiä.

Tässä ei tietenkään ole mitään kehuttavaa, vaan kyse on hölmöstä käytöksestä, joka pitää kitkeä pois. Verkossa ja lehtien palstoilla tarjotaan usein lääkkeeksi asennemuutosta. En itse usko tähän. Oikeasti pyöräilykulttuuri paranee kaupunkisuunnittelulla.

On ollut ilo seurata, kuinka kaltaiseni suhaajat ovat jatkuvasti kutistuva vähemmistö Helsingin pyöräilijöiden joukossa. Suurin osa polkee kaikessa rauhassa ja noudattaa sääntöjä säntillisesti. Taustalla on kaupungin panostaminen pyöräilyyn. Heräsin itse tähän ilmiöön aikanaan pyöräillessäni työmatkalla Kööpenhaminassa. Tuhansien pyöräilijöiden virrassa oli pakko pysyä ruodussa, ja samalla sai ihailla kuinka sujuvasti tanskalaiset pukumiehistä hupparikansaan kuljettivat fillareillaan itsensä töihin, lapsensa hoitoon ja tavarat perille.

Helsinki saa siis juuri niin hyvän pyöräilykulttuurin kuin se ansaitsee. Jos pyöräilyn edellytykset ovat huonot, valikoituu fillarin selkään vain se sitkein porukka, jossa rämäpäät ja kiukkuiset miehet trikoissa ovat yliedustettuina. Lisäksi huono pyöräilyinfra tekee sääntöjen noudattamisesta käytännön liikkumisessa mahdotonta, ja kun tottuu suhtautumaan sääntöihin lähinnä ohjeellisina, rapautuu pyöräilykäytös entisestään.

Kun edellytykset ovat kunnossa, pyöräily on houkutteleva liikkumismuoto kaikille, ja keskimäärin kaupunkilaiset ovat varsin mukavaa ja hyväkäytöksistä väkeä. Kun pyörällä liikkuu kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä kaikenlaisilla asioilla, sulautuu pyöräily osaksi kaupungin liikennettä mukavasti. Toimiva pyöräilyinfra ja kriittinen massa pyöräilijöitä pakottaa lopulta myös kaltaiseni törttöilijän kaidalle polulle.

Nyt näyttää onneksi siltä, että tämä on tulevaisuus Helsingissäkin. Meidän täytyy vain jatkaa jo aloitettua hyvää työtä pyöräilyn puitteiden parantamiseksi, ja nostaa samalla työn kunnianhimoa. Laajempi kaupunkipyöräverkosto, lisää baanaa, huolellisempaa pyöräilyinfran suunnittelua – hommaa riittää vielä, vaikka suunta on oikea.

Fillaroinnin edistäminen ei ole keneltäkään pois. Niidenkin, joita polkeminen ei innosta, kannattaa iloita kehityksestä kohti aitoa polkupyöräkaupunkia. Jokainen kollega satulassa voi olla yksi auto vähemmän iltapäiväruuhkassa, jokainen tavarapyörä tuo yhden vapaan parkkipaikan lisää ja jokainen hyvin suunniteltu pyöräkaista vähentää kävelijöille kelloa päristäviä fillaristeja. Enemmän pyöräilyä tarkoittaa lopulta sujuvampaa ja turvallisempaa liikennettä kaikille.

Aion siis lopettaa törttöilyni – en vain parantamalla omaa käytöstäni vaan ajamalla koko Helsinkiin parempaa pyöräilyinfraa. Siksi allekirjoitin myös Helsingin Polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit