Huonoista tekosyistä parempiin arjen valintoihin

(Yhteiskirjoitus Väinö Nurmen kanssa, julkaistu alunperin Liberan blogissa 13.11.2017)

Pienemmillä rajoituksilla ihmisten valinnanvapauteen voidaan saada suurempi muutos kuin tiukalla sääntelyllä. Tämä on mahdollista hyödyntämällä verkostovaikutuksia ja sosiaalisia normeja. Yksilön tulisi tunnistaa myös oman esimerkkinsä voima eikä vaipua epätoivoon omien tekojensa vähäisestä merkityksestä.

Ympäristöpolitiikan oletuksena on yleensä jokin tietty alkutilanne, jossa ympäristövaikutuksia ei ole huomioitu päätöksenteossa. Ympäristöä suojeleva politiikka on tarpeen tilanteessa, jossa voimassaoleva sääntely johtaa liian suuriin ympäristöhaittoihin suhteessa tuotannosta tai kulutuksesta saatuihin hyötyihin.  Markkinoilla syntyvän lopputuloksen sanotaan silloin olevan tehoton. Markkinoita voi säätää kohti tehokasta tasapainoa esimerkiksi hiiliveron tai jonkin muun ympäristöhyödykkeen hinnan avulla. Toisena vaihtoehtona hintasäätelylle on tehottomampi suora säätely, jossa esimerkiksi rajoitetaan jonkin tietyn tuotteen tuotantoa tai kulutusta.

Taloustieteen peliteorian perusteella tiedämme, että mahdollisia lopputilanteita – talousjargonin kielellä tasapainoja – on yleensä useita, ja joskus vain sattuman avulla voidaan selittää, mihin lopputulokseen päädytään. Yleisestä käyttäytymistavasta poikkeaminen tietyssä tasapainotilanteessa voi olla yhden yksilön kannalta kannattamatonta tai vaikeaa, vaikka koko yhteiskunnan kannalta kaikkien siitä poikkeaminen olisi kannattavaa. Taloustieteessä ongelma tunnetaan koordinointipelinä, jossa saatetaan päätyä huonompaan lopputulokseen vaikka kaikki hyötyisivät kollektiivisesta käyttäytymistapojen muutoksesta. Suurin osa yhteiskunnan erilaisista käytösmalleista aina liikennekulttuurista ruokailutottumuksiin ja käytöstapoihin perustuu koordinointihyötyihin.  Erilaiset lait, säädökset ja instituutiot voivat johtaa joko negatiiviseen tai positiiviseen kierteeseen, jotka johtavat johonkin tasapainoista. Näiden tekijöiden tunnistaminen on järjestelmän ohjauksen kannalta tärkeää.

Usein erilaisten kierteiden taustalla ovat verkostovaikutukset (network externalities). Näissä toisen ihmisen kulutuksesta on suora hyöty toiselle. Esimerkiksi Facebookin käyttäjän hyöty Facebookista olisi mitätön ilman muita käyttäjiä, ja hyöty lisääntyy muiden käyttäessä samaa ohjelmaa. Tämä aiheuttaa koordinoinnin, joissa suuren ihmisjoukon kannattaa käyttää juuri samaa ohjelmaa. Ympäristötaloudessa useimmiten annettu esimerkki on sähköautojen käyttö: mitä suurempi määrä muita sähköauton käyttäjiä on, sitä suurempi määrä on latauspisteitä. Yhdelle sähköauton käyttäjälle tietyssä paikassa taas ei välttämättä olisi yhtään latauspistettä. Näin jokainen sähköautoilija hyötyy jokaisesta toisesta sähköautoilijasta. Vastaavia hyötyjä liittyy moniin muihin ympäristön kannalta tärkeisiin asioihin: jokainen pyöräilijä vähentää liikenteestä aiheutuvaa saasteongelmaa ja tekee seuraavalle pyöräilystä houkuttelevampaa; jokainen kasvissyöjä lisää kasvisravintoloiden kysyntää, ja tarjonnan vastatessa lisää jokaisen toisen kasvissyöjän valinnan vapautta.

Uudempana virtauksena taloustieteessä on havaittu sosiaalisista normeista johtuvat koordinaatiohyödyt. Vaikutusmekanismeja on havaittu useita: paheksutun käytöksen muuttuminen sosiaalisen paineen vuoksi, ihmisten havaittu yhteistyöhalukkuuden lisääntyminen muiden yhteistyöhalukkuuden kasvaessa tai sosiaalinen oppiminen muiden havaitusta käytöksestä. Sosiaalisen paineen voiman on esimerkiksi todistettu vähentävän muita haittaavaa tupakointia sisätiloissa ja helpottavan tupakkalainsäädännön tiukentamista.

Somessa aktiivinen #metoo –kampanja nosti esiin seksuaalisen häirinnän ja tulee varmasti vähentämään seksuaalista häirintää sosiaalisen paineen kasvaessa. Sosiaalinen paine ja normit ovatkin voimakkaimmillaan sellaisissa käytösmalleissa, jotka ovat helposti muiden havaittavissa. Esimerkiksi kierrättäminen on sitä todennäköisempää, mitä näkyvämmin se tapahtuu.

Päätöksentekijöiden on tärkeää havaita positiivisen kierteen aiheuttamat tekijät ja vahvistaa niitä tietoisesti. Käyttäytyminen ei yleensä muutu lineaarisesti, vaan ratkaisevaa on löytää se kriittinen piste tai massa, jonka jälkeen verkostohyödyt tai sosiaalinen paine kasvaa niin suureksi, että tasapaino vaihtuu huonommasta parempaan. Poliittisen ohjauksen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että vaikka tukea tarvitaan jonkin positiivisen muutoksen käynnistämiseen, sen ylläpitämisen voi usein jättää markkinoille. Sosiaalisia normeja voi hyödyntää myös yritysten ohjaamisessa niin, että sääntely ohjaa avoimuutta ja raportointia esimerkiksi ympäristövaikutuksista, mikä voi olla poliittisesti helpompaa toteuttaa kuin kansainvälistä koordinointia vaativa sääntely.

Kaupungit ovat verkostovaikutusten fyysisiä ilmentymiä. Verkostovaikutukset selittävät osaltaan kaupunkien taloudellista ja kulttuurista vetovoimaa, ja sosiaalisten normien dynaamisempi muotoutuminen vauhdittaa samaan aikaan toisaalta arvoliberaalia ja toisaalta erilaisia erivapauksia karsivaa kehitystä. Siksi erityisesti kaupungeissa verkostovaikutuksia hyödyntämällä voidaan saada nopeasti merkittäviä muutoksia aikaan. Kaupunkipolitiikassa tämä voi näkyä esimerkiksi uutena pyöräreittinä tai kasvisruokapäivänä. Ne eivät itsessään ole suuria askelia, mutta ne kiihdyttävät verkostoetuja ja normien uudelleen muotoutumista, eivätkä juurikaan rajoita kenenkään toimintaa.

Näiden tekijöiden ymmärtäminen auttaa uskomaan, että esimerkillä on voimaa. Moni pyöräilijä, kierrättäjä tai kasvissyöjä tuskailee omien tekojensa merkityksettömyyden kanssa. Sosiaaliset normit kuitenkin muuttuvat tämän joukon kasvaessa ja jokainen henkilö, joka toteuttaa jotain positiivista käytösmallia lisää positiivisen kierteen todennäköisyyttä. Oikein toimimisella on paitsi se pieni vaikutus omaan elämään, myös laajempi positiivinen ulkoisvaikutus sosiaalisten normien kautta.

 

Vanhankaupungin­kosken padon purkamisella voitaisiin hallita Vantaanjoen tulvia

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 21.10.2017)

Padon purkaminen olisi luonnonmukainen keino suojata Helsinkiä nykyiseltä ja muuttuvalta ilmastolta.

Viime aikojen sateet ovat saaneet joet tulvimaan Uudellamaalla. Tulva­tuhot ja tulviin varautuminen maksavat jo nyt, ja ilmastonmuutoksen edetessä yhä suuremmat sademäärät pahentavat tilannetta entisestään.
Vanhankaupunginkosken padon purkamisen hyödyksi luetaan yleensä kalakantojen suojelu ja parantuneet virkistys­arvot. Haittana nähdään suojeltuun ympäristöön kajoaminen.

Padolla on kuitenkin merkitystä myös Vantaanjoen tulvien hallinnassa. Sen kokonainen tai osittainen purkaminen mahdollistaisi joen pinnan laskemisen alajuoksulla ja vähentäisi todennäköisesti merkittävästi tarvetta muihin varautumistoimiin joen koko matkalla. Jos pato pysyy paikallaan, tulvien rajoittamisen keinoiksi jäävät joenpenkereiden korotukset tai erillinen tulvatunneli. Kumpikaan vaihtoehto ei ole halpa.

Padon purkaminen olisikin luonnonmukainen keino suojata Helsinkiä nykyiseltä ja muuttuvalta ilmastolta. Vapaan kosken myötä parantuisivat samalla luontoarvot ja luotaisiin kiinnostava matkailuvaltti. Kaikki tämä on linjassa kaupungin tuoreen strategian kanssa.

Atte Harjanne
kaupunginvaltuutettu (vihr), Helsinki

Hiilineutraaliksi itseään huijaamalla?

Helsingin ilmastotavoite näyttää kunnianhimoiselta, mutta mahdollistaa vesittyneen toteutuksen. Maaliksi on asetettava niin sanottu syvä hiilestä irtautuminen, deep decarbonisation.

 

Helsinki asettaa tavoitteeksi 60 prosentin päästövähennystavoitteen vuodelle 2030 ja aikaistaa hiilineutraalisuustavoitteen vuodesta 2050 vuoteen 2035. […] Hiilineutraalisuustavoite määritellään tavalla, joka vastaa yleistä käytäntöä Suomessa.

Näin lausuu Helsingin tuore strategia ilmastonmuutoksen hillinnästä. Päästöt nollille alle kahdessakymmennessä vuodessa. Kuulostaa hyvältä eikö vain? Mutta mitä itse asiassa tarkoittaa hiilineutraalisuus yleisen suomalaisen käytännön mukaisesti määriteltynä?

Vastaus löytyy Suomen ympäristökeskuksen Hinku-hankkeesta. Hiilineutraali on sen kriteeristössä kunta, jonka päästöt ovat vuonna 2030 vähentyneet 80 % vuodesta 2007. Hiilineutraalisuus ei siis tarkoita tässä yhteydessä nollapäästöjä, vaan päästöjen pudottamista neljä viidesosaa.

Päästöjen noin merkittävä pudottaminen on tietenkin valtavan hieno asia sekin. Ongelma on siinä, että todellisuudessa edes tätä ei tarkalleen ottaen välttämättä tavoitella. Bioenergiaa pidetään nyt Hinku-hankkeessa laskennallisesti päästöttömänä, mutta todellisuudessa näin ei useinkaan ole. Tämänhetkinen ajatus on  Helsingissäkin lisätä puun polttoa. Kasvava puu sitoo palaneen puun hiilen, mutta aivan liian hitaasti. Päästövähennyksiä tarvitaan nopeasti. 

On varsin mahdollista, ettei riittäviä pudotuksia päästöihin saada edes nämä temput huomioiden aikaan. Silloin kuvaan astuu kompensaatio, jossa omat päästöt korvataan vähennyksillä jossain muualla. Toteutustavasta riippuen tämä voi olla ihan hyväkin keino, mutta pidemmän päälle kestämätöntä. Kaikki eivät voi kompensoida päästöjään, vaan ilmastonmuutos saadaan kuriin vain luopumalla fossiilisesta energiasta – tai mielellään aika lailla kaikesta polttamisesta – ihan oikeasti.

Ilmastonmuutoksen edessä ei voi huijata itseään loputtomasti. Helsingissä pitää tavoitella päästötöntä tulevaisuutta aidosti ja ennakkoluulottomasti laskennallisten temppujen sijaan. Maalina on oltava niin sanottu syvä hiilestä irtautuminen, “deep decarbonization”. Termillä tarkoitetaan sitä, että tavoitteeksi otetaan päästöjen radikaali lasku aivan murto-osaan, ja suunnitellaan vähennykset alusta asti osaksi tätä kokonaisratkaisua – ja että muistetaan huomioida muukin kuin sähkön tuotanto, joka on itse asiassa palapelin ehkä helpoin osa.

Esimerkiksi tuulella, auringolla ja lämpöpumpuilla voidaan vähentää Helsingin päästöjä ihan huomattavasti. Ei kuitenkaan läheskään hiilineutraalisuuteen asti, sillä niiden rinnalla on tuotettava kaukolämpöä ja säätövoimaa – tai ennennäkemättömän mittakaavan energiavarastoja. Yksi analogia on, että matkatessa kuuhun ensimmäiset kymmenen kilometriä on toki helppo mennä lentokoneella, mutta perille pääsyyn tarvitsee silti raketin.

Syvä hiilestä irtautuminen ei siis ole helppoa, mutta ei se mahdotontakaan ole. Mielenkiintoisen ja ehdottomasti tutustumisen arvoisen ratkaisuehdotuksen esittää Rauli Partanen tuoreessa raportissaan. Partasen ehdotus perustuu hajautettuun ydinvoimaan, jolla tuotetaan kaukolämpöä ja vetyä liikennetarpeisiin. Utopiaa, sanoisi joku, mutta itse asiassa yksi harvoista laskelmista, joilla oikeasti saavutetaan päästöttömyys ja matikka täsmää.

Helsinki haluaa strategiansa mukaan kantaa modernia ilmastovastuuta. Nyt riskinä on, että vastuun sijaan valitaan liian höttöinen tulkinta hiilettömyydestä.

 

Kvartaalikatsaus valtuustotyöhön I/2017

Valtuustokauden alkuspurtti alkaa olla paketissa, ja päätökset rullaavat uuden organisaation mukaisesti. Eri luottamustoimissa on tärkeä muistaa iso kuva ja keskittyä olennaiseen.

Ajatuksenani on kirjoittaa blogiin katsaus tekemisistäni valtuustossa säännöllisesti vähintään neljästi vuodessa. Tätä ensimmäistä viivyttelin syyskuun yli, sillä kesäkuu meni käynnistellessä ja heinäkuu on paikallispolitiikassa varsin hiljaista aikaa.

Valtuustotyön alkutaivalta on värittänyt hyvin pitkälti kaksi asiaa: uuden organisaation mukaisten toimielinten käynnistäminen ja kaupungin strategian muotoilu ja päättäminen. Luottamuspaikat jaetaan vaalimenestyksen, kiinnostuksen ja osaamisen perusteella. Paikat neuvotellaan ensin puolueiden kesken, ja sitten niistä päätetään puolueen sisällä. Suurin osa paikoista on kiintiöity nais- tai miespaikoiksi. Käytäntö on sinänsä perusteltu, mutta johtaa välillä erikoisiin tilanteisiin. Pitkällä aikavälillä olisikin hienoa, jos tarvetta tälle ei enää olisi. Nykyisessä valtuustossa on miehiä ja naisia aika lailla puolet ja puolet.

Omiksi tonteikseni sain tässä palapelissä paikan HKL:n* johtokuntaan ja HSY:n hallituksen** varapuheenjohtajuuden, ja näiden päälle vielä paikan Poliisin neuvottelukuntaan. Lisäksi olen maakuntavaltuuston jäsen. Olen tähän pakkaan oikein tyytyväinen. HKL ja HSY ovat molemmat erittäin keskeisiä lafkoja kaupunkiympäristön rakentamisessa ja kestävän kaupungin pyörittämisessä. Molempien osalta tärkein oma tavoitteeni on sama: näitä organisaatioita pitää pyörittää koko pääkaupunkiseudun kokonaisetua palvellen, eikä osaoptimoida yksittäisen toimijan talouslukuja tai toimintaa.

Poliisin neuvottelukunnalla ei ole muodollista valtaa. Sitä ei silti kannata vähätellä, vaikka aiemmin sille ei paljon painoa ole ymmärtääkseni puolueiden osalta laitettu. Poliisin toiminnalla ja ratkaisulla on valtava merkitys turvallisuuden tunteeseen ja yhteiskunnalliseen luottamukseen, ja säännöllinen yhteydenpito poliisijohdon kanssa on tärkeä tapa kuljettaa tietoa molempiin suuntiin.

HKL

HKL:n osalta isossa kuvassa tärkeimmät jutut tällä kaudella ovat massiivisten investointien toteuttaminen ja toiminnan kustannustehokkuuden kehittäminen laadusta tinkimättä. HKL:n investoinnit ovat avainasemassa Helsingin kasvaessa: Raide-Jokeri, bulevardiratikat, riittävät varikkotilat ja toimiva vaunukalusto ovat elinehtoja kestävän ja tiiviin kaupungin tekemiselle. Olennaista on, että talot ja raiteet rakennetaan rinta rinnan. Tässä kaikki narut eivät ole HKL:n johtokunnan käsissä, mutta johtokuntalaisilla on tärkeä rooli pitää kaupungin ja liikennelaitoksen päätökset fiksusti linjassa.

Tavallisen asukkaan arkea ehkä läheisempiä asioita ovat kaupunkipyörien tulevaisuus ja raideliikenteen sujuva rullaaminen. Kaupunkipyörien suosio on ylittänyt odotukset ja alkuperäisen sopimuksen mitat (fillarit on hankittu palveluna). Nyt pitäisikin selvittää, miten verkostoa laajennetaan fiksuimmalla tavalla. Raideliikenteen jännittävin homma on tietenkin länsimetro, jonka hallinta luovutettiin vastikään HKL:lle pitkän odottelun jälkeen. Paraikaa on koekäyttö menossa, sitten katsotaan millaista hikkaa syntyy kun se lopulta avataan.

HKL:n johtokunnan esityslistat ja päätökset löytää täältä: https://www.hel.fi/hkl/fi/paatoksenteko/paatosasiakirjat/esityslistat-ja-poytakirjat

HSY

HSY:n päätöksenteossa nivoutuu yhteen monimutkaisia teknisiä kokonaisuuksia ja seudun kuntien intressit, jotka eivät aina osu yksiin. Tämä korostaa edellä mainitun kokonaisedun pitämistä esillä ja mielessä.

Vesi- ja jätehuollon pyörittämisen ohella HSY on tärkeä ympäristöasiantuntija, ja HSY:n lausunnoilla ja näkemyksillä on painoarvoa. Hallituksen tehtävänä ei tietenkään ole kuvitella olevansa oikeita asiantuntijoita fiksumpi, mutta ohjauksella on huolehdittava siitä, että lausunnot ovat linjassa ison kuvan kanssa. Esimerkiksi uutta rakennettaessa ilmanlaatu autotien lähistöllä voi olla ongelma – pitkässä juoksussa ratkaisun täytyy kuitenkin olla autoilun haittojen vähentäminen eikä niiden välttäminen.

Yksittäisenä päätöksenä voisi nostaa esiin tuoreen aiesopimuksen Fortumin kanssa Ämmässuolle rakennettavasta lämpövoimalaitoksesta. Homma vaikuttaa sikäli perustellulta, että hiilestä pyritään eroon ja jostain pitää lämpöä saada, ja alueen synergiaedut ovat selkeät, kun HSY:n keräämää puujätettä voidaan polttaa paikan päällä. Pelkällä jämäpuulla ei Espoo silti lämpene, ja metsille olisi muutakin käyttöä – siksikin tällaisten hankkeiden ohella pitäisi tarkastella kunnianhimoisia hiilettömiä ratkaisuita.

HSY:n hallituksen esityslistat ja päätökset löytyvät täältä: https://www.hsy.fi/fi/tietoa-hsy/paatoksenteko/Sivut/Esityslistat-ja-poytakirjat.aspx

Poliisin neuvottelukunta

Poliisin neuvottelukunta on kokoontunut vasta kertaalleen, jolloin käytiin pitkä ja hyvä keskustelu kaupungin turvallisuudesta. Merkille pantavaa on, että usein turvallisuudentunne järkkyy herkästi niillä, jotka ovat tilastojen valossa parhaiten turvassa. Kaupunki selvittää turvallisuuden tilannetta säännöllisesti, uusimman raportin löytää täältä.

Kaupungin strategia

Isoin rutistus tähän mennessä valtuustokaudella on tietenkin ollut Helsingin uusi strategia. Lopputulos on koko lailla hyvä, ja sen synnyttänyt prosessi hoidettiin varsin mallikkaasti. Strategiassa on hieman myös omaa kädenjälkeä. Nostatin mukaan korkeakoulu- ja opiskelijayhteistyötä, ja lopullisen päätöksen yhteydessä ponteni ilmastonmuutokseen sopeutumisesta meni sekin läpi.

Muuta

Kaiken tämän ohella on muutamassa kuukaudessa ehditty nuijia jo kymmenittäin erilaisia päätöksiä kaavoista maan myyntiin, ja valtuustossa saadaan aikaan pitkiä debatteja aiheesta kuin aiheesta. Joskus loputtoman tuntuinen lätinä turhauttaa, mutta vapaa ja rajoittamaton keskustelu valtuustossa on tärkeä osa tätä demokratiaa. Ja tästähän minulle maksetaan.

Oma linjani valtuustossa on ollut keskittyä olennaiseen ja arvostaa käytännön vaikuttavuutta teatterin yli. Olen käyttänyt puheenvuoroja aika harkitusti, ja äänestellyt ponsien osalta usein tyhjää. Samalla linjalla kelasin jatkaa vastedeskin.

Laadimme piraattien Petrus Pennasen ja kokoomuksen Atte Kalevan kanssa aloitteen siitä, että ydinvoimaa tulisi tosissaan selvittää yhtenä vaihtoehtona vähäpäästöiseen kaukolämmön tuotantoon. Aloitteeseen tarvitaan vielä muutama nimi alle, ja sitten saadaan se eteenpäin. Empimistä on perusteltu sillä, että asiaa on jo selvitetty perin pohjin ja todettu kannattamattomaksi, mutta kumpikaan väite ei ole varsinaisesti totta. Lopulta kyse on siitä, että strategiassa tavoiteltujen päästövähennysten matematiikka ei täsmää ilman ihmettä tai ydinvoimaa.

Yksi konkreettisimmista antamistani vaalilupauksista oli tutustua kaikkiin muihin valtuutettuihin. Se homma on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa. Yleisesti valtuuston meininki on yllättänyt positiivisesti, ja salissa on paljon skarppia ja hauskaa jengiä. Pakko myöntää, että diggaan tästä duunista todella paljon.

 

 

* HKL pyörittää kaupungin omaa raideliikennettä eli ratikoita ja metroja, ja vastaa niihin liittyvästä infrasta. Koko joukkoliikennejärjestelmästä, eli aikataulu- ja reittisuunnittelusta on vastussa HSL. HKL vastaa myös kaupunkipyöristä.

** HSY vastaa Helsingin seudun vesi- ja jätehuollosta, ja tuottaa lisäksi ympäristö- ja ilmastotietoa alueen päätöksentekoon.

Suunnitelma B Helsingin päästövähennyksiin

(Yhteiskirjoitus Petrus Pennasen (pir) kanssa. Julkaistu Tekniikka & Taloudessa 1.9.2017)

Helsingin päästöjä halutaan vähentää kautta poliittisen kentän, mutta paljon hiiltä käyttävää kaukolämpöjärjestelmää on vaikeaa muuttaa vähäpäästöiseksi. Ydinkaukolämpö on syytä arvioida vaihtoehtona tarkkaan.

Helsingissä valmistellaan paraikaa kaupungin strategiaa valtuustokaudeksi. Vastuunsa kantavana ja imagostaan huolehtivana kaupunkina strategiaan tulee eittämättä jonkinlainen visio tiestä kohti hiilivapaata Helsinkiä. Aikataulusta ja poliittisista keinoista vääntö voi olla tiukkaa, mutta pitkässä juoksussa hiilen poltosta halutaan eroon tavalla tai toisella.

Harmillisesti asiassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensimmäinen on se, että ilmastopolitiikalla on kiire – pitkään juoksuun ei näillä näkymin ole aikaa. Toinen on se, että nykyisen, tehokkaan kaukolämpöjärjestelmän korvaaminen on oikeasti vaikeaa. Energiatehokkuudella ja hajautetulla uusiutuvalla tuotannolla voidaan toki kiivetä helpot ensimmäiset askeleet, mutta todella radikaaleja vähennyksiä ei sen tien päässä nykyisellään näy. Polttoaineen voi vaihtaa puuksi, mutta ilmastovaikutukset ovat vähintäänkin kiistanalaisia ja metsäluonnon suojelulle bioenergia on valtava uhka. Helsinki voi myös kompensoida päästöjään. Sekin on hieman kyseenalainen valinta: kaikki eivät voi ulkoistaa ilmastopäästöjään, ja eikö juuri vauraassa Pohjolassa pitäisi olla intoa ja kykyä kantaa osansa aidosti, ja tehdä todellisia päästövähennyksiä?

Helsingin ilmastopoliittisessa keskustelussa unohdetaan säännöllisesti Suomen merkittävin päästöttömän energian lähde: ydinvoima. Ydinvoimalla tuotetaan Suomessa sähköä, mutta maailmalla ydinvoimaa on yhdistetty menestyksekkäästi kaukolämpöverkkoihin. Idea ei ole uusi, sillä perinteisesti ydinvoimala tuottaa lämmöstä sähköä. Hukkalämmön hyödyntäminen on fiksua, jos siihen vain on mahdollisuus.

Ydinkaukolämpöä pidetään silti täällä usein epärealistisena propellipäiden hullutteluna. Tämä on kuitenkin vallitsevien mielikuvien aiheuttama harha. Vanhat selvitykset ydinvoiman hyödyntämisestä kaupungin lämmöksi eivät ole tyrmääviä, mutta perustuvat lähinnä nykyisen Loviisan voimalan hyödyntämiseen. VTT:n tutkijat julkaisivat tänä vuonna tutkimuksen uuden Loviisan voimalaitosyksikön mahdollisuuksista ympäristöystävälliseen kaukolämmön tuotantoon. Usean valmistajan parhaillaan kehittämät pienikokoiset ja modulaariset reaktorit tarjoavat mahdollisuuden entistä varmempaan ja turvallisempaan lämmön tuotantoon. Loviisan lisäksi sarjatuotantona valmistettavien reaktorien sijoituspaikaksi voidaan harkita esimerkiksi Inkoon voimalaitosaluetta.  

Kokonaan uusiin ratkaisuihin sisältyy toki aina epävarmuutta ja riskejä, mutta tämä ei ole estänyt intoa ja hurjia odotuksia esimerkiksi Espoon vaikeuksia kohdannutta syvämaalämpöä kohtaan. Harva mieltää, että sekin on itse asiassa ydinenergiaa hyödyntävä prototyyppilaitos.

On aivan perusteltua väittää, että ydinkaukolämpö on teknistaloudellisesti paljon pelkkään hajautettuun, uusiutuvaan energiaan perustuvaa järjestelmää realistisempi vaihtoehto. Saamme viikko toisensa jälkeen lukea hyviä uutisia uusiutuvan energian uusista ennätyksistä. Numeronsa osaava näkee kuitenkin sensaatiouutisten taakse – auringolla, tuulella ja maalämmöllä on edessään skaala- ja varastointiongelmia, joihin ei ole vielä ilmeisiä ratkaisuja. Huomattavasti nopeampia päästövähennyksiä voidaan saavuttaa käyttämällä näitä energiamuotoja yhdessä ydinvoiman kanssa.

Ydinvoimaa ei kannata haudata vaihtoehtona vain vahvojen, lukkiutuneiden mielikuvien takia. Parhaimmillaan päästötön ja turvallinen ydinenergia on todellista clean techia. Siksi ydinkaukolämpöä on arvioitava todellisena vaihtoehtona pääkaupunkiseudun lämmön lähteeksi.

Atte Harjanne (vihr), kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Petrus Pennanen (pir), kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Hintalappu luonnolle kuulostaa pahalta, mutta voi auttaa pelastamaan sen

(Yhteiskirjoitus Väinö Nurmen kanssa. Julkaistu alunperin 29.8.2017 Liberan blogissa.)

Lauantaina 26.8.2017 vietettiin Suomi 100 – Luonnon päivää. Satavuotiaassa Suomessa luonnon ja talouden hyvinvointi nähdään edelleen erillisinä, keskenään kilpailevina asioina. Helpommin mitattavana hyvinvoinnin lisääjänä talous menee usein politiikassa tarkoituksella tai tiedostamatta luontoarvojen edelle.

Taloustieteen teorian mukaan ihmisten hyvinvointi tai hyöty rakentuu tavaroiden ja palvelujen kulutuksen mukaan. Teorian mukaan mitä suurempi varallisuus ihmisellä on käytettävissä, sitä laajempi erilaisten saavutettavissa olevien kulutusyhdistelmien määrä on valittavissa. Varallisuuden kasvaessa hyöty ei voi koskaan ainakaan laskea, sillä myös alkuperäinen vaihtoehto on saatavilla yhtenä mahdollisena vaihtoehtona. Suppeassa mielessä tavarat ja palvelut tarkoittavat markkinoilla vaihdettuja ja julkisesti tuotettuja hyödykkeitä. Laajemmassa mielessä tavaroihin ja palveluihin voidaan laskea mukaan myös luonnon tuottamia palveluja, joita kutsutaan ekosysteemipalveluiksi. Monet hyvinvoinnin kannalta keskeisimmät palvelut kuuluvat tietysti tähän kategoriaan.

Ihmisten hyvinvoinnin kehitystä mitataan kuitenkin yleensä suppeamman käsitteen mukaan kokonaistuotannon kautta. Sen avulla mitataan ihmisten tuottamien tavaroiden ja palvelujen arvon kehitystä vuodesta toiseen. Rinnalla on usein muita talouden kehitystä kuvaavia tunnuslukuja, kuten työttömyysaste tai vaihtotase. Vaihtoehtoisia mittareita on aika ajoin esitelty, mutta ne eivät ole ainakaan vielä vakiintuneet pysyviksi mittareiksi mittaamaan hyvinvoinnin kehitystä. Tällä hetkellä elämme Suomessa ja maailmalla laajemminkin nousukautta – meillä on viime vuotta laajempi kokonaistuotanto jaettavissa ihmisten kesken. Mutta onko hyvinvointi todella kasvanut?

Elämme tällä hetkellä keskellä kuudetta massasukupuuttoa. Arvioiden mukaan kolme neljäsosaa kaikista eliölajeista on uhattuna jo seuraavan sadan vuoden aikana. Tällä hetkellä uhanalaisia on jo 25 % kaikista maapallon nisäkäslajeista, 13 % lintulajeista ja tämän lisäksi 21000 muuta lajia. Alueilla, joilla elää suuria nisäkkäitä kuten Itä-Aasiassa, kaksi kolmasosaa suurista nisäkkäistä on kuolemassa sukupuuttoon. Samaan aikaan maailman kalakannat ehtyvät: 85 % maapallon kalakannoista on suojelun tarpeessa ja useat aikanaan runsaat ruokakalat kuten sinievätonnikala ovat kuolemassa sukupuuttoon.

Eläinlajien lisäksi myös monet muut ihmisten käyttämät luonnonresurssit ovat vaarassa: ilmastonmuutoksen seurauksena monet alueet saattavat kuivua lähes asuinkelvottomiksi ja puhtaasta juomavedestä tulla entistä niukempi resurssi. Samaan aikaan ilman ja vesien paikallinen saastuminen aiheuttaa valtavasti ennenaikaisia kuolemia ja luonnon virkistyskäytön heikentymistä. Talouden oletettu 2-3 % kasvuvauhti ei riitä korvaamaan tätä ekosysteemipalvelujen laadun huonontumisesta ihmisille aiheutuvaa haittaa. Samalla ja luonto- ja kulttuuriarvojen heikentyminen näyttäisivät pitkällä aikavälillä heikentävän myös pelkästään markkinahyödykkeillä mitattavan kokonaistuotannon kasvua. Lisäksi tuoreimmissa tutkimuksissa on havaittu, että kulttuurin ja ympäristön alueellinen parantuminen itseasiassa vahvistavat alueellista taloutta.

Dikotomia talouden ja luontoresurssien välillä onkin lähes täysin keinotekoinen. Vastakkainasettelua selittää oikeastaan vain erilainen aikahorisontti: luonnonresurssien tapauksessa hyödyt jaksottuvat pidemmälle aikavälille kuin kulutushyödykkeiden tapauksessa. Liberaalista näkökulmasta huomioiden kyse on eri sukupolvien vapaudesta: nykyisen päätösvastuussa olevan sukupolven vapaus tehdä valintoja ei saisi rajoittaa tulevien sukupolvien vapautta. Analogia löytyy vaikka Suomen eläkejärjestelmästä, jonka suuret ikäluokat uhkaavat imeä kuiviin ja jättää seuraavat sukupolvet puille paljaille.

Taloustieteessä on kehitetty yhä parempia menetelmiä, joilla ekosysteemipalveluiden arvoa voidaan mitata yhteismitallisesti muiden hyödykkeiden kanssa. Yhtenä esimerkkinä näistä on ehdolliset arvottamiskyselyt, joissa mitataan maksuhalukkuutta jonkin tietyn ekosysteemipalvelun laadun kehittymisestä tai heikentymisen estämisestä. Näiden menetelmien avulla ekosysteemipalvelut voidaan ottaa suoraan mukaan päätöksentekoon ja nähdä osana resurssien tuottavuutta. Näin vaihtoehtoiskustannuksia voidaan verrata toisiinsa. Ympäristön arvot mukaan laskeva kustannushyötyanalyysi tuo luontoarvot samalle viivalle suorien käyttöarvojen rinnalle. Luonnolle hinta –tyylinen ajattelu on arvioitu erinomaiseksi keinoksi parantaa luonnonresurssien tilaa.

Näistä työkaluista huolimatta luonnonarvojen arvottaminen analyysiä varten on tietysti käytännössä mutkikasta ja vaikeaa. Mitä tahansa esitettyä kustannushyötyanalyysiä pitääkin aina arvioida kriittisesti – jos lähtöoletukset ovat roskaa, niin sitä on analyysin tuloskin. Silti suurempi riski on se, ettei ekosysteemipalveluille aseteta arvoa lainkaan, tai se yksinkertaisesti sivuutetaan päätöksenteossa. Arvottaminen antaa mahdollisuuden integroituun kokonaisnäkökulmaan, jossa eri näkökulmia todella punnitaan.

Globaalien haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, lisäksi ekosysteemipalvelut ovat usein paikallisia kysymyksiä. Mitään erityistä ylpeyttä ei satavuotias Suomikaan voi ottaa omien luonnonresurssien hoidostaan. Maailman yhtä uhanalaisinta nisäkästä kuolee vapaakalastajien verkkoihin Saimaalla täysin turhaan. Helsingissä ilmanlaadun epäpuhtaudet tappavat satoja ihmisiä vuodessa ennenaikaisesti. Uhanalaisten vaelluskalakantojen elvytys on jätetty paikallisyhdistysten harteille ja padot paikalleen. Toimenpiteet näiden ongelmien ratkomiseksi tiedetään hyvin, ja niiden kustannukset on suoraviivaista arvioida. Silti toimenpiteitä ei ole toteutettu – kenties siksi, ettei niiden hyötyjä osata tai haluta laskea.

Poliittinen epäonnistuminen ilmastonmuutoksen syynä

(Yhteiskirjoitus Väinö Nurmen kanssa. Julkaistu 3.7.2017 Liberan blogissa.)

Taloustieteen näkökulmasta tehokas ilmastopolitiikka on yksinkertaista. Hiiliverolla ja -tulleilla ohjatut markkinat ohjaisivat päästövähennykset tehokkaasti. Ongelmana on tehoton ja kyvytön poliittinen järjestelmä ja hallinto, ja sen mukanaan tuoma sekava sääntely.

Ulkoisvaikutusten hallinta

Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ja muut ihmisten aiheuttamat ympäristöongelmat syntyvät palveluiden ja tavaroiden tuotannosta ja kuluttamisesta aiheutuvista ulkoisvaikutuksista. Ulkoisvaikutuksella tarkoitetaan markkinoilla tapahtuvasta aktiviteetistä syntyvää hyödyllistä tai haitallista vaikutusta, joka koituu sopimuksen ulkopuoliselle osapuolelle. Tilannetta kutsutaan markkinahäiriöksi (”market failure”), sillä se ei ole kaikkien osapuolten hyvinvoinnin kannalta paras mahdollinen eikä johda korkeimpaan mahdolliseen kokonaishyvinvoinnin tasoon. Yhdestä ylimääräisestä päästöyksiköstä syntyvää ulkoisvaikutusta kutsutaan rajahaitaksi. Englantilainen ekonomisti Pigou esitti vuonna 1920 ratkaisun, jolla markkinahäiriö voitaisiin korjata: rajahaitan suuruisella verolla – eli Pigoun verolla – päästäisiin tehokkaaseen markkinatasapainoon.

Ilmastonmuutoksen tapauksessa Pigoun vero tarkoittaa päästölähteiden verottamista eli käytännössä hiiliveroa kasvihuonekaasujen rajahaitan suuruisella verolla. Tämä rajoittaisi ilmastonmuutoksen tasolle, jota voidaan pitää yhteiskunnan kannalta optimaalisena. Taso ei välttämättä ole ilmastonmuutoksen täysi pysäyttäminen tai kääntäminen, sillä muutosta aiheuttavista fossiilisista polttoaineista on myös valtavasti hyötyä.

Optimaalinen ilmastopolitiikka

Nykyisin tavoiteltavana tasona pidetään tasoa, jossa lämpötilan nousu on enintään kaksi astetta esiteolliseen aikaan verrattuna. Kahden asteen rajaa esitti alun perin taloustieteilijä Bill Nordhaus  vuonna 1975 silloisen yksinkertaisen mallinnuksen perusteella. Sittemmin myös tiukempia optimaalisia lämpötilannousun rajoja on ehdotettu. Kasvihuonekaasut leviävät ilmakehässä tasaisesti niin, että eri päästölähteillä (teollisuus, maatalous, liikenne, energiantuotanto) on käytännössä yhtäläinen rajahaitta. Kirjallisuudessa tätä rajahaittaa kutsutaan termillä Social Cost of Carbon – SCC.

Käytännössä rajahaitan oikeaa tasoa on ollut määrittämässä joukko johtavia taloustieteilijöitä, jotka ovat ottaneet laskelmissaan huomioon mahdollisimman laajan skaalan eri vaikutuksia. Arvioon liittyy kuitenkin suuria epävarmuuksia esimerkiksi ajan suhteen – miten kaukana tulevaisuudessa tapahtuvat vahingot pitäisi arvottaa? Myös vaikutukset ekosysteemeihin on vielä rajallisesti arvioitu, ja mahdolliset epälineaariset, rajut muutokset on vaikea arvottaa. Silti nämä arviot edustavat tämän hetken parasta tieteellistä näkemystä kasvihuonekaasujen rajahaitoista. Tämän hetken paras arvaus yhden hiilidioksiditonnin kustannuksista on 36 dollaria, vaihteluvälin ollessa 11 dollarista aina 106 dollariin asti.

Poliittisilla päätöksentekijöillä on siis jo saatavilla kattavasti tietoa sekä toimivasta teoreettisesta lähestymistavasta että asetettavan veron suuruusluokasta. Se, ettei kattavaa hiiliverojärjestelmää ole saatu aikaan, kertookin enemmän politiikan ja hallinnon epäonnistumisesta (”government failure”) kuin markkinahäiriöstä.  Mikäli kansainvälinen politiikka ja hallinto onnistuisivat, markkinat toimisivat tehokkaimmin hiiliveron ohjaamina ilman päällekkäisiä muita mekanismeja. Hiiliveron vaihtoehtona voidaan pitää cap and trade –järjestelmää. Cap and trade –järjestelmissä hallinnollinen taho määrittää päästöjen ylätason ja huutokauppaa oikeudet päästöistä niistä eniten tarjoavalle. Teoriassa, mikäli päästöjen optimaalinen taso on tiedossa ja sitä noudatetaan tiukasti päästöoikeuksien määrää päätettäessä, tulisi yhden päästötonnin hinnaksi tulla sama kuin oikein asetetun hiiliveron tapauksessa.

Miksi päästötavoitteissa ei ole onnistuttu?

Oikean päästötason määrittäminen on vaikeaa sekä teoreettisesti että erityisesti käytännössä – poliittinen järjestelmä on haavoittuvainen korruptioille, lobbaukselle ja äänestäjien miellyttämiselle. Esimerkiksi Euroopassa päästöhuutokauppa on käytössä jo monilla sektoreilla, mutta yhden päästöoikeuden hinta hiilitonnia kohti on alle 5 euroa.

Jo pienimmän arvion mukainen hiilivero olisi huomattavasti tehokkaampi päästöjen hillitsijä. Lisäksi päästökauppamarkkinoita on vaivannut hintojen suuri vaihtelu, joka on johtanut ongelmiin investointipäätöksiä tehtäessä.  Hiiliveron tapauksessa markkinat valitsisivat tehokkaan tasapainon poliittisten päätöksentekijöiden sijaan. Hiiliveron oikeaa tasoa voitaisiin valvoa virallisten SCC-suositusten mukaan. Hiilivero olisi myös stabiilimpi kuin päästökaupassa määräytyvä hintataso. Lisäksi hiiliveroa voitaisiin käyttää myös hiilitullien hinnan perusteena, jos jotkin valtiot jättäytyisivät sen ulkopuolelle.

Tämän hetkiset toimet ovat vajaita, sekavia ja kalliita; cap and trade -järjestelmien lisäksi toimenpiteet rajoittuvat erilaisiin monimutkaisiin ja veronmaksajien kannalta kalliisiin tukijärjestelmiin uusiutuvalle energialle. Tukiaisjärjestelmät johtavat helposti tilanteeseen, jossa verorahat kertyvät harvojen hyötyjien taskuun – päästöt sen sijaan laskevat laiskasti, jos ollenkaan. Uusiutuvaa energiaa tuetaan Euroopassa satojen miljardien eurojen arvosta. Jo pelkästään Suomessa tuulivoiman tukemiseen käytetään arviolta 2-3 miljardia vuosien 2017–2030 välillä.  Kun poliittisella päätöksenteolla liikutellaan valtavia tukiaisia, ovat korruptio ja kotiin päin vetäminen enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tuulivoimaan liittyvää korruptiota tutkitaan tällä hetkellä esimerkiksi EspanjassaItaliassaYhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Tuulivoiman ohella Suomessa puhuttaa tällä hetkellä biotalouden tukeminen.

Pariisin pannukakku

Omanlaisensa hallinnon epäonnistuminen on myös Pariisin sopimus, josta Yhdysvallat on vetäytymässä presidentti Trumpin kesäkuisen ilmoituksen jälkeen. Trumpin toiminta osoitti, kuinka haavoittuva on sopimus, josta voi poistua ilman kustannuksia. Pariisin sopimus on sitovuudeltaan jopa aiempaa Kioton sopimusta löyhempi päästörajoitusten sitovuudeltaan. Kansainvälisen hiiliveron tapauksessa hiilitulleilla voitaisiin suojata sopimusta ja rankaista siitä poistuvia. Tällaiset tehokkaat sitouttamiskeinot puuttuvat Pariisin sopimuksesta täysin. Hiilitullit olisivat toki mahdollisia myös nykyjärjestelmässä, mutta hiilivero olisi suoraviivainen peruste tullien oikean tason asettamiselle.

Markkinataloutta ja jopa taloustiedettä itsessään kritisoidaan joskus ilmastotyön esteinä. Kohde on kuitenkin väärä, sillä taloustiede antaa erinomaisia työkaluja onnistuneen ilmastopolitiikan suunnitteluun. Suuri osa liberaaleja markkinoita kannattavista talous- ja yhteiskuntatietelijöistä hyväksyy Pigoun veron oikeana ratkaisukeinona. Oikein säädellyt, mutta aidot markkinat ovat tehokkain tapa suunnata resurssit sinne, mistä niistä on eniten hyötyä. Ratkaisevan tärkeää on, ettei ilmastonmuutosta käsitellä poliittisesti latautuneena ideologisena kysymyksenä vaan ongelmana, jonka voi ja joka pitää ratkaista.

Puheenvuoro puoluekokouksessa Tampereella 18.6.2017: Ydinvoima ei saa olla vihreille kynnyskysymys

”Arvon puoluekokous, mainiot vihreät tyypit,

Tämän päivän politiikan puheenvuoroissa ilmastonmuutoksen hillintä näyttäytyy usein alue-, talous- tai imagopolitiikan keppihevosena. Samalla uhkaa unohtua, että oikeasti kyseessä on valtava ja vaikea globaali haaste, jonka pitäisi määrittää oikeastaan kaikkea päätöksentekoa, ja jota ei olla vielä läheskään ratkaistu. Haastetta lisää se, että samalla on annettava edelleen kasvavalle väestölle mahdollisuus vaurastua, ja pysäytettävä meneillään oleva kuudes sukupuuttoaalto.

Tässä tilanteessa ei ole varaa nirsoilla ratkaisuiden kanssa. Nykytiedon valossa ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ilman ydinvoimaa on varmasti vaikeaa ja kenties käytännössä mahdotonta. Puheenjohtajakisassa nähtiin, ettei ydinvoimaa ei enää vastusteta vihreissäkään henkeen ja vereen. Silti vahva vastustus kaikuu kannanotoissa kerta toisensa jälkeen, ja se meihin leimallisesti myös liitetään.

Meidän jengissä on tapana toistella, että ydinvoima on hidasta, kallista ja vanhanaikaista – ja että siihen liittyy ratkaisemattomia ongelmia. Suosittelen jokaista näitä sanoja toistavaa perehtymään asiaan laaja-alaisesti ja pohtimaan, onko todella näin, ja ennen kaikkea: mihin verrattuna? Mitä vaihtoehdot todella tarkoittavat, kun ne laskee auki

Vihreän energiapolitiikan pitää olla tavoitteiden suhteen kunnianhimoista ja keinoja arvioidessa pragmaattista ja tiedepohjaista. Siksi minimivaatimus on, ettei ydinvoima ole jatkossa meille minkäänlainen kynnyskysymys – vielä parempi olisi, että puolue hyväksyisi ydinvoiman yhtenä päästöttömänä energiamuotona muiden rinnalla.”

puoluekokous

Kuva: Nadja Kiiskinen

Trump on ilmastorikollinen, mutta kuinka paljon parempia me oikeasti olemme?

Trumpin vetäytyminen Pariisin sopimuksesta on  tragedia, mutta monelta unohtuu että ilman riittäviä tekoja koko sopimus on lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Presidentti Trump ilmoitti eilen Yhdysvaltojen irtautuvan Pariisin ilmastosopimuksesta. Päätöstä on seurannut valtava tyrmistys, ja lukuisat valtionpäämiehet ympäri maailmaa ovat jyrähtäneet vastalauseita. Muun muassa Ranskan Emmanuel Macron kutsui tekoa historialliseksi erehdykseksi, Saksan Merkel puolestaan julisti pettymystä ja entistä kovempaa tahtoa ilmastonmutoksen torppaamiseksi ja samalla linjalla jatkoi Juha Sipiläkin. Varsinainen yllätys tämä tuskin juuri kenellekään oli, paitsi siltä osin että tällä kertaa sekoileva ja harhainen Trump oikeasti piti sanansa.

Päätös on surullinen uutinen ja valtava virhe. Silti koko rytäkässä tuppaa unohtumaan pari tärkeää asiaa. Ensinnäkään Pariisin ilmastosopimus ei vielä itsessään riitä hillitsemään ilmastonmuutosta siedettävälle tasolle. Toisekseen sopimuksessa mukana olevista maista vain harva jos yksikään toteuttaa vakavissaan sen vaatimaa politiikkaa.

Pariisin sopimus asettaa tavoitteeksi korkeintaan 1,5 tai 2 asteen globaalin lämpenemisen. 1,5 on nykytiedon valossa täyttä fantasiaa, eivätkä nykyiset maakohtaiset sitoumukset riitä lähellekään edes kahden asteen tavoitteeseen. Ajatus onkin, että sopimus johtaisi sitoumusten säännölliseen tiukentamiseen. Tapahtuuko näin, jää nähtäväksi. Bill McKibbeniä lainaten: Pariisin sopimus ei pelasta maailmaa, mutta se pelasti mahdollisuuden maailman pelastamiseen. Joka tapauksessa selvää on, ettei ilmastonmuutos pysähdy paperilla vaan se vaatii massiivisia muutoksia energian tuotantoon ja talouteen ympäri maailman, eikä se ole helppoa.

Näiden muutoksien vaatimaa politiikkaa ei vielä näy maailmalla liiaksi. Suomen energia- ja ilmastostrategia ei vähennä päästöjä ainakaan riittävästi ja uhkaa samalla luonnon monimuotoisuutta.  Saksalle ydinvoima on edelleen ilmastonmuutosta suurempi paha, eikä päästöjä saada laskemaan aikataulussa, ja sama hulluus uhkaa levitä naapuriin Sveitsiinkin. Trudeaun Kanada ei aio jättää öljyhiekkaansa maahan. Vastaavaa puheiden ja tekojen ristiriitaa löytyy kaikkialta –  edellä mainitut esimerkit ovat vieläpä kaikki vauraita, edistyksellisiä maita. Köyhyydestä nousevan kolmannen maailman energianjano on vielä valtavampi haaste.

Trump ansaitsee kaiken nostamansa kiukun ja raivon. Silti näen tässä myös mahdollisuuden ja paikan vaikuttaa. Kun kaikki nyt kilpaa heristelevät sormea ja vakuuttavat pysyvänsä mukana, meidän on aika kysyä mitä se oikeasti tarkoittaa. Milloin ryhdymme tosissaan tekoihin, sen sijaan että ilmastopolitiikka on elinkeino- ja imagopolitiikan jatke? Jollei Pariisin sopimus johda tekoihin, on siinä mukana olo lähinnä maailmanpolitiikan vastine somepeukutuksille.

 

Kolmen toiveen lista seuraavalle puheenjohtajalle

Seuraava puheenjohtaja voi tehdä vihreistä valtapuolueen ja itsestään pääministerin. Päästäkseen siihen kannattaa rakentaa puoluetta, joka on aidosti tiedemyönteinen, uudistaa taloutta vastuullisesti ja purkaa politiikan vastakkainasettelua.

 

Vihreät vaihtaa puheenjohtajaa mielenkiintoisessa tilanteessa. Kunnallisvaaleissa saavutettiin historiallinen tulos. Mikään vihreä puolue Euroopassa ei ole koskaan kerännyt näin laajaa kannatusta valtakunnallisissa vaaleissa. Seuraavalla puheenjohtajalla voi olla vain yksi tavoite. Vihreistä tehdään valtapuolue, joka kilpailee tosissaan pääministerin paikasta tulevissa eduskuntavaaleissa.

Tavoite on kunnianhimoinen, muttei mahdoton. Tärkeitä edellytyksiä ovat rohkeus laventaa puolueen näkökulmia ja maltti rakentaa suosiota pitkäjänteisesti ja kestävästi. Tähän liittyen itselläni on kolme toivetta tulevalle puheenjohtajalle.

1.  Kiihkoton suhtautuminen ydinvoimaan

Ilmastonmuutoksen hillitseminen kestävälle tasolle on politiikan tärkeimpiä tavoitteita juuri nyt. Tehtävä on vaikea, ja rajaamalla ydinvoima keinoista ulos se on vielä vaikeampi tai jopa mahdoton. Vihreiden linja on silti ollut ydinvoiman näkyvä vastustaminen. Lisärakentaminen on kynnyskysymys, ja kärkipoliitikkojen puheissa ydinvoima asetetaan jatkuvasti vastakkain uusiutuvan energian kanssa, vaikka ratkaisevaa pitäisi olla päästöjen vähentäminen.

Tästä pitää päästä eroon. Imago tiedepuolueena on ontto, jos tiedettä ei uskota.

Vanhentunut ydinvoimakanta ei ehkä ole suurelle yleisölle kynnys äänestää, mutta se on jatkuvasti esiin nouseva puheenaihe ympäristöstä, tieteestä ja teknologiasta kiinnostuneiden parissa. Tämän porukan symbolinen arvo ja vaikutusvalta on kokoaan suurempi, ja päivittämällä ydinvoimakantaansa puolue kasvattaisi uskottavuuttaan massiivisesti. Vihreiden laaja äänestäjäkunta suhtautuu muutenkin aiheeseen puolueen linjoja avarammin, ja avoimesti ydinvoiman puolesta liputtava vihreä ehdokas voi tänä päivänä menestyä vaaleissa mainiosti.

Aivan minimivaatimus uuden puheenjohtajan linjalle on se, ettei ydinvoimasta tehdä minkäänlaista kynnyskysymystä, vaikka sen vastustamista jatkettaisiin. Paljon pidemmälle veisi se, että seuraava puheenjohtaja lausuisi kolme sanaa, jotka olisivat vihreässä politiikassa vallankumouksellisia, mutta ilmastokriisin edessä välttämättömiä. Ne sanat kuuluvat näin:

”En vastusta ydinvoimaa.”

2. Kirkkaasti vihreä ote talouteen

Nykytilanteessa, jossa hallituksen muodostavat oikeistopuolueet ja me olemme oppositioissa, on helppo luisua ajatukseen punavihreästä vaihtoehdosta. Siksi kaipaankin tulevalta puheenjohtajalta jämptiä linjaa puolueen asemointiin poliittisella kartalla. Vihreät ei ole vasemmistopuolue. Vihreät on pragmaattinen talouspuolue, joka ajaa vastuullista ja kestävää talouspolitiikkaa ja toimivia markkinoita. Vihreät on todellinen vaihtoehto ideologiaan ja eturyhmiin lukkiutuneille puolueille oikealla ja vasemmalla. Puolueeseen mahtuu talouslinjoiltaan monenlaista porukkaa, ja hyvä niin – se mahdollistaa freesin ja rikkaan keskustelun ja uudenlaiset avaukset.

Vihreiden pitää myös pystyä kyseenalaistamaan sellaiset vasemmiston järkkymättömät pinttymät kuten NATO-vastaisuus ja AY-liikkeen koskematon asema.

Seuraava puheenjohtaja saa olla kallellaan mihin suuntaan vain, mutta on tärkeää ettei koko puoluetta asemoida oikealle tai vasemmalla. Suomessa on kysyntää politiikalle, jolla taloutta ja hyvinvointia parannetaan ennakkoluulottomasti etsimällä ja ehdottamalla ratkaisuja, jotka toimivat – väristä riippumatta.

3. Vastuullinen linja viestintään

Oppositiossa vihreiden linja on ollut aktiivinen ja ärhäkkä kommentointi hallituksen tekemisiin. Se on perusteltua: Hallitus on tehnyt paljon surkeita päätöksiä, ja niihin pontevasti puuttumalla on epäilemättä nostettu puolueen näkyvyyttä ja kannatusta. Silti mopo on välillä lähtenyt jo hieman käsistä. Hallitusta ei ainoastaan kritisoida, sitä demonisoidaan. Välillä tuntuu, että hallituspuolueiden edustajien toimet ja puheet tulkitaan tarkoituksellisesti huonoimmalla mahdollisella tavalla, ja tärkeintä on paukuttaa tämä tulkinta ja oma tuohtumus nopeasti mahdollisimman laajalle yleisölle – ei niinkään kuunnella vastapuolen perusteluita tai käydä rakentavaa keskustelua.  

Toki tällaisen populismin mestarit löytyvät edelleen aivan muualta kuin vihreistä, mutta kehitys on huolestuttavaa ja johtaa jatkuessaan ikäviin asioihin. Ensinnäkin, vaikka kärkkäällä opportunismilla voi kerätä suosiota, sillä kerää myös laajaa vastustusta. Näistä jälkimmäistä on paljon vaikeampi purkaa kuin ensimmäistä menettää. Toisekseen, joka asiasta äärimmilleen tuohtuminen johtaa kannanottojen inflaatioon. Sutta ei voi parkua loputtomasti, ja olisi tärkeää keskittyä asioiden isoon kuvaan. Kolmas ja kaikkein tärkein pointti on se, ettei suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa saa päästää polarisoitumaan nykyistä enempää. Äärikuplautuneen poliittisen kulttuurin seurauksia voi seurata Atlantin takaa, ja jälki on rumaa.

Puheenjohtaja ei tietenkään yksin määrää miten kukakin asioita viestii, ja hyvä niin. Omilla ulostuloillaan ja kannanotoillaan voi kuitenkin muokata kuvaa koko puolueesta. Toivon, että se kuva on vastuullinen, harkitseva ja rakentava.

En ole itse ihan vielä päättänyt, kenelle oman ääneni kisassa annan. Valinta on tarkan harkinnan paikka. Suomessa on paitsi kannatukseltaan maailman suurin, myös kannoiltaan paras vihreä puolue. Oikeissa käsissä siitä tulee vielä isompi ja parempi, ja se on loistava asia tälle maalle.

Ps. Kannattaa lukea myös Panu Laturin erinomainen kirjoitus aiheesta.