Mitäpä jos vihreiden ydinvoimakannasta jankkaamisen sijaan keskityttäisiin pelastamaan maailma?

Vihreiden ydinvoimakannasta veivaaminen saa paljon palstatilaa. Tosiasiassa koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut käsitys ydinvoimasta ja energiataloudesta, eikä siihen olisi enää varaa ilmastokriisin edessä.

 

Mikä on vihreiden kanta ydinvoimaan? Onko se muuttumassa? Miksi vihreät vastustaa ydinvoimaa?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin pääset vihreänä poliitikkona varmasti vastaamaan. Ja mikäs siinä, kyllähän poliitikoilta pitää vastauksia saada, ja ydinvoimaa historiassaan vastustaneen puolueen kannat asiaan kiinnostavat.

Oikeasti vihreiden ydinvoimakanta ei ole kuitenkaan ole kaiken sen saaman palstatilan väärti. Ensinnäkään ydinvoimaa kannattava vihreä ei ole enää vuosiin ollut uutinen, ja asiasta käydään varsin fiksua keskustelua puolueessa jatkuvasti samalla kun linja on kehittynyt siinä missä puolueen muutkin linjaukset. Viime kesän puoluekokouksessa määritetty linja suhtautuu avoimesti ydinteknologian kehittämiseen ja myös Vihreät nuoret hyväksyi aivan äskettäin ympäristöohjelman, jossa ollaan valmiita satsaamaan uuden sukupolven ydinvoimaan.

Toisekseen enemmän ratkaisee se, miten vakavasti ilmastonmuutos otetaan, ja siinä vihreät ovat vielä selvästi muita edellä. Toki ydinvoima liittyy kiinteästi tänä päivänä nimenomaan ilmastokeskusteluun. Sen takia keskustelun ei pitäisi pyöriä yksittäisen puolueen ympärillä – sikäli kun ydinvoimasta osana tulevaisuuden energiaratkaisua puhutaan, pitäisi siitä grillata kyllä sitten ihan jokaista puoluetta ja päättäjää osana ilmastopolitiikan kokonaisuutta. Pitää tietysti ymmärtää sekin, ettei pelkän ydinvoiman hokeminen ole uskottavaa ilmastopolitiikkaa.

Varauksellinen suhtautuminen ydinvoimaan ei tosiaan ole vain vihreiden asia. Keskustan linjaukset sekä puolueen että nuorisojärjestön osalta ovat aika takapajuisia. RKP:n ydinvoimakanta on nihkeä ja koko lailla omituinen. Vasemmistoliitto ajaa ilmastonäkökulmasta järjetöntä lisäveroa ydinvoimalle. Pienpuolueita ja yksittäisiä poliitikkoja lukuun ottamatta harvaa uskaltaa suoraan linjata, että ydinvoima on ihan fiksu tapa tuottaa energiaa vähäpäästöisesti nyt ja tulevaisuudessa. Perussuomalaisten linjauksilta syö pohjan yleinen vastahakoisuus kunnianhimoisia ilmastotoimia kohtaan. 

Ydinvoimanihkeys ei rajoitu puolueisiin. Monet energiayhtiöt ovat tuotteistaneet tuuli-, aurinko- ja vesisähkön tai puunpolttoon nojaavan uusiutuvan lämmön, kun taas ydinvoimaa lakaistaan maton alle. Esimerkiksi Fortum ei myy ydinsähköä kuluttajille, koska ilmeisesti pelkää että joku suuttuu. Helsingille ei kelpaa ydinsähköllä paistettu leipä. Toimittajat kirjoittavat jatkuvasti ilmasto- ja energiajuttuja, joissa ydinvoima unohdetaan kokonaan tai sitten maalataan menneisyyteen. Eipä yllätä, että merkittävä osa nuorista kuvittelee ydinvoiman aiheuttavan kasvihuonekaasupäästöjä.

Oikeastaan koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut suhde ydinvoimaan. Siihen suhtaudutaan jollain tapaa mystisenä mörkönä, eikä yhtenä tapana tuottaa energiaa. Asian korjautumista hidastaa se, että harva hiffaa miten ison haasteen edessä energiatalous on ilmastonmuutoksen edessä. Toistuva tarina uusiutuvasta energiasta “hyvänä”, ongelmattomana ja helpponaa ratkaisuna ei sekään auta – tutkimusnäyttö sen tueksi on ohutta ja lepää todella optimististen oletusten varassa.

Kaikella energiantuotannolla on ympäristövaikutuksia. Ydinvoiman ympäristövaikutukset ovat pienet suhteessa tuotettuun energiaan. Globaalisti ydinvoiman merkittävä lisärakentaminen on käytännössä välttämätöntä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ajoissa – tällä linjalla ovat myös IPCC:n päästövähennyspolut. Toki vielä isompi rooli pedataan nopeasti kehittyvälle uusiutuvalle energialle, mutta pääpointti on selkeä: kaikkea tarvitaan, ja kiire tulee silti. Jos tämä tilannekuva hyväksyttäisiin porukalla, harpattaisiin keskustelussa aika tavalla eteenpäin ja voitaisiin puhua käytännön ratkaisuista.

Ilmastonmuutos nimittäin vaatii nopeita ja isoja toimia kaikilla yhteiskunnan aloilla. Tässä kokonaistilanteessa yhden puolueen ydinvoimanäkemysten vatvominen tuntuu oudolta. Mitäpä jos keskityttäisiin pelastamaan maailma ajanmukaisen tutkimustiedon ohjaamana?

kuva2

Lisää tuulimyllyjä, lisää reaktoreita – vähemmän turhaa jankkausta. (kuva: pxhere.com, CC0)

 

Päättäjiä painaa galaktinen vastuu

Politiikka ilman suuria päämääriä johtaa lohduttomiin näkymiin. Arkisten vääntöjen ohessa olisi keskusteltava siitä, millaista tulevaisuutta haluamme pidemmän päälle rakentaa.

Kari Enqvist kirjoitti aiemmin tällä viikolla erinomaisessa kolumnissaan siitä, kuinka meitä vaivaa suurten unelmien puute. Tässä näköalattomuudessa politiikka keskittyy yksityiskohdista kinaamiseen, ja keskustelu taloudesta hallitsee kaikkea.

Enqvist on kosmologi, jonka työnä ajatella asioita maailmankaikkeuden mittakaavassa ja aikaskaalassa. Politiikkojen tähtäin on liian usein seuraavissa vaaleissa tai gallupeissa, ja se osaltaan johtaa Enqvistin manaamaan likinäköisyyteen.

Politiikan arkipäivää ei toki pidä vähätellä. Pienen mittakaavan päätökset vaikkapa siitä, minne rakennetaan koulu tai sairaala, vaikuttavat paikallisessa arjessa valtavasti. Silti ison kuvan unohtaminen kokonaan on vaarallista varsinkin nyt, kun planetaarisen mittakaavan muutokset alkavat yhä enemmän heijastua tämän hetken päätöksiin politiikan kaikilla tasoilla.

Puhun ja kirjoitan itse usein siitä, kuinka ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen torjunta on kaikkein tärkeintä politiikassa. Tosiasiassa se on vain minimivaatimus. Fossiilienergiasta on luovuttava, ilmastonmuutos on saatava kuriin ja luonnon säilyttävä rikkaana, jotta voimme jatkaa sitä sivistyksen, vaurauden ja tasa-arvon voittokulkua, joka on lupaavasti saatu alulle – ja jonka tietynlainen huippusaavutus pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta puutteineenkin on.

Nykyisen tiedon valossa maapallo on ekosfäärinsä ansioista ainutlaatuinen planeetta ja ihminen ainut korkeaan teknologiseen kehitykseen noussut tietoinen eläinlaji. Se tuo meille galaktisen tason vastuun. Viimeisen sadantuhannen vuoden aikana heräsimme, söimme isot eläimet ja siirryimme viljelemään maata. Sitten tajusimme istuvamme valtavan helposti hyödynnettävän, fossiilisen hiilivetyvaraston päällä ja pistimme sen palamaan sillä seurauksella että määrämme, vaurautemme ja kykymme nousivat uusiin sfääreihin ja pääsimme avaruuteen asti. Jos tarina jatkuu nyt niin, että poltamme loputkin, keitämme planeetan ja kuorrutamme sen muovilla vain nauttiaksemme vuosisadan verran epätasaisesti jakaantuneesta pröystäilystä kunnes palaamme takaisin polttamaan metsiä ja odottelemaan sitä, että asteroidi, supertulivuori tai hiipuva aurinko pyyhkii meidät pois – se on universumin surullisin tarina.

Ilman päämäärää olemme hukassa. Siksi kaiken arkisen poliittisen väännön keskellä olisi välillä syytä astua askel taaksepäin ja miettiä, mitä lopulta tavoitellaan, ja olemmeko matkalla sinne. Siinä missä työnhakijalta kysytään, missä hän näkee itsensä viiden tai kymmenen vuoden päästä, pitäisi politiikoilta kysyä, missä he näkevät ihmiskunnan viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat aika paljon arvoista ja maailmankuvasta, jotka lopulta ohjaavat myös päätöksentekoa.

Itse haluan tulevaisuuden, jossa teknologisen kehityksen hedelmät jaetaan tasaisesti, jossa jokainen on vapaa ja arvokas, jossa luonnolle jätetään tilaa toipua ja kukoistaa, ja jossa ihmiskunta yltää tähtiin. Se vaatii politiikkaa, joka katsoo huomista pidemmälle.

 

Seuraava autosi kulkee sähköllä

Sähköautoilun edistäminen on tärkeä keino liikenteen päästöjen vähentämisessä. Suomella on erinomaiset edellytykset näyttää liikenteen sähköistämisessä esimerkkiä.

Sähköauto on ilmastolle hyvä homma. Tätä selkeää perusjuttua kammetaan usein kahdesta kulmasta. Asiasta keskustellessa joku yleensä nopeasti muistuttaa, että ratkaisevaa on se, miten auton käyttämä sähkö tuotetaan. Totta kai on, mutta on hyvä muistaa että sähkön tuotanto on energiastamme se osa, joka on jo menestyksellä monessa maassa tehty hyvin vähäpäästöiseksi – se on ehkä päästövähennysten suoraviivaisin temppu. Parempi pointti on sillä, joka epäilee onko uudelle autolle tarvetta ensinkään. Valitettavasti olemme rakentaneet yhteiskuntia yksityisautoilun näkökulmasta jo vuosikymmeniä, joten hetkessä autoilu ei katoa, vaikka sen onkin syytä vähentyä reippaasti. Yksityisautoilu kun on varsin energiatehoton tapa liikkua ja vie paljon tilaa.

Sähköauton edut eivät jää ilmastopäästöihin. Niiden mukana lähtee roima osa lähipäästöistä, meluhaitat pienenevät ja liikenteen käyttämän primäärienergian tarve laskee murto-osaan, sillä sähkömoottori pesee polttomoottorin hyötysuhteessaan mennen tullen. Hyvä puoli on sekin, että kuluvia osia on vähemmän, ja sähköauto vaatiikin vähemmän huoltoa.

Tämä perusjuttu huomioiden sähköautoilun edistäminen on Suomessa kovin kunnianhimotonta. Hallituksen nykyisessä energia- ja ilmastostrategiassa tavoitteena on, että n. 10 % autokannasta kulkee sähköllä vuonna 2030, ja tämänkin toteutuminen jätetään aika ohuen poliittisen ohjauksen varaan. Parempaan pitää pystyä, sillä liikenne aiheuttaa noin viidenneksen Suomen päästöistä. Päästöt eivät ole juurikaan vähentyneet, vaikka meillä on liikenteessä jo käytännössä suhteellisen korkea päästöverotus käytössä polttoaineen hinnoissa – sen tulot eivät vain ohjaudu päästöjen vähentämiseen.

Tarvitaan siis politiikkaa, joka ohjaa radikaalimpaan muutokseen. Suomelle tulisi valmistella nopeatahtinen liikenteen sähköistämisen ohjelma. Vihreiden esittämä polttomoottoristen henkilöautojen myyntikielto vuodesta 2030 alkaen voisi olla osa tätä ohjelmaa, joskin yksityiskohdat pitää miettiä vielä tarkkaan, sillä esimerkiksi biokaasuautoilla voi olla perustellusti osansa kokonaispaletissa.

Käytännön esteitä sähköautojen leviämiselle on oikeastaan kaksi: hinta ja kantama. Politiikalla voidaan vaikuttaa molempiin: hintaan vero-ohjauksella ja käytännön kantamaan latausinfraan panostamalla. Sähköautoilun yleistymisen verkostovaikutukset (ns. network externalities) ruokkivat sitten yleistymistä entisestään. Kantamaa rajoittaa silti akku- ja latausteknologian osin ennakoimaton kehitys. Sähköauto, joka ei vie kotoa mökille ei ehkä houkuttele. Tässä pistokehybridit voivat olla keskeinen siirtymävaiheen ratkaisu.

Suomi on oikeastaan oiva paikka sähköisen liikenteen nopealle kehittämiselle. Täällä on hyvät mahdollisuudet rakentaa paljon päästötöntä sähköä, ja täällä on haastava yhteiskuntarakenne, joka nojaa paljolti autoiluun. Suomessa on myös sähköautoiluun liittyvää kovaa osaamista. Tästä näkökulmasta kova poliittinen halu nojata biopolttoaineisiin on erikoinen.

Suomessa keskimääräinen auto on reilut 11 vuotta vanha. Nyt pitäisi huolehtia siitä, että tänään ostetun auton eläköityessä sen seuraaja kulkee lähtökohtaisesti sähköllä – tai mikä vielä parempaa, se on polkupyörä tai joukkoliikennelippu.

 

Tieteen toivottoman viestin edessä on pakko herätä toimimaan

Tuore ilmastoraportti kertoo sen, mikä jo tiedettiin. Vaarallisen ilmastonmuutoksen estäminen on tässä vaiheessa käytännössä mahdotonta. Pahimman välttämiseksi voi ja pitää silti tehdä paljon,ja se vaatii ilmastopolitiikan nostamista kaiken keskiöön.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n odotettu erikoisraportti julkaistiin tänään. Se keskittyy arvioimaan sitä, mitä globaalin lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen auttaisi ja miten siihen kenties voitaisiin päästä. Se ei siis ole varsinainen koko ilmastonmuutokseen liittyvän tieteen kokoava arviointiraportti, jollainen julkaistiin viimeksi vuonna 2014. Se on kuitenkin juuri nyt ajantasaisin kattava koonti ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja hillinnästä.

Päätös 1,5 asteen lämpenemiseen keskittyvästä erikoisraportista tehtiin Pariisin sopimuksen yhteydessä. Moni tutkija ihmetteli tätä tilausta. Asiaan vihkiytyneiden parissa on nimittäin jo pitkään tiedostettu, että aiemmin keskiössä ollut kahden asteen tavoite on äärimmäisen vaikea saavuttaa – eikä tähän mennessä nähty ilmastopolitiikka anna oikein mitään viitteitä siitä, että siihen tai lähellekään oltaisiin pääsemässä. Liian monen tahon lyhyen tähtäimen edut ovat ristiriidassa päästöjen vähentämisen kanssa.

Puolentoista asteen raportin tilaaminen on hieman sama, kuin jos minä 95-kiloisena jässikkänä pyytäisin personal trainerilta ohjelman, jolla haluaisin puolittaa painoni ensi kesään mennessä. Kyllä PT sellaisen ohjelman ehkä jotenkin vääntää, mutta sen käytännön toteuttaminen ihan toinen juttu. Ilmastopolitiikassa on yleisesti muodostunut tavaksi se, että jokainen vuorollaan nostaa näkyvästi rimaa, mutta oikeasti kukaan ei edes vielä ole ottamassa vauhtia – tai vaihtanut verkkareita päälle. Sama oire näkyy tässäkin.

Muistutuksena: Ilmasto on jo lämmennyt esiteollisesta ajasta yli asteen, ja 1,5 asteeseen rajoittaminen vaatii käytännössä koko globaalin energiatalouden ja maankäytön täydellisen mullistamisen muutamassa vuosikymmenessä. Urakkaa voi yrittää verrata avaruusohjelmaan tai maailmansotaan, mutta metsään menee. Kyseessä on ihmiskunnan suurin ja vaikein haaste koskaan, eikä mitään vastaavaa oikeastaan ole koskaan tehty tai nähty.

En henkilökohtaisesti usko, että lämpeneminen jää 1,5 asteeseen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä voisi ja kannattaisi yrittää. Jokainen asteen kymmenys on tärkeä. Erikoisraportti kertoo, että jo kahden asteen lämpeneminen tuo valtavia ja vaarallisia muutoksia. Kaikki siihen päälle tuleva muutos kasvattaa riskejä ja niihin liittyviä epävarmuuksia vielä lisää.

Miten erikoisraportin tuloksien pitäisi siis näkyä päätöksenteossa? Ainakin niin, että ilmastopolitiikan pitää nyt viimeistään määrittää kaikkea politiikkaa. Tieteen synkän viestin edessä on oltava valmis arvioimaan kantansa ja tärkeysjärjestyksensä uudelleen, ovatpa ne kuinka rakkaita tahansa. Bioenergian varaan laskevien on hyväksyttävä, ettei metsiä voida sekä pitää että polttaa – ja että niitä tarvitaan nimenomaan mahdollisimman suurina, kasvavina hiilivarastoina ja biodiversiteetin ylläpitäjinä. Ydinvoimaa vastustavien on herättävä siihen, että ihan kaikkea vähäpäästöistä energiantuotantoa tarvitaan lisää ja paljon. Työpaikkoja ei voi puolustaa tämän hetken intresseillä, vaan työt ja pääomat on suunnattava hiilineutraalin talouden rakentamiseen. Markkinat voivat pyöriä vapaasti vain erittäin tiukan päästöjen ja luonnonvarojen käytön sääntelyn ja ohjauksen puitteissa, itsestään ne eivät tätä ongelmaa korjaa. Ja kaiken tämän ilmastonmuutoksen hillinnän ohella on varauduttava muuttuvan ilmaston vääjäämättömiin ja arvaamattomiin vaikutuksiin, sillä olemme jo myöhässä.

Kvartaalikatsaus valtuustotyöhön III/2018

Vuoden 2018 kolmoskvartaali on nyt taputeltu. Tämä osa vuodesta on kuntapolitiikassa sikäli hiljaisinta aikaa, että valtuusto on tauolla koko heinäkuun ja suurimman osan elokuusta. Myös muut kunnalliset elimet viettävät pääasiassa hiljaiseloa. Otsikoissa politiikka tietysti pysyy. Nyt koettu pitkä ja kuuma hellekesä herätti taas ilmastonmuutoksen karuun todellisuuteen, ja sai monet vaatimaan kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa. Hyvä niin. Meidän päättäjien on osaltaan huolehdittava, ettei aihe hautaudu politiikan taustalle syksyn viilentyessä.

Helsinki kasvaa ja kehittyy silmissä. Yksi uusi maamerkki ja kohtaamispaikka kaupunkiin saatiin, kun upea ja ehdottomasti tsekkaamisen veroinen Amos Rex avautui. Taidemuseo on malliesimerkki siitä, miten historialliseen kaupunkikuvaan upotetaan tyylikkäästi uutta arkkitehtuuria. Hiljattain avautunut Kalasataman kauppakeskus Redi ei ole herättänyt yhtä lämpimiä ajatuksia. Se on tiloiltaan kieltämättä aika sokkeloinen, mutten itse dumaisi sitä ihan vielä. Kauppakeskus joukkoliikenteen solmukohdassa on joka tapauksessa paljon parempi kuin iso ostoskuutio jossain automatkan päässä.

Valtuusto

Valtuusto ehti heinä-syyskuussa kokoontua kolmesti. Kahdessa kokouksista keskityttiin hyväksymään kaavoja, kolmannessa sitten pitkään listaan valtuutettujen aloitteita. Kaavoista isoimman debatin aiheutti Sörnäistentunneli – ja syystä. Tunnelilla yhdistettäisiin Sörnäisten rantatie ja Hermannin rantatie. Mikäs siinä, paitsi että homma maksaa 160 miljoonaa, perustuu viisi vuotta vanhoihin laskelmiin eikä oikeastaan tuo lisää tilaa asunnoille. Itse asiassa tuo hintalappukin on vanhentunut. Parempia kaavapäätöksiä ovat olleet mm. koillista lähiöitä päivittävä Jakomäen sydän, kehittyvä Hakaniemenranta ja uusi hotelli sekä Mäkelänrinteen laajeneva kampus.

Aloitteista selkeästi merkittävin oli läpi mennyt esitys Helsingin lukioiden ja amisten oppimateriaalien maksuttomuudesta. Ymmärrän aloitetta vastaan esitetyn kritiikin: on selvää, että tässä laitetaan paljon rahaa hyväosaisten tukemiseen. Taloudelliset vaikeudet ovat kuitenkin merkittävä tekijä opiskelupäätöksissä, ja kesken jätetyt toisen asteen opinnot tulevat todella kalliiksi yhteiskunnalle. Näen tämän myös paikkana vaikuttaa lukioiden oppimateriaalibisnekseen, jossa myydään samat kirjat vuosi toisensa jälkeen nimellisin päivityksin. Lisäksi universaalin tuen hyvä puoli on sen yhdistävä luonne, ja sillä vältytään aina ongelmalliselta vähävaraisuuden luokittelulta.

Jenni Pajusen aloitteesta Helsinki alkaa seuraamaan ja raportoimaan kehitystään YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisesti. Tämä on ihan hyvä asia, mutta oma huoleni liittyy siihen, että meillä on fokus viestimisessä ja riman nostamisessa eikä teoissa. Meillä on jo aika hyvä kuva siitä, millä mallilla kestävä kehitys Helsingissä on, ja missä on eniten tekemistä.

Astetta absurdimpi näytelmä saatiin aikaiseksi Helsingin tilojen vuokrauksen eettisistä ohjeista. Alviina Alametsän aloitteeissa toivottiin, ettei kaupungin tiloja saisi käyttää  esimerkiksi YK:n rotusyrjinnän vastaista sopimusta rikkoviin tilaisuuksiin, tai väkivaltaisen toiminnan harjoittamiseen tai suunnitteluun. Tulkinnasta riippuen tämä sisältyy jo nykyisiin ohjeisiin, mutta asia vahvistettiin vielä erikseen. Tämä hermostutti perussuomalaiset, siniset ja muutamia kokoomuslaisia, joita omien sanojensa mukaan huoletti lausunnon epämääräisyys. Voin kertoa, että valtuustossa päätetään jatkuvasti asioita, joissa saivartelun varaa olisi paljon enemmänkin. Kertoo aika paljon, jos nimenomaan tämä asia – siis rasismin ja väkivallan vastustaminen – herättää tarpeen vängätä voimalla vastaan.

HSY ja HKL

Helsingin seudun ympäristöpalveluissa ja kaupungin liikenneliikelaitoksessa on taas hyväksytty pitkä liuta erilaisia kaupunkilaisten arkea parantavia suunnitelmia ja hankintoja. Isompina nostoina päätöksistä voisi nostaa HSY:n esittämät uudet jätehuoltomääräykset ja HKL:n tarjoutumisen operoimaan Raide-Jokeria.

Uudessa esityksessä jätehuoltomääräyksiä tehostetaan muovin ja muiden jätejakeiden keräystä ulottamalla se pienempiin taloyhtiöihinKokonaisuudessaan erinomainen asia, joka voi kyllä tuoda vähän haasteita ahtaisiin jätekatoksiin, mutta siirtymäaikaa on vuoteen 2021 asti ja ainakin kokemus omasta taloyhtiöstä on se, että muovin osuus sekajätteestä on niin iso että samalla sekajätelaaria tarvitaan vähemmän. Muovin erilliskeräyksen voi muuten aloittaa jo nyt vapaaehtoisesti täältä.

HKL tarjoutui operoimaan tulevaa Raide-Jokeria, ja samaan kimppaan yhdistettiin jatko keskustan ratikkaliikenteeseen. Vaihtoehtona on siis kilpailutus markkinoilla operoivien yritysten kesken. Asian päättää omistajakuntien poliitikkojen valitsema HSL:n hallitus. Oma toiveeni on, että HSL tarttuu HKL:n tarjoutumiseen. Syitä on oikeastaan kaksi. Ensimmäisenä se, että nyt on meneillään mittavin kaupungin raideliikenteen kehittäminen vuosikymmeniin, ja se on huono ajankohta lähteä mutkistamaan toimijakenttää. Se, että HKL vastaa sekä ratainfrasta että liikenteestä, on tällaisessa tilanteessa etu. Toinen syy on yksinkertaisesti se, ettei ehjää kannata korjata. HKL on verrattain kustannustehokas ja luotettu toimija. Onnistuneella kilpailutuksella saa ehkä hintaa jonkin verran alas, mutta sen epäonnistuessa voi saada hyvin toimivan palvelun pahasti rikki. En ottaisi tätä riskiä.

Muuta

Henkilökohtaisesti iso uutinen on tietysti se, että olen nyt virallisesti ehdolla ensi kevään eduskuntavaaleissa! Olen tästä luonnollisesti aivan fiiliksissä, ja on siistiä taas päästä tekemään vaalikampanjaa hyvällä porukalla – johon tietysti mahtuu vielä mukaan. Olen aika äimänä siitä kaikesta innosta ja tuesta, jota olen jo nyt saanut. Tarkennan teemojani syksyn edetessä, mutta yksi on ylitse muiden: ilmastonmuutoksen hillinnässä on vihdoin kurottava kiinni puheiden ja tekojen aukko. Nyt on pakko toimia.

 

Ps. Viime perjantaina perustettiin Helsingin tieteen ja teknologian vihreät, joka on valtakunnallisen Viitteen eli Tieteen ja teknologian vihreiden paikallisjärjestö Helsingissä. Toimin tuoreen porukan puheenjohtajana, laita viestiä jos haluat mukaan toimintaan!

Aseiden myyminen pahiksille on houkuttelevaa, mutta väärin ja todella huono idea

Jemenissä soditaan suomalaisella kalustolla. Asiaa voi yrittää selitellä parhain päin, mutta asevienti sortomaihin on yksinkertaisesti väärin ja tekee maailmasta vaarallisemman paikan.

Tällä viikolla kävi ilmi, että Arabiemiraattien joukot sotivat Jemenissä entistä raskaammin aseistetuilla, suomalaisilla Patrian AMV-miehistönkuljetusvaunuilla.. Venäläisen raskaan aseistuksen asentaminen suomalaiseen vaunuun on temppu, joka joidenkin mukaan ei onnistu ilman Patrian insinöörien apua. Mikään iso yllätys ei suomalaisen raudan pyöriminen Jemenin maisemissa sinänsä ole, ja otsikoita on noussut jo aiemmin. Sotaan osallistuviin Saudi-Arabiaan ja Arabiemiraatteihin on myyty suuria määriä suomalaista aseteknologiaa jo vuosia, Suomen jaloista vientilinjauksista huolimatta.

Jemenin sota on jäänyt Suomessa aika vähälle huomiolle. Tiivistettynä kyse on sekavasta sisällissodasta, jossa huthikapinalliset sotivat Saudi-Arabian johtaman liittouman – johon kuuluvat siis myös Arabiemiraatit – tukemaa hallintoa vastaan. Sopassa pyörii mukana myös Arabian niemimaan Al-Qaida sekä muita ääriliikkeitä ja paikallisia ja kansainvälisiä joukkoja. Kaiken tämän alle jää tietysti massiivinen inhimillinen kärsimys, jota YK on kuvannut tämän hetken pahimmaksi humanitääriseksi kriisiksi.

Puolustusministerin mukaan kyse ei ole varsinaisesti aseista, ja alkuperäiset diilit tehtiin silloin, kun sota ei ollut vielä aivan niin brutaali kuin nyt. Samoilla linjoilla on ollut aiemmin myös Patrian toimitusjohtaja. 

Iso kuva on kuitenkin se, että Suomi tukee tällä touhulla autoritääristä ja aggressiivista sortoa. Se on väärin. Se tekee maailmasta kamalamman paikan.

Ymmärrän kyllä houkutuksen. Parhaiten aseet käyvät tietenkin kaupaksi hallitsijoille, jotka tarvitsevat niitä pysyäkseen vallassa väkivallan uhalla. Maailmakaan ei ole mustavalkoinen paikka, jossa olisi helppo aina vetää raja hyvän ja pahan välille, ja toki aseteollisuudella on roolinsa myös demokratian ja vapauden puolustamisessa.

Tässä tapauksessa ei ole kuitenkaan ole mitään epäselvää: Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat ihmisoikeuksien törkeitä polkijoita, jotka löytyvät demokratiaa ja vapautta mittaavissa listoissa häntäpäästä. Jos asevientiin on edes leikisti jotain eettisiä periaatteita, niin kyllä tällaisten hallintojen pitäisi olla poissa laskuista samoin tein. Toki tällä olisi taloudellisia seurauksia. Epäilemättä apteekeillekin olisi hyvä bisnes myydä opiaatteja reseptivapaasti päihdeongelmaisille. Ei yksinkertaisesti ole kestävää rakentaa bisnestä ongelmallisten asiakkaiden varaan.

Asevienti näihin maihin tuo myös vaikeasti ennakoitavia riskejä pidemmällä aikavälillä. Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien tukemista voi yrittää perustella sillä, että se tukee alueellista vakautta. Jo Jemenin sekasorto osoittaa, ettei tämä logiikka ihan toimi, ja lisäksi kannattaa taas kerran muistaa millaisia maita Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit ovat. Niitä hallitsee itsevaltainen eliitti öljytulojen turvin. Öljyn lisäksi talous on riippuvainen ulkomaisesta työvoimasta, jota kohdellaan osin todella huonosti. Näennäisen vakauden alla kytee paljon erilaisia väestöryhmien välisiä jännitteitä. Kun kuvaan astuu vielä se, että globaalisti öljyn käyttöä pitäisi radikaalisti vähentää, on imploosion riski ilmeinen. Ketä kohti mitkäkin aseet siitä seuraavassa kaaoksessa sojottavat, on vaikea sanoa. Esimerkiksi Irakissa Yhdysvaltojen toimittamia maastoautoja päätyi ISISin itsemurhapommien laveteiksi.

Suomen ulkopolitiikan pitäisi tähdätä turvallisemman, vapaamman ja kestävämmän maailman tekemiseen. Siihen eivät asekaupat tyrannien kanssa sovi.

Hiilineutraali Helsinki on vielä kovan väännön takana

Helsingin kunnianhimoinen ilmastotavoite ei täyty itsestään. Edessä on monta tiukkaa ratkaisua, joiden edessä punnitaan poliitikkojen todelliset ilmastolinjat.

Helsingin strategiassaan asettama ilmastotavoite on saavuttaa hiilineutraalisuus vuoteen 2035 mennessä*. Se on kunnianhimoinen ja hyvä tavoite. Päästöjen vähentämistä varten on valmisteltu ohjelma, jossa listataan niitä toimenpiteitä, joilla tavoitteeseen on tarkoitus päästä. Kun Helsingin Sanomat uutisoi tänään kuntien ilmastotoimista, kommentoi Helsingin ympäristöjohtaja Esa Nikunen jutussa tuosta ohjelmasta seuraavasti:

Ohjelmassa on esitetty 143 toimenpidettä. Käytännössä niiden kaikkien pitäisi toteutua.

Kaikkien, siis joka ikisen. Muuten tavoitteeseen ei päästä. Toimenpiteiden joukossa on monta mutkatonta ja laajaa kannatusta nauttivaa ehdotusta, kuten vaikkapa ympäristökasvatuksen lisääminen tai LED-valot kaduille. Sitten on niitä, joista taatusti nousee äläkkä. Esimerkiksi ruuhkamaksut, koulujen kasvisruoan lisääminen ja pyörätieverkoston nopea ja merkittävä laajentaminen ovat kaikki listalla, ja herättänevät intohimoja vastustajissa.

Mallia tästä nähtiin jo tänään, kun kokoomusta edustavat apulaispormestari ja kaupunkiympäristölautakunnan varapuheenjohtaja esittivät, että Hämeentien jo päätettyä muuntamista joukkoliikenne- ja pyöräilykaduksi pitäisi siirtää. Tämä on suoraan ristiriidassa ilmasto-ohjelman kanssa. Oli Pakarisen ja Rautavan huoli keskustan liikenteen sujuvuudesta perusteltu tai ei, sillä ei oikeastaan ole väliä: On aivan selvä, että hiilineutraalin kaupungin rakentaminen aiheuttaa kustannuksia ja erilaisia, monen harmillisiksi kokemia vaikutuksia.

Itse asiassa toimenpideohjelmassa esitetystä 143 toimenpiteestä kymmenen on arvioitu aiheuttavan merkittäviä kustannuksia ja 75 todetaan vaativan lisäresursseja. Nämä resurssit pitää vääntää budjettiin jostain, ja niille on muitakin ottajia. Näyttää käytännössä mahdottomalta, että toimenpideohjelma toteutuisi kokonaan, eivätkä läheskään kaikki sen toimet edes ole yksin kaupungin käsissä. Ilmastonäkökulmaa pitäisikin arvioida jatkuvasti ja erityisesti jokaisen ison päätöksen yhteydessä pitää kirjaa siitä, edetäänkö kohti tavoitetta vai ei. Jos ei, pitää toimia muilta osin kiristää.

Päästövähennysten tekemättä jättäminen on silti paljon huonompi vaihtoehto. Tutkimus toisensa jälkeen on todennut, että ilmastonmuutoksen nopea hillitseminen tulee paljon sen vaikutuksia halvemmaksi, ja tällaisissa arvioissa mitataan rahassa paljon sellaisia asioita, joita on vaikeaa tai jopa väärin muuttaa euroiksi ja dollareiksi.

Kaupungin ilmastotoimenpideohjelma on vasta esitys. Kun näitä toimia tuodaan valtuuston päätettäväksi, nähdään kuka päättäjistä ottaa ilmastopolitiikan tosissaan.

 

* Oikeasti tavoite ei ole ihan tätä. Kirjoitin aiemmin tämän tavoitteen porsaanrei’istä. Suurin ongelma on tietysti se, että bioenergian leikitään leikkaavan merkittävästi päästöjä.

 

Missä ilmastopoliitikot lymyilevät?

Ilmastonmuutos on taas otsikoissa kuuman kesän myötä, ja mediassa kysellään miksi poliitikot ovat hiljaa. Ilmastopolitiikalla on kuitenkin haastavaa päästä esiin.

Pitkä ja kuuma hellejakso on nostanut lämpenevän ilmaston taas yleiseen tietoisuuteen.  Helteiden jatkuessa myös toimittajat ovat heränneet kyselemään ilmastopolitiikan perään. Ilmastosta puhuvat poliitikot ovat kuulemma harvassa. No heipä hei tässä minä olen, enkä ole todellakaan ainut.

Poliitikkojen on vaikea nousta ilmastopolitiikalla esiin monestakin syystä, ja osin se on itse asiassa toimittajien itsensä ansiota. On helpompi tehdä kiinnostavia juttuja selkeistä tarinoista, vastakkainasetteluista tai yksittäisistä ihmisistä kuin kompleksisen, viheliäisen ongelman pitkäjänteisestä ratkaisemisesta. Politiikkona pääsee nopeammin otsikoihin ehdottamalla vaikka hanhien hävittämistä tai sitten ihan vaan bailaamalla ilman paitaa.

Politiikan tila uutisissa on tietysti itsessäänkin rajallinen, ja ennen kesää sitä dominoi lähinnä soteuudistus. Soteuudistusta muuten perustellaan sillä, että asialla on kiire. Oikeasti se on ilmastopolitiikka, jolla on eniten kiire. Siinä ollaan vuosikymmeniä myöhässä.

Haasteensa tuo sekin, että ilmastosta puhuvat oikeastaan kaikki päättäjät. Suuri osa tosin tyytyy toistelemaan samoja latteuksia aikamme suurimmasta haasteesta, bisnesmahdollisuuksista Suomelle tai vuosikymmenien päässä häämöttävistä tavoitteista. Näiden lateluiden yhteys omaan politiikkaan ja omaan tärkeysjärjestykseen jää kuitenkin usein hämäräksi, eikä uutisarvon kaivaminen vetelän lätinän seasta ole helppoa.

Toimittajilta kaipaisinkin skarppia otetta ja päättäjien haastamista: Äänestäjille pitäisi tehdä selväksi, kuka puhuu ilmastosta lämpimikseen koska se nyt vaan on tapana, ja kuka on asialla tosissaan. Oma asiansa ovat ne, joka ilmastopolitiikkaan vedoten ajavat jotain täysin päinvastaista kuten metsien polttamista tai ydinvoiman vastustamista. Tällaiset silmänkääntötemput eivät saisi päästä mediassa kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamatta läpi.

On joka tapauksessa erinomainen asia, että helteet ovat herättäneet toimittajat ja muutkin taas ilmastonmuutoksen karuun todellisuuteen. On kaikkien vastuulla huolehtia, etteivät ilmastonmuutoksen vaatimat toimet hautaudu kohinaan heti helteiden laannuttua. Toivottavasti pysyvään herätykseen ei tarvita tämän vakavampaa kriisiä.

 

 

Kvartaalikatsaus valtuustotyöhön II/2018

Ennen kesätaukoaan valtuusto ehti jyrähtää maakuntauudistuksesta ja käsitellä ison läjän aloitteita. Ilmastopolitiikka etenee ponsi kerrallaan parempaan suuntaan.

Viime viikolla Helsinki oli yhtä sateenkaarta, kun Helsinki Pride -kulkue keräsi ennätysmäärän osallistujia (linkki). Tällaisen kaupungin eteen on ilo tehdä poliitikkona töitä. Siitä on tosin nyt pieni breikki, sillä valtuusto vetäytyi kesätauolle juhannuksen aikoihin. Tässä kohtaa on hyvä vetää taas viimeisen vuosineljänneksen tekemisiä yhteen.

Valtuusto –  Alas makusote!

Kevään isoin asia valtuustossa on kenties ollut kapinointi hallituksen kaavailemaa sote- ja maakuntauudistusta vastaan. Helsingin valtuusto antoi ensin oman kriittisen lausuntonsa, ja yhtyi sen perään vielä pääkaupunkiseudun yhteiseen kritiikkiin. Kokoomuslaisen pormestarin johtama vastarinta hallitusta ja omaa puoluettaan vastaan on ollut historiallista – ja onneksi myös tuloksellista. Olen valmis lyömään vetoa siitä, ettei maakuntavaaleja nähdä vielä keväälläkään. Uudistuksen kaatuminen ei ole vain Helsingin, vaan koko maan ja demokratian etu, ja sitä onkin vastustettu laajalti myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Muina puuhinaan valtuusto on hyväksynyt taas ison liudan uusia kaavoja ja raiteita. Muun muassa Hernesaareen, Pasilan Postipuistoon ja Kruunuvuoreen tulee kaupunkia tuhansille uusille helsinkiläisille, ja Kalasataman ja Pasilan välinen spora verkottaa kantakaupunkia kaivatulla tavalla poikittain. Tärkeiden asioiden ohella on toki ehditty debatoida esimerkiksi Lenininpuiston nimestä ja hanhien julmuudesta.

Omista jutuistani Petrus Pennasen kanssa tehty ydinkaukolämpöaloite ja Kumpulanmäen kävelyreittialoite tulivat kumpikin vihdoin keväällä käsittelyyn. Vielä ei tilattu reaktoria, mutta aloitteemme myötävaikutuksella ydinkaukolämpöä harkitaan nyt ihan vakavissaan paitsi Helsingissä, myös muualla – sinänsä harmi ettei siihen päädytty jo 80-luvulla. Aloitteen yhteydessä tein myös ponnen, joka velvoittaa selvittämään miten kaukolämpöjärjestelmä saadaan päästöttömäksi vuoteen 2035 mennessä, kun tiedetään että biomassaa polttamalla se ei onnistu. Ponsi meni kirkkaasti läpi, ja odotan vaihtoehdoista luopua hiilestä 2020-luvulla.

Kumpulanmäki on kaupungin mittakaavassa pieni asia, mutta paikallisesti iso. Sen kävelyreitit ovat kurjat osin siksi, että kampus ei ikinä kasvanut niin isoksi kuin suunniteltiin, osin siksi, ettei tontin omistavaa Senaattia kiinnosta ja osin siksi ettei kävelyoloja ole perinteisesti priorisoitu kaupunkia suunnitellessa. Uusi kaava alueelle voidaan saada vasta 2021 eli suurta parannusta ei ihan heti ole luvassa, mutta aloitevastaus velvoittaa kaupungin neuvottelemaan pikaisempia ratkaisuita yhdessä tontin omistajan kanssa jo ennen sitä.

Jätin vielä ennen taukoa toisen aloitteen, jossa vaadin kaupunkia tekemään suunnitelman liha- ja maitotuotteiden kuluttamisen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä. Sen tullessa loppuvuodesta käsittelyyn nähdään, miten tosissaan kunnianhimoisen ilmastopolitiikan kanssa ollaan.

HKL – Lisää kaupunkifillareita kaupunkiin

Liikennelaitoksen johtokunnassa työ on jatkunut samoissa teemoissa kuin alkuvuonna. Kasvava kaupunki tarvitsee lisää kalustoa raiteille, ja sille varikkotilaa, ja näihin liittyviä päätöksiä on naputeltu kasaan. Kuljettajien työolot ja ilmapiiri ovat edelleen olleet esillä, ja johtokunta seuraa tiiviisti miten tilannetta ratkotaan.

Huhtikuussa johtokunta vieraili Saksassa Münchenissa ja Nürnbergissä tutustumassa sikäläiseen joukkoliikenteen sujuvoittamiseen ja perinteisen ja automaattisen metron yhdistelmään. Reissusta tarttui monenlaista oppia ja päällimmäisenä taas kerran se fiilis, että raideliikenne on toimivan kaupungin selkäranka ja että joukkoliikenteeseen panostaminen hyödyttää kaikkia, käytti niitä tai ei.

Tänäkin kesänä laajentunutta, erittäin suosituksi osoittautunutta kaupunkipyöräpalvelua kehitetään vastedeskin. Pyöräverkko laajenee itä-länsi-suunnassa ja tarkoitus olisi ulottaa se tulevaisuudessa Myllypuroon asti.

HSY – Isoja investointeja

HSY:n hallituksessa päätettiin mm. investointiohjelma vesi ja jätehuoltoon vuosille 2019-2028. Kokonaisuudessaan puhutaan n. 1,5 miljardista eurosta, joista valtaosa liittyy vesihuoltoon, jossa on tiedossa isoja investointeja lähivuosina palvelun laadun takaamiseksi. Suunnitelmaa päivitetään rullaavasti.

Yhtenä merkittävänä päätöksenä voi nostaa sopimuksen Fortumin kanssa Ämmässuon voimalaitoksesta. Fortum on aikeissa rakentaa puunpolttolaitoksen osana Ämmässuon kaatopaikan alueelle kehittyvää ekoteollisuuskeskusta. Puun poltto energiaksi on monin tavoin ongelmallista, mutta sikäli kuin puuta poltetaan, tämä lienee niitä fiksuimpia paikkoja. Uuniin menee esimerkiksi HSY:n jätepuuta kätevästi. Joka tapauksessa tärkeää on, ettei touhun kuvitella tai esitetä olevan päästötöntä.

Uusi jätelaki aiheuttaa hieman harmaita hiuksia. Pakkausmateriaalien keräys on siinä tuottajien vastuulla. Tuottajavastuu on kaunis ajatus, mutta käytännössä valtava osa kaupunkilaisten pakkausjätteestä kulkee HSY:n kautta, ja jaettu vastuu tekee järjestelmästä sekavamman ja osin päällekkäisen.

Noin muuten HSY tuottaa äärimmäisen hyvää ja kattavaa dataa pääkaupunkiseudusta ja sen päästöistä. Joudun silloin tällöin duunissa kaivamaan vastaavia tietoja muista kaupungeista, enkä keksi yhtäkään joka toisi datan näin helposti saataville. Suosittelen tsekkaamaan!

Maakuntavaltuusto ja Kuntaliitto – Maakuntakaava Östikseen

Maakuntavaltuustossa tämän kvartaalin isoin juttu lienee Östersundomin maakuntakaavan hyväksyminen. Päätös ei ollut luonnonsuojelun näkökulmasta täysin tyydyttävä, mutta hyväksyttävissä. On kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan keskustelu Östersundomista tällä kaudella vielä etenee. Hesarin tuore juttu valottaa hyvin taustaa ja tilannetta – jos yleiskaavan toteuttaminen vastoin kaupungin tahtoa vesittyy, noussee itälaajentuminen taas eri tavalla framille.

Edustan tosiaan Helsinkiä Uudenmaan maakuntavaltuuston ohella myös Kuntaliiton valtuuskunnassa, joka kokoontui keväällä pariin otteeseen. Helsingille kyseinen lafka ei ole järisyttävän merkittävä, sillä kaupungin oma organisaatio ei Kuntaliiton asiantuntijatukea pahemmin tarvitse. Tällainen foorumi on kuitenkin paikka tuoda esiin sitä näkökulmaa, ettei Helsinkiä ja muuta maata kannata asettaa vastakkain, vaan että pääkaupungin menestys on koko maan etu. Isoimpana konkreettisena päätöksenä Kuntaliitossa lyötiin Kuntahankinnat ja Hansel kimppaan.

Mitä seuraavaksi?

Helsinki on ainakin isosti framilla maailmalla, kun liberaalia demokratiaa kilpaa kuoppaavat kummisedät Trump ja Putin tapaavat täällä 16.7. Henkilökohtaisesti odotan tapaamista jonkinasteisella kauhulla, ja vaikutaa siltä että “puolueeton” Suomi valikoitui tapaamispaikaksi aivan vääristä syistä. Jos tässä jotain hyvää on, niin onpahan paikka näyttää tänne saapuville toimittajille miten mahtava, hauska ja toimiva kaupunki Helsinki on.

Valtuusto palaa kesätauoltaan elokuun lopulla. Syksyllä on tiedossa ainakin talousarviokeskustelua. Omalla to do -listalla on huolehtia jatkossakin, ettei ilmastopolitiikka jää paperille. Noin yleisesti eduskuntavaalien lähestyminen näkynee valtuutettujen tarpeena nostaa profiilia ja hakea huomiota, eli kaikenlaisia jänniä aloitteita riittää varmasti jatkossakin. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ne voitaisiin rajoittaa vaikka viiteen per lärvi per kausi.

 

prideeex

Vihreät viiteläiset innolla mukana Helsinki Pride -kulkueessa

Kauppiaan puhetta

Kun polttolaitoksia myyvä Wärtsilä ratsastaa tuulivoimalla, kannattaa ilmastonmuutoksesta huolestuneen suhtautua puheisiin skeptisesti.

Tällä viikolla Wärtsilä nousi otsikoihin uusilla laskelmillaan Suomen energiajärjestelmänsä. Energiapuolen myyntijohtajansa suulla yritys julisti, ettei tänne kannata enää rakentaa uutta ydinvoimaa, sillä markkinaehtoinen tuulivoima on halvempaa. Tämän tyylisiä väitteitä on kuultu aiemminkin, mutta Wärtsilä panee paremmaksi ilmoittamalla että tässä vaihtoehdossa myös koko maan sähköntuotannon päästöt putoavat 90 % verrattuna ydinvoimaloiden rakentamiseen.

Siis hetkinen. Tuulivoiman päästöt ovat toki hyvin pienet, mutta niin ovat ydinvoimankin. Vähäpäästöistä korvataan siis toisella vähäpäästöisellä, tosin sillä lisäyksellä, että tuulivoiman vaihtelevaa luonnetta paikkaamaan rakennettaisiin Wärtsilän mallissa 1200 MW joustavaa säätövoimaa – eli käytännössä kaasun polttoa. Se, että tällä saavutettaisiin massiivisia päästövähennyksiä vaatii melkoista aivoakrobatiaa tai hyvin tarkoitushakuisesti valittuja taustaoletuksia malleihin. Wärtsilä avaa laskelmiaan tältä osin aika kapeasti, mutta nähtävästi laskee sen varaan että ns. ylimääräinen tuuli varastoitaisiin ja pumpattaisiin lämpönä ja kaikki CHP- ja lämpölaitokset laitettaisiin säppiin. Tämä on aika uhkarohkeaa matikkaa ja unohtaa sen, että yhtä lailla se lämmityksen sähkö voitaisiin tuottaa ydinvoimalla – tai kenties vielä fiksummin tuottaa lämpö suoraan ydinvoimalla.

Miksi Wärtsilä sitten heittää tällaista legendaa? Wärtsilä ei myy tuulivoimaloita. Sen bisnes on myydä kaasuvoimaloita niiden tueksi. Wärtsilän pihvi lieneekin tuo 1200 MW säätövoimakapasiteetti, jonka se haluaa saada myytyä. Firman intresseissä on tältä osin siis mustamaalata ydinvoimaa, sillä tasaisesti puksuttava ydinvoima ei tarvitse avukseen kaasun polttamista.

Pidetään mielessä, että tavoitteena pitäisi nyt olla täysi energiasektorin dekarbonisaatio. Siihen voidaan päästä ydinvoiman ja uusiutuvien yhdistelmällä. Tällainen energiajärjestelmä on tietysti myrkkyä yrityksille, joiden strategia on kiinni polttamiseen perustuvassa energiassa.  Kaasu- ja tuulivoima ovatkin löytäneet toisensa maailmalla, ja samalla asialla on nyt Wärtsiläkin. Firma ilmoitti vastikään sitoutuvansa 100 % uusiutuvaa -tulevaisuuteen. Tiedotteessa puhutaan kaikenlaista kaunista synteettisestä kaasusta ja uusiutuvien voittokulusta – muttei sanaakaan päästöistä tai aikataulusta.

Siitä olen Wärtsilän kanssa samaa mieltä, että Suomeen kannattaa todennäköisesti rakentaa tuulivoimaa “aika paljon”. Wärtsilä on myös firma muiden joukossa ja kehittää monenlaista hienoa ja tarpeellista teknologiaa. Yritysvastuun näkökulmasta on kuitenkin surullista nähdä, että se ratsastaa opportunistisesti energiapopulismin harjalla ja heittää kapuloita ilmastopolitiikan rattaisiin. Vielä surullisempaa on nähdä toimittajien, ympäristöaktivistien ja poliitikkojen hyppäävän surutta firman kelkkaan.