Bernerin liikennevisio on rohkea – mutta onko se tarpeen?

Hallitus on liikenne- ja viestintäministeri Bernerin johdolla kaavailemassa hurjia muutoksia siihen, miten liikenteen rahavirrat tulevaisuudessa Suomessa liikkuvat. Vaadittavien päästövähennysten, lupaavasti etenevän robotiikan ja muiden haasteiden ja mahdollisuuksien edessä onkin syytä varautua uudistuksiin. Tavallisen kansalaisen arjen kannalta isoin juttu olisi visioitu muutos tieliikenteen hinnoitteluun. Ajoneuvo- ja polttoaineverotuksesta siirryttäisiin pääosin käyttömaksuihin, jotka perustuisivat autosta erillisellä laitteella mitattuun paikkatietoon. Yksityishenkilö ei kuitenkaan maksaisi matkojaan valtiolle vaan tekisi diilin jonkin firman kanssa, joka puolestaan ostaisi ”kaistaa” valtion uudelta väyläyhtiöltä.

Yksi tästä heräävistä huolenaiheista on yksityisyys. Se on ihan varteenotettava huoli, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, ettei kyseessä olisi varsinainen mullistus. Kännykkäliittymät, etukortit, ajotietokoneet, some-päivitykset ja netissä surffaaminen muodostavat jo nyt jäljitettävän aineiston, jonka keräämistä on työlästä estää. Oli ajoon liittyvä paikkatietoaineisto sitten yksityisissä tai julkisissa käsissä, ei se mukava ajatus ole, mutta olen valmis tinkimään yksityisyydestä jos sillä saavutetaan muuten huomattavia etuja.

Ne edut vain jäävät itselleni vielä kovin hähmäisiksi. Ajoneuvo- ja polttoaineveroilla voidaan jo nyt kohdentaa verotus vastaamaan käyttöä ja sen aiheuttamia ulkoistushaittoja. Olisin yllättynyt, jos Liikennevirasto ei aika tarkkaan tänäkin päivänä tiedä, kuinka paljon eri teillä liikutaan. Polttoaineverojen väheneminen liikenteen sähköistyessä on valtion kannalta haaste, mutta lopulta kyseessä on positiivinen ongelma – sähköistyminen vähentää ympäristöhaittoja ja siten myös luonnollisesti verotuksen tarvetta ja oikeutusta. Liikenteen paikalliseen ohjaukseenkin ehdotus tuntuu väärältä lääkkeeltä: Jos Suomessa on tarvetta erillisille ruuhkamaksuille, sitä on vain harvassa paikassa, eikä niiden toteuttamiseen tarvita raskasta valtakunnallista järjestelmää. Teoriassa paikkatiedolla voitaisiin valvoa myös turvallisuutta ja esimerkiksi sakottaa suoraan ylinopeudesta, mutta omiin korviini näin täydellinen kontrolli kuulostaa ahdistavalta.

Edes bisneksen näkökulmasta muutos ei vaikuta erityisen tarpeelliselta. Mikään ei tänä päivänäkään estä liiketoimintamallia, jossa minulla olisi käytössä auto kiinteää kuukausitaksaa tai käyttömaksua vastaan, ja tällaisten palveluiden suosio onkin kasvussa. Jakamistaloutta ei tällä siis eritysesti edistetä vaan pahimmillaan haitataan, jos liikenteen arvoketjuun tulee lisää yhteen sovitettavia, ylimääräisiä palikoita. Vaikutelma on lähinnä se, että tässä luodaan väkinäisesti uusia markkinoita sovellustaloudessa paikkaansa etsiville teleoperaattoreille ja muille homman puolesta mitä ilmeisimmin lobanneille yrityksille. Pro business ei kuitenkaan ole pro market, mitä ei Suomessa aina ymmärretä.

Esitetty muutos kalskahtaa myös tietynlaiselta väkipakkodigitalisaatiolta, jonka muita ilmentymiä ovat into sähköiseen äänestykseen ja koulunkäyntiin. Se, että jotain voidaan tehdä, ei suoraan tarkoita että se pitäisi tehdä. Digidigi ei itsessään tee asioista parempia – sen mahdollistama äly tekee, eikä se tässä varsinaisesti lisäänny. Koko homman hintalappukaan ei voi olla vaatimaton. Kun huomioidaan vielä julkisen sektorin surullinen historia suurten IT-projektien hankkijana, kasvaa skeptisyys entisestään.

Kaikesta tästä huolimatta nostan kyllä hattua Bernerin kunnianhimolle ja rohkeudelle. Silti: Mitä villimpiä muutoksia joku esittää, sen parempia perusteluita kaipaan. Hyötyä, hintaa ja riskejä punnitessani en ole vakuuttunut – ja suunniteltu aikataulu, se on todella tiukka.

Protestin ei tarvitse näyttää Trumpilta

Kahden puolueen maa valitsee presidentin, jota kumpikaan puolue ei kannata. Jos jätetään hetkeksi viha, ksenofobia ja seksismi sivuun, Trump oli ennen kaikkea protesti. Protesti järjestelmää vastaan, joka tuntuu etäiseltä, kierolta ja korruptoituneelta. Turhautuneiden protesti, niiden jotka kokevat salonkikelpoisen politiikan epäonnistuneen ja huoliensa jäävän ilman huomiota. Talouden trendit vievät työt ja uutinen toisensa perään läheltä ja kaukaa lisää hämmennystä ja epävarmuutta, jota vallassa olevat eivät ota tosissaan. Kun sitten kerrankin on tarjolla mahdollisuus vaikuttaa ja valita muutos, siihen haluaa tarttua, oli muutoksen suunta mikä tahansa. Onko se väärin?

Onko poliittinen järjestelmämme tässä ajassa siis tuomittu tuottamaan jytkyjä, trumpeja ja brexitejä? Pelkään, ettei pelkällä asialinjalla, valistuksella ja asiantuntemuksella voi peitota protestipopulismin nousua. Vaikka politiikan arjessa populismi usein sulaa, se ei estä sen uutta nousua eri vaatteissa – eikä rajoita läheskään kaikkea meuhkatessa ja vallankahvassa aiheutettua vahinkoa.

Mikä siis avuksi? Vuonna 2009 Islanti oli polvillaan talouskriisin seurauksena. Kaiken piti olla hyvin, kunnes kaasu pohjassa poliitikkojen siunauksella rakennettu finanssiutopia tuli tonttiin rytinällä. Ihmiset heräsivät hädissään todellisuuteen, jossa vieraalla valuutalla otettu laina karkasi käsistä kruunun sakatessa ja töiden kadotessa. Turhautuminen johti protestiin, mutta kunnallisvaaleissa päätään ei nostanut muukalaisviha vaan Reykjavikissä nousi valtaan “Paras puolue”, koomikko Jón Gnarrin satiirinen luomus. Gnarr taitelijakaarteineen teki pilkkaa politiikasta ja poliitikoiden kustannuksella, mutta lietsoi naurua vihan ja pelon sijasta. Puolueen vaalilupaukset vaihtelivat ilmaisista kylpypyyhkeistä jääkarhun hankintaan – sillä tarkennuksella, ettei niitä aiotukaan pitää. Ohjelman ja julistusten ydin oli kuitenkin aitoa asiaa: poliitikka on irronnut kansalaisten arjesta ja huolista.

Pormestarina Gnarr kantoi vastuunsa ja teki poliittisia valintoja siinä missä edeltäjänsäkin ja tietysti pelleili sitten siinä ohessa. Paras puolue ei ehkä muuttanut kaikkea, mutta se tuuletti järjestelmää, antoi toivoa ja toi liudan uusia kasvoja politiikkaan. Aivan kuten persut meillä tai Trump nyt Amerikassa. Jón Gnarrin voi ajatella olevan jonkinlainen anti-Trump, tai hyvä Trump.

Politiikkaa ei voi tehdä vain anarkian ja kaaoksen kautta; sille, että politiikka on sellaista kuin se on, on oikeasti monta hyvää syytä. Asiantuntemusta ja kokemusta pitää osata arvostaa. Silti ihmisluontoa ja ajankuvaa ei voi yksinkertaisesti kieltää, vaan siihen pitää vastata. Reykjavikin esimerkki osoittaa, että poliittinen protesti voi olla humaani, hauska, vastuuntuntoinen ja hyväsydäminen – ja kunnioittaa demokratiaa. Ehkä meidän myös hyvien puolella pitäisi tehdä enemmän asioita läpällä, luottaa intuitioon ja heittää ranttaliksi. Olla ihmisiä, kämmätä ja korjata, edetä fiilispohjalla, kommentoida räävittömästi ja nostaa lempeitä narreja haastamaan ilkeät klovnit.

Olisiko demokraattien pitänyt valita Bernie Sanders haastamaan Trump? Ei, oikea valinta olisi ollut Stephen Colbert. Tai ehkä Ellen DeGeneres.

”Kuntavaalit, EVVK” – ja kuinka muutin mieleni

Ollaanpa rehellisiä: Kuka oikeasti syttyy kunnallispolitiikasta? Mielikuvissa se on isoja riitoja pienistä asioista, tuntien vääntöä jostain kasvisruokapäivistä, loputtomia lautakuntia ja häpeilemätöntä oman naapuruston puolustamista. Voin myöntää, että oma kela ei ollut tästä hirvittävän kaukana vielä jokunen vuosi sitten. Politiikka on kyllä kiinnostanut aina, mutta lähinnä sellaiset isot ja kovat asiat, kuten ilmasto- ja energialinjaukset tai ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. En olisi tuolloin uskonut näkeväni vielä naamani kunnallisvaalien ehdokasjulisteissa.

Näkemys on sittemmin muuttunut, ja tällä hetkellä olen aivan fiiliksissä mahdollisuudesta olla ehdolla. Tähän on monta syytä. Neljä vuotta sitten olin mukana viemässä mainiota Saara Hyrkköä Espoossa valtuustoon ja aina kaupunginhallitukseen asti. Paitsi että kunnallisvaalikampanjan tekeminen oli hauskaa, tuli naapurikunnan päätöksentekoa ihmetellessä perehdyttyä myös kotikaupunkini poliittisiin kuvioihin, jotka osoittautuivat ennakkoluuloja paljon mielenkiintoisemmiksi. Samalla aloin hahmottamaan kuntapäätöksenteon mittakaavaa ja merkitystä. Kruunusiltojen havainnekuvia tai uutta yleiskaavaa ihaillessa voi käsittää, miten tärkeitä ja kauaskantoisia päätöksiä Helsingin kaupunginvaltuusto tekee. Kuluva urbanisaation vuosisata on myös globaalisti kaupunkien käsissä, ja Helsinki voi hyvin olla kokoaan suuremmassa roolissa tulevaisuuden tekemisessä. Ei mitään nappikauppaa siis.

Tämän oppimisen ohella on kulkenut oma arkikokemus. Olen asunut Helsingissä nyt reilut kuusi vuotta ja nähnyt omin silmin kuinka se on muuttunut päivä päivältä paremmaksi. Fillarointi baanalla, kaverin tuparit Kalasatamassa, hiekkahousujen vaihtuminen shortseiksi futiskentällä ja syysyön kotimatka Alepa-pyörällä ovat kaikki seurausta poliittisista valinnoista. Kaupungin omien päätösten ohella Stadin ilmapiiri tuntuu koko ajan urbaanimmalta, avoimemmalta ja enemmän tulevaisuuteen katsovalta, ja firmoilla, järjestöillä ja yksilöillä riittää halua ottaa riskejä hienomman kaupungin puolesta. Tällainen kehitys ei tietenkään tapahdu itsestään, vaan sen turvaamiseksi tarvitaan fiksua porukkaa valtuustoon. Huomaan itse kuinka fiilistelen Helsinkiä koko ajan enemmän, ja haluan varmistaa että se jatkaa matkaa oikeaan suuntaan.

Kuka siis syttyy kunnallispolitiikasta? No, minä ainakin. Kaikkien ei onneksi tarvitse innostua aiheesta samalla tarmolla. Suosittelen silti näin vaalien lähestyessä funtsimaan, mitä kaupungiltaan kaipaa, miten sitä voisi edistää ja kuka sen parhaiten tekisi. Toivon, että huhtikuun koittaessa olet vakuuttunut siitä, että se voisin olla minä.

hesaaa2
Oma lempparikaupunkini.

ps. Tätä kirjoittaessani istun kahvilassa Reykjavikissa, jossa kolmen viikon keikkani Islannin yliopistolla lähenee loppuaan. Tämä on helposti yksi suosikkikaupungeistani ja täältä onkin tarttunut monta ideaa matkaan – silti edes täällä ei voi olla panematta merkille sitä, miten hienosti moni asia meillä on.

Ydinvoiman ahdinko on ympäristökatastrofi

(Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 18.8.2016)

Turun Sanomien pääkirjoitus 18.8. julisti ydinvoiman ajautuneen kuilun partaalle. Samaa tarinaa ydinvoiman hautaavasta energiamullistuksesta on kuultu aiemminkin. Valitettavasti tällainen ajatuksenjuoksu on täysin irrallaan teknisistä ja tieteellisistä tosiasioista. Ydinvoiman ahdingon juurisyyt eivät ole taloudellisia vaan poliittisia. Kärjistäen ydinvoima on kallista, koska siitä on tehty kallista suhteessa vaihtoehtoihin. Kun eri energiantuotantomuotojen hyötyjä ja haittoja vertaillaan rinnakkain, on ydinvoima edelleen erittäin turvallinen, resurssitehokas ja ympäristöystävällinen tapa tuottaa energiaa.

Nykyisen tieteellisen tiedon valossa ilmastonmuutoksen hillitseminen siedettävälle tasolle ilman ydinvoiman lisärakentamista on vaikeaa ja kallista tai jopa käytännössä mahdotonta, etenkin jos kehitysmaiden asukkaita ei haluta tuomita vuosikymmenten energiaköyhyyteen. Edessä olevassa energiaremontissa tarvitaankin sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa. Fossiilisista on laajassa mittakaavassa yksinkertaisesti pakko luopua, ja pelkästään uusiutuvaan energiaan perustuvat laskelmat rakentuvat hyvin erikoisille oletuksille. Esimerkiksi rahan kaataminen sähkön varastoinnin kehittämiseen ei tarkoita takuutuloksia ajoissa. Tarpeisiin vastaavaa teknologiaa ei ole vielä olemassa edes paperilla.

Jos ydinvoimaa odottaa dinosaurusten kohtalo epätieteellisen politiikan ja perusteettomien pelkojen takia, sama on edessä lukemattomille eliölajeille ilmastonmuutoksen kiihtyessä. Pahimmassa tapauksessa myös ihminen kuuluu tähän joukkoon.

Vantaanjoen tulisi virrata vapaana

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 1.8.2016)

Vantaalla on viriämässä outo tilanne, jossa kirjaimellisesti tsaarinaikaiseen lupaan nojaten suunnitellaan Vantaanjoen lisäpatoamista. Oli lain tulkinta mikä tahansa, joen ympäristön kannalta ajatus on järjetön.

Vantaanjoen vesistöalueella suunnan pitäisi olla päinvastainen. Tavoitteena tulisi olla vesistön virtaaminen kauttaaltaan vapaana. Tärkeintä olisi luonnollisesti Vanhankaupunginkosken museopadon purkaminen. Vapaana virtaava joki parantaisi uhanalaisen meritaimenen tilannetta sekä joen virkistys- ja luontoarvoa koko alueella. Kestäviä vasta-argumentteja ei oikeastaan ole. Patoamisen hyödyt energiantuotannossa tai tulvasuojelussa ovat mitättömät.

Vuosikymmeniä sitten Vantaanjoki oli käytännössä likaviemäri. Järjestelmällinen työ esimerkiksi jäteveden käsittelyn osalta on sittemmin parantanut veden laatua tyydyttävälle tasolle. Tähän ovat varmasti kaikki alueen asukkaat tyytyväisiä. Jostain syystä jokeen rakennettuja fyysisiä esteitä – patoja – ei nähdä samanlaisina ympäristöhaittoina kuin jätepäästöjä. Luonnonsuojelun logiikka on tältä osin poukkoilevaa. Siinä missä liito-orava voi määrittää kokonaisen kaupunginosan kohtalon, saa saukon, meritaimenen ja vuollejokisimpukan elinoloja uhata taloudellisesti merkityksettömillä rakenteilla.

Vanhoja patoja romantisoidaan tärkeänä kulttuuriperintönä. On kuitenkin vaikea keksiä elinvoimaista luontoa parempaa perintöä jälkipolville. Annetaan luonnolle se tila, jota emme oikeasti itse tarvitse.

Uusiutuvien sijasta katse päästöihin

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 23.4.2016)

Helsingin Sanomat nosti Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoituksen uutisoinnin yhteydessä kärkeen uusiutuvan energian kehityksen (HS 23.4.). On totta, että Pariisin sopimus antoi vahvan signaalin energiajärjestelmien kehittämiseen maailmalla. Silti on tärkeää muistaa kaksi asiaa: kaikki uusiutuva energia ei ole päästötöntä, eikä kaikki päästötön energia ole uusiutuvaa. Ilmastonmuutoksen hillinnässä vain päästöillä on merkitystä. Toki eri energian tuotantomuodoilla on muitakin vaikutuksia ympäristöön ja terveyteen, mutta näissäkään uusiutuvat eivät aina erotu edukseen.

Uusiutuvaa energiaa tarvitaan eittämättä lisää. Silti uusiutuvia ei ole syytä nostaa energiapolitiikassa erityiselle jalustalle, vaan arvioida niitä tasaveroisesti osana kokonaisratkaisua. Esimerkiksi maailmanlaajuisia, riittäviin päästövähennyksiin johtavia kehityspolkuja on ollut vaikeaa tai mahdotonta mallintaa järjellisin oletuksin, jos ydinvoima ja hiilen talteenotto ja varastointi rajataan ratkaisuista pois.

Uusiutuva energia on jo terminä hieman harhaanjohtava. Esimerkiksi bioenergian tuotanto voi materiaalivirtana toki olla uusiutuva, mutta se voi tuhota luonnon uusiutumatonta monimuotoisuutta. Sama pätee vesivoimaan. Geoterminen energia on sekin itse asiassa pääosin luomuydinvoimaa.

Käytännössä kaikki uusiutuvan energian tuotanto vaatii myös merkittävästi uusiutumattomia raaka-aineita. Rajanveto on väistämättä keinotekoinen eikä kerro kestävyydestä tai päästöistä paljokaan.