Kiitos luottamuksesta, nyt alkaa itse työ

Vihreiden hopeasijasta huolimatta Helsinkiin saatiin skarppi valtuusto ja kelpo pormestari. Tästä alkaa fiksumman Stadin tekeminen.

 

Äänet on nyt laskettu ja tarkastettu, ja lopullisena saldona on 949 ääntä ja valtuutetun paikka. Tähän hommaan lähtiessäni asetin tavoitteeksi kerätä tuhat ääntä ja mennä läpi – äänistä nyt vähän jäätiin, mutta se oikeasti merkittävä tavoite toteutui. Kiitos äänestäjille, tsemppaajille ja lahjoittajille tuesta ja luottamuksesta!

Vaali-iltana valintani saattoi tulla monelle yllätyksenä. Minulle ei. Sain tuekseni kampanjaan mielettömän pätevän porukan, ja kaiken sen kiinnostuksen ja tsempin perusteella, mitä verkossa ja kadulla kohtasin, olin aika varma että ääniä on tulossa. Usko omiin mahdollisuuksiin kääntyy innoksi, joka puolestaan näkyy siinä, miten kampanjaa tekee. Siksikin valtavan iso kiitos kaikille teille, jotka matkan varrella kannustitte eteenpäin!

Kokonaisuutena fiilis Helsingin vaalituloksesta on kaksijakoinen, mutta positiivinen. Pormestarivaalissa tuli selkeästi takkiin, enkä usko että kukaan muu vihreä pormestariehdokas Pekka Haavistoa lukuun ottamatta olisi voinut tulosta ratkaisevasti muuttaa. Onnittelut Vapaavuorelle voitosta, uskon että Jannesta tulee erittäin hyvä pormestari.

Kakkossijasta huolimatta vihreille tuli kuitenkin lisää paikkoja, ja läpi saatiin todella skarppi porukka. Vapaavuoren vaaleihin valitsema imago ja agenda kertovat nekin siitä, että vihreiden ajamalle urbaanille visiolle on imua ja kannatusta laajasti. Joukkoliikenteen, pyöräilyn ja ympäristön puolustamista ei pidäkään omia vain vihreille, sillä puolueiden paikkaluvuilla on lopulta vain välinearvoa. Olennaisempaa on se, mitä politiikassa saadaan aikaan ja mihin suuntaan kaupunkia viedään. Sen suhteen olen Stadin osalta nyt todella luottavainen.

Kaikki fanittamani pätevät tyypit eivät harmi kyllä tulleet valituksi. Esimerkiksi Hannu Oskala, Mikko Särelä, Lilja Tamminen ja Mikko Kiesiläinen ovat niin kovan kaliiberin varavaltuutettuja, että toivon vielä näkeväni jokaisen tärkeässä pestissä tekemässä tulevaisuuden Helsinkiä. Muitakin nimiä voisi tähän droppailla: kaiken kaikkiaan vihreillä oli aivan uskomattoman kova lista, ja olen varma että ilman Vapaavuorta olisimme nyt Stadin isoin puolue. Monia varsin fiksuja tyyppejä valittiin tietysti muistakin jengeistä, ja odotan innolla yhteistyötä esimerkiksi uusina nousevien Matti Parpalan, Eve Heinäluoman ja Petrus Pennasen kanssa.

Tästä se työ sitten alkaa. Uusi valtuusto aloittaa kesäkuussa, mutta sitä ennen edessä ovat neuvottelut luottamustoimipaikoista. Kevään kuvioissa on myös paljon perehtymistä ja tutustumista muihin valtuutettuihin. Ja vaikka vaalit ovat ohi, muistakaa olla vaativia äänestäjiä – älkää päästäkö meitä helpolla!

Ps. Blogin kirjoittaminen jatkuu myös, ja lupaan jatkossa panostaa tunnelmapostausten sijaan asiasisältöön.

Viisi syytä äänestää jotakuta muuta

Jokainen ääni on tervetullut, mutta jollet halua nähdä isompaa, tiiviimpää ja tasa-arvoisempaa kaupunkia, kannattaa etsiä toinen ehdokas.

 

Helsingissä on kuntavaaleissa ehdolla 1084 ehdokasta, joiden joukosta yli puoli miljoonaa äänioikeutettua etsivät sitä omaansa. Uskon, että olen monille aivan erinomainen ehdokas. Ihan jokaiselle en kuitenkaan sovi. Tässä on viisi syytä etsiä äänelleen joku muu kohde.

1. Uskot, että vain oman ryhmäsi edustaja voi ajaa asiaasi

En ole nainen, eläkeläinen, opiskelija tai maahanmuuttaja. En myöskään asu Lauttasaaressa, Kontulassa tai edes Oulunkylässä. Aion silti ajaa myös näiden ihmisryhmien ja alueiden asiaa. Vaikka olen kalliolainen mies, kiinnostaa minua ihan jokaisen mielipide, ja haluan olla perillä erilaisita näkökulmista. Kaupunginvaltuutettu edustaa periaatteessa äänestäjiään, mutta uskon että tästä kaupungista löytyy iso määrä ihmisiä, jotka haluavat antaa äänen Helsinkiä kokonaisuutena funtsivalle ehdokkaalle. Haluan ajaa koko kaupungin etua.

2. Haluat laittaa Helsingin rajat kiinni

Vaalikentillä ehkä yleisin urputus liittyy siihen, että jonnekin rakennetaan jotain. Vastaan näihin yleensä, että Helsinki kasvaa ja se on hyvä homma meille kaikille. Ei ihmisiä voi estää muuttamasta muualta tänne, ja rakentamisen vaihtoehtona on asumisen kallistuminen entisestään ja hajanaisen kaupunkirakenteen leviäminen pitkin Uuttamaata. Jos Helsingin kasvun kamppaaminen kaikkien kustannuksella kiinnostaa, äänestä Väyrystä.

3. Et ota ilmastonmuutosta tosissasi

Ilmastonmuutos on ehkä aikamme tärkein poliittinen kysymys. Seuraavien vuosikymmenien aikana koko globaali energiajärjestelmä pitää muuttaa, ja se heijastuu kaikille päätöksenteon tasoille. Stadissa se tarkoittaa kaupunkirakenteen tiivistämistä, liikenteen sähköistämistä ja joukkoliikenteeseen panostamista, ja päästöttömään energiaan panostamista. Ilmastonmuutosta ei silti voi enää kokonaan pysäyttää, ja myös siihen sopeutuminen pitää huomioida politiikassa. Hulevesien hallinta ja viemäröinti eivät ehkä sytytä suurta yleisöä, mutta niiden unohtaminen käy kalliiksi.

4. Olet kaupunkikonservatiivi

Helsingin siluettia ei saa sotkea, wau-arkkitehtuuri on uhka ja Vanhankaupunginkoski on syytä pitää padottuna –  päinvastoin, sanon minä. Kaupunki elää ja muuttuu ajan myötä, ja kulttuuriperinnön suojelu on vain yksi tekijä muiden joukossa kun kaupunkia suunnitellaan. Helsinkiin ei saada lisää maata, joten rakennusten on syytä kurottaa korkeammalle. Stadi on oiva paikka kokeilla uusia materiaaleja, tyylejä ja rakenteita, ja tämä pitää mahdollistaa löysäämällä kaavatason kontrollia.

5. Olet tiukasti vasemmalla – tai oikealla

Vaalikoneiden mukaan olen oikeistolainen vasemmistopuolueessa. Sopivalla kysymyksenasettelulla näin varmaan onkin, mutta itse koen olevani talouspolitiikassa lähinnä pragmaattinen. Politiikassa pitää tehdä sitä, mikä tutkitusti toimii, eikä lukkiutua ideologiaan. Talousnäkemyksissäni onkin elementtejä sekä oikealta että vasemmalta. Markkinat ovat erittäin tehokas työkalu, mutta vain oikein säänneltynä ne luovat kestävää hyvinvointia. Yksityistäminen ei itsessään ole hyvä tai huono asia – toteutus ratkaisee. Tuloerojen voimakaskin tasaaminen on fiksua myös talouskasvua tavoitellessa. Tuottavuuseroja voimistavan digitalouden edetessä pragmaattisen linjan tärkeys vain korostuu.

Rehellisenä poliitikkona otan toki ilolla vastaan jokaisen saamani äänen. Jos ylläolevat luonnehdinnat osuvat kohdalleen, en kuitekaan todennäköisesti aja edustamiasi arvoja. Jos eivät osu, niin paina nimi ja numero mieleen.

Iloa ehdokkaan valintaan ja vaaliuurnille!

Fennovoima on surkea hanke, jolle toivon kaikkea parasta

Fennovoiman kaatuminen tekisi massiivisen loven Suomen päästövähennyksiin, eikä hankkeen taloudellisia ja geopoliittisia riskejä voi enää välttää. Paras vaihtoehto onkin hyväksyä hanke ja toivoa, että se toteutuu ilman suurempia ongelmia.

 

Fennovoiman valmisteilla olevassa ydinvoimalassa on moni asia pielessä. Se rakennetaan yhdessä Venäläisen valtionyhtiön kanssa aikana, jona tiukat kytkökset itänaapurin valtionjohtoon kannattaisi pitää vähissä. Voimalaitosalue on uusi ja vaatii infran rakentamisen nollasta, eikä ydinjätteen loppusijoituspaikkaakaan vielä tiedetä.

Kiistellyn ydinvoimahankkeen tulevaisuus on kuntien käsissä. Jos kunnalliset energiayhtiöt irrottautuvat hankkeesta sankoin joukoin, on Hanhikiveen rakennettavan voimalaitoksen taru lopussa. Jotkut puoluetovereistani ovat tällaista ehdottaneetkin, ja ymmärrän sen hyvin. Oma johtopäätökseni on silti erilainen: Suomen, maailman ja ilmaston kannalta on parasta, että Fennovoiman hanke toteutuu sujuvasti ja mallikkaasti, eikä hanketta kannata kammeta tarkoituksella nurin. Tällainen näkemys vihreältä voi olla monelle yllätys. Ohessa siis liuta perusteluita mielipiteelleni.

  1.      Suomen päästövähennykset lepäävät lisäydinvoiman harteilla

Hanhikiven voimalaitoksen odotetaan tuottavan 9,6 terawattituntia sähköä vuodessa 2020-luvun puolesta välistä alkaen. Odotus tuuli- ja aurinkovoiman kokonaisvuosituotannolle vuonna 2030 on 9 TWh. Fennovoiman voimala tuottaisi siis valmistuessaan enemmän päästötöntä sähköä kuin kaikki Suomen lähitulevaisuudessa rakennettavat tuuli- ja aurinkovoimalat yhteensä. Toki tuulta ja aurinkoa voi rakentaa enemmänkin, mutta tuo ennakoitu 9 TWh sisältää jo varsin massiivisen lisärakentamisen verrattuna nykytilaan, ja tyypillisesti edullisimmat sijainnit ja tuotantomahdollisuudet hyödynnetään ensimmäisenä. Voi siis miettiä, miten realistista olisi tuplata suunnitellut lisäykset. 

Käytännössä Fennovoimasta luopuminen vaatisi toisen lisäydinvoimahankkeen, puun polton hurjan kasvattamisen tai asetetuista ilmasto- ja energiaturvallisuustavoitteista tinkimisen. Vaikka puu on polttoaineena uusiutuva, se ei ole päästötön ja puunpoltto on laajentuessaan vakava uhka metsäluonnon suojelulle. Vaaditun mittakaavan energiansäästöön en myöskään usko, etenkään kun liikenne pitäisi siirtää kulkemaan sähköllä.

  1.      Irrottautuminen nyt olisi kallista ja vaikeaa

Fennovoiman hanketta arvostellaan usein kalliina, mutta kalliiksi kävisi hankkeen kaataminenkin. Kuntien energiayhtiöitä sitovat jo tehdyt sopimukset, joiden purkaminen olisi kallista ja vaikeaa. Kuinka kallista ja vaikeaa, sitä on mahdoton tarkkaan arvioida ilman yksityiskohtaista tietoa sopimuksista, mutta tämäntyyppistä pitkäjänteistä hanketta tuskin on muotoiltu kovin löyhästi paperille.

Energiayhtiöt voisivat toki myydä osuutensa pois. Ostajia vaan ei ole. Mistä se sitten kertoo? Lähinnä siitä, ettei päästötön energiantuotanto ole hyvä bisnes ilman erillisiä tukia. Ydinvoimala maksaa itsensä hitaasti takaisin, mutta se tuottaa turvallista ja varmaa energiaa helposti ennakoitavalla hinnalla vuosikymmeniä. Jos jostain on mielestäni perusteltua maksaa hieman lisähintaa julkisin varoin, niin juuri tällaisesta yhteiskunnan ja ympäristön kannalta hyödyllisestä pitkän tähtäimen toiminnasta. Vielä parempi vaihtoehto olisi tietysti periä päästöistä niiden todellinen hinta, jolloin markkinat toimisivat oikein.

  1.      Hankkeen geopoliittinen riski on jo toteutunut

Yksi peruste vastustaa Fennovoimaa on sen vahva ulko- ja turvallisuuspoliittinen kytkös. Hankkeen pelätään lisäävän Venäjän vaikutusvaltaa Suomessa, eikä varmasti aivan suotta. Tämän estämisessä ollaan jo myöhässä. Virhe tapahtui kun Fennovoiman periaatepäätös pidettiin eduskunnassa voimassa reaktoritoimittajan ja yhteistyökumppanin vaihduttua.

Tällä hetkellä voimalaitoksen valmistelu on jo pitkällä, ja jos hanke nyt yksipuolisesti kaadettaisiin suomalaisten toimesta, Venäjä vastaisi aivan varmasti melkoisella kiukulla. Valmis voimalaitos sen sijaan on huoltovarma vehje, joka surruttaa meille sähköä riippumatta siitä millä mielellä Moskovassa ollaan. 

Maailma on siitä harmillinen paikka, että asioita on helpompi rikkoa kuin korjata. Energiapolitiikan aiemmat virheet meillä ja maailmalla ovat ajaneet meidät tilanteeseen, jossa Fennovoiman voimalan hyväksyminen on sen kaatamista pienempi paha. Mikäli hanke kuitenkin pysäytetään tai se kaatuu ongelmiinsa, on aloitettava keskustelu uudesta lisäydinvoimasta. Ilmastonmuutos ei odota.

Olen yksi vihatuista pyöräilijöistä, ja näin meistä pääsee eroon

Pyöräilykulttuuri ei ole asennekysymys vaan kaupunkisuunnittelun tuotos. Pyöräilyn edistäminen hyödyttää jokaista kulkumuodosta riippumatta.

Pakko tunnustaa: Olen törttö pyöräilijä. Pyörästäni puuttuu kiinteä valo, ajan yleensä ilman kypärää, monesti ilman käsiä ja joskus jopa napit korvilla. Liikennesääntöjä noudatan tilanteen mukaan sovelletusti puikkelehtiessani muun liikenteen seassa. Oranssissa sinkulassani on vain yksi vaihde, ja aika usein se on täysiä.

Tässä ei tietenkään ole mitään kehuttavaa, vaan kyse on hölmöstä käytöksestä, joka pitää kitkeä pois. Verkossa ja lehtien palstoilla tarjotaan usein lääkkeeksi asennemuutosta. En itse usko tähän. Oikeasti pyöräilykulttuuri paranee kaupunkisuunnittelulla.

On ollut ilo seurata, kuinka kaltaiseni suhaajat ovat jatkuvasti kutistuva vähemmistö Helsingin pyöräilijöiden joukossa. Suurin osa polkee kaikessa rauhassa ja noudattaa sääntöjä säntillisesti. Taustalla on kaupungin panostaminen pyöräilyyn. Heräsin itse tähän ilmiöön aikanaan pyöräillessäni työmatkalla Kööpenhaminassa. Tuhansien pyöräilijöiden virrassa oli pakko pysyä ruodussa, ja samalla sai ihailla kuinka sujuvasti tanskalaiset pukumiehistä hupparikansaan kuljettivat fillareillaan itsensä töihin, lapsensa hoitoon ja tavarat perille.

Helsinki saa siis juuri niin hyvän pyöräilykulttuurin kuin se ansaitsee. Jos pyöräilyn edellytykset ovat huonot, valikoituu fillarin selkään vain se sitkein porukka, jossa rämäpäät ja kiukkuiset miehet trikoissa ovat yliedustettuina. Lisäksi huono pyöräilyinfra tekee sääntöjen noudattamisesta käytännön liikkumisessa mahdotonta, ja kun tottuu suhtautumaan sääntöihin lähinnä ohjeellisina, rapautuu pyöräilykäytös entisestään.

Kun edellytykset ovat kunnossa, pyöräily on houkutteleva liikkumismuoto kaikille, ja keskimäärin kaupunkilaiset ovat varsin mukavaa ja hyväkäytöksistä väkeä. Kun pyörällä liikkuu kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä kaikenlaisilla asioilla, sulautuu pyöräily osaksi kaupungin liikennettä mukavasti. Toimiva pyöräilyinfra ja kriittinen massa pyöräilijöitä pakottaa lopulta myös kaltaiseni törttöilijän kaidalle polulle.

Nyt näyttää onneksi siltä, että tämä on tulevaisuus Helsingissäkin. Meidän täytyy vain jatkaa jo aloitettua hyvää työtä pyöräilyn puitteiden parantamiseksi, ja nostaa samalla työn kunnianhimoa. Laajempi kaupunkipyöräverkosto, lisää baanaa, huolellisempaa pyöräilyinfran suunnittelua – hommaa riittää vielä, vaikka suunta on oikea.

Fillaroinnin edistäminen ei ole keneltäkään pois. Niidenkin, joita polkeminen ei innosta, kannattaa iloita kehityksestä kohti aitoa polkupyöräkaupunkia. Jokainen kollega satulassa voi olla yksi auto vähemmän iltapäiväruuhkassa, jokainen tavarapyörä tuo yhden vapaan parkkipaikan lisää ja jokainen hyvin suunniteltu pyöräkaista vähentää kävelijöille kelloa päristäviä fillaristeja. Enemmän pyöräilyä tarkoittaa lopulta sujuvampaa ja turvallisempaa liikennettä kaikille.

Aion siis lopettaa törttöilyni – en vain parantamalla omaa käytöstäni vaan ajamalla koko Helsinkiin parempaa pyöräilyinfraa. Siksi allekirjoitin myös Helsingin Polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit

 

”Huippu jätkä, väärä puolue” – ei, olen juuri oikeassa puolueessa ja tässä kolme syytä siihen

Vihreät on tänä päivänä liberaali, pragmaattinen ja vastuunsa kantava yleispuolue, jota voi äänestää kuka tahansa. Suomalaisessa järjestelmässä myös äänestäjällä on suoraa valtaa siihen, millaiseksi puolueet muovautuvat.

 

Yksi aika tyypillinen kunnallisvaaliehdokkuudestani saamani palaute liittyy puoluevalintaani. Joitakin asia kiinnostaa yleisellä tasolla, toisilta tulee koko lailla suora ilmoitus, että vihreät on väärä puolue ja ääni voi siksi jäädä saamatta. Kaltaiseni pragmaattisen liberaalin voikin kuvitella myös jonkin toisen puolueen listoille. Asiaa aikanaan pitkään harkinneena olen silti varma siitä, että olen valinnut aivan oikein. Tässä muutama syy siihen, miksi:

  1. Vihreät on johtava pro-market-puolue

Markkinat ovat erinomainen tapa järjestää asioita yhteiskunnassa. Vapaa kilpailu tuo kustannustehokkuutta ja innovaatioita, ja siten hyvinvointia kaikille. Politiikkaa, joka pyrkii toimivien markkinoiden luomiseen, voi kutsua pro-market-politiikaksi. Moni tuntuu ajattelevan, että yritysten etujen ajaminen on tällaista markkinoiden edistämistä. Näin ei kuitenkaan ole. Se on valikoituja, usein johtavassa asemassa olevia yrityksiä tukevaa pro-business-politiikkaa, ja vapaampi kilpailu on monelle asemaansa turvanneelle yritykselle pahin kauhukuva. Esimerkiksi energiapolitiikkaa ei siis pidä tehdä energia-alan yritysten ehdoilla, eikä sote-linjauksia voi vetää terveysalan yritysten mielen mukaan. Siltä osin kuin bisnestä on tarpeen tukea, se pitää tehdä tavoitelähtöisesti ja kohdentaa ennemminkin pienten ja keskisuurten yritysten kuin isojen firmojen eduksi. 

Kun seuraa vihreiden toimintaa Helsingissä, tai esimerkiksi tuoreita linjauksia yritystukien uudistamisesta, on ihan perusteltua väittää, että vihreät on tämän maan johtava pro-market puolue. Vasemmistopuolueet ovat lähtökohtaisen skeptisiä vapaata kilpailua kohtaan, ja keskustan siltarumpupolitiikka on sekin usein markkinavastaista. Kokoomus mielletään elinkeinoelämän edistäjäksi, ja monesti ihan perustellusti. Tiiviit suhteen yritysmaailmaan kääntyvät kuitenkin helposti yritysten suosimiseksi markkinoiden sijaan. Esimerkiksi kokoomusvaikuttajien kietoutuminen terveysalan jättiyritysten johtoon näyttää huolestuttavalta varsinkin juuri massiivisen sote-uudistuksen alla. Oikestopuolueiden ajatus markkinoista on myös usein aika rajoittunut, kun ympäristöön ja terveyteen liittyville ulkoisvaikutuksille ei haluta asettaa niiden aitoa hintaa.

Fiksu pro-market-politiikka tunnistaa myös markkinoiden rajat. Tässäkin vihreät ovat nähdäkseni vahvoilla, sillä lopulta puolueessa suhtaudutaan markkinoihin pragmaattisesti työkaluna eikä idealistisesti itseisarvona.

  1. Vihreät on edelleen ainut vihreä puolue

Ilmastonmuutoksen hillintä ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ovat tämän vuosisadan suurimpia ja tärkeimpiä poliittisia haasteita. Huoli näistä asioista on merkittävä syy siihen, että olen itse mukana politiikassa. Tätä nykyä ympäristö on jokaisen puolueen agendalla. Silti, kun raaputtaa pintaa syvemmältä, on ilmeistä että vihreät on edelleen puolueista ainoa, joka todella ymmärtää ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kriittisyyden. Puupellot kelpaavat keskustalle luonnoksi, ja kokoomukselle autoilu on usein edelleen usein ihmisen perusoikeus. Vasemmiston tähtäin on palkansaajien lyhyen tähtäimen eduissa, ja ympäristöasiat koetetaan väkisin tulkita oikeisto-vasemmisto-akselilla, mikä ajaa sitten todellisen ympäristöpolitiikan ohi.

Myönnän toki, ettei puolueen nykylinja ole täydellinen ja teen itse töitä sen eteen, että esimerkiksi ydinvoimaan saataisiin fiksumpi kanta. Edes tätä avoimesti tehneenä en ole kertaakaan kuullut keneltäkään vihreältä etten olisi tervetullut puolueeseen. Vihreillä on iso kuva hallussa: Ympäristöstä ja kestävästä kehityksestä on aidosti tärkeää pitää huolta.

  1. Vihreät on isänmaallinen puolue

Suomeen kohdistuu kaksi merkittävää, toisiinsa kytkeytynyttä turvallisuusuhkaa. Ensimmäinen on sisäinen hajaannus, ja sitä ruokkivat tahot jotka pyrkivät luomaan kansallista vastakkainasettelua esimerkiksi yrittämällä sulkea suomalaisuudesta pois siihen kuuluvia ihmisiä synnyinperän, seksuaalisuuden tai maailmankatsomuksen perusteella. Suorien vahinkojen lisäksi muut uskonnollista tai poliittista väkivaltaa ihannoivat liikkeet saavat voimaa tästä vastenmielisestä touhusta.

Toinen uhka on ulkoinen: Venäjä. Naapurissa on itsevaltainen ja laajennushaluinen valtio, joka on itse asemoinut itsensä läntisiä, liberaaleja oikeusvaltioita vastaan. Maantieteelle emme voi mitään, mutta politiikkaa on vaarallista rakentaa hyvän uskon varaan. Suurista puolueista erityisesti keskustalla ja demareilla on omat vahvat myötäilypolitiikkaa ajavat siipensä, ja kokoomus on esimerkiksi Fennovoiman yhteydessä ollut sekin haluton avaamaan silmiä Venäjän vaikuttamisyrityksille. Perussuomalaisten äärisiipi näyttäisi sympatisoivan putinistista politiiikkaa koko ajan suoremmin.

Vihreissä on tehty määrätietoisesti töitä molempiin uhkiin vastaamiseksi. Sisäisiin uhkiin vastaukset löytyvät pidemmän päälle kestävästä sosiaalipolitiikasta, mutta tässä hetkessä myös poliittisella viestinnällä on vaikutusta. Vihreiden viesti on selvä: rasismia, valeuutisia ja kiilan lyömistä kansanryhmien väliin ei voi hyväksyä.

Myös ulkoiseen uhkaan vihreiden linja on viime aikoina ollut varsin johdonmukainen: Venäjän toimien edessä ei voi painaa päätä hiekkaan, Suomella on oltava moderni ja tehokas puolustus ja sitä on kehitettävä yhdessä läntisten kumppanien kanssa. Puolueen hiljattain päivitetty ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on erinomainen, vaikken aivan kaikesta olekaan samaa mieltä.

Täydellistä ei ole, valitsin hyvistä parhaan

Yllämainitun lisäksi vihreät on epäilemättä Suomen modernein puolue sekä omissa toimintatavoissaan että halussaan ajaa ennakkoluulottomasti avoimuutta politiikassa. On meillä silti puutteemme, enkä esimerkiksi pidä siitä, kuinka nyt oppositiokaudella vihreiden riveistä on välillä kerätty irtopisteitä populistisesti rakentavan politiikan tekemisen sijaan. Vastaavasti muissa puolueissa on paljon hyvää ja erittäin skarppia porukkaa. Itse koin pitkän pohdinnan jälkeen vihreät eniten omakseni ja parhaaksi kanavaksi maailman muuttamiseen. En ole katunut päivääkään, ja monet ennakko-oletukseni ovat osoittautuneet varsin vääriksi. Haastankin jokaisen vannoutuneen viherskeptikon avartamaan maailmaansa ja harkitsemaan vihreiden äänestämistä. Suomalaisessa vaalitavassa äänestäjä myös päättää, kuka puolueen listoilta menestyy ja voi siten vaikuttaa suoraan puolueiden äänenpainoihin.

Lopuksi kannattaa muistaa, että liikkuva äänestäjä on demokratian kulmakivi.

Maailmaa pelastetaan väärillä brändeillä, ja se voi tulla kalliiksi

Luomua ja uusiutuvaa energiaa edistetään äänekkäästi ja hyvin aikein. Samalla todelliset vaikutukset jäävät vähälle huomiolle.

Luomuruokaa kouluihin ja uusiutuvaa energiaa piuhoihin ja pattereihin – tällaisia vaalilupauksia on nyt tarjolla vähän joka suunnasta. Lupausten tausta on useimmiten hyvä: ilmastonmuutoksen hidastaminen, ympäristön suojelu tai terveyden edistäminen. Ikävä tosiasia kuitenkin on, etteivät luomu ja uusiutuva energia ole erityisen hyviä keinoja tavoitella näitä erittäin tärkeitä asioita. Ne ovat keinotekoisia leimoja, jotka ovat näennäisessä yksinkertaisuudessaan nousseet hyviin asioihin yhdistettäviksi brändeiksi, mutta ovat monilta osin vailla katetta.

Luomun edut ovat mielikuvia, haitat turhia rajoituksia

Luomutuotannossa rajoitetaan lannoittamisen, tuholaistorjunnan ja jalostuksen keinovalikoimaa sen mukaan, mikä mielletään luonnolliseksi. Luonnollisuus on perusteenaa sikäli erikoinen, että myös luomua tuotettaessa kyse on lopulta luonnontilaisen ympäristön raivaamisesta pitkälle jalostettujen vierasperäisten viljelykasvien tieltä.

Luomun lähtökohdilla ei toki olisi mitään väliä, jos se toimisi erityisen hyvin. Mutta ei: luomun terveys- ja ympäristöhyödyt ovat kiistanalaisia. SIkäli kun niitä on, ne ovat marginaalisia ja luultavasti saavutettavissa ilman jäykkää luomulinjaakin, hyödyntämällä sekä luomuun sopivia että sen kieltämiä menetelmiä. Luomu rajaa tunnetusti ulos esimerkiksi lupaavan geenimuuntelun. Eduksi pitää toki laskea tuotantoeläinten yleensä parempi kohtelu. Eläinten oloja pitäisi kuitenkin parantaa lakeja tiukentamalla, eikä jättää asiaa ristiriitaisen kuluttajabrändin varaan.

Luomun valitsemisessa kaupassa ei siis ole mitään väärää, mutta sen suosiminen politiikassa on perusteetonta. Jos syömisen eettisyyttä, ympäristövaikutuksia ja terveellisyyttä halutaan kiistattomasti parantaa, yksinkertainen ratkaisu on olemassa: Vähennetään lihansyöntiä. Kouluissa kannattaakin panostaa monipuoliseen kasvispainotteiseen ruokaan luomuilun sijasta.

Uusiutuva ei tarkoita kestävää tai päästötöntä

Kun mitataan uusiutuvan energian osuutta kaikesta tuotannosta, Suomi on mainettaan parempi ja yksi Euroopan johtavista maista. Uusiutuvaan energiaan aiotaan vahvasti panostaa jatkossakin. Silti nykystrategia ei vähennä päästöjä käytännössä yhtään vuoteen 2030 mennessä ja metsää laitetaan ahkerasti matalaksi suojelun sijaan.

Uusiutuva energia onkin lopulta keinotekoinen tapa luokitella tuotantoa, jos tavoitteena on hillitä päästöjä ja suojella luontoa. Energianlähde on kyllä uusiutuva virta, kuten tuuli, vesi, auringonsäteet tai biomassa. Laitosten raaka-aineet ovat silti kaivannaisia ja laitokset vievät maa-alaa, joka ei varsinaisesti uusiudu. Uusiutuvien heikon energiatiheyden takia nämä eivät ole aivan mitättömiä ongelmia. Lisäksi vesivoima ja bioenergia ovat usein suora uhka luonnon monimuotoisuudelle – uusiutumatonta ja ainutkertaista sekin – eikä puun poltto hillitse ilmastonmuutosta sillä aikataululla, jolla sitä nyt pitäisi hillitä. Uusiutuva ei siis tarkoita päästötöntä tai kestävää.

Uusiutuvalla energialla ja erityisesti tuuli- ja aurinkovoimalla on epäilemättä tärkeä rooli tulevaisuuden energiajärjestelmässä. Into uusiutuviin on kuitenkin aiheuttanut hallaa ilmastotyölle. Eurooppalaisen ilmastostrategian merkittävä ongelma on ollut kahteen päätyyn pelaaminen, kun on haluttu samaan aikaan sekä vähentää päästöjä että erikseen tukea uusiutuvaa tuotantoa. Osittain tämän myötä on ajauduttu tilanteeseen, jossa päästökauppa on rampautunut eikä oikein mikään päästötön energiantuotanto etene markkinaehtoisesti.

Mitä tilalle?

Luomun ja uusiutuvan energian kaltaisten brändien ongelma on siinä, että ne kaventavat keskustelua ja ohjaavat sitä väärään suuntaan. Samalla sääntely fokusoituu keinoihin vaikutusten ja päämäärien sijasta, ja ratkaisujen tehokkuus jää päätöksenteossa taka-alalle.

Yksinkertaistavien leimojen sijaan katseen pitäisi olla siinä, mitä haluamme ja tarvitsemme: Vähemmän päästöjä, puhtaampaa luontoa, terveellisempiä ihmisiä ja onnellisempia eläimiä. Kaikkia näitä pitää edistää määrätietoisesti avoimin mielin, ja valita keinot tutkittuun tietoon perustuen. Helppoihin brändeihin lukkiutumista parempi vaihtoehto on ohjata markkinoita tiukalla, mutta fiksulla sääntelyllä, jossa haitoille laitetaan kova hinta. 

Kolme syytä unelmoida tunnelista Tallinnaan

Raideyhteys Tallinnaan olisi mullistus, joka toisi Suomen Eurooppaan ja Euroopan Suomeen.

Pääkaupunkiseudun asukkaiden enemmistö kannattaa Helsingin ja Tallinnan yhdistävää tunnelia. Rakennusprojektin hintalappu on massiivinen, nykyarvion mukaan 9-13 miljardia eli kymmenen kertaa länsimetron verran. Jo nykyiset lautat kiidättävät kaupungista toiseen parissa tunnissa. Länsimetro viivästyy jo vuodella ja budjetit paukkuvat, ja nyt puhutaan kuitenkin neljä kertaa pidemmästä meren alittavasta linjasta. Onko siis mitään järkeä haaveilla raiteista Tallinnaan?

On. Keksin tähän ainakin kolme syytä:

1.  Mahdollisuus aitoon kaksoiskaupunkiin

Helsinki ja Tallinna tiiraavat toisiaan meren yli niin läheltä, että raideyhteys tekisi niistä yhteistä työssäkäyntialuetta. Reilun puolen tunnin matka-aika tiivistäisi kaupunkilaisten välisiä yhteyksiä tavalla, jota voi olla vaikea saada kiinni arvioitaessa suoraviivaisesti hankkeen hyötyjä ja kustannuksia.

Jos yhteys avautuisi huomenna, puolet junavaunuista pitäisi varata kaljakeisseille ja tallinnalaiset kiroaisivat asumisen rakettimaisesti nousseita kustannuksia. 15-20 vuoden päästä tilanne lienee toinen, ja yhdessä kaksi kaupunkia voisivat muodostaa Itämeren rannoille globaalisti merkittävän talouden ja kulttuurin keskittymän.

2.   Ekologinen vaihtoehto lentämiselle

Suomesta pääsee pois käytännössä vain lentämällä. Tämä ei vielä ole ongelma, mutta kasvava lentoliikenne on törmäyskurssilla ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa. Toisin kuin sähkön tuotannossa, joukkoliikenteessä ja etenevässä määrin yksityisautoilussa, lentoliikenteessä ei ole näkyvissä teknologiaa, joka irrottaisi sen kestävästi fossiilisista polttoaineista. Lentokoneiden polttoainetehokkuus on toki parantunut huimasti, mutta se ei millään riitä kompensoimaan liikenteen kasvua.

Lentoyhteyksiä onkin tulevaisuudessa korvattava raiteilla käytännössä kaikkialla missä se on mahdollista. Helsingistä ei toki tällä hetkellä paljoa Tallinnaan lennetä, mutta yhdessä Baltian rataverkon kanssa tunneli loisi raideyhteyden Keski-Eurooppaan asti järjellisillä matka-ajoilla.

3.   Yhteydet Eurooppaan – ja itään

Ilmastovaikutusten ohella eurooppalaisella raideyhteydellä olisi antinsa Helsingin ja Suomen kulttuurille ja taloudelle. Kun Berliinin juna-asemalta saa lipun Helsinkiin, on Suomi monta askelta lähempänä ihmisiä, yrityksiä ja ajatuksia pitkin Eurooppaa. Aikana, jona eristäytyminen on jälleen nousussa, on tärkeä pitää yhteyksien ja liikkuvuuden puolia. Suomi näyttäytyy mielellään myös idän ja lännen kohtaamisen näyttämönä ja porttina Venäjän suuntaan. Tunneli Tallinnaan tekisi Helsingistä eurooppalaisen ja venäläisen raideyhteyden solmukohdan, ja vahvistaisi tätä asemaa kohtaamispaikkana entisestään.

Tällä hetkellä tunnelihankkeesta on menossa kannattavuusselvitys, jonka tuloksia odotellaan ensi vuoden alkupuolella. On siis varmaa, että seuraava kaupunginvaltuusto pääsee tästä vielä vääntämään. Itse odottelen selvitystä avoimin mielin, mutta kantani on ainakin nyt rehellisesti tunnelin puolella. 

Tiede ei ole politiikan työkalu

Tutkimusta hyödyntävässä politiikassa tärkeintä on se, että on valmis muuttamaan mieltään.

 

Tieteen ja tutkimuksen kunnioitus on surkeassa jamassa päätöksenteossa. Vikaa on erityisesti poliitikoissa, mutta myös meissä tutkijoissa.

Pahin uhka tietoon nojaavalle politiikalle on luonnollisesti tieteen ja asiantuntemuksen suora halveksunta. Vaikka tällainen ajattelutapa nostaa täälläkin aika ajoin päätään, uskon että Suomessa korkea koulutustaso ja sivistyksen perinne suojelevat meitä ainakin vielä pahimmalta Ameriikan taudilta. Oikeastaan enemmän hiertääkin näennäistieteellinen argumentointi, jossa sinänsä oikea tutkimustieto valjastetaan ideologisen politiikan työkaluksi. Se on omalla tavallaan jopa häikäilemättömämpi ja petollisempi tieteen halveksunnan muoto.

Aloitetaan siitä, mitä tiedepohjainen politiikka ei ole. Se ei ole omaa näkemystä tukevien rusinoiden poimintaa koko tutkimuskentän pullista. Se ei ole sitä, että poliitikko ryhtyy lempiprofessorinsa äänitorveksi politiikan areenoilla. Se ei ole tutkimuksen tilaamista tai ohjaamista omia kantoja vastaaviksi. Itselleni tuttu energiapolitiikka on aivan villi kenttä, jolla suolletaan tieteeseen vedoten kaikenlaista sontaa vähän joka suunnasta – oli kyse sitten ydinvoiman väheksymisestä, räjähtävistä lepakoista tai biotalouden auvoisuudesta.  Muut politiikan alat tuskin ovat sen parempia suhteessaan tietoon ja tieteeseen.

Mitä tiedepohjainen politiikka sitten on? Se on asioilla argumentointia, avoimuutta ja halua syventää omaa ymmärrystään parempien päätösten tueksi. Sen ehdoton edellytys on valmius muuttaa mieltään ja näkemystään uuden tiedon valossa. Äärimmäisen tärkeää on myös ymmärtää miten tiede toimii, ja miten eri tieteenalojen ja metodien tuottama tieto eroaa luonteeltaan. Sosiologi, ekonomisti ja ilmastotutkija tekevät kaikki arvokasta työtä, mutta työn tulosten luonne, epävarmuus ja ennustavuus ovat aivan erilaisia. Tutkimustuloksia hyödyntäessään olisikin oltava perillä ainakin pääpiirteisesti myös siitä, miten ja millä oletuksilla tuloksiin päästiin – tämä on aivan erityisen totta aina kun kyse on jonkinlaisesta mallintamisesta.

Väitän, että vikaa löytyy myös tutkijoista. Ensinnäkin, liian harva tutkija pitää ääntä työstään. Toisekseen niistä, jotka pitävät, liian harva osaa tai haluaa kehystää asiantuntemustaan fiksusti. En hae tällä sitä, etteivätkö tutkijat saisi ottaa kantaa omaa, usein suppeaa tutkimuskohdettaan laajemmin, päinvastoin. Taloustieteen professori voi tuntea energiatekniikkaa tarkasti – tai olla aivan pihalla siitä. On tärkeä selventää, mitä tietää ja miten ja ymmärtää ettei mikään titteli koskaan vapauta perustelemasta omia kantojaan. Jonkin nimenomaisen alan asiantuntijana lausuessaan vastuunsa kantava tutkija antaa katsauksen koko alastaan, ei vain omista tuloksistaan ja näkökulmistaan.

Maailma on monimutkainen paikka, jota tiede tutkii monimutkaisin keinoin ja tuottaa yleensä monimutkaisia vastauksia. Jos jokainen voisi olla tieteen asiantuntija, jäisin tutkijana työttömäksi. Vaatimukset parempaan tieteen hyödyntämiseen eivät kuitenkaan ole kohtuuttomia. Kyse on enemmän asenteesta kuin laajasta tietopohjasta.

Ja ihan lopuksi on syytä muistaa, että pohjimmiltaan politiikka on arvovalintoja, joihin mikään määrä tutkimusta tai tiedettä ei koskaan anna kaikkia vastauksia.

 

ps. Tiedostan ettei oma puolueeni ole mikään tiedepohjaisen politiikan mallioppilas (mikään puolue ei ole). Vihreistä löytyy kuitenkin Suomen fiksuin poliittinen yhdistys: Viite – Tieteen ja teknologian vihreät.

Vanhankaupunginkoskelta Keskuspuistoon – Miten suojella luontoa kaupungissa?

Aika ajoin kuulee itkua siitä, kuinka vihreät ovat myyneet sielunsa Helsingissä, ja luonto on enää vain sivuseikka päätöksenteossa. Valitusta ja irtopisteiden keräämistä kuunnellessa on syytä muistaa, että kaupungin kehittämisen ja ympäristön suojelemisen yhteensovittaminen on haastavaa tasapainoilua.

 

Kannatin aikanaan uuden Keskuspuistoa kaventavan yleiskaavan hyväksymistä, ja samalla olen Hesaria myöten vedonnut Vanhankaupunginkosken padon purkamisen puolesta. Olen siis valmis toisaalla jyräämään metsää uusien talojen tieltä ja toisaalla purkamaan olemassa olevaa luonnon suojelemiseksi. Miksi näin?

Uusi yleiskaava ei ole täydellinen. Se on kuitenkin hyvä kompromissi, joka mahdollistaa sen, että kasvava Helsinki rakentuu tiiviisti raidepohjaisen joukkoliikenteen varaan. Tällaisen kaupungin tekeminen on itsessään ympäristöteko: Se mikä pienenä kaistaleena Keskuspuistoa menetetään, säästetään liikenteen päästöissä ja luonnossa Helsingin ympärillä moninkertaisesti. Kokonaisuutta arviodessa vaaka kippaa siis yleiskaavan puolelle Keskuspuiston liepeiden sijaan.

Vanhankaupunginkoski on sitten ihan toisenlainen tarina. Ylläpitämällä museopatoa aiheutetaan merkittävä ja jatkuva ympäristöhaitta vaelluskalojen mäiskiessä päätään seinään. Voimalalla ei ole enää aikoihin ollut mitään käytännön merkitystä, pääasiallinen argumentti sen puoltamiseksi on kulttuurihistoriallinen. Itse en ymmärrä, miksi 140 vuotta sitten rakennettu voimala on merkittävämpää kulttuuriperintöä kuin sitä edeltänyt monisatavuotinen historia rikkaana kalajokena. Padon purun hinta olisi pennosia verrattuna sen tuomiin ympäristöhyötyihin, eikä haittaisi kaupungin kasvua ja kehitystä merkittävästi. Tässä vaaka painuu siis puoltamaan kosken vapauttamista.

Ihmistoiminnan ja ympäristön tasapainoilua on luvassa päätöksissä läpi seuraavan valtuustokauden. Ennen vaaleja on helppo vuorotellen luvata sekä luontoarvoja että halpoja asuntoja hyvien yhteyksien päässä. Tosielämässä tilaa on rajallisesti ja eri näkökulmien yhteensovittaminen vaatii perehtymistä, avointa mieltä ja ymmärrystä kokonaiskuvasta.

Huoli ympäristöstä oli liberaalien arvojen ohella oli syy siihen, että entisenä kokoomuslaisena päädyin lopulta vihreisiin. Ympäristövaikutukset on otettava tosissaan huomioon joka ikisessä päätöksessä, ja luonnolle on kaupungissakin annettava mahdollisimman paljon tilaa. Se ei kuitenkaan tarkoita joustamatonta jokaisen näreen suojelua tai luontoarvojen nostamista esiin vain silloin kuin se omiin tai populistisiin päämääriin sopii. Ja ei, ympäristön ja kaupungin edut eivät läheskään aina ole toisensa poissulkevia. On mahdollista ja suotavaa kehittää Helsinkiä, joka on sekä vehreä että urbaani. On kuitenkin halpaa huijausta väittää, etteikö valintoja näiden välillä olisi aika ajoin pakko tehdä.

Mitään tarkkaa kaavaa ei rakentamisen ja ympäristön välillä pallotteluun ole. Lopulta kyse on aina arvovalinnoista. Johdonmukainen ja asiantuntijatietoa arvostava voi linjassaan silti olla, ja siihen tähtään ainakin itse.

Suurin puolue valitsee pormestarin, eikä se ole pieni juttu

Kuntavaaleissa äänestetään Helsingille uudenlainen johtaja. Tarjolla on vaikutusvaltaisen keulahahmon paikka.

 

Viikon alussa julkaistu gallup povaa Helsinkiin historiallista vihreää vaalivoittoa. Uutinen ei sinänsä yllätä, olen tätä kehitystä toitottanut tutuille jo tovin ja olen valmis lyömään vetoa sen puolesta, että vihreät on huhtikuussa Stadin isoin puolue. Kaupungin päätöksenteossa suurimman puolueen asemalla on kuitenkin vähemmän merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, sillä selkeä hallitus-oppositio-asetelma puuttuu ja poliitikkojen osa-aikaisuus korostaa vaikuttamisen laatua suhteessa määrään. Itse asiassa kun katsoo tänä vuonna tehtyjä linjauksia, voisi kuvitella vihreiden olevan jo kaupungin isoin tekijä.

Kisa suurimman paikasta ei kuitenkaan ole missään määrin merkityksetön, varsinkaan nyt kun Helsingin johtamismalli muuttuu. Suurin puolue nimittäin valitsee joukostaan kaupungin uuden johtajan, pormestarin. Täyspäiväinen pormestari johtaa kaupunginhallitusta, edustaa Helsinkiä ja helsinkiläisiä monenlaisissa yhteyksissä ja omaa uuden hallintosäännön puitteissa myös melko laajasti suoraa päätösvaltaa.

Pormestari on myös paljon selkeämmin symboli kuin virkamieskaupunginjohtaja. Jo tittelinä pormestari herättää eri tavalla mielikuvia: Ankkalinnan sakettiasuinen possu on tuttu hahmo jokaiselle muksullekin. Moni pormestari on muokannut kaupunkiaan ja kuvaa kaupungistaan maailmalla lähtemättömästi hyvässä ja pahassa. Fiorello La Guardian johdossa New Yorkissa panostettiin joukkoliikenteeseen, sosiaaliseen asumiseen ja infrastruktuuriin. Sekä kaupunkilaisten että molempien puolueiden laajaan suosioon nousseen miehen kädenjälki näkyy isossa omenassa yhä. Nykyään toinen New Yorkin suurista lentokentistä kantaa entisen pormestarin nimeä.

Koomikko Jón Gnarr nosti itsensä ja Islannin maailmalla valokeilaan Reykjavikin pormestarina paitsi osoittautumalla päteväksi poliitikoksi, myös bailaamalla drag-asussa Pride-kulkueessa  ja kulkiessaan kylillä Jedi-ritarin asussa. Kärkästä Boris Johnsonia voi pitää jonkinlaisena lontoolaisuuden henkilöitymänä, jossa yhdistyvät pubikulttuurin karkeus hienostokoulujen koulimaan elitismiin ja verkottunut maailmankansalaisuus nurkkakuntaiseen itseriittoisuuteen – Lontoossa ei muuten ajeta Alepa-fillareilla vaan ”Boris-pyörillä”. Miehisen listan jatkoksi on todettava, että sellaiset historialliset suurkaupungit kuin Rooma, Baghdad ja Pariisi ovat tällä hetkellä naispormestarien käsissä.

Millaiset kasvot Helsinki sitten saa tänä keväänä? Lyhyt lista vaihtoehdoista saadaan, kun vihreät ja kokoomus nimeävät ehdokkaansa piakkoin. Nimipörssissä ovat pyörineet mm. Sinnemäki, Sauri, Vapaavuori ja Haavisto, mutta pestiin löytyisi varmasti skarppeja tyyppejä myös politiikan seuraavasta sukupolvesta. Miltä kuulostaisi vaikkapa pormestari Yanar?

Päätyi pormestarin nuija sitten kumman tahansa puolueen käsiin, toivon näkeväni Stadin johdossa henkilön, joka tuo päätöksenteon lähemmäs kaupunkilaisia ja sitoutuu rohkeasti kehittämään kestävää, kansainvälistä kaupunkia sekä nykyisille että tuleville asukkaille. Helsinki on mahtava paikka ja ansaitsee näköisensä keulahahmon.