(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 1.8.2016)

Vantaalla on viriämässä outo tilanne, jossa kirjaimellisesti tsaarinaikaiseen lupaan nojaten suunnitellaan Vantaanjoen lisäpatoamista. Oli lain tulkinta mikä tahansa, joen ympäristön kannalta ajatus on järjetön.

Vantaanjoen vesistöalueella suunnan pitäisi olla päinvastainen. Tavoitteena tulisi olla vesistön virtaaminen kauttaaltaan vapaana. Tärkeintä olisi luonnollisesti Vanhankaupunginkosken museopadon purkaminen. Vapaana virtaava joki parantaisi uhanalaisen meritaimenen tilannetta sekä joen virkistys- ja luontoarvoa koko alueella. Kestäviä vasta-argumentteja ei oikeastaan ole. Patoamisen hyödyt energiantuotannossa tai tulvasuojelussa ovat mitättömät.

Vuosikymmeniä sitten Vantaanjoki oli käytännössä likaviemäri. Järjestelmällinen työ esimerkiksi jäteveden käsittelyn osalta on sittemmin parantanut veden laatua tyydyttävälle tasolle. Tähän ovat varmasti kaikki alueen asukkaat tyytyväisiä. Jostain syystä jokeen rakennettuja fyysisiä esteitä – patoja – ei nähdä samanlaisina ympäristöhaittoina kuin jätepäästöjä. Luonnonsuojelun logiikka on tältä osin poukkoilevaa. Siinä missä liito-orava voi määrittää kokonaisen kaupunginosan kohtalon, saa saukon, meritaimenen ja vuollejokisimpukan elinoloja uhata taloudellisesti merkityksettömillä rakenteilla.

Vanhoja patoja romantisoidaan tärkeänä kulttuuriperintönä. On kuitenkin vaikea keksiä elinvoimaista luontoa parempaa perintöä jälkipolville. Annetaan luonnolle se tila, jota emme oikeasti itse tarvitse.