Kahden puolueen maa valitsee presidentin, jota kumpikaan puolue ei kannata. Jos jätetään hetkeksi viha, ksenofobia ja seksismi sivuun, Trump oli ennen kaikkea protesti. Protesti järjestelmää vastaan, joka tuntuu etäiseltä, kierolta ja korruptoituneelta. Turhautuneiden protesti, niiden jotka kokevat salonkikelpoisen politiikan epäonnistuneen ja huoliensa jäävän ilman huomiota. Talouden trendit vievät työt ja uutinen toisensa perään läheltä ja kaukaa lisää hämmennystä ja epävarmuutta, jota vallassa olevat eivät ota tosissaan. Kun sitten kerrankin on tarjolla mahdollisuus vaikuttaa ja valita muutos, siihen haluaa tarttua, oli muutoksen suunta mikä tahansa. Onko se väärin?

Onko poliittinen järjestelmämme tässä ajassa siis tuomittu tuottamaan jytkyjä, trumpeja ja brexitejä? Pelkään, ettei pelkällä asialinjalla, valistuksella ja asiantuntemuksella voi peitota protestipopulismin nousua. Vaikka politiikan arjessa populismi usein sulaa, se ei estä sen uutta nousua eri vaatteissa – eikä rajoita läheskään kaikkea meuhkatessa ja vallankahvassa aiheutettua vahinkoa.

Mikä siis avuksi? Vuonna 2009 Islanti oli polvillaan talouskriisin seurauksena. Kaiken piti olla hyvin, kunnes kaasu pohjassa poliitikkojen siunauksella rakennettu finanssiutopia tuli tonttiin rytinällä. Ihmiset heräsivät hädissään todellisuuteen, jossa vieraalla valuutalla otettu laina karkasi käsistä kruunun sakatessa ja töiden kadotessa. Turhautuminen johti protestiin, mutta kunnallisvaaleissa päätään ei nostanut muukalaisviha vaan Reykjavikissä nousi valtaan “Paras puolue”, koomikko Jón Gnarrin satiirinen luomus. Gnarr taitelijakaarteineen teki pilkkaa politiikasta ja poliitikoiden kustannuksella, mutta lietsoi naurua vihan ja pelon sijasta. Puolueen vaalilupaukset vaihtelivat ilmaisista kylpypyyhkeistä jääkarhun hankintaan – sillä tarkennuksella, ettei niitä aiotukaan pitää. Ohjelman ja julistusten ydin oli kuitenkin aitoa asiaa: poliitikka on irronnut kansalaisten arjesta ja huolista.

Pormestarina Gnarr kantoi vastuunsa ja teki poliittisia valintoja siinä missä edeltäjänsäkin ja tietysti pelleili sitten siinä ohessa. Paras puolue ei ehkä muuttanut kaikkea, mutta se tuuletti järjestelmää, antoi toivoa ja toi liudan uusia kasvoja politiikkaan. Aivan kuten persut meillä tai Trump nyt Amerikassa. Jón Gnarrin voi ajatella olevan jonkinlainen anti-Trump, tai hyvä Trump.

Politiikkaa ei voi tehdä vain anarkian ja kaaoksen kautta; sille, että politiikka on sellaista kuin se on, on oikeasti monta hyvää syytä. Asiantuntemusta ja kokemusta pitää osata arvostaa. Silti ihmisluontoa ja ajankuvaa ei voi yksinkertaisesti kieltää, vaan siihen pitää vastata. Reykjavikin esimerkki osoittaa, että poliittinen protesti voi olla humaani, hauska, vastuuntuntoinen ja hyväsydäminen – ja kunnioittaa demokratiaa. Ehkä meidän myös hyvien puolella pitäisi tehdä enemmän asioita läpällä, luottaa intuitioon ja heittää ranttaliksi. Olla ihmisiä, kämmätä ja korjata, edetä fiilispohjalla, kommentoida räävittömästi ja nostaa lempeitä narreja haastamaan ilkeät klovnit.

Olisiko demokraattien pitänyt valita Bernie Sanders haastamaan Trump? Ei, oikea valinta olisi ollut Stephen Colbert. Tai ehkä Ellen DeGeneres.

Ollaanpa rehellisiä: Kuka oikeasti syttyy kunnallispolitiikasta? Mielikuvissa se on isoja riitoja pienistä asioista, tuntien vääntöä jostain kasvisruokapäivistä, loputtomia lautakuntia ja häpeilemätöntä oman naapuruston puolustamista. Voin myöntää, että oma kela ei ollut tästä hirvittävän kaukana vielä jokunen vuosi sitten. Politiikka on kyllä kiinnostanut aina, mutta lähinnä sellaiset isot ja kovat asiat, kuten ilmasto- ja energialinjaukset tai ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. En olisi tuolloin uskonut näkeväni vielä naamani kunnallisvaalien ehdokasjulisteissa.

Näkemys on sittemmin muuttunut, ja tällä hetkellä olen aivan fiiliksissä mahdollisuudesta olla ehdolla. Tähän on monta syytä. Neljä vuotta sitten olin mukana viemässä mainiota Saara Hyrkköä Espoossa valtuustoon ja aina kaupunginhallitukseen asti. Paitsi että kunnallisvaalikampanjan tekeminen oli hauskaa, tuli naapurikunnan päätöksentekoa ihmetellessä perehdyttyä myös kotikaupunkini poliittisiin kuvioihin, jotka osoittautuivat ennakkoluuloja paljon mielenkiintoisemmiksi. Samalla aloin hahmottamaan kuntapäätöksenteon mittakaavaa ja merkitystä. Kruunusiltojen havainnekuvia tai uutta yleiskaavaa ihaillessa voi käsittää, miten tärkeitä ja kauaskantoisia päätöksiä Helsingin kaupunginvaltuusto tekee. Kuluva urbanisaation vuosisata on myös globaalisti kaupunkien käsissä, ja Helsinki voi hyvin olla kokoaan suuremmassa roolissa tulevaisuuden tekemisessä. Ei mitään nappikauppaa siis.

Tämän oppimisen ohella on kulkenut oma arkikokemus. Olen asunut Helsingissä nyt reilut kuusi vuotta ja nähnyt omin silmin kuinka se on muuttunut päivä päivältä paremmaksi. Fillarointi baanalla, kaverin tuparit Kalasatamassa, hiekkahousujen vaihtuminen shortseiksi futiskentällä ja syysyön kotimatka Alepa-pyörällä ovat kaikki seurausta poliittisista valinnoista. Kaupungin omien päätösten ohella Stadin ilmapiiri tuntuu koko ajan urbaanimmalta, avoimemmalta ja enemmän tulevaisuuteen katsovalta, ja firmoilla, järjestöillä ja yksilöillä riittää halua ottaa riskejä hienomman kaupungin puolesta. Tällainen kehitys ei tietenkään tapahdu itsestään, vaan sen turvaamiseksi tarvitaan fiksua porukkaa valtuustoon. Huomaan itse kuinka fiilistelen Helsinkiä koko ajan enemmän, ja haluan varmistaa että se jatkaa matkaa oikeaan suuntaan.

Kuka siis syttyy kunnallispolitiikasta? No, minä ainakin. Kaikkien ei onneksi tarvitse innostua aiheesta samalla tarmolla. Suosittelen silti näin vaalien lähestyessä funtsimaan, mitä kaupungiltaan kaipaa, miten sitä voisi edistää ja kuka sen parhaiten tekisi. Toivon, että huhtikuun koittaessa olet vakuuttunut siitä, että se voisin olla minä.

ps. Tätä kirjoittaessani istun kahvilassa Reykjavikissa, jossa kolmen viikon keikkani Islannin yliopistolla lähenee loppuaan. Tämä on helposti yksi suosikkikaupungeistani ja täältä onkin tarttunut monta ideaa matkaan – silti edes täällä ei voi olla panematta merkille sitä, miten hienosti moni asia meillä on.