Tutkimusta hyödyntävässä politiikassa tärkeintä on se, että on valmis muuttamaan mieltään.

Tieteen ja tutkimuksen kunnioitus on surkeassa jamassa päätöksenteossa. Vikaa on erityisesti poliitikoissa, mutta myös meissä tutkijoissa.

Pahin uhka tietoon nojaavalle politiikalle on luonnollisesti tieteen ja asiantuntemuksen suora halveksunta. Vaikka tällainen ajattelutapa nostaa täälläkin aika ajoin päätään, uskon että Suomessa korkea koulutustaso ja sivistyksen perinne suojelevat meitä ainakin vielä pahimmalta Ameriikan taudilta. Oikeastaan enemmän hiertääkin näennäistieteellinen argumentointi, jossa sinänsä oikea tutkimustieto valjastetaan ideologisen politiikan työkaluksi. Se on omalla tavallaan jopa häikäilemättömämpi ja petollisempi tieteen halveksunnan muoto.

Aloitetaan siitä, mitä tiedepohjainen politiikka ei ole. Se ei ole omaa näkemystä tukevien rusinoiden poimintaa koko tutkimuskentän pullista. Se ei ole sitä, että poliitikko ryhtyy lempiprofessorinsa äänitorveksi politiikan areenoilla. Se ei ole tutkimuksen tilaamista tai ohjaamista omia kantoja vastaaviksi. Itselleni tuttu energiapolitiikka on aivan villi kenttä, jolla suolletaan tieteeseen vedoten kaikenlaista sontaa vähän joka suunnasta – oli kyse sitten ydinvoiman väheksymisestä, räjähtävistä lepakoista tai biotalouden auvoisuudesta.  Muut politiikan alat tuskin ovat sen parempia suhteessaan tietoon ja tieteeseen.

Mitä tiedepohjainen politiikka sitten on? Se on asioilla argumentointia, avoimuutta ja halua syventää omaa ymmärrystään parempien päätösten tueksi. Sen ehdoton edellytys on valmius muuttaa mieltään ja näkemystään uuden tiedon valossa. Äärimmäisen tärkeää on myös ymmärtää miten tiede toimii, ja miten eri tieteenalojen ja metodien tuottama tieto eroaa luonteeltaan. Sosiologi, ekonomisti ja ilmastotutkija tekevät kaikki arvokasta työtä, mutta työn tulosten luonne, epävarmuus ja ennustavuus ovat aivan erilaisia. Tutkimustuloksia hyödyntäessään olisikin oltava perillä ainakin pääpiirteisesti myös siitä, miten ja millä oletuksilla tuloksiin päästiin – tämä on aivan erityisen totta aina kun kyse on jonkinlaisesta mallintamisesta.

Väitän, että vikaa löytyy myös tutkijoista. Ensinnäkin, liian harva tutkija pitää ääntä työstään. Toisekseen niistä, jotka pitävät, liian harva osaa tai haluaa kehystää asiantuntemustaan fiksusti. En hae tällä sitä, etteivätkö tutkijat saisi ottaa kantaa omaa, usein suppeaa tutkimuskohdettaan laajemmin, päinvastoin. Taloustieteen professori voi tuntea energiatekniikkaa tarkasti – tai olla aivan pihalla siitä. On tärkeä selventää, mitä tietää ja miten ja ymmärtää ettei mikään titteli koskaan vapauta perustelemasta omia kantojaan. Jonkin nimenomaisen alan asiantuntijana lausuessaan vastuunsa kantava tutkija antaa katsauksen koko alastaan, ei vain omista tuloksistaan ja näkökulmistaan.

Maailma on monimutkainen paikka, jota tiede tutkii monimutkaisin keinoin ja tuottaa yleensä monimutkaisia vastauksia. Jos jokainen voisi olla tieteen asiantuntija, jäisin tutkijana työttömäksi. Vaatimukset parempaan tieteen hyödyntämiseen eivät kuitenkaan ole kohtuuttomia. Kyse on enemmän asenteesta kuin laajasta tietopohjasta.

Ja ihan lopuksi on syytä muistaa, että pohjimmiltaan politiikka on arvovalintoja, joihin mikään määrä tutkimusta tai tiedettä ei koskaan anna kaikkia vastauksia.

ps. Tiedostan ettei oma puolueeni ole mikään tiedepohjaisen politiikan mallioppilas (mikään puolue ei ole). Vihreistä löytyy kuitenkin Suomen fiksuin poliittinen yhdistys: Viite – Tieteen ja teknologian vihreät.

Aika ajoin kuulee itkua siitä, kuinka vihreät ovat myyneet sielunsa Helsingissä, ja luonto on enää vain sivuseikka päätöksenteossa. Valitusta ja irtopisteiden keräämistä kuunnellessa on syytä muistaa, että kaupungin kehittämisen ja ympäristön suojelemisen yhteensovittaminen on haastavaa tasapainoilua.

Kannatin aikanaan uuden Keskuspuistoa kaventavan yleiskaavan hyväksymistä, ja samalla olen Hesaria myöten vedonnut Vanhankaupunginkosken padon purkamisen puolesta. Olen siis valmis toisaalla jyräämään metsää uusien talojen tieltä ja toisaalla purkamaan olemassa olevaa luonnon suojelemiseksi. Miksi näin?

Uusi yleiskaava ei ole täydellinen. Se on kuitenkin hyvä kompromissi, joka mahdollistaa sen, että kasvava Helsinki rakentuu tiiviisti raidepohjaisen joukkoliikenteen varaan. Tällaisen kaupungin tekeminen on itsessään ympäristöteko: Se mikä pienenä kaistaleena Keskuspuistoa menetetään, säästetään liikenteen päästöissä ja luonnossa Helsingin ympärillä moninkertaisesti. Kokonaisuutta arviodessa vaaka kippaa siis yleiskaavan puolelle Keskuspuiston liepeiden sijaan.

Vanhankaupunginkoski on sitten ihan toisenlainen tarina. Ylläpitämällä museopatoa aiheutetaan merkittävä ja jatkuva ympäristöhaitta vaelluskalojen mäiskiessä päätään seinään. Voimalalla ei ole enää aikoihin ollut mitään käytännön merkitystä, pääasiallinen argumentti sen puoltamiseksi on kulttuurihistoriallinen. Itse en ymmärrä, miksi 140 vuotta sitten rakennettu voimala on merkittävämpää kulttuuriperintöä kuin sitä edeltänyt monisatavuotinen historia rikkaana kalajokena. Padon purun hinta olisi pennosia verrattuna sen tuomiin ympäristöhyötyihin, eikä haittaisi kaupungin kasvua ja kehitystä merkittävästi. Tässä vaaka painuu siis puoltamaan kosken vapauttamista.

Ihmistoiminnan ja ympäristön tasapainoilua on luvassa päätöksissä läpi seuraavan valtuustokauden. Ennen vaaleja on helppo vuorotellen luvata sekä luontoarvoja että halpoja asuntoja hyvien yhteyksien päässä. Tosielämässä tilaa on rajallisesti ja eri näkökulmien yhteensovittaminen vaatii perehtymistä, avointa mieltä ja ymmärrystä kokonaiskuvasta.

Huoli ympäristöstä oli liberaalien arvojen ohella oli syy siihen, että entisenä kokoomuslaisena päädyin lopulta vihreisiin. Ympäristövaikutukset on otettava tosissaan huomioon joka ikisessä päätöksessä, ja luonnolle on kaupungissakin annettava mahdollisimman paljon tilaa. Se ei kuitenkaan tarkoita joustamatonta jokaisen näreen suojelua tai luontoarvojen nostamista esiin vain silloin kuin se omiin tai populistisiin päämääriin sopii. Ja ei, ympäristön ja kaupungin edut eivät läheskään aina ole toisensa poissulkevia. On mahdollista ja suotavaa kehittää Helsinkiä, joka on sekä vehreä että urbaani. On kuitenkin halpaa huijausta väittää, etteikö valintoja näiden välillä olisi aika ajoin pakko tehdä.

Mitään tarkkaa kaavaa ei rakentamisen ja ympäristön välillä pallotteluun ole. Lopulta kyse on aina arvovalinnoista. Johdonmukainen ja asiantuntijatietoa arvostava voi linjassaan silti olla, ja siihen tähtään ainakin itse.

Kuntavaaleissa äänestetään Helsingille uudenlainen johtaja. Tarjolla on vaikutusvaltaisen keulahahmon paikka.

Viikon alussa julkaistu gallup povaa Helsinkiin historiallista vihreää vaalivoittoa. Uutinen ei sinänsä yllätä, olen tätä kehitystä toitottanut tutuille jo tovin ja olen valmis lyömään vetoa sen puolesta, että vihreät on huhtikuussa Stadin isoin puolue. Kaupungin päätöksenteossa suurimman puolueen asemalla on kuitenkin vähemmän merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, sillä selkeä hallitus-oppositio-asetelma puuttuu ja poliitikkojen osa-aikaisuus korostaa vaikuttamisen laatua suhteessa määrään. Itse asiassa kun katsoo tänä vuonna tehtyjä linjauksia, voisi kuvitella vihreiden olevan jo kaupungin isoin tekijä.

Kisa suurimman paikasta ei kuitenkaan ole missään määrin merkityksetön, varsinkaan nyt kun Helsingin johtamismalli muuttuu. Suurin puolue nimittäin valitsee joukostaan kaupungin uuden johtajan, pormestarin. Täyspäiväinen pormestari johtaa kaupunginhallitusta, edustaa Helsinkiä ja helsinkiläisiä monenlaisissa yhteyksissä ja omaa uuden hallintosäännön puitteissa myös melko laajasti suoraa päätösvaltaa.

Pormestari on myös paljon selkeämmin symboli kuin virkamieskaupunginjohtaja. Jo tittelinä pormestari herättää eri tavalla mielikuvia: Ankkalinnan sakettiasuinen possu on tuttu hahmo jokaiselle muksullekin. Moni pormestari on muokannut kaupunkiaan ja kuvaa kaupungistaan maailmalla lähtemättömästi hyvässä ja pahassa. Fiorello La Guardian johdossa New Yorkissa panostettiin joukkoliikenteeseen, sosiaaliseen asumiseen ja infrastruktuuriin. Sekä kaupunkilaisten että molempien puolueiden laajaan suosioon nousseen miehen kädenjälki näkyy isossa omenassa yhä. Nykyään toinen New Yorkin suurista lentokentistä kantaa entisen pormestarin nimeä.

Koomikko Jón Gnarr nosti itsensä ja Islannin maailmalla valokeilaan Reykjavikin pormestarina paitsi osoittautumalla päteväksi poliitikoksi, myös bailaamalla drag-asussa Pride-kulkueessa  ja kulkiessaan kylillä Jedi-ritarin asussa. Kärkästä Boris Johnsonia voi pitää jonkinlaisena lontoolaisuuden henkilöitymänä, jossa yhdistyvät pubikulttuurin karkeus hienostokoulujen koulimaan elitismiin ja verkottunut maailmankansalaisuus nurkkakuntaiseen itseriittoisuuteen – Lontoossa ei muuten ajeta Alepa-fillareilla vaan ”Boris-pyörillä”. Miehisen listan jatkoksi on todettava, että sellaiset historialliset suurkaupungit kuin Rooma, Baghdad ja Pariisi ovat tällä hetkellä naispormestarien käsissä.

Millaiset kasvot Helsinki sitten saa tänä keväänä? Lyhyt lista vaihtoehdoista saadaan, kun vihreät ja kokoomus nimeävät ehdokkaansa piakkoin. Nimipörssissä ovat pyörineet mm. Sinnemäki, Sauri, Vapaavuori ja Haavisto, mutta pestiin löytyisi varmasti skarppeja tyyppejä myös politiikan seuraavasta sukupolvesta. Miltä kuulostaisi vaikkapa pormestari Yanar?

Päätyi pormestarin nuija sitten kumman tahansa puolueen käsiin, toivon näkeväni Stadin johdossa henkilön, joka tuo päätöksenteon lähemmäs kaupunkilaisia ja sitoutuu rohkeasti kehittämään kestävää, kansainvälistä kaupunkia sekä nykyisille että tuleville asukkaille. Helsinki on mahtava paikka ja ansaitsee näköisensä keulahahmon.

Hallitus on liikenne- ja viestintäministeri Bernerin johdolla kaavailemassa hurjia muutoksia siihen, miten liikenteen rahavirrat tulevaisuudessa Suomessa liikkuvat. Vaadittavien päästövähennysten, lupaavasti etenevän robotiikan ja muiden haasteiden ja mahdollisuuksien edessä onkin syytä varautua uudistuksiin. Tavallisen kansalaisen arjen kannalta isoin juttu olisi visioitu muutos tieliikenteen hinnoitteluun. Ajoneuvo- ja polttoaineverotuksesta siirryttäisiin pääosin käyttömaksuihin, jotka perustuisivat autosta erillisellä laitteella mitattuun paikkatietoon. Yksityishenkilö ei kuitenkaan maksaisi matkojaan valtiolle vaan tekisi diilin jonkin firman kanssa, joka puolestaan ostaisi ”kaistaa” valtion uudelta väyläyhtiöltä.

Yksi tästä heräävistä huolenaiheista on yksityisyys. Se on ihan varteenotettava huoli, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, ettei kyseessä olisi varsinainen mullistus. Kännykkäliittymät, etukortit, ajotietokoneet, some-päivitykset ja netissä surffaaminen muodostavat jo nyt jäljitettävän aineiston, jonka keräämistä on työlästä estää. Oli ajoon liittyvä paikkatietoaineisto sitten yksityisissä tai julkisissa käsissä, ei se mukava ajatus ole, mutta olen valmis tinkimään yksityisyydestä jos sillä saavutetaan muuten huomattavia etuja.

Ne edut vain jäävät itselleni vielä kovin hähmäisiksi. Ajoneuvo- ja polttoaineveroilla voidaan jo nyt kohdentaa verotus vastaamaan käyttöä ja sen aiheuttamia ulkoistushaittoja. Olisin yllättynyt, jos Liikennevirasto ei aika tarkkaan tänäkin päivänä tiedä, kuinka paljon eri teillä liikutaan. Polttoaineverojen väheneminen liikenteen sähköistyessä on valtion kannalta haaste, mutta lopulta kyseessä on positiivinen ongelma – sähköistyminen vähentää ympäristöhaittoja ja siten myös luonnollisesti verotuksen tarvetta ja oikeutusta. Liikenteen paikalliseen ohjaukseenkin ehdotus tuntuu väärältä lääkkeeltä: Jos Suomessa on tarvetta erillisille ruuhkamaksuille, sitä on vain harvassa paikassa, eikä niiden toteuttamiseen tarvita raskasta valtakunnallista järjestelmää. Teoriassa paikkatiedolla voitaisiin valvoa myös turvallisuutta ja esimerkiksi sakottaa suoraan ylinopeudesta, mutta omiin korviini näin täydellinen kontrolli kuulostaa ahdistavalta.

Edes bisneksen näkökulmasta muutos ei vaikuta erityisen tarpeelliselta. Mikään ei tänä päivänäkään estä liiketoimintamallia, jossa minulla olisi käytössä auto kiinteää kuukausitaksaa tai käyttömaksua vastaan, ja tällaisten palveluiden suosio onkin kasvussa. Jakamistaloutta ei tällä siis eritysesti edistetä vaan pahimmillaan haitataan, jos liikenteen arvoketjuun tulee lisää yhteen sovitettavia, ylimääräisiä palikoita. Vaikutelma on lähinnä se, että tässä luodaan väkinäisesti uusia markkinoita sovellustaloudessa paikkaansa etsiville teleoperaattoreille ja muille homman puolesta mitä ilmeisimmin lobanneille yrityksille. Pro business ei kuitenkaan ole pro market, mitä ei Suomessa aina ymmärretä.

Esitetty muutos kalskahtaa myös tietynlaiselta väkipakkodigitalisaatiolta, jonka muita ilmentymiä ovat into sähköiseen äänestykseen ja koulunkäyntiin. Se, että jotain voidaan tehdä, ei suoraan tarkoita että se pitäisi tehdä. Digidigi ei itsessään tee asioista parempia – sen mahdollistama äly tekee, eikä se tässä varsinaisesti lisäänny. Koko homman hintalappukaan ei voi olla vaatimaton. Kun huomioidaan vielä julkisen sektorin surullinen historia suurten IT-projektien hankkijana, kasvaa skeptisyys entisestään.

Kaikesta tästä huolimatta nostan kyllä hattua Bernerin kunnianhimolle ja rohkeudelle. Silti: Mitä villimpiä muutoksia joku esittää, sen parempia perusteluita kaipaan. Hyötyä, hintaa ja riskejä punnitessani en ole vakuuttunut – ja suunniteltu aikataulu, se on todella tiukka.