Hallitus on liikenne- ja viestintäministeri Bernerin johdolla kaavailemassa hurjia muutoksia siihen, miten liikenteen rahavirrat tulevaisuudessa Suomessa liikkuvat. Vaadittavien päästövähennysten, lupaavasti etenevän robotiikan ja muiden haasteiden ja mahdollisuuksien edessä onkin syytä varautua uudistuksiin. Tavallisen kansalaisen arjen kannalta isoin juttu olisi visioitu muutos tieliikenteen hinnoitteluun. Ajoneuvo- ja polttoaineverotuksesta siirryttäisiin pääosin käyttömaksuihin, jotka perustuisivat autosta erillisellä laitteella mitattuun paikkatietoon. Yksityishenkilö ei kuitenkaan maksaisi matkojaan valtiolle vaan tekisi diilin jonkin firman kanssa, joka puolestaan ostaisi ”kaistaa” valtion uudelta väyläyhtiöltä.

Yksi tästä heräävistä huolenaiheista on yksityisyys. Se on ihan varteenotettava huoli, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, ettei kyseessä olisi varsinainen mullistus. Kännykkäliittymät, etukortit, ajotietokoneet, some-päivitykset ja netissä surffaaminen muodostavat jo nyt jäljitettävän aineiston, jonka keräämistä on työlästä estää. Oli ajoon liittyvä paikkatietoaineisto sitten yksityisissä tai julkisissa käsissä, ei se mukava ajatus ole, mutta olen valmis tinkimään yksityisyydestä jos sillä saavutetaan muuten huomattavia etuja.

Ne edut vain jäävät itselleni vielä kovin hähmäisiksi. Ajoneuvo- ja polttoaineveroilla voidaan jo nyt kohdentaa verotus vastaamaan käyttöä ja sen aiheuttamia ulkoistushaittoja. Olisin yllättynyt, jos Liikennevirasto ei aika tarkkaan tänäkin päivänä tiedä, kuinka paljon eri teillä liikutaan. Polttoaineverojen väheneminen liikenteen sähköistyessä on valtion kannalta haaste, mutta lopulta kyseessä on positiivinen ongelma – sähköistyminen vähentää ympäristöhaittoja ja siten myös luonnollisesti verotuksen tarvetta ja oikeutusta. Liikenteen paikalliseen ohjaukseenkin ehdotus tuntuu väärältä lääkkeeltä: Jos Suomessa on tarvetta erillisille ruuhkamaksuille, sitä on vain harvassa paikassa, eikä niiden toteuttamiseen tarvita raskasta valtakunnallista järjestelmää. Teoriassa paikkatiedolla voitaisiin valvoa myös turvallisuutta ja esimerkiksi sakottaa suoraan ylinopeudesta, mutta omiin korviini näin täydellinen kontrolli kuulostaa ahdistavalta.

Edes bisneksen näkökulmasta muutos ei vaikuta erityisen tarpeelliselta. Mikään ei tänä päivänäkään estä liiketoimintamallia, jossa minulla olisi käytössä auto kiinteää kuukausitaksaa tai käyttömaksua vastaan, ja tällaisten palveluiden suosio onkin kasvussa. Jakamistaloutta ei tällä siis eritysesti edistetä vaan pahimmillaan haitataan, jos liikenteen arvoketjuun tulee lisää yhteen sovitettavia, ylimääräisiä palikoita. Vaikutelma on lähinnä se, että tässä luodaan väkinäisesti uusia markkinoita sovellustaloudessa paikkaansa etsiville teleoperaattoreille ja muille homman puolesta mitä ilmeisimmin lobanneille yrityksille. Pro business ei kuitenkaan ole pro market, mitä ei Suomessa aina ymmärretä.

Esitetty muutos kalskahtaa myös tietynlaiselta väkipakkodigitalisaatiolta, jonka muita ilmentymiä ovat into sähköiseen äänestykseen ja koulunkäyntiin. Se, että jotain voidaan tehdä, ei suoraan tarkoita että se pitäisi tehdä. Digidigi ei itsessään tee asioista parempia – sen mahdollistama äly tekee, eikä se tässä varsinaisesti lisäänny. Koko homman hintalappukaan ei voi olla vaatimaton. Kun huomioidaan vielä julkisen sektorin surullinen historia suurten IT-projektien hankkijana, kasvaa skeptisyys entisestään.

Kaikesta tästä huolimatta nostan kyllä hattua Bernerin kunnianhimolle ja rohkeudelle. Silti: Mitä villimpiä muutoksia joku esittää, sen parempia perusteluita kaipaan. Hyötyä, hintaa ja riskejä punnitessani en ole vakuuttunut – ja suunniteltu aikataulu, se on todella tiukka.