Tutkimusta hyödyntävässä politiikassa tärkeintä on se, että on valmis muuttamaan mieltään.

Tieteen ja tutkimuksen kunnioitus on surkeassa jamassa päätöksenteossa. Vikaa on erityisesti poliitikoissa, mutta myös meissä tutkijoissa.

Pahin uhka tietoon nojaavalle politiikalle on luonnollisesti tieteen ja asiantuntemuksen suora halveksunta. Vaikka tällainen ajattelutapa nostaa täälläkin aika ajoin päätään, uskon että Suomessa korkea koulutustaso ja sivistyksen perinne suojelevat meitä ainakin vielä pahimmalta Ameriikan taudilta. Oikeastaan enemmän hiertääkin näennäistieteellinen argumentointi, jossa sinänsä oikea tutkimustieto valjastetaan ideologisen politiikan työkaluksi. Se on omalla tavallaan jopa häikäilemättömämpi ja petollisempi tieteen halveksunnan muoto.

Aloitetaan siitä, mitä tiedepohjainen politiikka ei ole. Se ei ole omaa näkemystä tukevien rusinoiden poimintaa koko tutkimuskentän pullista. Se ei ole sitä, että poliitikko ryhtyy lempiprofessorinsa äänitorveksi politiikan areenoilla. Se ei ole tutkimuksen tilaamista tai ohjaamista omia kantoja vastaaviksi. Itselleni tuttu energiapolitiikka on aivan villi kenttä, jolla suolletaan tieteeseen vedoten kaikenlaista sontaa vähän joka suunnasta – oli kyse sitten ydinvoiman väheksymisestä, räjähtävistä lepakoista tai biotalouden auvoisuudesta.  Muut politiikan alat tuskin ovat sen parempia suhteessaan tietoon ja tieteeseen.

Mitä tiedepohjainen politiikka sitten on? Se on asioilla argumentointia, avoimuutta ja halua syventää omaa ymmärrystään parempien päätösten tueksi. Sen ehdoton edellytys on valmius muuttaa mieltään ja näkemystään uuden tiedon valossa. Äärimmäisen tärkeää on myös ymmärtää miten tiede toimii, ja miten eri tieteenalojen ja metodien tuottama tieto eroaa luonteeltaan. Sosiologi, ekonomisti ja ilmastotutkija tekevät kaikki arvokasta työtä, mutta työn tulosten luonne, epävarmuus ja ennustavuus ovat aivan erilaisia. Tutkimustuloksia hyödyntäessään olisikin oltava perillä ainakin pääpiirteisesti myös siitä, miten ja millä oletuksilla tuloksiin päästiin – tämä on aivan erityisen totta aina kun kyse on jonkinlaisesta mallintamisesta.

Väitän, että vikaa löytyy myös tutkijoista. Ensinnäkin, liian harva tutkija pitää ääntä työstään. Toisekseen niistä, jotka pitävät, liian harva osaa tai haluaa kehystää asiantuntemustaan fiksusti. En hae tällä sitä, etteivätkö tutkijat saisi ottaa kantaa omaa, usein suppeaa tutkimuskohdettaan laajemmin, päinvastoin. Taloustieteen professori voi tuntea energiatekniikkaa tarkasti – tai olla aivan pihalla siitä. On tärkeä selventää, mitä tietää ja miten ja ymmärtää ettei mikään titteli koskaan vapauta perustelemasta omia kantojaan. Jonkin nimenomaisen alan asiantuntijana lausuessaan vastuunsa kantava tutkija antaa katsauksen koko alastaan, ei vain omista tuloksistaan ja näkökulmistaan.

Maailma on monimutkainen paikka, jota tiede tutkii monimutkaisin keinoin ja tuottaa yleensä monimutkaisia vastauksia. Jos jokainen voisi olla tieteen asiantuntija, jäisin tutkijana työttömäksi. Vaatimukset parempaan tieteen hyödyntämiseen eivät kuitenkaan ole kohtuuttomia. Kyse on enemmän asenteesta kuin laajasta tietopohjasta.

Ja ihan lopuksi on syytä muistaa, että pohjimmiltaan politiikka on arvovalintoja, joihin mikään määrä tutkimusta tai tiedettä ei koskaan anna kaikkia vastauksia.

ps. Tiedostan ettei oma puolueeni ole mikään tiedepohjaisen politiikan mallioppilas (mikään puolue ei ole). Vihreistä löytyy kuitenkin Suomen fiksuin poliittinen yhdistys: Viite – Tieteen ja teknologian vihreät.