Fennovoiman kaatuminen tekisi massiivisen loven Suomen päästövähennyksiin, eikä hankkeen taloudellisia ja geopoliittisia riskejä voi enää välttää. Paras vaihtoehto onkin hyväksyä hanke ja toivoa, että se toteutuu ilman suurempia ongelmia.

Fennovoiman valmisteilla olevassa ydinvoimalassa on moni asia pielessä. Se rakennetaan yhdessä venäläisen valtionyhtiön kanssa aikana, jona tiukat kytkökset itänaapurin valtionjohtoon kannattaisi pitää vähissä. Voimalaitosalue on uusi ja vaatii infran rakentamisen nollasta, eikä ydinjätteen loppusijoituspaikkaakaan vielä tiedetä.

Kiistellyn ydinvoimahankkeen tulevaisuus on kuntien käsissä. Jos kunnalliset energiayhtiöt irrottautuvat hankkeesta sankoin joukoin, on Hanhikiveen rakennettavan voimalaitoksen taru lopussa. Jotkut puoluetovereistani ovat tällaista ehdottaneetkin, ja ymmärrän sen hyvin. Oma johtopäätökseni on silti erilainen: Suomen, maailman ja ilmaston kannalta on parasta, että Fennovoiman hanke toteutuu sujuvasti ja mallikkaasti, eikä hanketta kannata kammeta tarkoituksella nurin. Tällainen näkemys vihreältä voi olla monelle yllätys. Ohessa siis liuta perusteluita mielipiteelleni.

1.      Suomen päästövähennykset lepäävät lisäydinvoiman harteilla

Hanhikiven voimalaitoksen odotetaan tuottavan 9,6 terawattituntia sähköä vuodessa 2020-luvun puolesta välistä alkaen. Odotus tuuli- ja aurinkovoiman kokonaisvuosituotannolle vuonna 2030 on 9 TWh. Fennovoiman voimala tuottaisi siis valmistuessaan enemmän päästötöntä sähköä kuin kaikki Suomen lähitulevaisuudessa rakennettavat tuuli- ja aurinkovoimalat yhteensä. Toki tuulta ja aurinkoa voi rakentaa enemmänkin, mutta tuo ennakoitu 9 TWh sisältää jo varsin massiivisen lisärakentamisen verrattuna nykytilaan, ja tyypillisesti edullisimmat sijainnit ja tuotantomahdollisuudet hyödynnetään ensimmäisenä. Voi siis miettiä, miten realistista olisi tuplata suunnitellut lisäykset. 

Käytännössä Fennovoimasta luopuminen vaatisi toisen lisäydinvoimahankkeen, puun polton hurjan kasvattamisen tai asetetuista ilmasto- ja energiaturvallisuustavoitteista tinkimisen. Vaikka puu on polttoaineena uusiutuva, se ei ole päästötön ja puunpoltto on laajentuessaan vakava uhka metsäluonnon suojelulle. Vaaditun mittakaavan energiansäästöön en myöskään usko, etenkään kun liikenne pitäisi siirtää kulkemaan sähköllä.

2.      Irrottautuminen nyt olisi kallista ja vaikeaa

Fennovoiman hanketta arvostellaan usein kalliina, mutta kalliiksi kävisi hankkeen kaataminenkin. Kuntien energiayhtiöitä sitovat jo tehdyt sopimukset, joiden purkaminen olisi kallista ja vaikeaa. Kuinka kallista ja vaikeaa, sitä on mahdoton tarkkaan arvioida ilman yksityiskohtaista tietoa sopimuksista, mutta tämäntyyppistä pitkäjänteistä hanketta tuskin on muotoiltu kovin löyhästi paperille.

Energiayhtiöt voisivat toki myydä osuutensa pois. Ostajia vaan ei ole. Mistä se sitten kertoo? Lähinnä siitä, ettei päästötön energiantuotanto ole hyvä bisnes ilman erillisiä tukia. Ydinvoimala maksaa itsensä hitaasti takaisin, mutta se tuottaa turvallista ja varmaa energiaa helposti ennakoitavalla hinnalla vuosikymmeniä. Jos jostain on mielestäni perusteltua maksaa hieman lisähintaa julkisin varoin, niin juuri tällaisesta yhteiskunnan ja ympäristön kannalta hyödyllisestä pitkän tähtäimen toiminnasta. Vielä parempi vaihtoehto olisi tietysti periä päästöistä niiden todellinen hinta, jolloin markkinat toimisivat oikein.

3.      Hankkeen geopoliittinen riski on jo toteutunut

Yksi peruste vastustaa Fennovoimaa on sen vahva ulko- ja turvallisuuspoliittinen kytkös. Hankkeen pelätään lisäävän Venäjän vaikutusvaltaa Suomessa, eikä varmasti aivan suotta. Tämän estämisessä ollaan jo myöhässä. Virhe tapahtui kun Fennovoiman periaatepäätös pidettiin eduskunnassa voimassa reaktoritoimittajan ja yhteistyökumppanin vaihduttua.

Tällä hetkellä voimalaitoksen valmistelu on jo pitkällä, ja jos hanke nyt yksipuolisesti kaadettaisiin suomalaisten toimesta, Venäjä vastaisi aivan varmasti melkoisella kiukulla. Valmis voimalaitos sen sijaan on huoltovarma vehje, joka surruttaa meille sähköä riippumatta siitä millä mielellä Moskovassa ollaan. 

…

Maailma on siitä harmillinen paikka, että asioita on helpompi rikkoa kuin korjata. Energiapolitiikan aiemmat virheet meillä ja maailmalla ovat ajaneet meidät tilanteeseen, jossa Fennovoiman voimalan hyväksyminen on sen kaatamista pienempi paha. Mikäli hanke kuitenkin pysäytetään tai se kaatuu ongelmiinsa, on aloitettava keskustelu uudesta lisäydinvoimasta. Ilmastonmuutos ei odota.

Pyöräilykulttuuri ei ole asennekysymys vaan kaupunkisuunnittelun tuotos. Pyöräilyn edistäminen hyödyttää jokaista kulkumuodosta riippumatta.

Pakko tunnustaa: Olen törttö pyöräilijä. Pyörästäni puuttuu kiinteä valo, ajan yleensä ilman kypärää, monesti ilman käsiä ja joskus jopa napit korvilla. Liikennesääntöjä noudatan tilanteen mukaan sovelletusti puikkelehtiessani muun liikenteen seassa. Oranssissa sinkulassani on vain yksi vaihde, ja aika usein se on täysiä.

Tässä ei tietenkään ole mitään kehuttavaa, vaan kyse on hölmöstä käytöksestä, joka pitää kitkeä pois. Verkossa ja lehtien palstoilla tarjotaan usein lääkkeeksi asennemuutosta. En itse usko tähän. Oikeasti pyöräilykulttuuri paranee kaupunkisuunnittelulla.

On ollut ilo seurata, kuinka kaltaiseni suhaajat ovat jatkuvasti kutistuva vähemmistö Helsingin pyöräilijöiden joukossa. Suurin osa polkee kaikessa rauhassa ja noudattaa sääntöjä säntillisesti. Taustalla on kaupungin panostaminen pyöräilyyn. Heräsin itse tähän ilmiöön aikanaan pyöräillessäni työmatkalla Kööpenhaminassa. Tuhansien pyöräilijöiden virrassa oli pakko pysyä ruodussa, ja samalla sai ihailla kuinka sujuvasti tanskalaiset pukumiehistä hupparikansaan kuljettivat fillareillaan itsensä töihin, lapsensa hoitoon ja tavarat perille.

Helsinki saa siis juuri niin hyvän pyöräilykulttuurin kuin se ansaitsee. Jos pyöräilyn edellytykset ovat huonot, valikoituu fillarin selkään vain se sitkein porukka, jossa rämäpäät ja kiukkuiset miehet trikoissa ovat yliedustettuina. Lisäksi huono pyöräilyinfra tekee sääntöjen noudattamisesta käytännön liikkumisessa mahdotonta, ja kun tottuu suhtautumaan sääntöihin lähinnä ohjeellisina, rapautuu pyöräilykäytös entisestään.

Kun edellytykset ovat kunnossa, pyöräily on houkutteleva liikkumismuoto kaikille, ja keskimäärin kaupunkilaiset ovat varsin mukavaa ja hyväkäytöksistä väkeä. Kun pyörällä liikkuu kaikenikäisiä ja -kokoisia ihmisiä kaikenlaisilla asioilla, sulautuu pyöräily osaksi kaupungin liikennettä mukavasti. Toimiva pyöräilyinfra ja kriittinen massa pyöräilijöitä pakottaa lopulta myös kaltaiseni törttöilijän kaidalle polulle.

Nyt näyttää onneksi siltä, että tämä on tulevaisuus Helsingissäkin. Meidän täytyy vain jatkaa jo aloitettua hyvää työtä pyöräilyn puitteiden parantamiseksi, ja nostaa samalla työn kunnianhimoa. Laajempi kaupunkipyöräverkosto, lisää baanaa, huolellisempaa pyöräilyinfran suunnittelua – hommaa riittää vielä, vaikka suunta on oikea.

Fillaroinnin edistäminen ei ole keneltäkään pois. Niidenkin, joita polkeminen ei innosta, kannattaa iloita kehityksestä kohti aitoa polkupyöräkaupunkia. Jokainen kollega satulassa voi olla yksi auto vähemmän iltapäiväruuhkassa, jokainen tavarapyörä tuo yhden vapaan parkkipaikan lisää ja jokainen hyvin suunniteltu pyöräkaista vähentää kävelijöille kelloa päristäviä fillaristeja. Enemmän pyöräilyä tarkoittaa lopulta sujuvampaa ja turvallisempaa liikennettä kaikille.

Aion siis lopettaa törttöilyni – en vain parantamalla omaa käytöstäni vaan ajamalla koko Helsinkiin parempaa pyöräilyinfraa. Siksi allekirjoitin myös Helsingin Polkupyöräilijöiden kuntavaaliteesit. 

Vihreät on tänä päivänä liberaali, pragmaattinen ja vastuunsa kantava yleispuolue, jota voi äänestää kuka tahansa. Suomalaisessa järjestelmässä myös äänestäjällä on suoraa valtaa siihen, millaiseksi puolueet muovautuvat.

Yksi aika tyypillinen kunnallisvaaliehdokkuudestani saamani palaute liittyy puoluevalintaani. Joitakin asia kiinnostaa yleisellä tasolla, toisilta tulee koko lailla suora ilmoitus, että vihreät on väärä puolue ja ääni voi siksi jäädä saamatta. Kaltaiseni pragmaattisen liberaalin voikin kuvitella myös jonkin toisen puolueen listoille. Asiaa aikanaan pitkään harkinneena olen silti varma siitä, että olen valinnut aivan oikein. Tässä muutama syy siihen, miksi:

1. Vihreät on johtava pro-market-puolue

Markkinat ovat erinomainen tapa järjestää asioita yhteiskunnassa. Vapaa kilpailu tuo kustannustehokkuutta ja innovaatioita, ja siten hyvinvointia kaikille. Politiikkaa, joka pyrkii toimivien markkinoiden luomiseen, voi kutsua pro-market-politiikaksi. Moni tuntuu ajattelevan, että yritysten etujen ajaminen on tällaista markkinoiden edistämistä. Näin ei kuitenkaan ole. Se on valikoituja, usein johtavassa asemassa olevia yrityksiä tukevaa pro-business-politiikkaa, ja vapaampi kilpailu on monelle asemaansa turvanneelle yritykselle pahin kauhukuva. Esimerkiksi energiapolitiikkaa ei siis pidä tehdä energia-alan yritysten ehdoilla, eikä sote-linjauksia voi vetää terveysalan yritysten mielen mukaan. Siltä osin kuin bisnestä on tarpeen tukea, se pitää tehdä tavoitelähtöisesti ja kohdentaa ennemminkin pienten ja keskisuurten yritysten kuin isojen firmojen eduksi. 

Kun seuraa vihreiden toimintaa Helsingissä, tai esimerkiksi tuoreita linjauksia yritystukien uudistamisesta, on ihan perusteltua väittää, että vihreät on tämän maan johtava pro-market puolue. Vasemmistopuolueet ovat lähtökohtaisen skeptisiä vapaata kilpailua kohtaan, ja keskustan siltarumpupolitiikka on sekin usein markkinavastaista. Kokoomus mielletään elinkeinoelämän edistäjäksi, ja monesti ihan perustellusti. Tiiviit suhteen yritysmaailmaan kääntyvät kuitenkin helposti yritysten suosimiseksi markkinoiden sijaan. Esimerkiksi kokoomusvaikuttajien kietoutuminen terveysalan jättiyritysten johtoon näyttää huolestuttavalta varsinkin juuri massiivisen sote-uudistuksen alla. Oikestopuolueiden ajatus markkinoista on myös usein aika rajoittunut, kun ympäristöön ja terveyteen liittyville ulkoisvaikutuksille ei haluta asettaa niiden aitoa hintaa.

Fiksu pro-market-politiikka tunnistaa myös markkinoiden rajat. Tässäkin vihreät ovat nähdäkseni vahvoilla, sillä lopulta puolueessa suhtaudutaan markkinoihin pragmaattisesti työkaluna eikä idealistisesti itseisarvona.

2. Vihreät on edelleen ainut vihreä puolue

Ilmastonmuutoksen hillintä ja luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ovat tämän vuosisadan suurimpia ja tärkeimpiä poliittisia haasteita. Huoli näistä asioista on merkittävä syy siihen, että olen itse mukana politiikassa. Tätä nykyä ympäristö on jokaisen puolueen agendalla. Silti, kun raaputtaa pintaa syvemmältä, on ilmeistä että vihreät on edelleen puolueista ainoa, joka todella ymmärtää ilmasto- ja ympäristöpolitiikan kriittisyyden. Puupellot kelpaavat keskustalle luonnoksi, ja kokoomukselle autoilu on usein edelleen usein ihmisen perusoikeus. Vasemmiston tähtäin on palkansaajien lyhyen tähtäimen eduissa, ja ympäristöasiat koetetaan väkisin tulkita oikeisto-vasemmisto-akselilla, mikä ajaa sitten todellisen ympäristöpolitiikan ohi.

Myönnän toki, ettei puolueen nykylinja ole täydellinen ja teen itse töitä sen eteen, että esimerkiksi ydinvoimaan saataisiin fiksumpi kanta. Edes tätä avoimesti tehneenä en ole kertaakaan kuullut keneltäkään vihreältä etten olisi tervetullut puolueeseen. Vihreillä on iso kuva hallussa: Ympäristöstä ja kestävästä kehityksestä on aidosti tärkeää pitää huolta.

3. Vihreät on isänmaallinen puolue

Suomeen kohdistuu kaksi merkittävää, toisiinsa kytkeytynyttä turvallisuusuhkaa. Ensimmäinen on sisäinen hajaannus, ja sitä ruokkivat tahot jotka pyrkivät luomaan kansallista vastakkainasettelua esimerkiksi yrittämällä sulkea suomalaisuudesta pois siihen kuuluvia ihmisiä synnyinperän, seksuaalisuuden tai maailmankatsomuksen perusteella. Suorien vahinkojen lisäksi muut uskonnollista tai poliittista väkivaltaa ihannoivat liikkeet saavat voimaa tästä vastenmielisestä touhusta.

Toinen uhka on ulkoinen: Venäjä. Naapurissa on itsevaltainen ja laajennushaluinen valtio, joka on itse asemoinut itsensä läntisiä, liberaaleja oikeusvaltioita vastaan. Maantieteelle emme voi mitään, mutta politiikkaa on vaarallista rakentaa hyvän uskon varaan. Suurista puolueista erityisesti keskustalla ja demareilla on omat vahvat myötäilypolitiikkaa ajavat siipensä, ja kokoomus on esimerkiksi Fennovoiman yhteydessä ollut sekin haluton avaamaan silmiä Venäjän vaikuttamisyrityksille. Perussuomalaisten äärisiipi näyttäisi sympatisoivan putinistista politiiikkaa koko ajan suoremmin.

Vihreissä on tehty määrätietoisesti töitä molempiin uhkiin vastaamiseksi. Sisäisiin uhkiin vastaukset löytyvät pidemmän päälle kestävästä sosiaalipolitiikasta, mutta tässä hetkessä myös poliittisella viestinnällä on vaikutusta. Vihreiden viesti on selvä: rasismia, valeuutisia ja kiilan lyömistä kansanryhmien väliin ei voi hyväksyä.

Myös ulkoiseen uhkaan vihreiden linja on viime aikoina ollut varsin johdonmukainen: Venäjän toimien edessä ei voi painaa päätä hiekkaan, Suomella on oltava moderni ja tehokas puolustus ja sitä on kehitettävä yhdessä läntisten kumppanien kanssa. Puolueen hiljattain päivitetty ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on erinomainen, vaikken aivan kaikesta olekaan samaa mieltä.

Täydellistä ei ole, valitsin hyvistä parhaan

Yllämainitun lisäksi vihreät on epäilemättä Suomen modernein puolue sekä omissa toimintatavoissaan että halussaan ajaa ennakkoluulottomasti avoimuutta politiikassa. On meillä silti puutteemme, enkä esimerkiksi pidä siitä, kuinka nyt oppositiokaudella vihreiden riveistä on välillä kerätty irtopisteitä populistisesti rakentavan politiikan tekemisen sijaan. Vastaavasti muissa puolueissa on paljon hyvää ja erittäin skarppia porukkaa. Itse koin pitkän pohdinnan jälkeen vihreät eniten omakseni ja parhaaksi kanavaksi maailman muuttamiseen. En ole katunut päivääkään, ja monet ennakko-oletukseni ovat osoittautuneet varsin vääriksi. Haastankin jokaisen vannoutuneen viherskeptikon avartamaan maailmaansa ja harkitsemaan vihreiden äänestämistä. Suomalaisessa vaalitavassa äänestäjä myös päättää, kuka puolueen listoilta menestyy ja voi siten vaikuttaa suoraan puolueiden äänenpainoihin.

Lopuksi kannattaa muistaa, että liikkuva äänestäjä on demokratian kulmakivi.