Kuusi vuotta sitten Pekka Haavisto oli presidenttiehdokkaista vakuuttavin. Sama pätee myös nyt.
Kuusi vuotta sitten olin innoissani. Tein täysillä presidentinvaalikampanjaa Pekka Haavistolle. Olin entinen kokoomuslainen, enkä kuulunut vielä vihreisiin, mutta tavattuani Pekan tajusin, että tässä on tyyppi, jollaista nyt tarvitaan. Jytkyn jälkeisessä Suomessa huoletti keskustelun puute ja maailmankuvien kärjistyminen, maailmalla kansainvälistä yhteistyötä nakertava kehitys ja ilmastonmuutos. Pekka on konfliktinratkaisun ammattilainen ja persoonana vuoropuhelun ja ymmärtämisen henkilöitymä, joka on puolustanut ympäristöä koko uransa ajan. Siihen päälle Pekka on vielä ulko- ja turvallisuuspolitiikan rautainen taitaja – kaiken kaikkiaan siis ehdottomasti äänen arvoinen. Samaa mieltä oli reilu miljoona suomalaista.
Olin siis yksi monista tekemässä niin sanottua Haavisto-ilmiötä, jossa Pekka nousi monien yllätykseksi vaalien toiselle kierrokselle. Moni halusi kuulla, miten niin hieno kampanja tehtiin. Jippoja oli tasan yksi, ja se oli erinomainen ehdokas. Pekka on hahmo, joka kerää kannatusta ja herättää luottamusta persoonallaan, asenteellaan ja asiantuntemuksellaan.
Nyt kuusi vuotta on kulunut, ja vaalit ovat taas edessä. Suomalaisen yhteiskunnan polarisaatio ei ole kadonnut -päinvastoin. Kansainvälinen yhteistyö on heikommassa hapessa kuin ehkä koskaan kylmän sodan päättymisen jälkeen, ja ilmastonmuutoksen hillintä etenee lähinnä yskien. Pekka on erinomainen valinta presidentiksi nyt aivan samoista syistä kuin kuusi vuotta sitten, ja ne syyt ovat entistäkin painavammat.
En ole kaikesta Pekan kanssa samaa mieltä – yksi näistä asioista on Nato-jäsenyys. Presidenttiään ei kuitenkaan kannata valita yksittäisen poliittisen linjan perusteella, vaan punnita presidentin asemaa ja roolia Suomessa, ja sitä millaisen hahmon tuohon asemaan haluaa. Arvoliberaali sillanrakentaja, joka ymmärtää mikä Suomessa ja maailmalla on tärkeää, olisi tehtävään aivan omiaan juuri nyt, tässä ajassa. Siksi Pekka.
Viimeisimmät kommentit