(Kirjoitus on julkaistu alun perin Talouselämässä 8.6.2018)

Energia ei ole mikä tahansa markkinahyödyke vaan koko yhteiskunnan toiminnan perusta. Poliittisessa keskustelussa energian perusasiat jäävät kuitenkin vähälle huomiolle.

Ilmastonmuutos on tuonut energiapolitiikan tapetille, sillä energian käytöstä syntyy kaksi kolmannesta ihmiskunnan ilmastopäästöistä. Koko poliittinen kenttä jakaa ajatuksen siitä, että energiajärjestelmä vaatii suuria muutoksia – keinoista ja yksityiskohdista toki ollaan eri mieltä. Lähes kaikkea energiapoliittista keskustelua vaivaa kuitenkin yksi asia: itse energiasta ja sen luonteesta puhutaan varsin vähän.

Ensinnäkin, kaikki energian tuotanto kuluttaa energiaa. Se, mikä on kuluneen ja tuotetun energian suhde, on yhteiskunnan kannalta ensiarvoisen tärkeää. Tämä suhde tunnetaan termillä EROEI (Energy Returned on Energy Invested). Yhtä hyvin voidaan puhua nettoenergiasta. Fossiilisen energian vahva asema johtuu nimenomaan sen korkeasta nettoenergiasta. Fossiilisten polttoaineiden suuren ylijäämän varaan on rakennettu vauras ja kehittynyt yhteiskuntamme.

Monet uusiutuvat energialähteet sen sijaan keräävät ympäristön laimeita energiavirtoja – tuulta ja auringon säteitä – joten ne vaativat suhteessa paljon materiaaleja. Luotettavan energiapalvelun toteuttaminen niillä vaatii runsaasti erilaisia tukitoimia, joustoja ja energiavarastoja, jotka pienentävät ylijäämää entisestään. Fossiilisiin ja ydinvoimaan nähden tuulen, auringon ja bioenergian EROEI on yleensä kertaluokkaa heikompi.

Ilmastonmuutoksen käynnistämä energiamurros ja pyrkimys siirtyä uusiutuviin energialähteisiin on samalla myös peruuttamaton yhteiskunnallinen koe. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa pyrimme siirtymään aiempaa heikomman nettoenergian energianlähteisiin.  Ei ole mitään historiallista näyttöä siitä, että vauras ja kehittynyt yhteiskunta voidaan samalla säilyttää. Aikaisemmin ehto yhteiskunnan kehitykselle on ollut siirtyminen kohti yhä suurempaa nettoenergiaa.

Nettoenergian lisäksi energialähteen fysikaalinen muoto on tärkeää. Myös tämä asia unohdetaan energiapolitiikassa, keskustelussa ja uutisoinnissa tämän tästä.  Energiaa käytetään yhteiskunnassa pääasiassa kolmessa muodossa: lämpönä, sähkönä ja liikenteen polttoaineina. Niillä on kaikilla omat ominaisuutensa ja käyttökohteensa, ja käyttökelpoisuuden mukaan myös keskinäinen nokkimisjärjestyksensä. Lämmöstä on työläämpää tehdä sähköä kuin sähköstä lämpöä. Vielä työläämpää on tehdä lämmöstä tai sähköstä synteettisiä polttonesteitä kuin polttonesteistä lämpöä ja sähköä.

Myös markkinakehitystä kuvattaessa on tarpeen olla tarkkana käytetyistä suureista. Erityisesti tuuli- ja aurinkovoiman kehityksestä kertovissa uutisissa puhutaan usein asennetusta tehosta ja prosentuaalisesta kasvusta. Kumpikaan näistä ei kuitenkaan suoraan kerro esimerkiksi päästöjen vähentymisestä. Eri tavoin tuotettujen kilowattien hintoja vertaillaan usein ottamatta huomioon hyvin erilaisia tuotanto-oloja, tuotannon luotettavuutta ja ajankohtaa  tai muita kustannuksia järjestelmälle, kun tavoitteena on tuottaa luotettava 24/7 energiapalvelu yhteiskunnan tarpeisiin.

Liian helposti unohtuu myös se, että sähkö on vain murto-osa kaikesta energiankulutuksesta. Suomessakin lämmityksen ja liikenteen aiheuttamien päästöjen vähentäminen on huomattavasti suurempi haaste kuin sähköntuotannon päästöt. Samaan aikaan haasteen mittakaava hämärtyy: noin 85 prosenttia maailman energiasta on peräisin fossiilisista polttoaineista. Absoluuttisesti eniten kasvaa edelleen näiden polttoaineiden käyttö.

Usein energian kulutus myös nähdään itsessään ongelmana, jota pitäisi vähentää. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä monet ilmastoa ja ympäristöä säästävät toimet itse asiassa vaativat enemmän energiaa. Monien materiaalien kierrätys on energiaintensiivistä. Esimerkiksi Ruotsissa pilotoitava hiiletön teräksen tuotanto vaatii valtavasti sähköä. Energiatehokkuus on toki erinomainen asia. Kuitenkin esimerkiksi sähkön käyttöä raskaasti verottamalla saatetaan ehkäistä päästöjen vähentämistä teollisuudessa, kodeissa ja liikenteessä, kun polttoaineiden käyttö parantaa suhteellista kilpailukykyään sähköön nähden.

Lopulta kyse on siitä, ettei energian asemaa taloudessa ymmärretä riittävän hyvin. Energiapolitiikka kutistuu usein talous-, työllisyys- tai aluepolitiikan työkaluksi. Energia ei kuitenkaan ole mikä tahansa hyödyke, jota saa rahalla, tai joka on helposti korvattavissa, vaan se luo edellytykset kaikelle muulle yhteiskunnassa. Kun koko energiatalous on uudistettava ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, on päättäjien parannettava osaamistaan.

Rauli Partanen

Kirjoittaja on energiaan, ympäristöön ja ilmastoon erikoistunut tietokirjailija

Atte Harjanne

Kirjoittaja on tutkija ja vihreiden kaupunginvaltuutettu Helsingissä