Ilmastonmuutos tarjoaa nopeita voittoja hädällä rahastaen ja hitaita tuloja kestävistä investoinneista vähähiiliseen tulevaisuuteen. Politiikan tehtävänä on ohjata rahat jälkimmäisiin.

“I told you once before that there were two times for making big money, one in the up-building of a country and the other in its destruction. Slow money on the up-building, fast money in the crack-up.”

Näin opastaa viiksiveijari Rhett Butler nuorta Scarletti O’Haraa Margaret Mitchellin merkkiteoksessa Tuulen viemää. Yhdysvaltojen sisällissotaan sijoittuva kirja kuvaa hienosti sitä, miten vaikea ihmisten on hyväksyä vääjäämätöntä muutosta, vaikka se räjähtäisi naamalle. Koko kuviosta saa kiinnostavia rinnastuksia ilmastokriisin edessä painivaan ihmiskuntaan, mutta Rhettin talousviisaus on erityisen avartava.

Nyt elämme tilanteessa, jolloin lähes kaikille on selvää, että päästöt on saatava nopeasti alas, mutta harva ymmärtää, miten se käytännössä tapahtuu. Tämä on ihanteellinen tilaisuus keinottelijoille ja opportunisteille. Tässä kohtaa on hyvä lyödä nopeasti rahoiksi, ja tarjota helppoja ratkaisuja tai hyvää omaatuntoa. Ei sen väliä, vaikka tarjottu keino ei juuri auttaisi tai on jopa haitaksi, kun kauppa käy vikkelästi. Ilmastokriisin edetessä voi sitten laajentaa tuotevalikoimaansa vaikka aseisiin ja linnoitustavaraan ja tienata lisää. Fast money in the crack up.

Tälle linjalle ovat lähteneet esimerkiksi ne fossiilifirmat, jotka ratsastavat tuulivoimalla myydäkseen kaasua. Puunpolton lobbarit tarjoavat yhtä lailla viinaa krapulaan. Valitettavan moni päättäjä on lähtenyt näiden opportunistien kelkkaan.

Ilmastobisnestä voi tehdä myös vastuullisesti, ja luottaa siihen, että yhteiskunta rakentaa uutta vähähiilistä tulevaisuutta pitkäjänteisesti ja etenee kohti syvää dekarbonisaatiota, jossa koko talous pyörii ilman fossiilienergiaa ja massiivista polttamista. Se ei maksa itseään ehkä niin nopeasti takaisin, mutta kantaa pidempään. Tällä polulla näyttäisi olevan esimerkiksi Bill Gatesin luotsaama Breakthrough Energy, joka pyrkii vauhdittamaan päästöttömän energian kehitystä kautta linjan. Slow money in the up-building.

Hidas raha ei tarkoita hidasta toimintaa. Halvan fossiilienergian maailmassa käy vain helposti niin, että kestävien investointien takaisinmaksua pitää odottaa kärsivällisesti. Eikä nopeissa tuotoissa mitään väärää ole, jollei niitä tehdä pitkän aikavälin päästövähennysten kustannuksella. Jotkin markkinoita kauttaaltaan ravistelevat muutokset voivat olla yllättävän nopeita.

Ilmastonmuutoksella voi tehdä bisnestä. Kaikella voi. Poliitikkojen tehtävä on huolehtia siitä, että tuemme pitkäjänteisiä, kestäviä investointeja parempaan tulevaisuuteen, emme keinottelijoita ja käärmeöljykauppiaita.

“Mutta Rhett, puu ei ole päästötöntä!” – “Frankly, my dear, I don’t give a damn.”

Vihreiden ydinvoimakannasta veivaaminen saa paljon palstatilaa. Tosiasiassa koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut käsitys ydinvoimasta ja energiataloudesta, eikä siihen olisi enää varaa ilmastokriisin edessä.

Mikä on vihreiden kanta ydinvoimaan? Onko se muuttumassa? Miksi vihreät vastustaa ydinvoimaa?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin pääset vihreänä poliitikkona varmasti vastaamaan. Ja mikäs siinä, kyllähän poliitikoilta pitää vastauksia saada, ja ydinvoimaa historiassaan vastustaneen puolueen kannat asiaan kiinnostavat.

Oikeasti vihreiden ydinvoimakanta ei ole kuitenkaan ole kaiken sen saaman palstatilan väärti. Ensinnäkään ydinvoimaa kannattava vihreä ei ole enää vuosiin ollut uutinen, ja asiasta käydään varsin fiksua keskustelua puolueessa jatkuvasti samalla kun linja on kehittynyt siinä missä puolueen muutkin linjaukset. Viime kesän puoluekokouksessa määritetty linja suhtautuu avoimesti ydinteknologian kehittämiseen ja myös Vihreät nuoret hyväksyi aivan äskettäin ympäristöohjelman, jossa ollaan valmiita satsaamaan uuden sukupolven ydinvoimaan.

Toisekseen enemmän ratkaisee se, miten vakavasti ilmastonmuutos otetaan, ja siinä vihreät ovat vielä selvästi muita edellä. Toki ydinvoima liittyy kiinteästi tänä päivänä nimenomaan ilmastokeskusteluun. Sen takia keskustelun ei pitäisi pyöriä yksittäisen puolueen ympärillä – sikäli kun ydinvoimasta osana tulevaisuuden energiaratkaisua puhutaan, pitäisi siitä grillata kyllä sitten ihan jokaista puoluetta ja päättäjää osana ilmastopolitiikan kokonaisuutta. Pitää tietysti ymmärtää sekin, ettei pelkän ydinvoiman hokeminen ole uskottavaa ilmastopolitiikkaa.

Varauksellinen suhtautuminen ydinvoimaan ei tosiaan ole vain vihreiden asia. Keskustan linjaukset sekä puolueen että nuorisojärjestön osalta ovat aika takapajuisia. RKP:n ydinvoimakanta on nihkeä ja koko lailla omituinen. Vasemmistoliitto ajaa ilmastonäkökulmasta järjetöntä lisäveroa ydinvoimalle. Pienpuolueita ja yksittäisiä poliitikkoja lukuun ottamatta harvaa uskaltaa suoraan linjata, että ydinvoima on ihan fiksu tapa tuottaa energiaa vähäpäästöisesti nyt ja tulevaisuudessa. Perussuomalaisten linjauksilta syö pohjan yleinen vastahakoisuus kunnianhimoisia ilmastotoimia kohtaan. 

Ydinvoimanihkeys ei rajoitu puolueisiin. Monet energiayhtiöt ovat tuotteistaneet tuuli-, aurinko- ja vesisähkön tai puunpolttoon nojaavan uusiutuvan lämmön, kun taas ydinvoimaa lakaistaan maton alle. Esimerkiksi Fortum ei myy ydinsähköä kuluttajille, koska ilmeisesti pelkää että joku suuttuu. Helsingille ei kelpaa ydinsähköllä paistettu leipä. Toimittajat kirjoittavat jatkuvasti ilmasto- ja energiajuttuja, joissa ydinvoima unohdetaan kokonaan tai sitten maalataan menneisyyteen. Eipä yllätä, että merkittävä osa nuorista kuvittelee ydinvoiman aiheuttavan kasvihuonekaasupäästöjä.

Oikeastaan koko yhteiskuntaa vaivaa vinoutunut suhde ydinvoimaan. Siihen suhtaudutaan jollain tapaa mystisenä mörkönä, eikä yhtenä tapana tuottaa energiaa. Asian korjautumista hidastaa se, että harva hiffaa miten ison haasteen edessä energiatalous on ilmastonmuutoksen edessä. Toistuva tarina uusiutuvasta energiasta “hyvänä”, ongelmattomana ja helpponaa ratkaisuna ei sekään auta – tutkimusnäyttö sen tueksi on ohutta ja lepää todella optimististen oletusten varassa.

Kaikella energiantuotannolla on ympäristövaikutuksia. Ydinvoiman ympäristövaikutukset ovat pienet suhteessa tuotettuun energiaan. Globaalisti ydinvoiman merkittävä lisärakentaminen on käytännössä välttämätöntä ilmastonmuutoksen torjumiseksi ajoissa – tällä linjalla ovat myös IPCC:n päästövähennyspolut. Toki vielä isompi rooli pedataan nopeasti kehittyvälle uusiutuvalle energialle, mutta pääpointti on selkeä: kaikkea tarvitaan, ja kiire tulee silti. Jos tämä tilannekuva hyväksyttäisiin porukalla, harpattaisiin keskustelussa aika tavalla eteenpäin ja voitaisiin puhua käytännön ratkaisuista.

Ilmastonmuutos nimittäin vaatii nopeita ja isoja toimia kaikilla yhteiskunnan aloilla. Tässä kokonaistilanteessa yhden puolueen ydinvoimanäkemysten vatvominen tuntuu oudolta. Mitäpä jos keskityttäisiin pelastamaan maailma ajanmukaisen tutkimustiedon ohjaamana?

Lisää tuulimyllyjä, lisää reaktoreita – vähemmän turhaa jankkausta. (kuva: pxhere.com, CC0)

Politiikka ilman suuria päämääriä johtaa lohduttomiin näkymiin. Arkisten vääntöjen ohessa olisi keskusteltava siitä, millaista tulevaisuutta haluamme pidemmän päälle rakentaa.

Kari Enqvist kirjoitti aiemmin tällä viikolla erinomaisessa kolumnissaan siitä, kuinka meitä vaivaa suurten unelmien puute. Tässä näköalattomuudessa politiikka keskittyy yksityiskohdista kinaamiseen, ja keskustelu taloudesta hallitsee kaikkea.

Enqvist on kosmologi, jonka työnä ajatella asioita maailmankaikkeuden mittakaavassa ja aikaskaalassa. Politiikkojen tähtäin on liian usein seuraavissa vaaleissa tai gallupeissa, ja se osaltaan johtaa Enqvistin manaamaan likinäköisyyteen.

Politiikan arkipäivää ei toki pidä vähätellä. Pienen mittakaavan päätökset vaikkapa siitä, minne rakennetaan koulu tai sairaala, vaikuttavat paikallisessa arjessa valtavasti. Silti ison kuvan unohtaminen kokonaan on vaarallista varsinkin nyt, kun planetaarisen mittakaavan muutokset alkavat yhä enemmän heijastua tämän hetken päätöksiin politiikan kaikilla tasoilla.

Puhun ja kirjoitan itse usein siitä, kuinka ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen torjunta on kaikkein tärkeintä politiikassa. Tosiasiassa se on vain minimivaatimus. Fossiilienergiasta on luovuttava, ilmastonmuutos on saatava kuriin ja luonnon säilyttävä rikkaana, jotta voimme jatkaa sitä sivistyksen, vaurauden ja tasa-arvon voittokulkua, joka on lupaavasti saatu alulle – ja jonka tietynlainen huippusaavutus pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta puutteineenkin on.

Nykyisen tiedon valossa maapallo on ekosfäärinsä ansioista ainutlaatuinen planeetta ja ihminen ainut korkeaan teknologiseen kehitykseen noussut tietoinen eläinlaji. Se tuo meille galaktisen tason vastuun. Viimeisen sadantuhannen vuoden aikana heräsimme, söimme isot eläimet ja siirryimme viljelemään maata. Sitten tajusimme istuvamme valtavan helposti hyödynnettävän, fossiilisen hiilivetyvaraston päällä ja pistimme sen palamaan sillä seurauksella että määrämme, vaurautemme ja kykymme nousivat uusiin sfääreihin ja pääsimme avaruuteen asti. Jos tarina jatkuu nyt niin, että poltamme loputkin, keitämme planeetan ja kuorrutamme sen muovilla vain nauttiaksemme vuosisadan verran epätasaisesti jakaantuneesta pröystäilystä kunnes palaamme takaisin polttamaan metsiä ja odottelemaan sitä, että asteroidi, supertulivuori tai hiipuva aurinko pyyhkii meidät pois – se on universumin surullisin tarina.

Ilman päämäärää olemme hukassa. Siksi kaiken arkisen poliittisen väännön keskellä olisi välillä syytä astua askel taaksepäin ja miettiä, mitä lopulta tavoitellaan, ja olemmeko matkalla sinne. Siinä missä työnhakijalta kysytään, missä hän näkee itsensä viiden tai kymmenen vuoden päästä, pitäisi politiikoilta kysyä, missä he näkevät ihmiskunnan viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat aika paljon arvoista ja maailmankuvasta, jotka lopulta ohjaavat myös päätöksentekoa.

Itse haluan tulevaisuuden, jossa teknologisen kehityksen hedelmät jaetaan tasaisesti, jossa jokainen on vapaa ja arvokas, jossa luonnolle jätetään tilaa toipua ja kukoistaa, ja jossa ihmiskunta yltää tähtiin. Se vaatii politiikkaa, joka katsoo huomista pidemmälle.