Perustulo ei ole kaiken korjaava taikatemppu, mutta se on lupaava suunta entistä paremmin voivan yhteiskunnan rakentamiseen.

Seuraavalla eduskunnalla* on edessään sosiaaliturvan uudistaminen, tai ainakin sen yrittäminen. Yksi mahdollinen polku on perustulo.

Perustulomalleja on monenlaisia, mutta perustulon ydin on vastikkeettomuus. Perustulo tulee tilille ilman raportointia tai osoitusta aktiivisuudesta. Se voidaan sitten verottaa pois riittävän hyvin tienaavilta, tai sitä voidaan täydentää muilla tulonsiirroilla.

En väitä osaavani kertoa, millainen perustulomalli tarkalleen olisi paras, mutta pidän selvänä että perustulo on juuri se suunta, johon sosiaaliturvaa pitää viedä. Tähän on kolme syytä.

1) Psykologia ja ihmiskuva

Perustulo vähentäisi pienituloisten elämästä epävarmuutta ja huolta. Juuri nuo asiat tekevät köyhyydestä erittäin viheliäistä ja itseään ruokkivaa. Köyhyys nimittäin tyhmentää, sillä tuloista murehtiminen syö kriittistä kognitiivista kaistaa. Perustulon ei tarvitse taata nykyistä suurempia tuloja, jo sosiaaliturvan yksinkertaistaminen todennäköisesti auttaa, sillä se vapauttaa ajallisia ja henkisiä resursseja. Tätä vaikutusta ei käsittääkseni yleensä mallinneta suoraviivaisissa kustannuslaskelmissa. Vaikeaa se olisikin, mutta veikkaan itse sen olevan erittäin merkittävä.

Kyse on myös ihmiskuvasta, jonka ympärille yhteiskuntaamme rakennamme. Onko jengi keskimäärin laiskaa vai ahkeraa ja itseään kehittävää? Totuus lienee molempia sekaisin. Kärjistettynä näyttää siltä kuitenkin siltä, että työttömiä ja vähävaraisia halutaan kontrolloida ja kepittää, kun taas hyvätuloisten osalta huolena on liiallinen verotus ja vapauksien rajaaminen. Kun muistetaan, että erilaisilla rakenteilla ja sattumalla on valtava vaikutus siihen, millaiseen asemaan päätyy, tämä tuntuu epäreilulta.

2) Työmarkkinoiden ohjaaminen

Toisen mielenkiintoisen pointin perustulon puolesta esitti Osmo Soininvaara vastikään blogissaan. Siinä missä liiat tuloerot ovat yhteiskunnallista myrkkyä, ovat liian pienet palkkaerot työmarkkinoiden rakenteelle huono homma. Jos proffan ja sihteerin palkat ovat kovin samat, kannattaa työnantajan teettää proffalla sihteerin hommat omiensa ohessa. Tuloksena on helposti tehoton professori ja työtön sihteeri. Kuten Soininvaara toteaa, pitäisi siksi työvoiman hinnan ja palkansaajan nettotulojen eriytyä toisistaan nykyistä enemmän. Perustulo tarjoaa väylän tähän.

Selkeä ja usein mainittu hyöty on tietysti myös kannustinloukkujen purkaminen. Jos kaikki työnteko on taloudellisesti kannattavaa, kynnys työllistymiseen madaltuu ja kaikenlaisen himmelöinnin tarve työnhakijan ja yhteiskunnan puolelta vähenee. Perustulo helpottaisi myös osa-aikaisen työn vastaanottamista ja esimerkiksi vajaasti työkykyisten asemaa.

3) Palkkatyön aseman purkaminen

Suomalainen yhteiskunta rakentuu vahvasti työn arvostuksen pohjalle. Työpaikka ja ura määrittävät ihmistä paljon, ja politiikassa työttömyyden kitkeminen on tärkeysjärjestyksen kärjessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä yksilöille palkkatyö tuottaa yleensä suurimman osan tuloista ja ison osan elämän merkityksestäkin, ja yhteiskunta rakentuu pitkälti työn tulosten ja sen verotuksen varaan.

Työn ja hyvinvoinnin vahva korrelaatio saa helposti unohtamaan että ne eivät oikeasti ole sama asia. Merkittävä osa työstä tukee tai ylläpitää ympäristön tai ilmaston kannalta kestämätöntä toimintaa. Mikäli antropologi David Graeberia on uskominen, on valtava osa kaikesta työstä vauraissa länsimaissa itse asiassa hyödytöntä, itseään ylläpitävää sontaa. Samalla yhteiskunnassa tehdään valtavasti arvokasta hyvää perinteisen työelämän ulkopuolella esimerkiksi vapaaehtoisina järjestöissä.

Yhteiskunnan rahoittaminen palkkatyön verotuksella voi joka tapauksella olla koetuksella, jos robotit valtaavat työmarkkinoita kovimpien ennusteiden mukaan. Tämä siirtymä kannattanee tehdä ennakoivasti.

Lopulta yksi ihmiskunnan suurimpia saavutuksia on mahdollisuus olla vapaana ja harrastaa. Teknologia on lisännyt hyvinvointiamme valtavasti ja myllertänyt oikeastaan kaikkea tekemistä. Silti meillä on vaikeuksia kyseenalaistaa nykyistä työn asemaa. Nelipäiväisen työviikon ehdottajaa ei pitäisi nauraa suohon, vaan pohtia aidosti, miksi ylipäänsä töitä teemme ja mitä sillä tavoittelemme. Kun tänä päivänä selaa uutisia, on ilmiselvää että nykymaailmassa vaurauden tasainen jakaminen on sen lisäämistä polttavampi ongelma.

Töitä pitää tehdä jatkossakin, eikä perustulo hetkessä paranna maailmaa, mutta se voi osaltaan ohjata keskittymään oikeisiin asioihin.

…

Lupaavan potentiaalin lisäksi perustuloon liittyy suuria haasteita. Välitön hintalappu on se ilmeisin, ja toisen muodostaa tasapainon asettaminen muiden tarveharkintaisten tukien suhteen. Suomen jäykästi muutettava eläkejärjestelmä aiheuttaa sekin omat mutkansa, samoin kuin asumiskustannusten massiiviset alueelliset eroavaisuudet. Kielteisistä kannustinvaikutuksista kannetaan usein huolta – itse olen käsittänyt, että himassa pleikan hakkaaminen tai kotivanhemmuus yhteiskunnan tukemana onnistuu kyllä nykyisinkin.

Perustuloa ei siis voi paukuttaa minään simppelinä kaiken korjaavana temppuna. Yhteiskunnan trendit huomioiden se on kuitenkin lupaava suunta, jota kohti hyvinvointiyhteiskuntaa tulisi kehittää vauhdikkaallakin aikataululla. Maalina pitäisi joka tapauksessa olla sosiaaliturva, joka on ymmärrettävä ja oikeudenmukainen, kannustaa osallistumaan rakentavasti yhteiskuntaan ja takaa inhimillisen perustoimeentulon kaikille.

Vihreiden perustulomallissa perustulon suuruus olisi 560 euroa. Sen rinnalle jäisi harkinnanvaraisia tukia.

*) kirjoitan tietoisesti eduskunta, en hallitus. Juuri tämäntyyppisten, strategisten pitkän aikavälin päätösten pitäisi olla nykyistä selkeämmin eduskunnan kuin hallituksen tonttia.