Uusi hallitusohjelma linjaa, että Suomi on hiilineutraali 2035. Se on kunnianhimoinen tavoite, ja se on tärkeä tavoite. Ehkä tärkein linjaus koko ohjelmassa. Se vaatii rohkeaa politiikkaa, nopeasti purevia päästövähennyksiä ja nieluista huolehtimista.

Tämä hiilineutraalisuus kuitenkin nojaa luonnollisiin hiilinieluihin eikä se siksi vielä riitä. Katse pitää viedä kauemmas. Jotta ilmastonmuutos pysyy siedettävissä rajoissa, täytyy globaalit päästöt kääntää ensin nopeasti jyrkkään laskuun, ja sen laskun pitää jatkua vuosisadan puoliväliin asti – ja sen jälkeen meidän pitää vielä sitoa ilmakehästä ylimääräistä hiiltä pois ennen näkemättömässä mittakaavassa. Metsien suojelu ja metsittäminen on kriittisen tärkeää, mutta tästä ei selvitä vain puita kasvattamalla.

Koko energiatalous kaikki liikenne, teollisuus ja lämmön tuotanto mukaan lukien täytyy siis muuttaa päästöttömäksi. Moni tähän niin sanottuun syvään dekarbonisaatioon vaadittu ratkaisu ja teknologia on edelleen vasta piirustuspöydällä tai pilotoitavana, niihin liittyy epävarmuuksia, eivätkä ne valmistu tai lyö läpi ilman todella vahvaa markkinoiden ohjausta ja mittavia julkisia panostuksia  – ja niitä pitää tehdä nyt, tai aika loppuu kesken. Selvää on sekin, että kaikkea päästötöntä energiaa – tuulta, aurinkoa ja ydinvoimaa – tarvitaan valtavasti lisää.

Tämä pitkä aikajänne ja haasteen mittakaava ei saa unohtua ilmastokeskustelusta. Se sysää mahdottoman vastuun tuleville sukupolville.

Tehdään siis ilmastopolitiikkaa nyt ja tässä – ja niin että se kantaa koko vuosisadan.