Kevät toi mukanaan uuden työn kansanedustajana, ja sen huhti-, touko- ja kesäkuu on kuluneet vauhdilla sitä aloitellessa. Valtuustossa työ fiksumman kaupungin puolesta jatkuu, vaikka homma vähän vähemmälle huomiolle hetkeksi jäikin.

Kaupunginvaltuuston kokoukset hiljenivät kesäksi juhannuksen alusviikolla, ja eduskunta istui kevätkauden viimeisen täysistuntonsa kesäkuun lopulla. Varsinaiselle lomani pidän silti vasta myöhemmin kesällä. Suomen 1.7. alkanut EU-puheenjohtajuuskausi tarkoittaa sekin sitä, että politiikka on ehkä keskimääräistä enemmän esillä läpi kesän. 

Kulunut vuosineljännes (huhti-touko-kesä) oli tietysti omalla kohdallani mullistava eduskuntaan nousun myötä. Kun kevät kului ensin eduskunnan aloittaessa ja järjestäytyessä, sitten hallitusohjelmaneuvotteluissa ja sitten taas eduskunnan järjestäytyessä, on rutiini ollut elämästä aika kaukana. Pakko myöntää sekin, etten näinä kuukausina ole ehtinyt panostamaan valtuustotyöhön ihan siinä määrin kuin haluaisin. Tämän uskon kuitenkin korjaantuvan, kun eduskunnan työ syksyllä lähtee ruksuttamaan vakiintuneen kalenterin mukaisesti. 

Tässä joka tapauksessa tärkeimmät kuulumiset viimeksi kuluneelta kvartaalilta valtuustosta ja eduskunnasta. Jos jotain näyttäisi puuttuvan tai jostain kiinnostaa kuulla tarkemmin, laita viestiä! Lisäsin tällä kertaa loppuun myös listan niistä tahoista, joita olen tavannut ns. lobbarimielessä kvartaalin aikana – ajattelin, että tämä voi olla kiinnostava ikkuna vaikuttamisen arkeen.

Kaupunginvaltuusto

Helsingin kaupunginvaltuusto on nyt istunut puolet kaudestaan. Valtuusto kokoontui huhti-kesäkuussa yhteensä kuusi kertaa – lisäksi valtuustolla oli erillinen valtuustoseminaari kesäkuussa Hyvinkäällä, johon en eduskunnan valiokuntapaikkajakojen takia kuitenkaan ehtinyt.

Huhtikuun kokouksista merkittäviä nostoja voisivat olla ainakin Vallilanlaakson ratikan asemakaava ja Finlandia-talon kokonaisrempan hankesuunnitelma. Lisäksi valtuustossa käsiteltiin nuorten ja kunnan asukkaiden aloitteet ja vuoden 2020 budjetin lähetekeskustelu. Vallilanlaakson sporareitti on tärkeä pätkä tulevaa yhteyttä Kalasataman ja Pasilan välillä ja osa tulevaisuuden entistä parempaa raidekaupunkia. Finlandia-talon perusparannus on välttämätön, jotta tapahtumille ja kulttuurille tärkeä rakennus on iskussa jatkossakin. Hankkeen 119 miljoonan euron hintalappu kertoo taas kerran siitä, että kaiken uuden rakentamisen ohella infran korjaus ja ylläpito vaativat rakennuskannan kasvaessa jatkuvasti enemmän resursseja. Nuorten ja kuntalaisten aloiteoikeus on periaatteessa tärkeä osa paikallista demokratiaa, mutta kehotan näitä duunaavia ottamaan aina ensin yhteyttä virkakoneistoon tai valtuutettuihin ajatusten jalostamiseksi ja päällekkäisten toimien karsimiseksi.

Toukokuussa valkoposkihanhet ja Vanhankaupunginkosken pato olivat taas tulilinjalla. Hanhia symppaan, patoa en, ja syy on sama: kaupungin on tehtävä osansa luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi. Tästä näkökulmasta useampien nurtsien kasvattaminen niityiksi on todennäköisesti se paras tapa suitsia hanhien puuhia. Häirinnän ja metsästyksen kanssa tulee laki vastaan, vaikka kaupunki nyt selvittää mahdollisuuksia poikkeuslupiin. Vaikka näitä heltiäisikin, kannattaa silti totutella elämään sopuisasti hanhien kanssa, sillä mitään radikaalia häätöä ei ole luvassa.

Vanhankaupunginkosken pato oli käsittelyssä omasta aloitteestani. Olen puhunut ja kirjoittanut VKK-padon purkamisen puolesta aika paljon, sillä oman ymmärrykseni mukaan on kohtalaisen selkeää, että vapaana virtaava koski olisi erittäin merkittävä ympäristöteko erityisesti vaelluskalakantojen elvyttämiseksi. Energiantuotannon kannalta pato on merkityksetön. Ymmärrän kulttuuriarvojen puolustamisen, mutta en sitä, että ne koetaan absoluuttisen koskemattomaksi. Toinen huoli liittyy siihen, miten koko joen virtaama saattaisi purkamisen myötä muuttua. Päättäjänä kaipaankin kattavampaa selvitystä, jonka pohjalta padon purkamisen tuomia hyötyjä ja haittoja voitaisiin arvioida kokonaisuudessaan. Tällaisen perään alkuperäinen aloite kyseli, mutta sen sijaan kaupunki tuotti varsin rajallisen selvityksen, jossa sinänsä fiksun analyysin pohjalta vedetään johtopäätöksissä reippaasti mutkia suoriksi padon säilyttämisen puolesta. Siksi aloite piti palauttaa valtuustossa vielä valmisteluun, ja olen iloinen että valtuuston enemmistö oli samaa mieltä.

Kesäkuun kokouksissa nuijittiin muun muassa kaupungin ympäristöraportti ja arviointikertomus. Helsingissä on toteutettu paljon monenlaista ympäristön tilaa parantavaa työtä, josta on syytä olla ylpeä. Myös kaupungin osuudeksi laskettavat päästöt asukasta kohti ovat pudonneet jopa 45 prosenttia vuoden 1990 tasosta. Silti tämän hetken tilanteen arviointikertomus summaa näin: “Päästövähennyksiin liittyviä toimenpiteitä on toteutettu monin eri tavoin, mutta päästöt eivät ole merkittävästi vähentyneet.” Näin ei tietenkään voi jatkua. Isoimmat päästölähteet ovat Helenin tuottama kaukolämpö ja henkilöautoliikenne. Näihin puuttuminen ei ole yksin kaupungin käsissä, mutta kaupungin on tehtävä oma osuutensa määrätietoisesti. Helsingin päästövähennysohjelman rakennetta ja etenemistä voi muuten jatkossa seurata tämän sähköisen palvelun kautta.

Viimeinen ennen kesätaukoa keskustelua herättänyt asia oli Itäkeskuksen valikoitujen rakenteiden suojelu asemakaavassa. En varsinaisesti fanita päätöstä, mutta se oli ihan ok kompromissi, jossa riskinä olisi ollut vielä jäykempi suojelu. Hieman herättelevää sekin, että nyt museoidaan rakennuskantaa, joka on rakennettu saman vuonna kuin itse synnyin. Olen näemmä jo museokamaa.

Luovuin eduskuntapaikan myötä HKL:n johtokunnan ja HSY:n hallituksen varapuheenjohtajan tehtävistä. Näistä ensimmäiseen valittiin seuraajaksi Sameli Sivonen ja jälkimmäiseen Leo Stranius. Tykkäsin valtavasti molemmista paikoista ja porukoista, mutta luopumisen tuskaa helpottaa se että tilalle nousi näin päteviä tyyppejä!

Eduskunta

Kevään eduskuntatyö on jakautunut karkeasti ottaen kolmeen jaksoon. Ensi alkuun heti vaalien jälkeen aika kului ripeään alustavaan järjestäytymiseen, perehtymiseen ja ihan käytännön juttuihin kuten vaikkapa läppäreiden ja puhelinten virittämiseen – ja toki myös valtiopäivien avajaisglamouriin. Samalla taustalla käytiin kovaa neuvottelua hallituspohjasta. Kun siinä päädyttiin vihreään kansanrintamaan, käynnistyivät hallitusohjelmaneuvottelu Säätytalolla. 

Säätytalon neuvottelut olivat intensiivinen rutistus, jonka aikana ehti Eduskuntatalolla käydä lähinnä kuuntelemassa opposition naljailua neuvotteluista salissa – oli käsiteltävä aihe mikä tahansa. Kun työt Säätytalolla saatiin pakettiin ja hallitusohjelma viimeisteltyä, alkoi kevään kolmas vaihe, jossa järjestäydyttiin uudelleen ja päätöksenteon rutiinitahti alkoi hiljalleen juoksemaan. Sitten alkoikin kesätauko.

Hallitusohjelmasta bloggasin jo aiemmin. Ohjelmaa esitellään paraikaa Suomen laajuisella kirjastokiertueella – loistava idea, ja koetan itsekin johonkin kirjastoon ehtiä mukaan. Itse hallitusohjelman toteuttaminen alkoi jo lisätalousarvion muodossa, jossa jyvitettiin lisää rahaa erityisesti raiteisiin. Moni luvattu, tärkeä raidehanke jäi vielä tämän ulkopuolelle, mutta toki niiden kanssa edetään myös. Lisätalousarvion ohella toinen merkittävä kesäkuussa käsitelty asia oli hallituksen EU-puheenjohtajakauden ohjelma, jota blogissa ilmastonäkökulmasta jo vähän perkasin.

Suuri osa eduskunnan varsinaisesta työstä tehdään valiokunnissa. Istun itse jatkossa talousvaliokunnassa ja puolustusvaliokunnassa, joiden lisäksi osallistun maa- ja metsätalousvaliokunnan työhön varajäsenenä. Olen tästä triplasta erittäin fiiliksissä: talousvaliokunta ohjaa energiapolitiikkaa ja maa- ja metsätalousvaliokunta suurelta osin maankäyttöä, ja ne ovat aivan avainasemassa ilmastonmuutoksen hillinnässä. Puolustusvaliokunta on erinomainen paikka tuoda esille laajaa turvallisuusnäkökulmaa ja modernia otetta maanpuolustukseen. Valiokuntien ohella eduskunnassa toimii iso joukko erilaisia ryhmiä ja verkostoja. Näillä näkymin osallistun itse aktiivisesti ainakin nuorten kansanedustajien verkostoihin, energiaremonttiryhmään ja harvaan asuttujen alueiden parlamentaariseen työryhmään. Eduskunnan futisjoukkueessa ehdin myös debytoimaan ja sain samalla peukalon pakettiin.

Eduskunnan alkutaival sai minut miettimään talon sosiaalista dynamiikkaa. Parhaimmillaan hallitus-oppositio-asetelma kirittää hallitusta tekemään parempaa työtä ja mahdollistaa samalla laajojen, pitkän tähtäimen haasteiden käsittelyn parlamentaarisesti. Pahimmillaan oppositio heittää johdonmukaisuuden menemään ja vääntää känkkäränkkäistä vastarintaa kaikesta, hallitus puolustaa surkeitakin esityksiä hampaat irvessä ja kaikesta tulee arvovaltakysymyksiä samalla kun yleinen spedeily romuttaa koko instituution arvostusta ja luottamusta. Tästä näkökulmasta alkutaival, jossa hallituksen ja opposition edustajat vedetään korostetusti erilleen, ei tietenkään ole optimaalinen. Sitä tärkeämpääkin on eduskuntatyön arjessa rakentaa siltoja, yhteyksiä ja luottamusta kaikkien eri leirien välille, ja sitä koetan itsekin tehdä. Lehtiin pääsee tietysti toimimalla juuri päinvastoin.

Mitä seuraavaksi?

Kaupunginvaltuuston syksyn ensimmäinen kokous on 28.8. ja eduskunnan täysistunnot alkavat sitä seuraavalla viikolla. Valmisteleva työ ja ryhmien kokoukset alkavat jo hyvissä ajoin sitä ennen, eikä tässä välissäkään pelkkää lomaa ole. Erilaisia politiikkaan liittyviä tapaamisia ja tapahtumia on läpi kesän, joista isoimpana on tietysti Porin SuomiAreena 15.-19.7. Hengailen Porissa näillä näkymin koko viikon, tervetuloa morjenstamaan! 

Eduskunta-avustajanani aloittaa elokuussa mahtavan skarppi Olli-Pekka Paasivirta. O-P:n jeesaamana työ ilmaston, luonnon ja fiksun liberaalin politiikan puolesta sujuu epäilemättä entistä vaikuttavammin.

Tapaamiset

Listaan tässä ne tahot, joiden kanssa olen erikseen istunut politiikkaan liittyen kuluneen kvartaalin aikana. Nämä ovat tietysti vain osa kaikesta vuorovaikutuksesta erilaisten eturyhmien, lobbarien ja liikkeiden kanssa. Päälle tulee muun muassa mailinvaihtoa, erilaisia seminaareja, kutsutilaisuuksia, kuulemisia ryhmissä ja kokouksissa ja ihan satunnaisia kohtaamisia. Listasta saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan siitä, millaisten tahojen kanssa olen ollut juttusilla:

• Ammattiliitto Pro
• Bank of Ideas
• BIOS-tutkimusyksikkö
• Elinkeinoelämän Keskusliitto
• Fortum
• Helen
• Helsingin nuorisoneuvosto / Ruuti
• HELSUS
• Ilmastolakkoilijat
• ITS Finland
• Kemianteollisuus
• Motiva
• PVO
• Rakennusteollisuus
• Rauhanliitto
• Sadankomitea
• SAK
• Suomen Akatemia
• Suomen ekomodernistit
• Suomen Vuokranantajat
• TEK
• Tieto
• Uber
• Ulkopoliittinen instituutti
• Varusmiesliitto
• Väestörekisterikeskus

Hallitusohjelmaa duunaamassa Säätytalon kupeessa Jeri Aallon kanssa. (kuva: Aapo Riihimäki, Valtioneuvoston kanslia)

Ristiriitaiset tavoitteet sotkevat eurooppalaista ilmastopolitiikkaa, josta puuttuu yhä polku ja liike kohti syvää dekarbonisaatiota. Puolivuotinen EU-puheenjohtajuus tarjoaa Suomelle tilaisuuden vivuttaa linjaa parempaan suuntaan.

Suomen kolmas EU-puheenjohtajuuskausi alkoi maanantaina, ja kauden ohjelmassa unionin ilmastojohtajuus nostetaan yhdeksi keskeiseksi teemaksi. Tarkoituksena on muun muassa  saada EU:n vuoteen 2050 ulottuvan pitkän aikavälin ilmastostrategian keskeisten elementtien määrittely maaliin Eurooppa-neuvostossa. Tarkalleen ottaen Suomi puheenjohtaa EU:n neuvostoa eikä puheenjohtajamaa tietenkään pääse vetämään koko unionin linjoja. Asemassa voi kuitenkin käyttää merkittävästi valtaa siinä, miten asioita järjestelee ja millaisia näkökulmia nostaa keskusteluun.

Tällä hetkellä EU ei etene uskottavasti kohti kaivattua syvää dekarbonisaatiota.

EU:n ilmastopolitiikka on tähän mennessä ollut yhdistelmä hyviä ja huonoja valintoja. EU on kansainvälisellä tasolla perinteisesti sitoumusten kunnianhimoa kirittävä taho, päästökauppajärjestelmä on puutteistaan huolimatta esimerkillinen markkinapohjainen ilmastopolitiikan instrumentti, ja EU on jo käytännössä saavuttanut vuoden 2020 päästövähennystavoitteensa. Samalla EU on ollut kykenemätön ohjaamaan maataloutta ja maankäyttöä kestävälle polulle, viime vuosina päästövähennystahti on hidastunut eikä edes vuoden 2050 tavoitteesta päästy vielä sopuun. Tällä hetkellä EU ei etene uskottavasti kohti kaivattua syvää dekarbonisaatiota, kuten ei muukaan maailma.

Yleisen kunnianhimon ohella EU:n ilmastopolitiikkaa kaipaisi kahdenlaista tarkempaa säätöä.

Ensinnäkin, ilmastopolitiikan pitäisi keskittyä olennaiseen eli päästöjen vähentämiseen. Tässä suhteessa homma meni väärille poluille jo aikanaan, kun EU asetti ns. 20-20-20-tavoitteensa (vuoden 2020 tavoitteiksi 20 % päästövähennykset verrattuna vuoteen 1990, 20 % parannus energiatehokkuuteen ja uusiutuvan energian osuus 20 %). Tavoitteita on sittemmin päivitetty, mutta ongelma on säilynyt: Päämäärät ja keinot menevät sekaisin. Ilmastonmuutoksen kannalta vain päästöillä on väliä – energiatehokkuus ja uusiutuvat ovat keinoja niiden vähentämiseen, mutta eivät suinkaan ainoita tai aina parhaita. Uusiutuva energia ei aina edes ole kestävää tai päästötöntä.

EU:n ilmastopolitiikassa keinot ja päämäärät menevät sekaisin.

Ja mikäs onkaan Euroopan merkittävin vähäpäästöisen sähkön lähde? Ydinvoima. EU:n ilmastopolitiikkaa vaivaa kuitenkin sisään leivottu ydinvoimavastaisuus, joka on ilmaston ja luonnon kannalta kestämätöntä.  Viimeisimpänä käänteenä EU:n kestävän rahoituksen määrittelyissä ollaan rajaamassa ydinvoima pois, mikä vaikeuttaa investointeja keskeiseen vähäpäästöiseen teknologiaan. Tämä ei ole perusteltua minkään mitattavan ekologisen kestävyyden kannalta. Olisi tärkeää, että unionin ilmastopolitiikka perustuisi tieteeseen ja päämäärät laitettaisiin keinojen edelle.

Toisekseen, EU:n ilmastopolitiikan tulisi olla globaalisti vaikuttavampaa, sillä lopulta vain globaaleilla päästöillä on väliä. Nykyisellään EU pyrkii johtamaan ehkä selkeiten esimerkillä, tutkimus- ja kehitysinvestoinneilla ja kirittämällä kansainvälisten ilmastosopimusten kunnianhimoa. Tämä kaikki on erittäin tärkeää ja sitä on syytä jatkaa. Samalla tilanne on se, että globaalisti energiantuotannon päästöt kasvavat edelleen ja erityisesti Kiinan johdolla kehittyviin maihin nousee valtavasti uutta fossiili-infraa vaikka tällä hetkellä pitäisi itse asiassa jo ajaa nykyistä fossiili-infraa alas etuajassa, jotta 1,5 astetta voisi pysyä mahdollisuuksien rajoissa.

EU on maailman suurimpia talouksia ja valtava markkina-alue. Tästä asemasta käsin unionin tulisi ohjata maailmantaloutta voimakkaasti vähähiiliseen suuntaan. Esimerkiksi hiilitullien tuominen neuvotteluihin tai Pariisin sopimuksen sitoumusten nivominen kauppaehtoihin voisivat olla keinoja, joilla EU voisi vivuttaa päästövähennyksiä omaa aluettaan laajemmalle. EU olisi myös oiva toimija kätilöimään “fossiilisulkusopimusta”, jolla jyvitettäisiin maailmanlaajuinen jäljellä olevan hiilibudjetin käyttö ja fossiilienergian alasajo oikeudenmukaisesti. Ilmastopolitiikan pitäisi olla keskeinen osa kaikkea kansainvälistä politiikkaa, ja tämän puolesta pitäisi EU:nkin toimia.

Hallitusohjelman ilmastotavoitteet ovat keränneet maailmalla positiivista huomiota.

Eurooppalainen ilmastopolitiikkaa kaipaa siis entistä enemmän kunnianhimoa, fokusta ja maailmanlaajuista otetta. Hallitusohjelman ilmastotavoitteet Suomelle ovat jo keränneet maailmalla positiivista huomiota, ja puheenjohtajamaana Suomi on nyt keskeisessä asemassa vaikuttamaan koko EU:n ja jopa maailman ilmastopolitiikkaan. Ei hukata tätä tilaisuutta.

Kunnianhimoa ja kaikki keinot nirsoilematta käyttöön. Aurinko- ja tuulivoima kehittyvät lupaavaa vauhtia, mutta ydinvoima on edelleen merkittävin vähäpäästöisen sähkön lähde Euroopassa ja sille on laskettu iso rooli myös tulevaisuudessa. Silti Euroopan komission ilmastovisiossa uusiutuvat mainitaan 33 kertaa, ydinvoima 3 kertaa.

Viime vuosina syntyvien lasten määrä on vähentynyt niin paljon, että 18 vuoden päästä koko 18-vuotiaiden ikäluokassa on vähemmän nuoria kuin korkeakouluissa aloituspaikkoja.

(Yhteiskirjoitus Mikko Särelän kanssa, julkaistu Helsingin Sanomissa 30.6.2019)

Suomen korkeakoulujen sisäänotto on nykyisellään yhteensä noin 48 000 opiskelijaa ja nyt täysi-ikäiseksi tulevan ikäluokan koko noin 60 000 henkeä. Viime vuosina syntyvien lasten määrä on vähentynyt niin paljon, että 18 vuoden päästä koko 18-vuotiaiden ikäluokassa on vähemmän nuoria kuin korkeakouluissa aloituspaikkoja.

Syntyvyyden laskua käsitellään usein kansantalouden huoltosuhteen haasteena. Se vaatii kuitenkin sopeutumista kautta yhteiskunnan, myös korkeakoulupolitiikassa. Kärjistetysti ensin loppuvat lapset kyläkouluista, sitten nuoret lukioista ja lopuksi korkeakoulut kärsivät opiskelijapulasta.

Tilanteeseen voidaan vastata lisäämällä opiskelijoiden määrää, kasvattamalla opiskelija­kohtaista rahoitusta tai karsimalla korkeakouluverkostoa. Uusia opiskelijoita voidaan saada kansainvälisistä opiskelijoista, nostamalla kantaväestön koulutustasoa ja lisäämällä korkeakoulujen roolia aikuiskoulutuksessa ja jatkuvan oppimisen tuottajina.

Kansainvälistymisen edellytyksenä on kansainvälisen vertailun kestävä opetuksen taso ja ulkomaalaisten opiskelijoiden sujuva siirtymä työelämään. Koulutustason nosto vaati puolestaan koko koulutusjärjestelmän kehittämistä varhaiskasvatuksesta alkaen, jotta mahdollisimman laajalla osalla ikäluokasta on edellytykset suoriutua korkeakouluopinnoista. Jatkuvan oppimisen laajempi tarjoaminen tarkoittaa uudenlaisten toimintamallien ja rahoitusjärjestelmien luomista.

Korkeakouluverkon karsiminen tietää vaikeaa aluepoliittista neuvottelua, joskin verkko-opetuksella ja korkeakoulujen välisellä liikkuvuudella voidaan tasoittaa alueiden välisiä eroja koulutustarjonnassa.

Mihin tahansa keinojen yhdistelmään päädytäänkin, työ kannattaa aloittaa heti, sillä niiden edellyttämät muutokset ja kehittäminen vaativat väistämättä aikaa.

Mikko Särelä

tekniikan tohtori, Helsinki

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr), Helsinki