Korona kannattaa pyrkiä tukahduttamaan, ja tähän mennessä kerätyt opit ovat avuksi, jos se palaa takaisin. Taudin hallinnassa on joka tapauksessa luovittava polulla, jolla epidemia pysyy hanskassa ja rajoitustoimien haitat siedettävinä.

Pitääkö korona tukahduttaa vai voiko sitä vain hidastaa? Keskustelu Suomen koronastrategian tavoitteista on käynyt viime viikot vilkkaana. Politiikan avainlukuihin on päästöjen, talouskasvun ja julkisen velan rinnalle noussut tartuttavuusluku R0. R0 tunnetusti kertoo sen, kuinka monta uutta tapausta keskimääräinen taudinkantaja tartuttaa. Näin ollen se, kummalla puolella ykköstä se on, ratkaisee leviääkö epidemia eksponentiaalisesti vai tukahtuuko se ajan mittaan. 

Suomessa tartuttavuusluku on painunut alle yhteen jo hyvän aikaa sitten. Sairaalahoidossa olevien määrä on ollut laskusuunnassa huhtikuun puolivälin paikkeilta, ja nyt ollaan palattu jo maaliskuun lopun lukemiin. Myös testeissä havaitut tartunnat ovat olleet laskussa. Jos koronaepidemia mielletään aaltoina, onnistuttiin täällä näillä näkymin ensimmäinen aalto murtamaan. 

Vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan. Populaationa olemme edelleen haavoittuvia.

Pandemia jatkaa kuitenkin laukkaansa maailmassa, joten taudin uhkaa ei täällä ole taputeltu, vaikka se kevään päätteeksi olisikin painettu alas ja osissa maata käytännössä tukahdutettu. Vasta-ainetesteistä tähän mennessä kertyneen tiedon perusteella vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan, joten populaationa olemme edelleen haavoittuvia. 

Huoli toisesta aallosta on siis varsin aiheellinen, ja sitä on pitänyt esillä myös johtava terveysviranomainen THL. Toisen aallon riski korostuukin THL:n skenaarioissa, joihin nojattiin myös valtioneuvoston nimeämän asiantuntijaryhmän Exit- ja jälleenrakennustyöryhmän arvioissa eli ns. Hetemän raportissa, ja joista myös esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi näkyvästi. Näissä mallilaskelmissa toinen aalto puskee voimalla päälle erityisesti tilanteessa, jossa taudin leviämistä ensin onnistutaan kaikkein tehokkaimmin hillitsemään. Pelkästään niiden perusteella voisikin päätellä, että taudin leviämiselle kannattaa antaa tilaa.

Ennen tällaista johtopäätöstä on kuitenkin tärkeää katsoa mitä skenaariot ovat syöneet. Epidemian teknisten yksityiskohtien sijaan mielenkiinto kohdistuu politiikan mallintamiseen näissä käppyröissä. THL:n malliskenaariot on rakennettu niin, että niissä on kolme vaihetta: tämänhetkinen poikkeusjakso, seuraavien rajoitusten jakso ja rajoitukseton jakso. Erilaisia skenaarioita on sitten muodostettu sitten sen mukaan, kuinka tehokkaasti nykyiset ja edessä olevat löyhemmät rajoitukset purevat tartuttavuuslukuun ja kuinka kauan löyhemmät rajoitukset ovat päällä. (Lisäksi tärkeitä parametreja ovat sairastaneiden osuus väestöstä alkutilanteessa, vakavien tapausten osuus tartunnoista ja kuolleisuus, mutta niillä ei tästä logiikkaa avatessa ole niin suurta merkitystä). 

Kuva 1: Yksi THL:n malliskenaarioista auki pureskeltuna. (Alkuperäinen kuva: THL).

Yllä olevassa kuvassa (Kuva 1) on esimerkkiskenaario, jossa oletuksena R0 tällä hetkellä on 1, ja rajoitusten löystyessä nousee arvoon 1,1. Näitä löysempiä rajoituksia jatketaan 120 päivää eli reippaasti kesän yli. Tämän jälkeen rajoitukset poistuvat, R0 palaa alkuasentoonsa 2,4 ja sitten alkaakin tulla raatoja kun epidemiahuippu täräyttää hoitokapasiteetista yli. Parametrit vaihtuvat, mutta kaikkien malliskenaarioiden rakenne on tämä sama: Lopulta rajoitukset poistetaan ja tartuttavuus nousee oletetun perustartuttavuusluvun tasolle.

Tällainen skenaario voi toimia varoituksena, mutta politiikan ja yhteiskunnan kannalta se nojaa melko erikoiseen lähtökohtaan. Käytännössä tällaisen toteutuminen vaatisi, että rajoituksia ei eräänä kauniina päivänä vain purettaisi: myös testaamis- ja jäljityskapasiteeti ajettaisiin alas alkuvuoden tasolle ja ihmiset pakotettaisiin käyttäytymään kuin tautia ei olisi. 

Tukahduttamisen epäonnistuminen ei näissä skenaarioissa ole mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus.

Hallituksen linjana on seurata rajoitustoimien purkamisen vaikutuksia, nostaa testaus- ja jäljityskapasiteettia ja päivittää toimintalinjaa uuden tiedon valossa. Merkittävä osa nyt nähdystä tartuttavuuden laskusta ei todennäköisesti ole suoraa seurausta virallisista rajoituksista vaan siitä, että ihmiset ja yritykset ovat itse päättäneet toimia tartuntoja vältellen. Vaikka ote ajan mittaan lipsuisi, on vaikea uskoa,että väestö ja firmat laajasti koko koronan unohtaisivat, tai ettei rajoitustoimia käynnistettäisi uudelleen – ja toivottavasti ajan mittaan opimme koko ajan paremmin, mikä erilaisten toimien todellinen vaikuttavuus tartuttavuuteen on. Tukahduttamisen epäonnistuminen ei siis näissä skenaarioissa ole niinkään mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus. Jotta tällainen toinen aalto toteutuisi, pitäisi viruksen käyttäytymisen muuttua hurjasti, tai sitten nyt nähty tartuntojen putoaminen onkin arveltua enemmän kausivaihtelun eikä omien toimiemme ansiota.

Tämä ei tarkoita, että THL:n laskelmat olisivat vääriä tai huonoja, saati sitten, että THL olisi väärässä tai epäluotettava. Vaikken epidemologiasta tiedä juuri mitään, on kokemukseni tutkijana ja päättäjänä ilmasto- ja energiapolitiikan parissa opettanut, että sopivasti muttei liikaa yksinkertaistavien mallien tekeminen, ja aivan erityisesti niiden tulosten viestiminen on todella vaikeaa. Koronan osalta korostuu vielä se, että tautiin ja sen leviämiseen liittyy vielä valtavasti epävarmaa tietoa. Käsittääkseni THL tekee monenlaista mallinnusta, tässä kommentoin vain tätä edellä mainituissa yhteyksissä esillä ollutta skenaariopakettia.

Koronan toinen aalto ei siis ole väistämätön ja väittämätön mörkö, vaan päätöksenteossa huomioitava ja jatkuvasti arvioitava riski todennäköisesti niin kauan, kuin rokote on joskus käytössä. Näin ollen se ei itsessään tarkoita, etteikö taudin tukahduttamista kannattaisi yrittää. Uskon, että se on oikea ja tarpeellinen tavoite. Joukko suomalaisia tutkijoita on myös listannut kattavasti lääketieteellisiä, oikeudellisia ja taloudellisia perusteita tukahduttamiselle.

Myös hallitus pyrkii tukahduttamaan tautia, ja tätä työtä THL tukee, vaikka tukahduttamisen haasteita onkin tuonut ilmi. Se, ettei tavoitteeksi ole naulattu tiettyä R0-lukua, on oikeastaan ihan fiksu ja perusteltu linja edelleen epävarmassa tilanteessa. Kokonaisharkinta on tärkeää, ja sitä havainnollistaa ns. Vihriälän raportissakin kuvattu “Baldwinin kehikko” (ks. kuva 2), jonka mukaan politiikkaa ohjaavat samaan aikaan epidemian vaatima rajoitusten taso ja yhteiskunnan kyky sietää rajoitteita. Kumpikaan ei ole staattinen, joten jatkuva arviointi ja tietopohjan päivittäminen on tietysti välttämätöntä. 

Kuva 2: “Baldwinin kehikko”. Politiikassa pitäisi luovia punaisen ja vihreän välissä. (Alkuperäinen kuva: Vihriälä ym., 2020. Alkuperäinen lähde: Baldwin, 2020.)

Päätöksenteon kannalta kipeimmin tarvittaisiin nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho on, jotta niiden hyötyjä suhteessa kustannuksiin voidaan arvioida. Tällaista tietoa on vaikea kerätä tilanteessa, jossa eri keinoja on käytössä paljon päällekkäin. Se näyttäisi kuitenkin selvältä, että kattava testaaminen, jäljittäminen ja eristäminen ovat joka tapauksessa avainasemassa. Jos sillä ja valikoimalla suhteellisen siedettäviä muita keinoja (esim. maskit, turvavälit ja suurimpien joukkotapahtumien rajoittaminen) saadaan taudin leviäminen estettyä, niin tulevaisuus näyttää jo suhteellisen valoisalta. Jos ei, niin vaikeaa on.

Kipeimmin tarvitaan nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho suhteessa kustannuksiin on.

Minulla on kova luotto sekä hallitukseen että maan terveysviranomaisiin. Samalla toivotan niiden toimintaa täydentävät, sparraavat ja haastavat rakentavat, hyvin perustellut puheenvuorot lämpimästi tervetulleiksi*. Kriittinen, avoin ja analyyttinen keskustelu samalla kun tietoa kertyy koko ajan lisää on paras pohja päätöksenteolle. Toimien tarkentamisen ja suunnanmuutosten pitää myös olla mahdollisia. On tärkeää välttää se, että koronapolitiikasta muodostuisi arvovaltakamppailu, eikä sellaista kannata ruokkia mistään suunnasta.

* Sen sijaan kaikki te erilaisen huuhaan, huuruilun ja valetiedon puuhaajat – teitä ei kaivattu ennen tätä kriisiäkään ja vielä vähemmän nyt sen aikana.

Koronakriisi on herättänyt arviomaan huoltovarmuuden tilaa. Kestävän kehityksen jarruttaminen huoltovarmuuden nimissä vie kuitenkin ojasta allikkoon, eikä huoltovarmuutta kannata rakentaa fossiilienergian varaan.

Kriisejä ei voi välttää kokonaan, mutta hyvällä varautumisella ne sattuvat vähemmän. Kykyyn kestää kriisejä vaikuttaa moni seikka, joista osa on luonteeltaan aineettomia, kuten luottamus tai harjoittelu, ja osa hyvinkin aineellisia kuten se, että ruokaa ja energiaa riittää. Keskeinen käsite varautumisessa on huoltovarmuus, eli se että yhteiskunnan kriittiset toiminnot pyörivät ja erityisesti väestön, talouden ja maanpuolustuksen välttämättömät perustarpeet voidaan täyttää erilaisista häiriötiloista huolimatta. 

Suomen huoltovarmuus on ollut viime aikoina tapetilla koronakriisin aiheuttaman suojatarvikepulan myötä. Suomen huoltovarmuusjärjestelyitä pidetään usein esimerkillisinä ja suomalainen kokonaisturvallisuuden malli ja kylmän sodan jälkeenkin jatkettu systemaattinen ja kattava huoltovarmuustyö on poikkeuksellista. Silti tämän kriisin osoittamien puutteiden myötä on noussut pohdintaa siitä, millaisissa kantimissa maan huoltovarmuus lopulta on. Tuoreimpana ulostulona puolustusministeri Antti Kaikkonen esitti hiljattain, että huoltovarmuusjärjestelmän tila tulisi kartoittaa monialaisella stressitestauksella, joka kattaisi kaikenlaiset poikkeustilanteet katovuosista luonnonkatastrofeihin ja energiakriiseihin.

Puolustusministerin ajatus on perusteltu. Kriisi on aina oppimisen paikka, ja kaikista valmiista suunnitelmista huolimatta korona on tuonut mukanaan yllätyksiä. Olen tutustunut jonkin verran Suomen huoltovarmuuteen sekä aiemmassa työssäni tutkijana että nyt kansanedustajana. En muista, että terveydenhuollon suojavarusteiden riittävyys tai maatalouden riippuvuus ulkomaisista kausityöntekijöistä – joihin nyt on havahduttu – olisivat näissä yhteyksissä nousseet koskaan esiin. 

 Tässä kriisissä kattava digitaalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä.

Digitalisoituneen yhteiskunnan haavoittuvuus häiriöille sen sijaan on ollut tyypillisesti jaettu huomio. Kuitenkin tässä kriisissä kattava digitalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä: Juuri sähköisten ratkaisujen ja tiedonsiirron varassa suuri osa työelämästä ja opetuksesta on voinut jatkua rajoitustoimista huolimatta. Tämä tietysti korostaa riippuvuutta tietotekniikasta ja tiedonsiirrosta entisestään.

Huoltovarmuustyö ei juuri näy normioloissa, ja sen noustessa pintaan huomio keskittyy helposti puutteisiin – onnistuminen kun on parhaimmillaan huomaamatonta. Maskihärväyksen varjossa moni asia on varautumisessa ja kriisiin vastaamisessa sujunut epäilemättä hyvin. Huoltovarmuuskeskuksen osoittelu sormella ei sekään kannata, sillä koko järjestelmä perustuu kaikkien viranomaisten ja yksityisen sektorin yhteistyöhön, ei siihen että keskus varautuisi itsekseen kaikkeen kattavasti.

Jos ja kun huoltovarmuusjärjestelmää nyt kuitenkin arvoidaan, on ehkä tärkein ohjenuora se, että arviointi pitää tehdä tulevaisuuden eikä vain tämän hetken vaatimusten perusteella. 

Huoltovarmuutta ohjaava lainsäädäntö ja tavoitteet korostavat perustuotantoa, materiaalista varautumista ja kriittistä infrastruktuuria. Se on perusteltua, sillä myös palveluista elävä luova digitaloutemme hyytyy nopeasti ilman ruokaa ja energiaa. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että sekä elintarvike- että energiantuotantomme on saatava ekologisesti kestävälle pohjalle. Mikäli ilmastonmuutosta ja lajikatoa ei saada jarrutettua siedettävälle tasolle, edessä on käytännössä varmasti erittäin vakavia järjestelmätason kriisejä. Niihin voi ja pitää varautua, mutta ennen kaikkea ne täytyisi estää.

Huoltovarmuus ei voi rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan.

Huoltovarmuuden varjolla ei siksi saa luoda kestävää kehitystä estävää polkuriippuvuutta. Esimerkiksi turpeen määrittäminen huoltovarmuudelle tärkeäksi polttoaineeksi voi johtaa siihen, että turvetuotantoa ja -käyttöä pidetään huoltovarmuuden varjolla yllä enemmän ja pidempään kuin olisi perusteltua. Sama pätee tietysti myös esimerkiksi maatalouteen ja liikenteeseen. Hiilestä, öljystä ja turpeesta luopumista ja maatalouden kehittämistä on vastustettu huoltovarmuuteen vedoten. Totta onkin, ettei kestävä siirtymä ei saa vaarantaa huoltovarmuutta. Huoltovarmuus ei kuitenkaan saa estää kestävää siirtymää. Huomisen huoltovarmuus ei ole syytä rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan* jos ja kun pystymme pyörittämään yhteiskuntaamme menestyksekkäästi niitä ilmankin.

Kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa.

Kotimaisuuden korostaminen huoltovarmuuden nimissä on ymmärrettävää, mutta voi johtaa myös harhaan. Kotimaisuuden näkökulmasta esimerkiksi puupohjaisen bioenergian voisi kuvitella olevan perusteltu ratkaisu. Tosiasiassa löyhän energiasisältönsä takia puupolttoaineen varastoiminen on työlästä, eikä sitä riitä ylen määrin poltettavaksi jos mielimme sitä myös jalostaa. Ydinvoimalat sitä vastoin ovat tuontipolttoaineen varassa, mutta polttoainetta on helppo varastoida vuosiksi eteenpäin. Kumpi näistä sitten on huoltovarmempaa voimaa? Noin yleisesti äärimmilleen optimoituja globaaleja tuotantoketjuja lienee paikallaan arvioida kriittisesti, mutta kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa. Ihan kaikkea täällä ei voida itse tuottaa.

Huoltovarmuus ei ole vain ruokaa, energiaa ja muuta varastoitavaa tai ylläpidettävää tuotantoa. Se on myös osaamista, yhteyksiä ja luottamusta, ja myös näiden osalta huoltovarmuuden arvionnissa tulee huomioida tulevaisuus ja hiilivapaan, ekologisesti kestävän hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset. 

Sekin on hyvä pitää mielessä, ettei kriiseihin varautumista ole syytä laskea vain ennakkoon suunniteltujen varmuusvarastojen ja -kapasiteetin mukaan, vaan myös yhteiskunnan yleisestä resilienssistä on pidettävä huolta. Se voi vaatia näennäisen tehottomuuden ja diversiteetin puolustamista ja vaalimista, niin vaikeaa ja kiittämätöntä kuin se joskus onkin.

Huoltovarmuus ei ole pelkkiä varastoja ja tuotantokapasiteettia. Se on myös osaamista ja yhteyksiä.

* Viimesyksyinen pamflettimme “Suomen on varauduttava ilmastokriisiin – 6 ohjetta sitkeän ja vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen“ porautuu tähän problematiikkaan tarkemmin.

Julkaistu Helsingin Vihreiden blogissa 21.4.2020

Jo toista kuukautta kestävä koronarajoitusten poikkeusarki on muodostumassa varsinaiseksi sukupolvikokemukseksi. Poikkeusolot ovat näkyneet myös politiikassa. Nopeasti eskaloitunut epidemiatilanne on edellyttänyt nopeaa päätöksentekoa periaatteellisesti hyvinkin merkittävistä asioista, ja fyysisten kokoontumisten rajoittamiseksi on etsitty uusia tapoja kokoustaa.

Demokratian kannalta tällainen poikkeustilanne tarkoittaa tarkkaa tasapainoilua. On tyypillistä – ja oikeastaan varsin hienoa – että vakavan uhan edessä puolueiden välinen yhteistyö tiivistyy ja huomio keskittyy uhan torjumiseen. Tällainen henkinen yhdentyminen itsessään korostaa johdossa olevien päättäjien asemaa. Samalla käyttöön otetut poikkeukselliset keinot, kuten valmiuslaki, keskittävät valtaa ihan käytännössä. Se on välttämätöntä kriisijohtamisen mahdollistamiseksi, mutta sen suhteen on oltava hyvin tarkkana, ja huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

On huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

Päättäjät eivät ole immuuneja viruksille, joten epidemian torjunta näkyy myös politiikkojen työn järjestelyissä. Kaikki ylimääräiset tilaisuudet ja joukkokokoontumiset on peruttu tai siirretty verkkoon, mutta päätöskokouksia on välttämätöntä pitää.

Helsingissä kaupunginvaltuusto kokoontuu nyt osittain etäyhteyksien yli. Ensimmäisen kokouksen perusteella homma toimii sangen hyvin, ja tarjoaa uuden kerroksen päätöksenteon läpinäkyvyyteen, kun kaupunkilaiset saattavat seurata kotioloistaan videon yli osallistuvia valtuutettuja. Itse kokoustin vaatekomerosta käsin.

Eduskunnassa asiantuntijoita kuullaan valiokunnissa nyt pääasiassa etäyhteyden yli ja eduskuntaryhmätkin pitävät kokouksensa suurelta osin etänä. Valtiosääntö ei ainakaan vielä veny eduskunnan ja sen valiokuntien etäkokouksiin, joten käyttöön on täytynyt ottaa toisenlaisia varotoimenpiteitä. Valiokunnat kokoontuvat suuremmissa huoneissa turvavälien takaamiseksi, ja täysistunnossa tavoitteena on, että paikalla olisi vain noin neljännes edustajista. Kun järjestely koskee myös äänestyksiä, vaatii se tietysti vahvaa luottamusta eri eduskuntaryhmien välillän oikeastaan aika hieno osoitus eduskunnan kulttuurista ja toimintakyvystä, että järjestely on saatu toimimaan.

Teknologian näkökulmasta korona osui otolliseen aikaan. Yhtä nopea harppaus etäkokouksiin olisi ollut paljon isompi haaste vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Vaikka odotan itse paluuta naamatusten työskentelyyn innolla, voidaan tästä pakon edessä digitalisoinnista varmasti ottaa monenlaista oppia myös jatkuvaan käyttöön.

Tärkeintä on se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Koronaepidemia on tuonut päätöksentekoon haasteita ja hauskojakin piirteitä. Kaupunginvaltuutettu saattaa nyt äänestää kissa sylissä ja kansanedustaja linjata komerosta käsin. Tärkeintä on kuitenkin se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Julkaistu Kauppalehdessä 27.4.2020

Koronaepidemia on valtava isku taloudelle. Akuuttia shokkia paikkaavien päätösten ohella tarvitaan elvyttävää politiikkaa, jolla huolehditaan siitä, ettei väliaikaisesta kriisistä seuraa pysyvää kurjuutta.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta. Ilman tällaista ekologista jälleenrakennusta edessä on sarja pahempia kriisejä ja kroonisia häiriötiloja, kun monien elinkeinojen edellytykset heikkenevät tai pahimmillaan romahtavat eri puolilla maailmaa.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta.

Suomen kehykset kestävälle elvytykselle muodostaa osaltaan Euroopan unioni, jonka uuden vihreän kehityksen ohjelman on määrä ohjata koko maanosa kestävälle polulle. Koronakriisi voi viivästyttää ohjelman valmistelua, mutta tarve voimakkaalle talouselvytykselle enemmänkin korostaa sen merkitystä kuin vähentää sitä.

Vihreän kehityksen ohjelman keskeisenä ajatuksena on ohjata julkiset ja yksityiset investoinnit kohti vähähiilistä ja kestävää kehitystä. Erityisesti yksityisen rahan osalta tätä tavoitetta tukemaan on valmisteltu erillistä kriteeristöä, jonka perusteella rahoituksen kohteet voidaan katsoa kestävän kehityksen mukaisiksi. Tätä niin kutsuttua taksonomiaa määrittelevä loppuraportti julkaistiin vastikään maaliskuussa.

Raportti linjaa tarkat tekniset kriteerit kestäville hankkeille. Ajatus on, että niiden pitää edistää jotain kestävän kehityksen mukaista tavoitetta, eivätkä ne saa estää sitä jonkin toisen tavoitteen kannalta. Näitä tavoitteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintä ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen, kiertotalouden edistäminen ja luonnon monimuotoisuuden suojelu.

Ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Tällainen kriteeristö on ajatuksena perusteltu ja kannatettava. Nykymuodossaan tarkennettu taksonomia vaarantaa kuitenkin omat tavoitteensa. Esimerkiksi ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Vaikka näitä rajoja on määrä kiristää jatkossa, ovat ne huomattavan korkeita verrattuna jo käsillä oleviin ratkaisuihin. Esimerkiksi Ranskan ja Ruotsin sähköntuotanto on jo reippaasti kriteereitä puhtaampaa, ja Suomessakin sähkön keskimääräiset päästöt ovat tänä vuonna olleet 80 gramman luokkaa. Leudosta talvesta ja koronasta huolimatta se kertoo paljon.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla. Tällainen vähentäisi päästöjä liian vähän ja hitaasti, vaarantaisi biodiversiteettitavoitteet, vaikeuttaisi korkeamman jalostusasteen biotalousinvestointeja ja heikentäisi Euroopan energiaturvallisuutta.

Oikea ratkaisu on lisätä kaikkea vähäpäästöistä tuotantoa nopeasti ja siirtyä polttamisen jälkeiseen aikaan synteettisiä polttoaineita ja tarkkaan rajattua bioenergian hyödyntämistä lukuun ottamatta. Tämä on muodostumassa energiapolitiikan linjaksi Suomessa nykyisen hallitusohjelman puitteissa. Suomen näkökulmasta taksonomiasta uhkaakin tulla katastrofi.

Suomalainen elinkeinoelämä ja finanssiala ovat viime vuosina nostaneet hienosti profiiliaan ilmasto- ja vastuullisuuskysymyksissä, ja sitoutuneet selkeästi Pariisin ilmastosopimuksen mukaiseen tavoitteeseen rajata lämpeneminen 1,5 asteeseen. Korkean tason tavoitteet ovat tärkeitä, mutta on oltava tarkkana myös sen suhteen, mitä niihin liittyvien toimien konepellin alta löytyy.

Nyt EU on linjaamassa sääntelyä, joka pahimmillaan vaarantaa suomalaisen teollisuuden vähähiilisyyssuunnitelmat ja estää finanssialaa kantamasta ilmastovastuutaan tutkitun tiedon pohjalta. On tärkeää vaikuttaa sen puolesta, että näin ei käy, vaan käyttöön saadaan aidosti kestävä kriteeristö.