Huomisen huoltovarmuuden on oltava kestävällä pohjalla

Koronakriisi on herättänyt arviomaan huoltovarmuuden tilaa. Kestävän kehityksen jarruttaminen huoltovarmuuden nimissä vie kuitenkin ojasta allikkoon, eikä huoltovarmuutta kannata rakentaa fossiilienergian varaan.

Kriisejä ei voi välttää kokonaan, mutta hyvällä varautumisella ne sattuvat vähemmän. Kykyyn kestää kriisejä vaikuttaa moni seikka, joista osa on luonteeltaan aineettomia, kuten luottamus tai harjoittelu, ja osa hyvinkin aineellisia kuten se, että ruokaa ja energiaa riittää. Keskeinen käsite varautumisessa on huoltovarmuus, eli se että yhteiskunnan kriittiset toiminnot pyörivät ja erityisesti väestön, talouden ja maanpuolustuksen välttämättömät perustarpeet voidaan täyttää erilaisista häiriötiloista huolimatta. 

Suomen huoltovarmuus on ollut viime aikoina tapetilla koronakriisin aiheuttaman suojatarvikepulan myötä. Suomen huoltovarmuusjärjestelyitä pidetään usein esimerkillisinä ja suomalainen kokonaisturvallisuuden malli ja kylmän sodan jälkeenkin jatkettu systemaattinen ja kattava huoltovarmuustyö on poikkeuksellista. Silti tämän kriisin osoittamien puutteiden myötä on noussut pohdintaa siitä, millaisissa kantimissa maan huoltovarmuus lopulta on. Tuoreimpana ulostulona puolustusministeri Antti Kaikkonen esitti hiljattain, että huoltovarmuusjärjestelmän tila tulisi kartoittaa monialaisella stressitestauksella, joka kattaisi kaikenlaiset poikkeustilanteet katovuosista luonnonkatastrofeihin ja energiakriiseihin.

Puolustusministerin ajatus on perusteltu. Kriisi on aina oppimisen paikka, ja kaikista valmiista suunnitelmista huolimatta korona on tuonut mukanaan yllätyksiä. Olen tutustunut jonkin verran Suomen huoltovarmuuteen sekä aiemmassa työssäni tutkijana että nyt kansanedustajana. En muista, että terveydenhuollon suojavarusteiden riittävyys tai maatalouden riippuvuus ulkomaisista kausityöntekijöistä – joihin nyt on havahduttu – olisivat näissä yhteyksissä nousseet koskaan esiin. 

 Tässä kriisissä kattava digitaalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä.

Digitalisoituneen yhteiskunnan haavoittuvuus häiriöille sen sijaan on ollut tyypillisesti jaettu huomio. Kuitenkin tässä kriisissä kattava digitalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä: Juuri sähköisten ratkaisujen ja tiedonsiirron varassa suuri osa työelämästä ja opetuksesta on voinut jatkua rajoitustoimista huolimatta. Tämä tietysti korostaa riippuvuutta tietotekniikasta ja tiedonsiirrosta entisestään.

Huoltovarmuustyö ei juuri näy normioloissa, ja sen noustessa pintaan huomio keskittyy helposti puutteisiin – onnistuminen kun on parhaimmillaan huomaamatonta. Maskihärväyksen varjossa moni asia on varautumisessa ja kriisiin vastaamisessa sujunut epäilemättä hyvin. Huoltovarmuuskeskuksen osoittelu sormella ei sekään kannata, sillä koko järjestelmä perustuu kaikkien viranomaisten ja yksityisen sektorin yhteistyöhön, ei siihen että keskus varautuisi itsekseen kaikkeen kattavasti.

Jos ja kun huoltovarmuusjärjestelmää nyt kuitenkin arvoidaan, on ehkä tärkein ohjenuora se, että arviointi pitää tehdä tulevaisuuden eikä vain tämän hetken vaatimusten perusteella. 

Huoltovarmuutta ohjaava lainsäädäntö ja tavoitteet korostavat perustuotantoa, materiaalista varautumista ja kriittistä infrastruktuuria. Se on perusteltua, sillä myös palveluista elävä luova digitaloutemme hyytyy nopeasti ilman ruokaa ja energiaa. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että sekä elintarvike- että energiantuotantomme on saatava ekologisesti kestävälle pohjalle. Mikäli ilmastonmuutosta ja lajikatoa ei saada jarrutettua siedettävälle tasolle, edessä on käytännössä varmasti erittäin vakavia järjestelmätason kriisejä. Niihin voi ja pitää varautua, mutta ennen kaikkea ne täytyisi estää.

Huoltovarmuus ei voi rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan.

Huoltovarmuuden varjolla ei siksi saa luoda kestävää kehitystä estävää polkuriippuvuutta. Esimerkiksi turpeen määrittäminen huoltovarmuudelle tärkeäksi polttoaineeksi voi johtaa siihen, että turvetuotantoa ja -käyttöä pidetään huoltovarmuuden varjolla yllä enemmän ja pidempään kuin olisi perusteltua. Sama pätee tietysti myös esimerkiksi maatalouteen ja liikenteeseen. Hiilestä, öljystä ja turpeesta luopumista ja maatalouden kehittämistä on vastustettu huoltovarmuuteen vedoten. Totta onkin, ettei kestävä siirtymä ei saa vaarantaa huoltovarmuutta. Huoltovarmuus ei kuitenkaan saa estää kestävää siirtymää. Huomisen huoltovarmuus ei ole syytä rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan* jos ja kun pystymme pyörittämään yhteiskuntaamme menestyksekkäästi niitä ilmankin.

Kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa.

Kotimaisuuden korostaminen huoltovarmuuden nimissä on ymmärrettävää, mutta voi johtaa myös harhaan. Kotimaisuuden näkökulmasta esimerkiksi puupohjaisen bioenergian voisi kuvitella olevan perusteltu ratkaisu. Tosiasiassa löyhän energiasisältönsä takia puupolttoaineen varastoiminen on työlästä, eikä sitä riitä ylen määrin poltettavaksi jos mielimme sitä myös jalostaa. Ydinvoimalat sitä vastoin ovat tuontipolttoaineen varassa, mutta polttoainetta on helppo varastoida vuosiksi eteenpäin. Kumpi näistä sitten on huoltovarmempaa voimaa? Noin yleisesti äärimmilleen optimoituja globaaleja tuotantoketjuja lienee paikallaan arvioida kriittisesti, mutta kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa. Ihan kaikkea täällä ei voida itse tuottaa.

Huoltovarmuus ei ole vain ruokaa, energiaa ja muuta varastoitavaa tai ylläpidettävää tuotantoa. Se on myös osaamista, yhteyksiä ja luottamusta, ja myös näiden osalta huoltovarmuuden arvionnissa tulee huomioida tulevaisuus ja hiilivapaan, ekologisesti kestävän hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset. 

Sekin on hyvä pitää mielessä, ettei kriiseihin varautumista ole syytä laskea vain ennakkoon suunniteltujen varmuusvarastojen ja -kapasiteetin mukaan, vaan myös yhteiskunnan yleisestä resilienssistä on pidettävä huolta. Se voi vaatia näennäisen tehottomuuden ja diversiteetin puolustamista ja vaalimista, niin vaikeaa ja kiittämätöntä kuin se joskus onkin.

 

varasto

Huoltovarmuus ei ole pelkkiä varastoja ja tuotantokapasiteettia. Se on myös osaamista ja yhteyksiä.

 

* Viimesyksyinen pamflettimme “Suomen on varauduttava ilmastokriisiin – 6 ohjetta sitkeän ja vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen“ porautuu tähän problematiikkaan tarkemmin.