Euroopan unionin kunnianhimoinen elvytyspaketti nojaa siihen, että unionille keksitään uusia tulonlähteitä. Samalla voidaan edistää talouden kestävää kehitystä.

EU-komissio esittää koronataantuman elvytykseen ja kestävään siirtymään uudenlaista 750 miljardin euron elvytysrahastoa vuosille 2021-2024. Tämä “Next Generation EU” -paketti on paitsi iso, myös periaatteellisesti merkittävä, sillä ajatuksena on, että EU rahoittaisi paketin lainalla. Unionin perussopimuksessa lähtökohta on, että EU:n budjetti on tasapainossa, ja ajatusta lainarahoitteisuudesta on karsastettu. 

Euroopan yhteiselle ja mittakaavaltaan riittävälle elvytykselle on kuitenkin selkeä tarve, eikä EU:n budjetti nykyisellään riitä haasteeseen millään. Tästä seuraavaa velanoton probleemaa on komission ehdotuksessa huomioitu sillä, että tarkoitus on vahvistaa jatkossa myös tulopuolta uusilla tulonlähteillä. EU-slangissa puhutaan “omista varoista”.

Nykyisellään EU rahoittaa toimintansa bruttokansantuloon pohjalta jyvitetyistä jäsenmaksuista, tulleista ja sokerimaksuista EU:n ulkopuoliselle tuonnille (tämä sokerihomma tosin päättyi 2018), unionille tilitettävästä arvonlisävero-osuudesta ja muista sekalaisista tuloista, joihin lukeutuvat verot EU:n henkilöstön palkoista, sakot ja  vuokratulot ja muut vastaavat. Budjetista reilu kaksi kolmasosaa tulee jäsenmaksuista, tulleista ja ALV-osuudesta kummastakin tulee 12-15 prosenttia ja muutama loppuprosentti koostuu sitten muista tuloista, joita ei tarkalleen ottaen lasketa näihin “omiin varoihin”. Osuudet elävät vuosittain, ja kaikissa kerättävissä tuloissa on erilaisia korjauskertoimia ja tarkennuksia, joiden tarkka täysi hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatinee jonkinasteisen oman tutkintonsa. EU:n omille varoille on nykyisellään myös asetettu katto eivätkä ne saa ylittää 1,2 prosenttia koko EU:n bruttokansantulosta.

Jotta elpymiseen lasku saadaan kuitattua, tarvitaan uusia rahahanoja.

Jotta elpymiseen otettu, varsin perusteltu velka saadaan kuitattua, tarvitaan näiden tulojen ohelle siis uusia rahahanoja. Jo olemassa oleviin tulonlähteisiin on komissiossa kaavailtu päivityksiä ja selkeytyksiä, jotka nostaisivat tuloja parinkymmenen miljardin verran, mutta se ei vielä riitä. Paras vaihtoehto olisi tietysti tunnistaa sellaisia veroja ja maksuja, jotka paitsi tuottaisivat riittävästi, myös ohjaisivat Euroopan ja maailman kehitystä vähäpäästöiseen, ekologisesti kestävään ja tasa-arvoiseen suuntaan – kuitenkin niin, etteivät ne näivetä taloutta, ole helposti kierrettävissä tai kannusta siirtämään tekemisiä unionin ulkopuolelle.

Ilmasto- ja ympäristöpohjaiset tulot

Ilmaston näkökulmasta päästöpohjainen ratkaisu olisi tietysti ilmeisen perusteltu. EU:n tärkein ilmastopoliittinen työkalu on päästökauppa, jonka tulot jyvitetään tällä hetkellä jäsenmaille. Olisi oikeastaan loogista, että tulot ohjattaisiin unionille. Koko päästökaupan tulojen kokoluokka on noin 15 miljardia vuodessa. Komissiossa asiaa on valmisteltu niin, että jatkossa viidennes päästökaupan tuloista kerättäisiin EU:lle. Tämän haaste on se, että tämä tulo on suoraan jäsenmaiden nykyisistä budjeteista pois. 

Kokonaan uudenlainen tulonlähde olisivat hiilitullit EU:n ulkopuolisille tuotteille tai hiilivero päästökauppaa täydentämään. Hiilitullien avulla EU voisi huolehtia siitä, että sen omat ilmastotavoitteet eivät heikennä eurooppalaisten tuotteiden asemaa sisämarkkinoilla ja vivuttaa esimerkiksi Kiinaa vähentämään päästöjään. Idea on hyvä, mutta verkottuneessa maailmantaloudessa käytännössä mutkikas, ja huolena on, että paljon koneita ja laitteita vievä – ja siten teräksestä riippuvainen Suomi – kärsisi. Hiilitullien osalta suosittu ajatus onkin, että ne ovat parempi pelote kuin pysyvä keino. Hiilitulleilla kerättävien tulojen haarukka riippuu paljon yksityiskohdista, mutta mittakaava voisi olla kymmeniä miljardeja.

Eurooppalainen hiilivero voisi olla tehokas väline dekarbonisaatioon kannustamiseen ja päästökaupan ulkopuolisiin päästöihin tarttumiseen, mutta sitä olisi todennäköisesti tarpeen paikata reilun siirtymän mekanismeilla. Verossa olisi myös sovittamista nykyisiin kansallisiin ratkaisuihin.

Koko talouden kattavien päästöpohjaisten maksujen ohella keskustelussa ja osin valmistelussa on ollut erilaisia tarkemmin rajattuja maksuja. Komissio on valmistellut muoviveroa, joka kohdistusisi kierrättämättömään muovipakkausjätteeseen, ja arvoinut että sillä voisi kerätä 6,6 miljardia euroa vuodessa. Muovivero kuulostaa hyvältä ja oikeutetulta, mutta sen tarkan toteutuksen suhteen on oltava tarkkana. Muovinkäyttö pakkauksissa ei ole yksiselitteisesti paha tai huono asia, ja sen fiksulla käytöllä voidaan vähentää hävikkiä ja säästää materiaalia. Tärkeää on huomioida sekin, ettei biomassa muovin raaka-aineena tee yleispätevästi muovista ekologisesti kestävämpää.

Ympäristökuormaan pohjautuvien verojen ongelma on se, että erityisesti hiilipäästöjen osalta tavoitteena on ajaa päästöjä nopeasti alas ja lopulta nollaan.

Lentovero on toinen vaihtoehto kohdennetummaksi toimeksi. Euroopan sisäinen lentoliikenne on jo päästökaupan piirissä, mutta lentokoneet tuuttavat päästöt ylemmäs ilmakehään ja lentoliikenne nauttii suotuisaa verokohtelua, joten lisätoimia on helppo perustella. Päästöpohjainen lentoverotus olisi Euroopan tasolla kilpailunäkökulmasta kansallista parempi, mikä sekin puoltaa EU-tason instrumenttia. Lentoveroista voisi EU:n kassaan kilahtaa 4-5 miljardia vuodessa.

Ympäristökuormaan pohjautuvien verojen ja maksujen ongelma on tietysti se, että erityisesti hiilipäästöjen osalta tavoitteena on ajaa päästöjä nopeasti alas ja lopulta nollaan. Näin ollen ne eivät ole pitkällä aikavälillä fiskaalisesti kestäviä, kun verotettava toiminta toivottavasti vähenee jatkuvasti. Elpymisrahaston osalta toki on – ainakin periaatteessa – väliaikaisesta rahoituksen tarpeesta, joten hyvin aikataulutettuna tämä vähenevä kertymä ei välttämättä ole ongelma.

Euroopan komissio muuten julkaisi tässä koronan varjossa uuden biodiversiteettistrategian, jossa on erinomaisia tavoitteita. Strategiassa muun muassa linjataan, että vähintään 30 prosenttia EU:n maa-alueista ja 30 prosenttia merialueista olisi suojeltava. Tätä tavoitetta tukeva EU-tason verotus olisi tutkimisen arvoinen asia. Voisiko esimerkiksi jäsenmaiden maankäyttöön kohdistaa veron? 

Muut verot

Ympäristölle haitallinen toiminta ei tietenkään ole ainut mahdollinen tulonlähde. Yritysverotus ei ole pysynyt perässä digitalisaation ja alustatalouskehityksen edetessä, ja ongelma ylittää rajat. Eurooppalaista digiveroa ollaan jo valmisteltukin niin, että se kohdistuisi verkkomainontaan, verkkokaupan välitysalustoihin ja käyttäjädatan myyntiin ja rajautuisi suuryrityksiin. Rajat ylittävän digitaalisen liiketoiminnan verotuksen päivitykselle on tarve joka tapauksessa, vaikkei mitään koronapakettia olisikaan.

Rajat ylittävän digitaalisen liiketoiminnan verotuksen päivitykselle on tarve joka tapauksessa.

Uudessa tilanteessa nostaa päätään myös vuosituhannen vaihteen globalisaatiokritiikkojen suosima Tobinin vero, eli valuutansiirtovero – tai laajemmin tulkittuna finanssitransaktioihin yleisesti kohdistettu vero. Tällaisella verolla olisi tarkoitus vähentää spekulointia ja volatiliteettia finanssimarkkinoilla, vakauttaa talousjärjestelmää ja parantaa voittojen ja riskien jakautumisen oikeudenmukaisuutta. Vastustajat näkevät, että hyödyt jäisivät vähäisiksi, sääntely johtaisi lähinnä sen kiertämiseen ja talouden tehokkuus ja kyky sopeutua muutoksiin kärsisi. EU:ssa finanssitransaktioveroa on valmisteltu jo kymmenisen vuotta halukkaiden maiden parissa, ja arviot tuloista ovat kymmenien miljardien luokkaa. Suhtaudun ainakin itse varsin avoimesti tällaisten finanssiverojen kehittämiseen, mutta vaikutusten arvioiminen on kaukana yksinkertaisesta.

Myös omaisuusveroa, tuloveroa ja veroa säästöille on ehdotettu osaksi ratkaisua. Yksityiskohdista riippuen nämä voisivat olla ihan kannatettaviakin ratkaisuja, mutta EU:lla ei käsittääkseni ole valmiita rakenteita laajaan henkilöverotukseen, ja jäsenmaissakin verohallinto lienee vaihtelevaa. Verotettavat suureet pitäisi siis jollain tapaa koostaa jäsenmaatasolle, ja se tuskin on aivan yksinkertaista.

Yksi verotuksen kohde voisi olla myös puolustusteollisuus. EU-maiden puolustukseen käyttämä summa on samaa mittaluokkaa kuin Kiinan ja Venäjän kulutus yhteensä. Vaikka suora vertailu on vaikeaa, on varsin selvää, ettei Euroopan puolustusta voi ainakaan erityisen kustannustehokkaaksi väittää. Osin syynä on kansallinen kotiinpäin vetäminen puolustusteollisuudessa ja haluttomuus etsiä synergioita tosissaan. Vuonna 2013 europarlamentin tutkimuspalvelu EPRS arvioi, että tämä “eurooppalaisuuden puute” maksaa EU:ssa 26 miljardia euroa vuodessa. Tähän voisi puuttua maltillisella puolustusverolla, joka kohdistuisi Euroopan tasolla päällekkäisiin ratkaisuihin. Riskinä on tietysti kansallisen tai Euroopan tason puolustuksen suorituskyvyn heikentäminen, johon ei tässä ajassa ole varaa, eli tämäkään asia ei ole yksioikoinen.

Lopuksi

Eurooppalaista suuren mittakaavan elvytystä tarvitaan, ja käytännössä se vaatii jonkinlaista velkaa. Tämän velan paikkaamiseksi tarvitaan unionille uusia tulonlähteitä. Selkeä ajatus maksumekanismista ja -aikataulusta vahvistaisi ymmärtääkseni myös EU-lainanoton juridista pohjaa. 

Pitkällä aikavälillä ja suurempia omia varoja EU:lle hankittaessa voi tulla eteen tarve perussopimusten päivittämiselle.

Tästä näkökulmasta on harmillista, ettei uusien tulonlähteiden suunnittelussa ole päästy vielä kovin pitkälle, vaan komission esitykset ovat pääasiassa asteittaisia parannuksia ja muutoksia nykytilaan. EU:n uudet tulonläheet ovat joka tapauksessa poliittisesti pitkässä puussa jo senkin takia, että ne vaativat jäsenmaiden yksimielistä päätöstä, joten tässä olisin kaivannut komissiolta rohkeampaa otetta. Toki merkittävien muutosten osalta on paikallaan punnita mahtuvatko ne nykyisen EU:n perussopimuksen raameihin. Komission nyt ehdottamat omien varojen hankkimiseen liittyvät hankkeet ovat ainakin komission varapuheenjohtajan mukaan perussopimusten mukaisia.  Pitkällä aikavälillä ja suurempia omia varoja EU:lle hankittaessa perussopimusten päivittäminen voi kuitenkin tulla eteen.

Vahva EU tarvitsee kestävän tulopohjan, ja oikein toteutettuna tulojen kerääminen voi itsessään ohjata Eurooppaa ja koko maailmaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämmälle polulle. Parhaat kohteet EU-verotukselle olisivat sellaisia, jotka tukisivat näitä tavoitteita, osuisivat ongelmiin, joihin kansallisesti on vaikea puuttua, olisivat alueellisesti oikeudenmukaisia ja noudattaisivat mahdollisimman hyvin EU:n toimivaltajakoa. Samalla kun puolin ja toisin perustellaan tai kauhistellaan velkaelvytystä, olisi paikallaan keskustella enemmän myös siitä, miten EU:n rahoitusta olisi tarpeen kehittää.

Euroverokarhu tähyilee sopivia kohteita. Kestävä ja riittävä tulopohja on osa EU:n toimintakykyä, joten EU-verotusta kannattaa arvioida avoimin mielin.