Vähähiilisen siirtymän osalta tarvitaan tukea investointeihin, ei olemassa olevan toiminnan pyörittämiseen. Pistemäiset tuet eivät ole tehokas keino kilpailukyvyn turvaamiseen.

Suomessa tuetaan julkisin varoin yrityksiä monin tavoin. Yksi niistä on niin sanottu päästökauppakompensaatio, eli kompensaatiotuki, jonka tarkoituksena on kompensoida tietyille teollisuuden toimialoille päästökaupan takia mahdollisesti kohonnutta sähkön hintaa. Kun koko päästökaupan ideana on ohjata päästöjen vähentämiseen nostamalla päästöjen hintaa, ajatus vaikuttaa tietysti aika pöljältä. 

Pohjalla on kuitenkin ajatus siitä, että EU:n päästökaupan piirissä jotkut hiilivuodolle alttiit toimialat kilpailevat globaaleilla markkinoilla, joilla niiden kilpailijoilla ei ole vastaavia sähkön hinnan noususta aiheutuvia kustannuksia. Näinpä EU on sallinut kohdennetun tuen tätä paikkaamaan, ja tällainen tuki on Suomessa ollut nykymuodossaan käytössä vuodesta 2016. Kompensaatio on käytössä useassa muussakin maassa, mutta esimerkiksi Ruotsi ei ole ottanut sitä käyttöön. Sen sijaan Ruotsissa on viety sähköverotus EU:n minimiin – fiksu ratkaisu, joka onneksi on nyt edessä täälläkin.

Ilman erillisiä päätöksiä tuki päättyy vuonna 2021.

Tuki perustuu perustuu siis täysin tuotantolaitosten sähkön kulutukseen, ja sitä myönnetään vain suurille (yli 1 GWh vuosikulutus) sähkönkäyttäjille. Tukisumma pohjautuu menneiden vuosien toteutuneeseen sähkönkulutukseen, jota arvioidaan joko tuotteen tonniperusteisen tuotannon tai tuotannon sähkönkulutuksen perusteella. Tuen perusta on nykytilanteessa sikäli erikoinen, että Suomessa sähkö on jo kohtuullisen vähäpäästöistä ja sen hintaa vatkaavat paljolti muut tekijät kuin päästöoikeuksien hinta. 

Vuosittain kompensaatiotukea saa Suomessa 50-60 laitosta ja monilla yrityksillä on useampia tukea saaneita laitoksia. Enimmillään tukea maksetaan vuosina 2017-2021 231 miljoonaa euroa, eli vuositasolla kulu on muutamia kymmeniä miljoonia. Tarkasteluvuoden päästöoikeuden hinta vaikuttaa tuen määrään, mikä selittää merkittävän eron päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatiotuen talousarvioerissä eri vuosina. 

Päästökauppakompensaatio on nyt katkolla, tai oikeammin päättymässä. Järjestelmä on sidottu päästökauppajärjestelmän kolmanteen jaksoon niin, että viimeiset kompensaatiot maksetaan 2021. Ilman erillisiä päätöksiä tuki siis päättyy, ja hyvä niin. Hallitusohjelmassa linjataan, että päästökauppakompensaation jatkosta päätetään osana yritystukien tarkastelua. Jos linjana on, että tukien on oltava tarkoituksenmukaisia, kompensaatiotuki ei tällaisenaan ansaitse jatkoa.

Päästökauppakompensaatiossa on monia ongelmia. Tuki on käytännössä suora tulonsiirto veronmaksajilta teollisuuden omistajille, eikä sillä ole suoria positiivisia kansantaloudellisia tai ilmastollisia vaikutuksia. Tuki kohdistuu suuryrityksille, jolloin ne saavat kilpailuetua pienempiin yrityksiin nähden, mikä vääristää kilpailua ja hidastaa talouden uudistumista. Tuella ei myöskään ole havaittua vaikutusta yritysten lyhyen aikavälin kustannuskilpailukykyyn. Päästökaupalla itsellään kun ei ole tutkimusten perusteella ollut merkittäviä havaittavia kielteisiä vaikutuksia yritysten kilpailukykyyn, eli päästökaupan kompensaatio on tässäkin valossa tarpeeton tuki. Päästökauppakompensaation ongelmia ovatkin tuoneet esille niin tutkijat kuin Työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehetkin.

Jos ja kun suomalaisen raskaan teollisuuden kilpailukykyä halutaan yleisesti parantaa, ei sitä kannata tehdä tällaisella veivauksella, vaan suunnitella politiikkatoimet sen tavoitteen perusteella erikseen. Kannustava verotus, toimivat työmarkkinat, osaava työvoima ja selkeä ja ennakoitava sääntely-ympäristö ovat pistemäistä tukea parempia. Energian hinnan kannalta keskeistä on kaiken aidosti vähäpäästöisen sähkön ja lämmön tuotannon vauhdittaminen. Teollisuuspolitiikan strategisempi pohdinta on oikein tervetullutta, mutta sitä ei kannata rakentaa saavutettujen etujen pohjalle.

Jos suomalaisen raskaan teollisuuden kilpailukykyä halutaan yleisesti parantaa, ei sitä kannata tehdä tällaisella veivauksella.

Tutkimusnäyttö tähänastisesta hiilivuodosta EU:n ulkopuolelle on vähintäänkin ristiriitaista (ks. esim.  Naegel & Zaklan, 2019 – “We find no evidence that the EU ETS caused carbon leakage.“), vaikka intuitiivisesti ilmiö tuntuukin selkeältä ja toki päästökaupan hintojen noustessa riski saattaa olla olemassa. Jos suomalaista ja eurooppalaista teollisuutta halutaan puolustaa löyhän ilmastopolitiikan maiden kilpailulta, on hiilitullien kaltainen, kaikkia koskettava työkalu epätasaisesti jaettua tukea parempi instrumentti. Ja siis tietysti päästöjen kannalta on fiksumpaa vyöryttää ohjausta myös rajojensa ulkopuolelle kuin vesittää omaa politiikkaa. 

Euroopan tasolla käsillä on tietysti peliteoreettinen ongelma. Kun niin moni muukin EU-maa tätä kompensaatiota harrastaa, eikö meidänkin kannata? Uskallan väittää, että ei. Samalla rahalla voi saada aikaan enemmän, jos tuetaan uusiutumista ylläpitämisen sijasta. Teollisuus kautta linjan on valtavan ja väistämättömän murroksen edessä. Päästöistä on päästävä, mikä tarkoittaa fossiilienergiasta luopumista ja raaka-aineiden käytön ja kierron tehostamista. Sähköistämisellä on tässä suuri merkitys, ja moni tuotantoprosessi menee osin tai kokonaan uusiksi. Toimien mittakaava ja tarvittava nopeus tarkoittaa sitä, ettei pelkkä markkinaohjaus riitä. Yrityksiä on siis paikallaan tukea tässä urakassa, mutta tuki pitää suunnata teknologioiden kehittämiseen, pilotoimiseen ja skaalaamiseen – siis investointeihin ja uusiin ratkaisuihin ylläpitämisen sijasta. Jos päästökauppakompensaatiota päätettäisiin jatkaa, tulisi jollain tavalla varmistua siitä, että tuki todella vauhdittaa välttämättömiä dekarbonisaatioinvestointeja pelkän geneerisen kädenojennuksen sijaan. Fiksumpaa ja varmempaa on sitoa yritysten tukeminen suoraan siihen, mitä halutaan ja tarvitaan.

Päästökauppakompensaatio on siis perustellusti tullut tiensä päähän. Luonnollisesti kompensaatiotuista hyötyvät yritykset ovat eri mieltä, ja moni päättäjäkin on peukuttanut jatkoa. Kurjien yritysuutisten valossa tällaisen tuen jatkaminen voikin tuntua hyvältä idealta, mutta tarkemmin ajateltuna perustelut ontuvat. Valtiontalouden kehyksessä ei tähän ole varattu senttiäkään vuoden 2021 jälkeen, joten jatkaminen vaatii joistakin muista menoista karsimista. Vihreänä elvytyksenä tai tulevaisuusinvestointina ei tukea nykymuodossaan voi perustella.

ps. Päästökauppakompensaatio on vain yksi energiaan kytkeytyvistä yritystuista. Koko savottaa perkaa hienosti tämä Osmo Soininvaaran kirjoitus.

Kompensaatiotukea saavat mm. massan- ja paperinvalmistus sekä metalliteollisuus. Tuore tieto Kaipolan paperitehtaan sulkemisesta ei muuta sitä, ettei kompensaatiotuki ole erityisen toimiva tai perusteltu tapa tukea suomalaista teollisuutta.

(Alkuperäinen kuva: @veeterzy/unsplash.com)

(Julkaistu Lapin kansassa 13.8.2020)

Urpo Alatalo väitti mielipidekirjoituksessaan 8.8. vihreiden uhkailleen hallituksesta lähtemisellä, jollei hallitusohjelmassa linjattua ilmastopolitiikkaa tiukenneta. Tosiasiassa mitään tällaista uhkailua ei ole ollut, vaan vihreät ovat nimenomaan korostaneet hallitusohjelmassa linjattujen ilmastotavoitteiden noudattamista. Tärkein tavoite on hiilineutraali Suomi vuonna 2035, johon ovat sitoutuneet luonnollisesti kaikki hallituspuolueet. Kaikkia tavoitteen vaatimia toimia ei ollut tarkoituskaan linjata hallitusohjelmassa. Toki myös useita tarkempia keinoja mainitaan ohjelmassa – yhtenä niistä turpeen energiakäytön puolitus vuoteen 2030 mennessä. Mielikuva pienestä vähemmistöstä uhkailemassa suurta enemmistöä on outo siksikin, ettei yksikään puolue Suomessa edusta äänestäjien enemmistöä. Jokainen hallituspuolue on osaltaan asettanut hallitustyölle ehtoja, joita hallitusohjelma sitten heijastelee kokonaisuutena.

Suomen on ehdottomasti syytä olla kärkijoukoissa torjumassa ilmastonmuutosta. Maailmanlaajuinen vähähiilinen siirtymä on edellytys tulevaisuuden hyvinvoinnille, ja meidän on syytä kantaa oma vastuumme kiireellisen ilmastokriisin ratkaisemisessa. Osaavana, mutta olosuhteiltamme sopivan haastavana maana meillä on hyvät edellytykset kehittää ja monistaa kestäviä ratkaisuja, joille on maailmalla nyt ja tulevaisuudessa aivan valtava kysyntä. Ajatus siitä, että olemme liian pieni maa, on erikoinen, kun edessä on kaikkia koskettava globaali haaste. Tällä päättelyllä koko maailman voi jakaa viiden miljoonan ihmisen kokoisiin osioihin, ja todeta ettei kenenkään kannata tehdä mitään. Tosiasiassa kaikkien panosta tarvitaan. On kuitenkin keskeistä, että vähähiilisen siirtymän oikeudenmukaisuudesta pidetään huolta sekä maiden sisällä että niiden välillä.

En tiedä, mihin Alatalo pohjaa tietonsa siitä, että vihreät ovat sopimattomia koko kansaa koskeviin johtotehtäviin. Suosittelen kuitenkin avartamaan omaa maailmankuvaa.

Atte Harjanne

Kansanedustaja, Helsinki