(Jätetty eduskunnan puhemiehelle 23.2.2021)

(Yhteiskirjoitus Tiina “Tinsku” Mikkosen kanssa, julkaistu Aamulehdessä 24.2.2021)

Vetovoimaista ja ekologista kaupunkia ei synny itsestään, vaan se vaatii aktiivista kaupunkipolitiikkaa.

Koronapandemia on herättänyt hajauttamisen ja aluepolitiikan kannattajissa toiveita siitä, että kaupunkien kasvun aika on ohi. Tosiasiassa Suomen kaupungistumiskehitys jatkuu edelleen, ja se on hyvä uutinen niin Suomen talouden kuin ilmaston ja luonnonkin kannalta. Kaupungit vetävät ihmisiä puoleensa: suurin osa suomalaisistakin haluaa ja valitsee asua kaupungissa. Kaupungit lisäävät ihmisten kohtaamisia, mikä ruokkii luovuutta ja innovaatioita. Samalla tiiviissä kaupungissa liikkuminen ja asuminen on tehokasta, mikä mahdollistaa ekologisesti kestävän kehityksen, kun energiaa kuluu vähemmän ja tilaa jää luonnolle.

Kaupungit vetävät edelleen ihmisiä puoleensa.

Vetovoimaista ja ekologista kaupunkia ei kuitenkaan synny itsestään, vaan se vaatii aktiivista kaupunkipolitiikkaa. Erityisen tärkeässä roolissa ovat tiivis kaupunkirakenne, riittävä asuntorakentaminen, segregaation torjunta, kattava joukkoliikenne, kävelyn ja pyöräilyn edellytykset sekä kaupunkivihreydestä ja lähiluonnosta huolehtiminen.Lisäksi kestävän kaupungin energiantarpeeseen on vastattava päästöttömällä, pääosin polttoon perustumattomalla tuotannolla.

Kestävä kaupunkipolitiikka on nousussa Suomessa. Helsingin ohella Tampere on tästä hyvä esimerkki. Raitiovaunun rakentaminen, asemanseudun kehittäminen ja Hiedanrannan asumisen, yritykset ja lähiluonnon yhdistävä alue, samoin kuin geolämpöhankkeiden valmistelu ovat osoituksia oikeasta suunnasta. Ei olekaan yllätys, että juuri Tampere houkuttelee muuttajia. Kestävän kaupungin sapluunaa kannattaa hyödyntää muuallakin. Samalla kun vetovoimaiset kaupungit kilpailevat keskenään, niiden menestys hyödyttää koko maata.

Valmista ei silti vielä ole. Kaupunkipolitiikka kaipaa vielä lisää rohkeutta ja vauhtia. Ilmastokriisin ja luontokadon torjumiseen on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota erityisesti kaupunkien energiapolitiikassa sekä viheralueiden ja -käytävien kaavoituksessa. Kaupunkien kasvu on erinomainen asia, mutta vain jos se on kestävällä pohjalla.

Tiina Mikkonen

kuntavaaliehdokas (vihr.), Tampere

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Lämmitys, liikenne ja sähkö ovat kaupungin suurimmat päästölähteet, eikä epäsuoriakaan päästöjä saa unohtaa.

Kunnallinen päätöksenteko on keskeinen ilmastopolitiikan foorumi. Asuminen ja liikenne ovat merkittäviä päästölähteitä, ja näitä ohjaavat päätökset ovat isosti kuntien käsissä. Julkisilla hankinnoillaan kunnat voivat vivuttaa kestävää siirtymää. 

Helsinki asetti kuluvan valtuustokauden aluksi kaupunkistrategiassaan tavoitteen olla hiilineutraali 2035*. Tavoitetta edistämään valmisteltiin sittemmin 147 toimenpiteen toimenpideohjelma, jonka etenemistä voi seurata erinomaisen Ilmastovahti-palvelun avulla. 

Helsingin päästöt eivät tällä valtuustokaudella ole kuitenkaan erityisesti laskeneet. Vuosien 2019 ja 2016 välillä päästöt putosivat 4,4 %. Lämmin koronavuosi 2020 tullee toki näkymään selkeänä pudotuksena, mutta sen taustalla ei tietenkään ole sellainen rakenteellinen ja pysyvä päästövähennys, jota pitäisi tavoitella. 

Tällainen päästökehitys ei sinänsä kerro epäonnistumisesta. Tällä kaudella on tehty monia päätöksiä ja linjanvetoja, jotka kokonaisuudessaan vähentävät päästöjä, vaikkeivät välttämättä heti näy. Tärkeintä kehitystä on ollut tiiviin raidekaupungin kaavoittaminen ja rakentaminen ja kävelyyn ja pyöräilyyn panostaminen. Vuosittaisia päästöjä katsoessa onkin tärkeää muistaa, että Helsinki kasvaa. Asukasta kohden hiilipäästöt ovat Helsingissä nyt yli 40 % pienemmät kuin 1990-luvulla.

Asukasta kohden hiilipäästöt ovat Helsingissä nyt yli 40 % pienemmät kuin 1990-luvulla.

Siitä ei silti pääse mihinkään, että hiilineutraalisuuteen on vielä matkaa ja päästöt on saatava nimenomaan absoluuttiseen laskuun. Seuraavan valtuuston onkin siis paitsi jatkettava kestävän kaupungin rakentamista, myös kiihdytettävä tahtia. Tätä savottaa on paikallaan avata sen suhteen, mistä kaupungin päästöt syntyvät. On paikallaan käydä läpi Helsingin suurimmat päästölähteet ja se, mitä niihin tarttuminen vaatii.

1. Hiilen hallitsema lämmitys: 57 % päästöistä

Helsingin ilmastopolitiikassa ei voi ohittaa lämmityksen merkitystä. Lämmityksen päästöistä suurin osa liittyy kaukolämpöön, joka yksin kattaa yli puolet (52 %) päästöistä. Syynä on tietysti hiileen (56 %) ja maakaasuun (32 %) nojaava tuotanto. Kaukolämmön tuotantopaletti muuttuu ratkaisevasti jo nykyisillä päätöksillä. Hanasaaressa hiilenpoltto loppuu kaupungin omasta päätöksestä jo vuoteen 2024 mennessä, kansallisesti kivihiilestä tulee laitointa vappuna 2029. 

On tärkeää, että biomassan rooli jää mahdollisimman pieneksi ja väliaikaiseksi.

Hiilestä on hienoa päästä eroon, mutta sen korvaaminen biomassalla on ilmastolle ja luonnolle erittäin vahingollista, vaikka paperilla päästöt putoaisivatkin. Siksi on tärkeää, että biomassan rooli jää mahdollisimman pieneksi ja väliaikaiseksi. Nykyinen valtuusto on ollut kiitettävän kriittinen biomassaa kohtaan, mutta haasteena on se, että nykyinen kansallinen ja eurooppalainen lainsäädäntö suosii vahvasti biomassan asemaa, ja kaukolämmöstä vastaava Helen on markkinoilla toimiva yritys.

Biomassan roolia on kuitenkin jo onnistuneesti kavennettu, ja Hanasaarta korvaamaan on rakennettu ja valmisteilla polttoon perustumattomia ratkaisuja, kuten Katri Valan lämpöpumppaamon laajentaminen ja Mustikkamaan lämpövarasto. Kaupunki puolestaan on skarpannut maalämmön ja muun pienemmän mittakaavan hajautetun tuotannon edellytyksiä. Energiatehokkaalla rakentamisella ja energiarempoilla saadaan pienennettyä lämmöntarvetta tuntuvasti. Ilmaston lämpeneminenkin näkyy lämmöntarvetta, vaikka tämän talven pakkaset muistuttavat, etteivät vuodet ole veljiä keskenään.

Salmisaaren hiiltä ja Vuosaaren kaasua ei näillä ratkaisuilla silti korvata millään. Siksi kaupunki käynnisti Helsinki Energy Challenge -projektikilpailun, jossa etsitään uusia tapoja lämmittää kaupunki kestävästi. Skaban tulokset saadaan maaliskuussa, ja odotan niitä innolla. Kisa veti niin paljon osallistujia, että finalistiehdokkailla on varmasti tarjota monia kelpo ratkaisuja Helsingin ja muiden kaupunkien käyttöön.

Uutta fysiikkaa kisasta ei kuitenkaan ole tulossa ulos. Käytännössä kaupungin voi lämmittää päästöttömästi erilaisilla lämpöpumpuilla tai varastoilla, erilaiset hukkalämmöt mukaanlukien, geolämmöllä, suoraan sähköllä, synteettisillä polttoaineilla tai ydinvoimalla. Riittävään mittakaavan hukkalämpöä taitaa olla käytännössä tarjolla vain Kilpilahden öljynjalostamosta, jonne on harmillisen pitkä matka ja toki ratkaisu kytkisi kaupungin lämmityksen riippuvaiseksi fossiilisesta öljynjalostuksesta. 

Itse pidän edelleen pienydinvoimaa teknisesti parhaana vaihtoehtona kaupungin lämmittämiseen. Tiellä on edelleen jäykkä lainsäädäntö, jonka päivittäminen tarvitsisi kipeästi vauhtia. Kaupunki ei lakeja säädä, mutta Helsingin ja Helenin kannattaisi laittaa isosti paukkuja paremman lain lobbaamiseen. Pilotoinnin voisi hyvin aloittaa nykyisenkin lain puitteissa.

2. Autoista riippuvainen liikenne: 24 % päästöistä

Lämmön jälkeen seuraavaksi suurimman siivun päästöistä aiheuttaa liikenne, jonka päästöistä henkilöautot kattavat noin puolet. Autojen päästöihin voi puuttua kahdella tavalla: Vähentämällä autoilua ja vaihtamalla autojen käyttövoimia. 

Käytännössä molempia tarvitaan väistämättä, ja samalla saadaan parempaa kaupunkia. Autoilun määrään puree tiiviin raidekaupungin rakentaminen ja pyöräilyinfraan panostaminen. Lisäksi on tärkeää hinnoitella autoilun haitat oikeudenmukaisesti: Autot vaativat paljon tilaa, joka on muusta käytöstä pois. Siksi pysäköinnin on syytä olla markkinaehtoista sekä rakentamisen että hinnoittelun osalta. Ruuhkamaksut on paikallaan ottaa käyttöön kunhan ne salliva laki saadaan valmisteltua ja voimaan. Kävelykeskustan laajentaminen kannattaa jo ihan keskustan viihtyisyyden ja vetovoimankin kannalta.

Sähköautoissa kehitys näyttää lupaavalta.

Kokonaan ilman autoja ei kaupunki silti tietenkään pyöri. Kaupunkirakenne ei muutu hetkessä, ja moni tarvitsee autoa arjessaan. Siksi autoliikenteen sähköistämistä on syytä tukea erilaisin kannustimin ja informaatiota tarjoamalla. Tältä osin kehitys näyttää kyllä vuosi vuodelta lupaavammalta. Kun hiilineutraalisuusohjelmaa laadittiiin 2018, oli taustaoletuksena, että ilman erillisiä toimenpiteitä autokannasta on vuonna 2035 14 % sähköisiä, plugarit mukaanlukien. Tavoitteena on toimenpiteillä nostaa tuo osuus 30 prosenttiin. Tämän päivän lukujen valossa on enemmänkin niin, että kaupungin pitäisi erikseen yrittää estää sähköautoja, jotta tuota tavoitelukua ei saavuteta. Myös joukkoliikenteessä sähköbussit etenevät vauhdilla. 

3. Koko ajan tarpeellisempi sähkö: 14 % päästöistä

Päästötilastoissa kulutussähkön osuus Helsingin päästöistä on 14 % (suora sähkölämmitys on laskettu tässä osaksi lämmitystä). Tämä on kuitenkin sikäli kirjanpidollinen luku, että sähkön päästöt lasketaan todellisen kulutuksen, mutta valtakunnallisen päästökertoimen mukaan. Tämä on tietysti ihan oikein, sillä tosiasiassa verkosta tulee samaa sähköä kaikille. 

Helsingin suhde sähköön muuttuu kaukolämmön muutoksen myötä. Nyt hiiltä ja kaasua poltetaan Hanasaaren, Salmisaaren ja Vuosaaren CHP-voimaloissa, joista saadaan lämmön ohella sähköä – se on fiksua, sillä tällöin hyötysuhde on erinomainen. Nämä korvaava tuotanto joko suoraan kuluttaa sähköä (lämpöpumput ja -varastot, mukaan lukien geolämpö) tai ei tuota sitä (biolämpölaitokset ja ydinvoima). CHP sinänsä onnistuu bioenergialla tai ydinvoimalla, mutta todennäköisesti pelkkä lämmöntuotanto on taloudellisempaa. Lämmityksen ohella liikenteen ja teollisuuden sähköistyminen lisää sähkön tarvetta entisestään.

Helsingissä siis kulutetaan jatkossa enemmän ja tuotetaan vähemmän sähköä.

Helsingissä siis kulutetaan jatkossa enemmän ja tuotetaan vähemmän sähköä. Tämä on ihan perusteltua, sillä sähköä voi helposti kuskata pidempääkin, eikä sitä tarvitse tai oikeastaan mahdukaan tuottamaan Helsingin alueella erityisen hyvin. Kattopintoja kannattaa toki hyödyntää aurinkosähkön tuotantoon. Tuulivoimaa mahtuisi merelle, mutta esteenä on yhteensovittaminen maanpuolustukselle kriittisen tutkatoiminnan kanssa. 

Suomen sähköverkossa kulkeva sähkö puhdistuu päästöistä koko ajan, kun tuulivoiman osuus kasvaa ja kun uudet ydinvoimalat saadaan verkkoon. Ongelma tosin tässäkin on nollapäästöiseksi oletettu bioenergia. Mitenkään automaattista kehitys ei kuitenkaan ole, se vaatii päästöttömiä investointeja, ja sähkön tarve kasvaa myös Helsingin ulkopuolella. Sähkön suhteen Helsingin ilmastopolitiikassa korostuukin vastuullisuus ja kokonaiskuvan ymmärtäminen. Jos ja kun täällä lämmitystä sähköistetään, on syytä muistaa ettei sähkö tule töpselistä. Siksi Helsingin on vaikutettava sen puolesta, että edellytykset päästöttömän sähköntuotannon kehittämiseen ovat kunnossa myös kaupungin rajojen ulkopuolella.

4. Kovin pieneksi jäävä kaikki muu: 5 %

Lämmityksen, liikenteen ja kulutussähkön lisäksi päästöjä syntyy Helsingissä muun muassa teollisuudessa ja työkoneissa, maataloudessa ja jätteiden käsittelyssä. Näiden osuus koko kaupungin päästöistä on pieni, mutta ei täysin merkityksetön. Oikeudenmukaisuuden ja signaalivaikutuksen takia myös näissäkin puuhissa on syytä kiinnittää päästökehitykseen huomiota.

5. Vaikeammin mitattavat epäsuorat päästöt

Tosiasiassa Helsingin päästötilastoissa näkyy vain osa kaupungin ja kaupunkilaisten päästöistä. Päästöluvut sisältävät kaupungin rajojen sisällä syntyvät päästöt ja sähkön osalta kaupungin sisällä tapahtuvan sähkönkulutuksen päästöt. Kun huomioidaan kaupungin ja kaupunkilaisten kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ovat kokonaispäästöt ainakin tuplasti suuremmat.

Olisi itsensä huijaamista unohtaa mittavat epäsuorat päästöt.

Näiden niin sanottujen scope 3 -päästöjen osalta kirjanpito on huomattavasti kaupungin sisällä syntyviä päästöjä monimutkaisempaa, ja niissä painottuvat enemmän yksilöiden kulutusvalinnat. Siksi on perusteltua, että kaupungin ilmasto-ohjelma keskittyy suoriin päästöihin. Olisi kuitenkin itsensä huijaamista unohtaa mittavat epäsuorat päästöt.

Kaupunki voi kannustaa ja ohjata asukkaita ja yrityksiä vähäpäästöisempiin valintoihin monin tavoin. Kaupunkikonsernin julkiset hankinnat tarjoavat ison muskelin paremman maailman vivuttamiseen. Helsinki hankkii tavaroita ja palveluita noin 2,5 miljardilla eurolla vuosittain. Ilmasto- ja kestävyyskriteerien avulla kaupunki voikin luoda kysyntää ja markkinoita kestävälle bisnekselle. Yksittäisten kilpailutuskriteerien avulla tässä konsernitason strateginen ohjaus ja tavoitteet ovat tarpeen – esimerkkinä näistä tällä kaudella hyväksytty tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä.

Erilaisia ilmasto- ja ympäristökriteereitä hyödynnetään toki paljon jo nykyisin, ja tänä päivänä on tyypillistä, ettei se välttämättä edes nosta hintaa. Kriteerien osalta on kuitenkin syytä olla tarkkana ja huolehtia, että ne asetetaan tiede eikä imago edellä. Uusiutuvan energian sijaan pitää vaatia vähäpäästöistä, luomun tai lähiruuan sijaan ekologisesti kestävää ruuantuotantoa.

Lopuksi

Helsingin hiilineutraalisuustavoite vuodelle 2035 on hyvä, ja siitä on syytä pitää tinkimättömästi kiinni. Vaikka tavoitevuoteen on 14 vuotta aikaa, tehdään ensi valtuustokaudella taas valtavasti ratkaisevan tärkeitä päätöksiä, jotka joko edistävät tai haittaavat tuon tavoitteen saavuttamista. Ilmastopolitiikka on monin osin win-win-politiikkaa, jolla saadaan myös viihtyisämpää, tasa-arvoisempaa ja terveellisempää kaupunkia. Ilmastopäätöksenteon vaikuttavuudesta, tiedepohjaisuudesta ja oikeasta fokuksesta on tärkeä pitää huolta myös ensi kaudella. Lisäksi  päästövähennyksiin tähtäävän politiikan rinnalla tarvitaan nykyistä vahvempaa luonnon monimuotoisuuden huomioimista.

Kylmä talvi on omiaan muistuttamaan, että kaupunki tarvitsee lämpöä jatkossakin. Se pitää kuitenkin tuottaa päästöttömästi esimerkiksi pienydinvoimalla.

* Tosiasiassa tavoitellaan 80 % päästövähennystä, ja loput on tarkoitus kompensoida. Tämä on vallalla oleva käytäntö kuntatasolla, joka tulee ns. Hinku-kriteereistä (https://www.hiilineutraalisuomi.fi/fi-FI/Hinku/Hinkukriteerit)

Työtä ja vientieuroja tietävistä biotalousinvestoinneista olisi helpompi iloita, jos kansallinen ja kansainvälinen ilmasto- ja luontopolitiikka olisivat globaalien haasteiden vaatimalla tasolla.

Tällä viikolla uutisoitiin Metsä Groupin päätöksestä rakentaa Kemiin uusi sellutehdas. 1,6 miljardin euron investointi on suurin suomalaisen metsäteollisuuden historiassa. Tehtaan on määrä valmistua 2023 ja Kemin vanha sellutehdas menee sitten samalla säppiin.

Vientituloja tehtaan pitäisi tuottaa puoli miljardia vuodessa ja työtä syntyy erityisesti rakentamisen ja hankintaketjujen kautta. Investointi onkin ilouutinen kapean taloudellisesti tarkasteltuna, mutta mitä se tarkoittaa ilmaston tai luonnon kannalta? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Toki teollinen toiminta aiheuttaa väistämättä haittaa ympäristölle, mutta itse elelen mieluummin teollisessa yhteiskunnassa kuin maakuopassa.

Sellutehtaan kaavaillaan käyttävän vuosittain noin 7,6 miljoonaa kuutiometriä puuta eli 4,5 miljoonaa kuutiota enemmän kuin nykyinen tehdas ja pääosan puusta on tarkoitus tulla Suomesta. Vuosittaiset hakkuumäärät Suomessa vaihtelevat, mutta ovat viime vuosina liikkuneet 50-70 miljoonassa kuutiossa. Kemi haukkaa siis hakkuista ihan merkittävän ja kasvavan osan, ja osuus pelkästä kuitupuusta on huomattavasti suurempi. Tutkija Sampo Soimakallion mukaan tällainen lisäys puunkäyttöön johtaisi Suomen hiilinielun kutistumiseen n. 7 megatonnilla. Hiilinielun ja -varaston pienentämisen ohella hakkuut kaventavat metsäluonnon tilaa.

Uusi tehdas ei kuitenkaan ihan suoraviivaisesti lisää puun kokonaiskäyttöä mainittua määrää, sillä puu ostetaan markkinoilta, joilla uusi tehdas on yksi puun ostaja muiden puun käyttäjien kanssa. Taloudellista riippuvuutta hakkuista ja painetta niihin se toki lisää, eikä hakkuiden nykytasokaan ole Luontopaneelin puheenjohtajan mukaan ekologisesti kestävä. Toki sekin on syytä huomioida, että Metsä Groupin mukaan uusi tehdas on ympäristönäkökulmasta vanhoja huomattavasti parempi, ja että sellua tuotetaan joka tapauksessa jossain, sillä sille on kysyntää.

Biotuotetehtaan pääasialliset tuotteet ovat sellu, sähkö ja hiilidioksidi.

Uuden tehtaan kerrotaan myös tuottavan 2 TWh sähköä vuodessa yli oman tarpeensa myytäväksi verkkoon, mikä vastaa n. 2,5 prosenttia kaikesta Suomen sähköntuotannosta. Uusi tehdas jatkaakin tuttua suomalaista biotaloutta, jossa yli puolet kaikesta hakatusta puusta käytetään enemmän tai vähemmän suoraan energiaksi. Erilaisia biojalosteita on niitäkin tulossa ja ilmeisesti myös tekstiilituotantoa kaavaillaan, mutta volyymiltään biotuotetehtaana esitellyn laitoksen pääasialliset tuotteet ovat sellu, sähkö ja hiilidioksidi. 

Vaikka puun poltto on kirjanpidollisesti päästötöntä, tupruttaa sellutehdas tosiasiassa tonneittain hiilidioksidia piipuistaan. Metsäteollisuuden laitokset olisivatkin ainakin teknisesti erinomainen kohde hiilen talteenotolle (CCS/CCU), jota 1,5 asteen ilmastotavoite käytännössä ennen pitkää vaatii. Kemin tehdas, jota valtio tukee 156 miljoonan euron väylähankkeilla, voisi olla mainio kohde pilotoida tekniikkaa. Ainakin siihen olisi syytä säilyttää valmius, ja tätä pitäisi oikeastaan nykyään jo sääntelyllä edellyttää.

Noin yleisesti poliitikkojen tehtävä on nähdäkseni keskittyä yksittäisten tehtaiden sijaan ensisijaisesti teollisuutta ohjaavaan politiikkaan. Metsiä on suojeltava kestävällä metsäpolitiikalla, ilmastoa päästöjä rajoittamalla. Talous ja hyvinvointi on joka tapauksessa pakko sovittaa kestäviin luonnon ja ilmaston reunaehtoihin, tai se romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Tätä asiaa on tiedeyhteisö (viimeisimpänä taloustieteilijä Dasgupta raportissaan) paukuttanut jo pitkään. Siinä valossa on outoa, että vihreiden ministerien tätä kokonaisnäkökulmaa painottavat lausunnot uutisoidaan jonkinlaisena hankalana nihkeilynä. Hallitusohjelmassa on onneksi linjattu, että hiilinieluja ja -varastoja vahvistetaan lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, ja luontokadon pysäyttämiseen on siihenkin sitouduttu.

Poliitikkojen tehtävänä olisi keskittyä yksittäisten tehtaiden sijaan teollisuutta ohjaavaan politiikkaan.

Biotalousfiilistelyä kuulee suomalaisessa poliittisessa keskustelussa paljon. Bioenergiaa hehkutetaan edelleen fossiilipolttoaineiden korvaajana ja biomuovia muovin tilalle. Oma roolinsa näillä onkin, mutta on kriittisen tärkeää tunnistaa myös biotalouden vääjäämättömät rajat ja rajoitteet. 

Globaalisti fossiilienergiaa kuluu maailmassa vuosittain vajaa 500 eksajoulea, kun fotosynteesin kautta maailmassa sitoutuu biomassaan n. 3150 EJ vuosittain, josta 2000 EJ maa-alueilla. Tällaiset luvut ovat tietysti karkeita arvioita, mutta mittakaava on selvä: Kaiken nykyisen fossiilienergian korvaaminen biomassalla vaatisi käytännössä planeetan muuttamista energiafarmiksi. Se on tietysti mahdotonta. Luonnolta viedään liikaa tilaa ja resursseja jo nyt, ja osin sen seurauksena käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto. Bioenergialla voi kokonaisuudessaan olla fossiilienergian korvaajana vain melko kapea rooli.

Mitä biomuoveihin tulee, ne eivät ole mitenkään automaattisesti ympäristölle fossiilimuovia parempi ratkaisu. Keskeistä on materiaalitehokkuus, kulutuksen suitsiminen ja toimiva jätehuolto ja kiertotalous – pelkästään vaihtamalla muovin raaka-aine biomassaan eivät nykyiset muovin aiheuttamat ongelmat ratkea.

Biomassaa on syytä hyödyntää nykyistä harkitummin ja arvokkaammin, mutta myös sellua tarvitaan.

Haasteista huolimatta biotaloudella on roolinsa osana kestävää maailmaa, ja kestäville biopohjaisille tuotteille on tarvetta ja kysyntää. Vaikka biomassaa on syytä hyödyntää nykyistä harkitummin ja arvokkaammin, myös sellua eittämättä tarvitaan, ja on hienoa, että Suomessa on alan osaamista ja halua investointeihin. Isoa yksittäistä investointia juhliessa on kuitenkin pidettävä mielessä se, että planeetan rajoja kolkutellaan jo kovaa ja suunta on kiire kääntää. Kuten reilu vuosi sitten kirjoitin pidemmin, meidän tulisi Suomessa miettiä tarkemmin, mihin haluamme metsiämme käyttää.

ps. Aiheesta kannattaa myös lukaista tämä Satu Hassin mainio twiittiketju.

Biomassaa on hyödynnettävä harkiten, jos ilmastonmuutos ja luontokato halutaan torpata.

(Kirjoitus on julkaistu Vihreiden blogissa 10.2.2021)

Taloutta on vaarallista tarkastella irrallaan ilmasto- ja ekokriisistä. Vihreään siirtymään panostaminen ei silti riitä vastaukseksi talouden rakenteellisiin haasteisiin.

Valtionvarainministeriön vastikään julkistettu Suomen talouden tilaa ja tulevaisuutta käsittelevä raportti on nostattanut tällä viikolla keskustelua. Kommentteja on tullut sekä siitä, mitä raportissa sanotaan, että siitä, mitä siinä ei sanota.

Kritiikkiä on nostanut esimerkiksi se, että raportti ohittaa ilmastokriisin ja luontokadon käytännössä kokonaan. Arvostelu onkin paikallaan. Talouden käsittely abstraktina, luonnosta ja planetaarisista rajoista irrallisena järjestelmänä on pahasti vanhentunut ajatus ja oikeastaan aika vaarallista. Taloutemme ja hyvinvointimme kun on tosiasiassa täysin riippuvainen toimivista ekosysteemeistä ja suotuisasta ilmastosta.

Silti ilmastonmuutoksen torjunta ei ole vielä riittävässä vauhdissa, ja luontokato kiihtyy, vaikka se pitäisi pysäyttää. Viime viikolla julkaistu taloustieteilijä Partha Dasguptan laaja koontiraportti alleviivasi tätä kehitystä ja tilannetta: Taloudellista ja inhimillistä pääomaa on kerrytetty luontopääomaa köyhdyttämällä. Tätä ei tietenkään voida jatkaa loputtomiin. Talouden lainalaisuudet nöyrtyvät lopulta fysiikan lakien edessä.

Kun kysytään, onko Suomi enää jatkossa Pohjoismaa, on hyvä pitää mielessä etteivät edes Pohjoismaat kunnianhimoisista tavoitteistaan huolimatta tee nykyisellään tarpeeksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamiseksi. Tulevaisuuden Pohjoismaa on hiilineutraali hyvinvointivaltio.

Talouspolitiikan tai varsinkaan talouskasvun edellytysten arviointi talouden välttämätöntä ekologista jälleenrakennusta tai vihreää siirtymää huomioimatta jää siis väistämättä vajaaksi. Kaiken työn ja talouden on oltava ekologisesti kestävällä pohjalla. Vihreä siirtymä tietää toki valtavaa globaalia kysyntää vähähiilisille, ekologisille ratkaisuille ja osaamiselle.

Valtiovarainministeriön raporttia ei ole silti syytä sivuuttaa tästä ilmeisestä puutteesta huolimatta, eikä pelkkä vihreän siirtymän tarpeen ja mahdollisuuksien toteaminen ole vielä kummoista talouspolitiikkaa. Suomen talous putosi finanssikriisin jälkeen verrokkimaiden kyydistä, ja uhkaa jäädä pysyvästi jälkeen ilman rakenteelliseen työttömyyteen puuttumista ja tuottavuuden parantamista. Tähän liittyviä syitä ja kehitystarpeita raportti nostaakin esiin ansiokkaasti.

Yksi keskeisistä talouden vahvistamisen edellytyksistä on työvoiman tarjonta. Eräänä syynä Suomen Ruotsista ja Norjasta poikkeavaan talouskehitykseen nostetaankin näiden maiden nettomaahanmuuton tuoma työikäisen väestön selvä kasvu. Myös nuorimpien ja vanhempien ikäluokkien sekä pienten lasten äitien työllisyydessä on meillä skarppaamista. Jo linjatun eläkeputken poiston ohella tarvitaan siis lisätoimia.

Tuottavuuden kannalta keskeisinä tekijöinä raportissa nousevat osaaminen, innovointi ja toimiva kilpailu. Panostukset koulutukseen ja tutkimukseen ovat siis paikallaan, ja innovaatioiden osalta on syytä välttää ja karsia liiallista voittajien valintaa ja olemassa olevan teollisuuden suosimista.

Toimet työllisyyden ja tuottavuuden eteen ovat tarpeen, ja on hyvä että valtionvarainministeriön asiantuntijat näihin esittävät vauhtia naapurimaihin vertaamalla. Ilman ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaatimien toimien huomioimista talouspoliittinen keskustelu on kuitenkin irrallaan todellisuudesta. Talouspolitiikka on aina myös ilmasto- ja luontopolitiikkaa, halusi sitä tai ei.