Yhtä ympäristöongelmaa ratkoessa ei saisi pahentaa toista. Periaatteessa simppeliä, käytännössä haastavaa – varsinkin jos linjaa sotketaan poliittisin tarkoitusperin.
Tällä viikolla julkaistiin Suomen kestävän kasvun ohjelman alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma eli sapluuna siitä, miten Suomi aikoo käyttää EU:n elpymispaketista saatavat varat. Vihreä siirtymä on suunnitelmassa keskiössä, ja varojen käyttö painottuukin kiitettävästi päästövähennyksiin. Miljardin investointi erilaisiin ilmastoratkaisuihin on kokoluokaltaan historiallinen. On ylipäänsä aivan erinomainen asia, että ilmastovaikutusten arviointi on noussut keskeiseksi talouspoliittisessa instrumentissa. Tämän on syytä olla jatkossa pysyvä käytäntö.
Siltä osin kun investoinnit eivät osu suoraan vihreään siirtymään, on vielä erikseen linjattu ettei “ohjelmasta ei tueta suoraan tai välillisestikään aloja tai investointeja, jotka on listattu, tunnistettu ja arvioitu ”do no significant harm” -periaatteen vastaisiksi”. Ohjelmassa onkin joka osa-alueen kohdalla erillinen “ei merkittävää haittaa” -arviointi matkassa.
Do no significant harm -periaatteen (DNSH) tarkoituksena on siis varmistaa, etteivät ympäristön tilan suhteen samaan aikaan soudeta ja huovata tai ettei parannusta yhdessä asiassa tehdä toista ongelmaa merkittävästi pahentamalla. Karkea esimerkki voisi olla vaikkapa akkujen raaka-aineita tuottava kaivos, jonka alta runnottaisiin uhanalainen ekosysteemi.
Tähän eri kestävyystavoitteiden väliseen mahdolliseen ristiriitaan kiinnitti vastikään huomiota myös tieteellinen Luontopaneeli, joka muistutti että jotkin hiilineutraalisuustoimet voivat aiheuttaa luontohaittaa.
Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla.
Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla. Juuri siksi DNSH on erinomainen ja tärkeä periaate – ainakin periaatteessa. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen.
Absoluuttinen harmittomuus (“do no harm”) on pääsääntöisesti mahdotonta ainakin ilman kompensaatiota, sillä jotakuinkin kaikki teollinen ja taloudellinen toiminta kuormittaa ympäristöä. Juuri siksi mukana on ajatus merkittävästä (significant) haitasta. Merkittävyyden tarkka määrittely onkin sitten varsin haastavaa.
EU:n yritys tähän määrittelyyn on niin sanottu kestävän rahoituksen taksonomia*, jonka on tarkoitus listata ne kriteerit, joiden mukaan jokin investointi täyttää DNSH-ehdon. Ympäristötavoitteet, joiden suhteen haittaa arvioidaan, ovat ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen,veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen ja saasteiden ehkäisy ja kontrollointi sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu.
On ilmeistä, että nämä tavoitteet ovat usein vaikeasti yhteismitallisia, vaikka kaikkia voi ja on syytä edistää samaan aikaan. Tavoitteilla on myös selkeää sisäistä hierarkiaa: ilmastonmuutoksen hillintä ja biodiversiteetin suojelu ovat ensisijaisia kattotavoitteita, jotka vaativat vesistöjen suojelua, saasteiden hillintää ja tehokasta materiaalikiertoa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen taas on toisenlainen, enemmän sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen liittyvä ulottuvuus.
Taksonomian käytöstä on jo linjattu asetuksella, mutta tarkan teknisen kriteeristön aikaansaaminen on ollut vaikeaa, ja päätökset ovat viivästyneet. Ideaalina olisi tietysti tiedepohjainen, selkeä luokittelu, mutta tosiasiallisesti valmistelussa on ollut aimo annos politiikkaa mukana. Yksi ilmentymä tästä on suhde ydinvoimaan, jota sen vastustajat ovat pyrkineet kampeamaan pois kestävien investointien parista. Pohjatyötä tehnyt tekninen asiantuntijaryhmä linjasi, ettei se voi varmaksi todeta ydinvoiman riittävää haitattomuutta, vaikka ilmastoansiot ovat selvät. Politiikka paistaa huterien perustelujen läpi, ja kompromissina asia laitettiin tieteellisempään jatkoarviointiin.
Kaasuinfran lobbaaminen haitattomaksi on puolestaan ollut väkevää. Euroopan kaasuriippuvuus on edelleen vahva erityisesti lämmityssektorilla ja ydinvoimavastainen politiikka uhkaa ylläpitää kaasuriippuvuutta koko energiajärjestelmässä vielä pitkään. Panokset DNSH-kriteerien lobbaamiseen ovat kovat myös vesivoiman ja biomassojen käytön osalta.
On vielä vaikea sanoa, millaiseksi tarkat DNSH-kriteerit kokonaisuudessaan lopulta viilataan. Tulos on pahimmillaan kestävää siirtymää pahasti hidastava pannukakku, erityisesti jos ydinvoima jää ulos ja kaasun ja biomassojen osalta otetaan löperö linja.
EU:n nykyiset politiikkainstrumentit eivät ole riittäviä torppaamaan ilmastokriisiä tai luontokatoa. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n omassa vallassa.
On ylipäänsä hyvä kysymys, missä määrin nyt valittu lähestymistapa on perusteltu. Päästövähennyksiin EU:lla on jo tehokas markkinapohjainen instrumentti: päästökauppa. Päästökauppa kaipaisi ennemmin tehostamista kuin heikentämistä päällekkäisin instrumentein. Muiden kestävyystavoitteiden osalta on myös jo olemassa olevia instrumentteja, kuten uusiutuvan energian RED II -direktiivi, biodiversiteettistrategia ja jätesäädöspaketti muiden ohella. Ovatko nämä riittäviä takaamaan että ilmastokriisi ja luontokato torpataan? Eivät. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n vallassa.
Yskivää konetta ei kannata korjata lyömällä purkkaa teipin päälle. Viherpesua torppaava sijoituskriteeristö voi toki silti olla hyödyllinen, ja juuri sitä taksonomian on määrä tehdä ja ohjata erityisesti yksityisiä investointeja kestävämmiksi. Siitä näyttäisi kuitenkin tulevan laajempi osa EU:n politiikkaa, ja Suomessakin taksonomia on omaksuttu jo osaksi Ilmastorahaston sijoitusten vaatimuksia. Ilman pelisilmää tämä voi johtaa esimerkiksi pienydinvoiman rajaamiseen rahaston TKI-tuen ulkopuolelle, mikä olisi sääli. Innovaatioita kannattaa vauhdittaa tieteellisin perustein eikä saksalaisen energiapolitiikan ehdoilla.
On päivänselvää, ettei ilmastonmuutosta kannata kiihdyttää samalla kun sitä yritetään jarruttaa ja ettei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä luonnon monimuotoisuuden kustannuksella.
Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta.
Merkittävän haitan välttäminen onkin oiva ohjenuora elvytyspaketin ohella kaiken politiikan tekemiseen. Tapa, jolla sitä ollaan nyt sementoimassa EU:n tasolla, sisältää kuitenkin riskejä. Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta. Jos siinä ei onnistuta, ei omia kansallisia instrumentteja kannata sitoa kehnoon kriteeristöön yhtään enempää kuin on pakko. Itse periaatteesta on tietysti syytä pitää kiinni.
Tuulivoima on varsin ekologinen energianlähde. Entäpä sähköjärjestelmä, jossa vaihtelut tasataan kaasulla? Tai tuulisähköllä toimiva alumiinisulatto? Haitattomuuden määrittelyn haasteet korostuvat järjestelmätasolla.
* Erinomainen lukuvinkki taksonomiaan liittyen on tämä BIOS-tutkimusyksikön perkaus aiheesta: https://bios.fi/eun-kestavan-rahoituksen-luokittelujarjestelma/
Viimeisimmät kommentit