Yhtä ympäristöongelmaa ratkoessa ei saisi pahentaa toista. Periaatteessa simppeliä, käytännössä haastavaa – varsinkin jos linjaa sotketaan poliittisin tarkoitusperin.

Tällä viikolla julkaistiin Suomen kestävän kasvun ohjelman alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma eli sapluuna siitä, miten Suomi aikoo käyttää EU:n elpymispaketista saatavat varat. Vihreä siirtymä on suunnitelmassa keskiössä, ja varojen käyttö painottuukin kiitettävästi päästövähennyksiin. Miljardin investointi erilaisiin ilmastoratkaisuihin on kokoluokaltaan historiallinen. On ylipäänsä aivan erinomainen asia, että ilmastovaikutusten arviointi on noussut keskeiseksi talouspoliittisessa instrumentissa. Tämän on syytä olla jatkossa pysyvä käytäntö.

Siltä osin kun investoinnit eivät osu suoraan vihreään siirtymään, on vielä erikseen linjattu ettei “ohjelmasta ei tueta suoraan tai välillisestikään aloja tai investointeja, jotka on listattu, tunnistettu ja arvioitu ”do no significant harm” -periaatteen vastaisiksi”. Ohjelmassa onkin joka osa-alueen kohdalla erillinen “ei merkittävää haittaa” -arviointi matkassa.

Do no significant harm -periaatteen (DNSH) tarkoituksena on siis varmistaa, etteivät ympäristön tilan suhteen samaan aikaan soudeta ja huovata tai ettei parannusta yhdessä asiassa tehdä toista ongelmaa merkittävästi pahentamalla. Karkea esimerkki voisi olla vaikkapa akkujen raaka-aineita tuottava kaivos, jonka alta runnottaisiin uhanalainen ekosysteemi.

Tähän eri kestävyystavoitteiden väliseen mahdolliseen ristiriitaan kiinnitti vastikään huomiota myös tieteellinen Luontopaneeli, joka muistutti että jotkin hiilineutraalisuustoimet voivat aiheuttaa luontohaittaa. 

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla.

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla. Juuri siksi DNSH on erinomainen ja tärkeä periaate – ainakin periaatteessa. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen.

Absoluuttinen harmittomuus (“do no harm”) on pääsääntöisesti mahdotonta ainakin ilman kompensaatiota, sillä jotakuinkin kaikki teollinen ja taloudellinen toiminta kuormittaa ympäristöä. Juuri siksi mukana on ajatus merkittävästä (significant) haitasta. Merkittävyyden tarkka määrittely onkin sitten varsin haastavaa.

EU:n yritys tähän määrittelyyn on niin sanottu kestävän rahoituksen taksonomia*, jonka on tarkoitus listata ne kriteerit, joiden mukaan jokin investointi täyttää DNSH-ehdon. Ympäristötavoitteet, joiden suhteen haittaa arvioidaan, ovat ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen,veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen ja saasteiden ehkäisy ja kontrollointi sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu. 

On ilmeistä, että nämä tavoitteet ovat usein vaikeasti yhteismitallisia, vaikka kaikkia voi ja on syytä edistää samaan aikaan. Tavoitteilla on myös selkeää sisäistä hierarkiaa: ilmastonmuutoksen hillintä ja biodiversiteetin suojelu ovat ensisijaisia kattotavoitteita, jotka vaativat vesistöjen suojelua, saasteiden hillintää ja tehokasta materiaalikiertoa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen taas on toisenlainen, enemmän sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen liittyvä ulottuvuus. 

Taksonomian käytöstä on jo linjattu asetuksella, mutta tarkan teknisen kriteeristön aikaansaaminen on ollut vaikeaa, ja päätökset ovat viivästyneet. Ideaalina olisi tietysti tiedepohjainen, selkeä luokittelu, mutta tosiasiallisesti valmistelussa on ollut aimo annos politiikkaa mukana. Yksi ilmentymä tästä on suhde ydinvoimaan, jota sen vastustajat ovat pyrkineet kampeamaan pois kestävien investointien parista. Pohjatyötä tehnyt tekninen asiantuntijaryhmä linjasi, ettei se voi varmaksi todeta ydinvoiman riittävää haitattomuutta, vaikka ilmastoansiot ovat selvät. Politiikka paistaa huterien perustelujen läpi, ja kompromissina asia laitettiin tieteellisempään jatkoarviointiin. 

Kaasuinfran lobbaaminen haitattomaksi on puolestaan ollut väkevää. Euroopan kaasuriippuvuus on edelleen vahva erityisesti lämmityssektorilla ja ydinvoimavastainen politiikka uhkaa ylläpitää kaasuriippuvuutta koko energiajärjestelmässä vielä pitkään. Panokset DNSH-kriteerien lobbaamiseen ovat kovat myös vesivoiman ja biomassojen käytön osalta.

On vielä vaikea sanoa, millaiseksi tarkat DNSH-kriteerit kokonaisuudessaan lopulta viilataan. Tulos on pahimmillaan kestävää siirtymää pahasti hidastava pannukakku, erityisesti jos ydinvoima jää ulos ja kaasun ja biomassojen osalta otetaan löperö linja. 

EU:n nykyiset politiikkainstrumentit eivät ole riittäviä torppaamaan ilmastokriisiä tai luontokatoa. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n omassa vallassa.

On ylipäänsä hyvä kysymys, missä määrin nyt valittu lähestymistapa on perusteltu. Päästövähennyksiin EU:lla on jo tehokas markkinapohjainen instrumentti: päästökauppa. Päästökauppa kaipaisi ennemmin tehostamista kuin heikentämistä päällekkäisin instrumentein. Muiden kestävyystavoitteiden osalta on myös jo olemassa olevia instrumentteja, kuten uusiutuvan energian RED II -direktiivi, biodiversiteettistrategia ja jätesäädöspaketti muiden ohella. Ovatko nämä riittäviä takaamaan että ilmastokriisi ja luontokato torpataan? Eivät. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n vallassa. 

Yskivää konetta ei kannata korjata lyömällä purkkaa teipin päälle. Viherpesua torppaava sijoituskriteeristö voi toki silti olla hyödyllinen, ja juuri sitä taksonomian on määrä tehdä ja ohjata erityisesti yksityisiä investointeja kestävämmiksi. Siitä näyttäisi kuitenkin tulevan laajempi osa EU:n politiikkaa, ja Suomessakin taksonomia on omaksuttu jo osaksi Ilmastorahaston sijoitusten vaatimuksia. Ilman pelisilmää tämä voi johtaa esimerkiksi pienydinvoiman rajaamiseen rahaston TKI-tuen ulkopuolelle, mikä olisi sääli. Innovaatioita kannattaa vauhdittaa tieteellisin perustein eikä saksalaisen energiapolitiikan ehdoilla.

On päivänselvää, ettei ilmastonmuutosta kannata kiihdyttää samalla kun sitä yritetään jarruttaa ja ettei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. 

Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta.

Merkittävän haitan välttäminen onkin oiva ohjenuora elvytyspaketin ohella kaiken politiikan tekemiseen. Tapa, jolla sitä ollaan nyt sementoimassa EU:n tasolla, sisältää kuitenkin riskejä. Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta. Jos siinä ei onnistuta, ei omia kansallisia instrumentteja kannata sitoa kehnoon kriteeristöön yhtään enempää kuin on pakko. Itse periaatteesta on tietysti syytä pitää kiinni.

Tuulivoima on varsin ekologinen energianlähde. Entäpä sähköjärjestelmä, jossa vaihtelut tasataan kaasulla? Tai tuulisähköllä toimiva alumiinisulatto? Haitattomuuden määrittelyn haasteet korostuvat järjestelmätasolla.

* Erinomainen lukuvinkki taksonomiaan liittyen on tämä BIOS-tutkimusyksikön perkaus aiheesta: https://bios.fi/eun-kestavan-rahoituksen-luokittelujarjestelma/

(Mielipidekirjoitus, julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 12.3.2021)

Keskustan kansanedustaja Antti Kurvinen kirjoitti Eduskunnasta-kolumnissaan 6.3. autoilijoiden pelottelusta. Kirjoituksessa oli useita erikoisia ajatuksia, joita on paikallaan korjata.

Kurvinen kertoi muun muassa kiilusilmäisistä fundamentalistisista betonivihreistä, jotka haluavat pelastaa maailman lopettamalla autoilun Suomessa. Jos tällaisia betonivihreitä on olemassa, niin minä kaiketi sellainen sitten olen. Autoilun lopettamista en aja, enkä tunne yhtäkään poliittista toimijaa, joka sitä ajaisi.

Vähäpäästöinen, sujuva ja saavutettava liikenne on kaikkien tavoitteena.

Suomi on harvaan asuttu maa, ja henkilöauto on osa liikennejärjestelmää tulevaisuudessakin. Riippuvuutta autoilusta kannattaa silti vähentää panostamalla hyviin joukkoliikenneyhteyksiin ja kävelyn ja pyöräilyn edellytyksiin. Nämä toimet korostuvat tietysti tiheästi asutuilla kaupunkiseuduilla.

Harvemmalla alueella ei yleensä riitä joukkoja joukkoliikenteeseen, ja matkat ovat usein liian pitkiä tai epäkäytännöllisiä pyörällä kuljettavaksi. Tällaisilla seuduilla autoilun tarvetta voi vähentää etätyöt ja -palvelut mahdollistavilla yhteyksillä.

Autoilun tarve ei siis ole kokonaan poistumassa. Samaan aikaan tiedämme, että vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi fossiilienergian käyttöä on välttämätöntä vähentää. Suomen on kannettava tässä vastuunsa, ja tuontiöljystä riippuvana maana hyödymme siitä myös huoltovarmuuden ja kauppataseen kannalta. Myös terveyshyödyt ovat ilmeisiä. Tämän takia vähähiilisempää autoilua on syytä edistää esimerkiksi sähkö- ja biokaasuautoilun hankintoja ja infraa tukemalla, kuten hallitus tekeekin.

Kurvinen korostaa kirjoituksessaan uusiutuvien kotimaisten polttoaineiden käyttöä. Niitä tarvitaan, mutta on tärkeää ymmärtää kestävien raaka-aineiden rajoitukset. Jo nyt merkittävä osa kotimaassa tuotetuista biopolttoaineista tehdäänkin tuontiraaka-aineista.

Autoilijoiden pelottelua harrastavatkin lähinnä vastakkainasettelusta vauhtia hakevat populistit.

Kannustimet vähähiiliseen autoiluun ovat perusteltuja, mutta taloustieteellisestä näkökulmasta kustannustehottomia ja todennäköisesti riittämättömiä. Siksi myös hintaohjausta kannattaa valmistella. Liikenteen päästökauppa olisi taloustieteellisesti tehokkain tapa saavuttaa päästötavoitteet varmasti. Se ei kuitenkaan takaa oikeudenmukaisuutta, ja onkin tärkeää varmistaa, ettei liikennepolitiikka johda kohtuuttomiin vaikutuksiin. Tästä oikeudenmukaisuuden tarpeesta on laaja yksimielisyys. Vähäpäästöinen, sujuva ja saavutettava liikenne on kaikkien tavoitteena. Se tarkoittaa erilaisia ratkaisuja kaupungeissa ja maaseudulla, ja mahdollisesti kustannusten kompensaatiota.

Autoilijoiden pelottelua harrastavatkin lähinnä vastakkainasettelusta vauhtia hakevat populistit. Ilmastonmuutoksen torjunta on kaikkien etu ja yhteinen haaste, jossa kaivataan rakentavaa keskustelua ja eri näkökulmien ymmärtämistä viholliskuvien luomisen sijaan.

Atte Harjanne (vihr.)

kansanedustaja

Helsinki

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus aikoo turvata tulevaisuudessa riittävän tuen tietokirjallisuuden tuottamiselle kotimaisilla kielillä ja tietokirjallisuuden kääntämiselle kotimaisille kielille?

Helsingissä 8.3.2021

Atte Harjanne 

Pirkka-Pekka Petelius

(jätetty eduskunnan puhemiehelle 1.3.2021)

Euroopan avaruusjärjestö ESA (European Space Agency) on kansainvälinen eurooppalainen avaruusjärjestö, johon kuuluu 22 jäsenmaata sekä muutamia muita tahoja, mm. Euroopan unioni. Järjestön tavoitteena on varmistaa Euroopan keskeinen rooli avaruuden tutkimuksessa ja tuottaa tuloksia tieteen eri aloilla sekä inspiroida uusia sukupolvia kiinnostumaan avaruudesta ja sen merkityksestä.

Avaruudella on Euroopalle myös kasvavaa taloudellista merkitystä, sillä tällä hetkellä eurooppalainen avaruussektori työllistää suoraan noin 40 000 ja epäsuorasti noin 250 000 työntekijää. Myös Suomessa toimii aktiivisesti useita avaruusliiketoimintaan keskittyviä erikokoisia yrityksiä. Toisaalta eurooppalaiset voivat odottaa ESA:n toiminnalta muitakin käytännön etuja, kuten parempia sääennusteita, kehittyneempiä mahdollisuuksia viestintään sekä varmempaa paikanmääritystä.

Myös Suomi on ESA:n jäsen muiden Pohjoismaiden lisäksi Islantia lukuun ottamatta. Suomi osallistuu ESA:n rahoitukseen noin 28 miljoonalla eurolla vuodessa, joka on selvästi muita Pohjoismaita pienempi summa verrattuna esimerkiksi maiden bruttokansantuotteeseen. Avaruussektorilla on kuitenkin kasvava merkitys myös Suomessa niin liiketoiminnan kuin tutkimuksen näkökulmasta. Olisikin aiheellista pohtia, olisiko myös Suomen järkevää olla suuremmalla budjettiosuudella mukana ESA:n toiminnassa.

Seuraava askel Suomelle voisi olla osallistuminen miehitettyjen avaruuslentojen rahoitukseen eli niin sanottuun miehitettyjen lentojen ja robotiikan vapaaehtoiseen ohjelmaan (E3P-ohjelma). Suomi on tällä hetkellä toinen ESA:n kahdesta jäsenmaasta, jotka eivät kyseiseen rahoitukseen osallistu. Rahoittajaksi ryhtyminen lisäisi jatkossa myös mahdollisuuksia saada suomalainen todennäköisemmin ura-astronautiksi.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Suunnitteleeko Suomi osallistumista Euroopan avaruusjärjestö ESA:n miehitettyjen avaruuslentojen rahoitukseen tulevaisuudessa? 

Helsingissä 1.3.2021

Atte Harjanne

Ruotsalainen astronautti Christer Fuglesang osallistui kahdelle sukkulalennolle ja poseeraa tässä kansainvälisen avaruusaseman huoltohommissa. Ihminen on luotaimiin verrattuna hankalasti hengissä pidettävä lihasäkki, mutta edelleen joissain puuhissa vaikeasti korvattava. Avaruuden asuttaminen on myös yksi avaruustutkimuksen pitkän tähtäimen selkeistä päämääristä (kuva: Nasa).

Yritysmyönteisen kaupungin kannattaa sujuvoittaa maahanmuuttoa, byrokratiaa ja kestävää liikennettä, ja huolehtia vetovoimastaan ja vastuullisuudestaan kautta linjan.

Kuntavaalien alla tulee ajatelleeksi sitä, kuka tai mikä Helsinki oikeastaan on. Virallisesti Helsingin kaupunki on noin viiden miljardin euron toimintamenoilla pyörivä, 38 000 ihmistä työllistävä organisaatio, joka tuottaa kaupungin asukkaille monenlaisia, suurelta osin lakisääteisiä julkisia palveluita kuten terveydenhuoltoa ja opetusta, ja ylläpitää ja rakentaa kaupungissa elämisen ja liikkumisen infraa. 

Kaupunki on tietysti tosiasiassa myös paljon muutakin. Julkishallinto on lopulta ennen kaikkea mahdollistava alusta, jonka pohjalta ja puitteissa kaupungin tekevät sen asukkaat – ja merkittävissä määrin myös täällä toimivat yritykset. Kaupunkien juuret ovat etymologiaa myöten kaupankäynnissä, ja elinvoimaisen kaupungin onkin syytä varmistaa, että se on hyvä paikka paitsi elää, myös yrittää ja pyörittää kaupallista toimintaa. Nämä asiat yleensä tukevat toisiaan: virkeä elinkeinoelämä ja viihtyisä kaupunki kulkevat käsi kädessä. Suorien ja välillisten verotulojen kautta yritysten menestys avittaa rahoittamaan parempia julkisia palveluita ja kaupungin kehittämistä edelleen.

On tärkeää tarjota myös yrityksille valoisa visio ja puitteet kukoistaa.

Kun huhtikuussa valittava uusi valtuusto linjaa uutta kaupunkistrategiaa, on strategian tärkeää tarjota yrityksille valoisa visio ja puitteet kukoistaa. Vaikkei kunta voi säätää lakeja, voi Helsinki tehdä monenlaista yritystoiminnan edellytysten eteen. Tässä muutama oma nosto kaupungin elinkeinopolitiikan kehittämiseen.

1. Osaavan ja riittävän työvoiman saatavuus – myös ulkomailta

Osaava ja riittävä työvoima on yritystoiminnan edellytys. Yksi keskeinen keino tämän varmistamisessa on kaavoittaa ja rakentaa tarpeeksi asuntoja, jotta asumisen hinta ei karkaa pilviin ja kaupunkiin mahtuu ja on varaa muuttaa kaikenlaisiin töihin. Kansainvälisten osaajien houkuttelu ja saapuminen pitää tehdä helpommaksi – tästä kuulee edelleen aivan liikaa kauhutarinoita kankeista käytännöistä ja pitkistä prosesseista. Lainsäädäntö kaipaa tässä päivittämistä, mutta myös kaupungin kannattaa tehdä kaikki mahdollinen homman sujuvoittamiseksi. Erilaisia kampanjoita onkin tehty, ja esimerkiksi International House Helsinki -palvelu on pystyssä. Kaupungin sisäänheittopalveluita voisi silti vielä vahvistaa.

2. Sujuva byrokratia

Tällä valtuustokaudella Helsinki linjasi tavoitteeksi olla maailman toimivin kaupunki. Se on edelleen erinomainen linja, ja sujuvoittamista on tehtykin. Silti Euroopan komission vuoden 2020 “Quality of Life in European Cities” -kyselyssä yleisesti hyvin pärjäävä Helsinki sai keskimääräistä heikomman arvosanan siitä, kuinka kauan asioiden käsittely kaupungin hallinnon kanssa kestää. Tekemistä riittää siis vielä.

3. Fiksut hankinnat ja yksityisen sektorin hyödyntäminen

Helsinki tekee vuosittain hankintoja noin 2,5 miljardilla eurolla. Hankintojen toteutuksessa ja kilpailutuksessa on tärkeää pitää huolta siitä, että kilpailu toimii ja että pienet ja keskisuuret yritykset voivat skabata mukana tasavertaisesti. Lisäksi hankintoja tulisi speksata mahdollisuuksien mukaan avoimiksi niin, että uusilla yrityksillä ja liiketoimintamalleilla voi menestyä. Tämä on oiva keino esimerkiksi digitalisaation vauhdittamiseen. Erilaisia innovatiivisia hankintakäytäntöjä, kuten markkinavuoropuhelua kannattaa hyödyntää. Helsingin hankinnat ovat  toki iso vipu myös ilmasto- ja luontopolitiikan tavoitteiden ajamiseen.

Yksityistä sektoria kannattaa hyödyntää julkisten palvelujen täydentäjänä ennakkoluulottomasti. Keskeisen tärkeää tässä tietysti on, että kannustimet, sääntely ja valvonta ovat kunnossa, ja että kaupungilla on keinot puuttua epäkohtiin. Viime vuonna päätetty terveysasemapalvelukokeilu on hyvä esimerkki fiksusta linjasta, jossa myös tavoitteiden toteutumista seurataan tarkkaan.

4. Tehokas liikenneinfra ja viihtyisä ja turvallinen kaupunkiympäristö

Koronan pakottamasta etätyöbuumista ja kaupan digitalisaatiosta huolimatta sijainnilla on jatkossakin väliä erityisesti palveluiden alalla. Helsingin talous pyöriikin pitkälti palvelujen ympärillä. Kaupunkien verkostoitumisedut eivät nekään ole kadonneet mihinkään, ja hyvien yhteyksien päässä oleville toimistoille on tarvetta jatkossakin. Tiiviin raidekaupungin rakentaminen ja kävelyn ja pyöräilyn edellytysten parantaminen ovat tässä suhteessa perusteltua kehitystä – ne ovat tilatehokkaita tapoja liikuttaa suuria määriä ihmisiä. Keskusta-asioinnin liikevaihdon kannalta avainasemassa on nimenomaan joukkoliikenne.

Turvallisuus ja viihtyisyys ovat Helsingin ehdottomia valtteja kansainvälisessä vertailussa. Niistä on syytä pitää kiinni ja parantaa entisestään.

5. Kilpailukykyinen verotus

Verotuksen painoarvoa vetovoimatekijänä liioitellaan usein, mutta on sillä väliäkin. Yhteistöveron ja suurimman osan muustakin verotuksesta määrittää valtio, kunnan käsissä ovat kunnallisvero ja kiinteistövero (lain asettamissa rajoissa). Helsingin kunnallisveroprosentti on suhteessa Suomen kuntiin maltillinen ja hyvä niin – pitkässä juoksussa olisi hyvä, jos tulojen verottamista voitaisiin keventää ja paikata varallisuuteen osuvan kiinteistöveron puolella. Maa kun ei pääse karkuun, ja se on tärkeää saada tehokkaaseen käyttöön.

+1 Globaalin vastuun kantaminen

Helsingin kilpakumppanit löytyvät enemmän Euroopasta ja maailmalta kuin kotimaasta. Tässä kisassa merkitystä on silläkin, millaista tulevaisuutta kaupunki itse on rakentamassa. Vastuullisuus kiinnostaa firmoja ja vetää puoleensa osaajia. Siksi Helsingin tinkimätön vastuunkanto ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjunnassa on sekin tärkeää myös elinkeinoelämän kantilta – nämä ovat lisäksi niitä aloja, joiden ratkaisuille ja osaamiselle on globaalisti valtava ja kasvava tarve.

Hyvä elinkeinopolitiikka noudattaa pro market-filosofiaa, ei pro business -filosofiaa.

Lopuksi

Elinkeinopolitiikassa on tietysti tärkeä muistaa, että yrityksiä on valtavasti erilaisia yksinyrittävästä kampaajasta holding-yhtiöön ja monikansalliseen teollisuuskonglomeraattiin ja kaikkeen siltä väliltä. Jokaisella yrityksellä on omat intressinsä. Yksittäisiä firmoja on syytä kuulla kaupungin kehittämisessä, mutta kriittisillä mielin, sillä hyvä elinkeinopolitiikka noudattaa pro market-filosofiaa, ei pro business -filosofiaa. Terve kilpailu ja uuden luominen ovat tavoiteltavia asioita. Sekin pitää muistaa, että firmat ovat lopulta vain abstrakteja rakenteita, joiden takana on aina ihmisiä. Siksi yritysmyönteisen kaupungin on syytä olla myös kulttuuriltaan suvaitseva, liberaali ja yhdenvertainen yhteisö, johon jokainen kokee olevansa tervetullut.

Virkeä elinkeinoelämä ja viihtyisä kaupunki kulkevat käsi kädessä. Elinkeinopolitiikalla voi ja kannattaa ohjata myös ilmastotoimia.