Neljä vuotta valtuustoa – Mitäs olen saanut aikaan?

Kaikki politiikka on yhteistyötä, eikä mitään saavutuksia voi ottaa vain omiin nimiinsä. Osana päätöksentekokoneistoa oma kädenjälkeni näkyy erityisesti kaupungin ilmasto- ja energiapolitiikassa.

9. huhtikuuta 2017 politiikka muuttui omalla kohdallani harrastuksesta käytännössä osa-aikaiseksi työksi, kun nousin Helsingin kaupunginvaltuustoon. Nyt kun haen jatkopestiä tulevalle kaudelle, on hyvä paikka katsoa taaksepäin ja arvioida, mitä olen neljässä vuodessa saanut aikaiseksi.

Ennen minkäänlaista henkseleiden paukuttelua on syytä korostaa painokkaasti, että politiikka on yhteistyötä: Yhteistyötä omassa ryhmässä, ryhmien välillä, eri ehdokkaiden kanssa, virkakunnan ja kunnan asukkaiden kanssa. Tätä ei voi liikaa korostaa.

Olen tehnyt valtuustokauden aikana omissa nimissäni neljä aloitetta ja viisi pontta. Se ei ole hurjan paljon, ja siihen on syynsä. Aloitteet ja ponnet aiheuttavat aika paljon paperi- ja päätösrumbaa kaupungin hallinnossa, ja niitä kannattaa tehdä harkitusti. Usein asioihin on tehokkaampi vaikuttaa muilla tavoin ja esimerkiksi uittaa omat ideat mukaan valmisteluun. Pari valmistelemaani aloitetta olen myös lopulta jättänyt tekemättä tsekattuani ensin virkakunnalta, onko asia itse asiassa jo valmistelussa. Kaikkea ei myöskään ole tarvetta kaapata omiin nimiin: Olen ollut mukana muotoilemassa useampaakin jonkun muun aloitetta. 

Politiikka on yhteistyötä. Tätä ei voi liikaa korostaa.

Jokainen esitykseni, jonka olen valtuustossa tehnyt, ja josta on äänestetty, on muuten lopulta hyväksytty. Ehkä se kertoo tuurista, toivottavasti myös harkinnasta ja yhteistyökyvystä.

Alun perin toimin valtuustopaikan ohella Helsingin kaupungin liikenneliikelaitoksen (HKL) johtokunnassa, Helsingin seudun ympäristöpalveluiden (HSY) hallituksessa, Kuntaliiton valtuuskunnassa, Uudenmaan maakuntavaltuuston valtuutettuna ja Poliisin neuvottelukunnassa. Noustuani eduskuntaan pudotin HKL:n ja HSY:n pois – en siksi, etteivätkö ne olisi äärimmäisen kiinnostavia, vaan siksi, että minulla olisi varmasti aikaa hoitaa ne tehtävät, joihin olen sitoutunut. Rivivaltuutettunakin saa paljon aikaan, erityisesti vihreässä valtuustoryhmässä, jossa läpinäkyvän ja ahkeran viestinnän myötä pysyy hyvin kartalla siitä, millaisia päätöksiä on tekeillä ja voi siten niihin vaikuttaa.

Mitä sitten olen saanut aikaan? Yksin en mitään, mutta yhteistyössä muiden valtuutettujen ja aktiivisten kuntalaisten kanssa olen tyytyväinen kädenjäljestäni erityisesti näissä asioissa:

1. Kestävämpi energiapolitiikka

Päätös Hanasaaren hiilivoimalan sulkemisesta tehtiin jo edeltävällä valtuustokaudella, ja tämän kauden aikana säädettiin myös Salmisaaren hiilenpolton sinetöivä kivihiilikielto. Uhkana oli ja on osin yhä se, että hiilen korvaajaksi nousisi merkittävä määrä uutta bioenergiaa eli käytännössä puunpolttoa, joka lainsäädännön valossa on päästötöntä, mutta tosiasiassa erittäin ongelmallista sekä ilmastolle että luonnon monimuotoisuudelle Helsingin vaatimassa mitassa. Olen puhunut ja kampanjoinut bioenergian laajaa kaukolämpökäyttöä vastaan koko kauden monin tavoin. Vasemmiston Mai Kivelän kanssa teimme ponnen bioenergian todellisten ilmastovaikutusten huomioimisesta. Piraattien Petrus Pennasen kanssa nostimme esiin pienydinvoiman mahdollisena fossiilienergian korvaajana. Sitä työtä olen jatkanut myös eduskunnassa, ja tänä päivänä pienydinvoima on noussut politiikassa aiheeksi, josta kysytään Iltalehden valtakunnallisessa vaalikoneessa ja josta linjattiin kehysriihessäkin.

Pienydinvoima on noussut politiikassa valtakunnalliseksi aiheeksi.

Valtuustokauden alussa energiayhtiö Helen esitteli vielä tulevaisuutta, jossa biotalous toimii siltana päästöttömään energiatalouteen. Kuluvan neljän vuoden aikana ääni on muuttunut kellossa poliittisen paineen, teknologisen kehityksen ja politiikkatoimien myötä, ja nyt Helsingissä etsitään kuumeisesti tapoja lämmittää kaupunki ilman ongelmallista puunpolttoa, polttoon perustumattomilla teknologioilla. Paljon myös tehdään jo esimerkiksi uusien lämpövarasto- ja lämpöpumppuinvestointien myötä. Kokonaan bioenergiainvestointeja ei enää voitu välttää, mutta skaalaa on saatu rajattua. On tärkeää, että tämä linja pitää jatkossakin.

2. Lihankulutuksen puolituslinjaus

Helsingin sinänsä hyvään hiilineutraalisuustavoitteeseen liittyy se rajoite, että se kattaa vain Helsingin suorat, niin sanotut scope 2  -päästöt. Kulutuksesta kaupungin rajojen ulkopuolella syntyviä päästöjä – sähköä lukuunottamatta – ei vakiintuneeseen tapaan kaupungille jyvitetä. Tälle on ihan hyvät perustelut, mutta se tarkoittaa sitä, että hiilineutraalisuustavoitteeseen liittyvien toimien ohella on etsittävä keinoja pienentää kulutuksen ympäristökuormitusta.

Jätin kesäkuussa 2018 aloitteen, jonka mukaan kaupunki tavoittelisi lihan ja maidon kulutuksen puolittamista vuoteen 2025 mennessä kaupunkikonsernin tasolla. Halusin pistemäisen toimen sijaan strategisen tavoitteen toimivalla siirtymäajalla ja liikkumavaralla toteutuksen suhteen. Halusin myös alleviivata sitä, että söi yksilönä lihaa tai ei, on meidän yhteiskuntana yksinkertaisesti välttämätöntä vähentää eläinperäisen ravinnon kulutusta, sillä ruuantuotanto ei ole nykyisellään planetaarisesti kestävällä pohjalla. Helsinki ei yksin pelasta maailmaa, mutta näyttää puolituksella suuntaa ja luo kysyntää kasvipohjaisille tuotteille.

Ensimmäinen valtuustoon tuotu vastaus aloitteeseen oli nihkeä, mutta tiukan äänestyksen jälkeen asia palautettiin valmisteluun sillä saatteella, että tavoitteesta pidetään kiinni.

Uuden valmistelukierroksen jälkeen valtuusto hyväksyi tavoitteen asettamisen yksimielisesti. Helsingin esimerkki on sittemmin innostanut muitakin. Olen edelleen äärimmäisen ylpeä tästä kaupungista ja valtuustosta. Väliaikatietoja tavoitteen etenemisestä ei tosin vielä ole saatu.

3. Kaupungin kasvun ja luonnon yhteensovittaminen

Kasvava Helsinki on haastavan tasapainottelun äärellä jatkuvasti, kun uutta rakentaessa viheralueita jää väistämättä rakentamisen alle. Samalla tiivis raidekaupunki säästää luontoa kaupungin ulkopuolella ja on siten ekoteko. Tämä tasapainoilu kysyy politiikoilta vastuunkantoa ja kokonaiskuvan ymmärtämistä. Rakentamisen vastustajat ovat usein äänekkäitä. Sen sijaan uusiin taloihin muuttavat asukkaat, tulevat ja uudet helsinkiläiset, eivät luonnollisestikaan keskustelussa kuulu. Riittävä rakentaminen, ja nimenomaan tiiviin, ekologisen raidekaupungin rakentaminen, on kuitenkin Helsingin kohtalonkysymys, jotta hintojen nousua saadaan hillittyä ja kaupungin vetovoimaa ylläpidettyä ja kehitettyä. Kestävä kaupungistuminen on myös globaalisti tämän vuosisadan tärkeimpiä asioita, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Kestävä kaupungistuminen on globaalisti tämän vuosisadan tärkeimpiä asioita, jossa ei ole varaa epäonnistua.

Olen neljän vuoden aikana käyttänyt aika paljon aikaa tämän tematiikan ympärillä ja virallisen päätöksentekoprosessin ohella kirjoittanut mielipidekirjoituksia, vastaillut helsinkiläisten sähköposteihin ja muihin yhteydenottoihin ja käyttänyt puheenvuoroja eri foorumeilla tiiviin kaupungin ja kestävän kasvun puolesta. 

Samalla kun rakentaminen väistämättä tietää jonkin verran luonnon ja viheralueiden lanaamista, on riittävästä kaupunkivihreydestä pidettävä kiinni ja annettava luonnolle se tila, jota ei kaupunkia varten tarvita. Tähän liittyen olen tehnyt useamman avauksen: olen nostanut tarvetta sopeutua ilmastonmuutokseen (viheralueet ovat tässä ratkaisevan tärkeitä), edistänyt korttelipihoja Korttelipiha-aktiivien kanssa, esittänyt luonnon monimuotoisuuden systemaattisempaa arviointia  ja tehnyt aloitteet Vanhankaupunginkosken padon purkamisesta sekä viherkertoimen käytön laajentamisesta.

Työtä riittää ja jatko kiinnostaa

Näiden kolmen teeman lisäksi olen tietysti ollut mukana monessa muussakin, kärkenä Helsingin kestävän ja tasa-arvoisen kasvun edistäminen. Olen puolustanut markkinataloutta ja tukenut tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta parantavaa politiikkaa. Tarkemmin tekemisteni ja tapaamisteni syynääminen onnistuu tämän blogin kautta, johon olen koonnut kuulumiset valtuustosta kolmen kuukauden välein kvartaalikatsauksiksi (ks. alla).

Helsinki on kaiken kaikkiaan mahtava kaupunki, jota on viime vuodet rakennettu tiiviimmäksi raidekaupungiksi lähiluontoa unohtamatta. Kävelylle ja pyöräilylle on saatu uutta tilaa, ja kaupungista on tehty alustaa kukoistavalle kaupunkikulttuurille. Sähköautoa saa ladattua yhä useammasta kadunkulmasta ja kaupunkifillarilla pääsee pidemmälle. Ilmastopolitiikassa ajatus fossiilienergian korvaamisesta ensisijaisesti bioenergialla on vaihtunut ajatukseen polttoon perustumattomasta kaukolämmöstä. On ollut hienoa olla mukana tekemässä tätä ja muuta hyvää kehitystä tukeneita päätöksiä. 

Helsingin pitää olla liberaali, tasa-arvoinen ja kansainvälinen kaupunki, jossa on hyvä asua, elää, opiskella, tehdä duunia tai pyörittää bisnestä.

Valmista ei tietysti vielä ole, eikä koskaan ajassa elävässä kaupungissa tietysti valmista tulekaan. Helsingin suunta on oikea, mutta vauhtia, rohkeutta ja vapautta saisi olla enemmänkin. Uusien asuntojen hurjaan kysyntään pitää vastata rakentamalla riittävästi lisää. Ilmastopolitiikkaa pitää jatkaa tutkitun tiedon pohjalta ja mittakaavat mielessä pitäen, ja luontokadon pysäyttäminen ottaa tosissaan. Lapsille pitää löytyä päiväkotipaikka läheltä ja jokaisesta koulusta saada erinomaiset eväät elämään. Julkisten palveluiden pitää pelata niin ikänsä Stadissa asuneelle vanhukselle kuin tänne juuri muuttaneelle intialaiselle koodarillekin – ja kaikille siltä väliltä. Hankinnoissa Helsingiltä vaadin vastuullisuutta, työnantajana veto- ja pitovoimaa ja julkisena toimijana hyvää hallintoa ja avoimuutta.

Helsingin pitää olla liberaali, tasa-arvoinen ja kansainvälinen kaupunki, jossa on hyvä asua, elää, opiskella, tehdä duunia tai pyörittää bisnestä.

Näitä juttuja haluan olla edelleen edistämässä, ja siksi haen jatkoa valtuustoon. Työ kansanedustajana ei ole vienyt intoa vaikuttaa kotikaupungissa, ja tämän kaupungin tulevaisuuden puolesta haluan kokoustaa, neuvotella, muotoilla päätöksiä, puhua paneeleissa, tavata jengiä toreilla, lukea ja kirjoittaa maileja ja istua tapaamisissa myös seuraavat neljä vuotta.

 

yritysblogikuva

 

 

Tässä vielä kootut kvartaalikatsaukset koko neljän vuoden ajalta:

 

Korona kysyy tasapainoista riskienhallintaa, jossa hyödyt ja haitat punnitaan ajantasaisen tiedon perusteella

Rokotusten edetessä rajoitusten hyöty-haitta-suhde muuttuu, ja tarkentunut tieto taudista antaa mahdollisuuksia kohdentaa toimet paremmin. Tämän on syytä näkyä yhteiskunnan avaamisessa.

Kevät 2020 oli todella kuumottavaa aikaa: Uusi, ennestään tuntematon virus levisi nopeasti pitkin maailmaa ja täytti uhkaavasti sairaalaosastoja potilailla Suomessakin. Tietoa viruksen tartuntamekanismeista, oireettomien osuudesta ja tehokkaista hoitokeinoista oli rajallisesti, ja rokotekehitys oli vasta aluillaan. Testauksen ja jäljityksen kapasiteetti oli alkuun riittämätön. 

Monenlainen epävarmuus varjosti taudin torjuntaa sekä strategisella että operatiivisella tasolla: Pitääkö tautia tukahduttaa vai hillitä? Millaisia rajoituksia on tarpeen asettaa? Tautia lähdettiin Suomessa lopulta tukahduttamaan melko tehokkaasti. Rajoitukset olivat luonteeltaan varsin lekamaisia ja varsin hyvästä syystä: ilman tarkepaa tietoa toimia oli vaikea kohdentaa, ja olennaista oli nuijia tartunnat kuriin.

Tilanne keväällä 2021 on hyvin erilainen kuin keväällä 2020.

Nyt eletään kevättä 2021 ja sama virus – tosin uusina, herkemmin tarttuvina muunnoksina – on täällä yhä. Tilanne on muuten kuitenkin hyvin erilainen. Yli 16-vuotiaista suomalaisista pian puolet on saanut vähintään yhden annoksen rokotetta, pahimmista riskiryhmistä moni jo kaksi. Maskeja on opittu käyttämään. Taudin tarttumisesta tiedetään enemmän: Tartunnat leviävät ilmateitse, eivät merkittävästi pinnoilta. Tartuntariski ulkotiloissa on moninkertaisesti pienempi kuin sisätiloissa, joissa taas ilmanvaihdolla ja väljyydellä on suuri merkitys. Tartunnat leviävät ryppäinä niin, että suuri osa leviämisestä tapahtuu ns. superleviämisen yhteydessä. Koronatesteistä on tullut arkista rutiinia, ja jäljitys toimii melko hyvin. Myös taudin hoidosta tiedetään enemmän. 

Samalla epidemian ja rajoitusten aiheuttama kuormitus esimerkiksi opiskelijoille, ravintoloille ja tapahtuma-alalle on käynyt ilmeisen raskaaksi, kun poikkeukselliset ajat ovat kestäneet jo yli vuoden. Vaikka olemme olleet hyviä sopeutumaan, ei siitä pääse mihinkään, että mitä pidempään vaikeat ajat jatkuvat, sitä syvempiä arpia yhteiskuntaan ja talouteen syntyy. 

Tilanne on nyt siis se, että virusmuunnoksista huolimatta yksittäisen tartunnan yhteiskunnalle aiheuttama riski on pienempi ja paremmin tunnettu kuin keväällä 2020. Rokotteiden ansiosta tartunta johtaa epätodennäköisemmin vakavaan tautimuotoon, ja jatkotartunnat ovat epätodennäköisempiä ja niiden jäljille päästään paremmin. Samalla tiedon karttuessa mahdollisuudet rajoitustoimien hyötyjen ja haittojen punnintaan ja kohdentamiseen ovat parantuneet ja paranevat koko ajan.

Kun samalla on niin, että tilastolliseen tartuntojen ehkäisyyn tähtäävät, mutta perusoikeuksia kunnioittavat rajoitukset ovat väistämättä osin epäjohdonmukaisia, riski rajoitusten hyväksyttävyyden laskulle kasvaa. Epäjohdonmukaisuuksiin kiinnittyy tilanteen pitkittyessä kasvavassa määrin huomiota: Mitä pidempään rajoitukset jatkuvat, sitä oudommaksi moni kokee vaikkapa sen, että kuntosalille voi mennä, mutta fudiskatsomoon ei; että pilkun iskiessä terassilla alkuillasta voi siirtyä pussikaljalle viereiseen puistoon. Esimerkkejä on lukuisia, ja tämä on ollut ainakin omissa ympyröissäni kevään vakiopuheenaihe.

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää, että reilun vuoden mittaan muuttunut ja muuttuva tilanne heijastuu myös koronapolitiikkaan. En missään nimessä kannata löysäilyä: tällä rokotekattavuudellakin riski tilanteen pahenemisesta on vielä olemassa, ja virusmuunnokset ovat vaikeasti arvioitava ja hallittava riski. Yleisesti taudin tehokas torjunta on edelleen parasta talouspolitiikkaa, ja rajoitusten on syytä olla riittäviä.

Silti osa nykyisistä rajoituksista näyttäytyy tilanteeseen nähden varsin tylppinä instrumentteina, joissa tiedon karttuminen ja kokonaisriskin muuttuminen eivät vielä juuri näy. Sisä- ja ulkotilojen ero onneksi tunnistetaan, mutta nähdäkseni nykytiedon valossa erilaisia tiloja olisi perusteltua ja mahdollista erotella selkeästi enemmänkin riskien perusteella. Loppukesän ulkoilmatapahtumien peruminen surettaa, sillä kaiken järjen mukaan tuolloin pitäisi olla ihan kelpo edellytykset sellaisia turvallisesti järjestää. 

Tartuntatautilain päivityksessä on tarkoitus antaa viranomaisille mandaatti asettaa melko tiukkoja rajoituksia vuoden loppuun asti. Tämä on ihan perusteltua, mutta ainoastaan sillä edellytyksellä, että rajoituksia asetetaan vain tarkan harkinnan ja punninnan pohjalta välttämättömässä määrin, ja että niitä myös puretaan ilman ylimääräisiä viiveitä kun tilanne sen sallii.

Kun yhteiskuntaa nyt vihdoin avataan, on oma huoleni se, että koronavirus uutena, yllättävänä uhkana sumentaa kykyä arvioida ja hallita riskejä kokonaisvaltaisesti, ja sen torjunta “jää päälle” laveammin kuin hyödyt ja haitat huomioiden olisi perusteltua. Näitä hyötyjä ja haittoja pitää tietysti arvioida koko ajan.

Esimerkkejä vinoutuneesta riskienhallinnasta löytyy: Tunnettuja esimerkkejä ovat ydinvoima ja geenimuuntelu, joita säädellään erittäin tiukasti samalla kun polttolaitosten pienhiukkasten, ilmastonmuutoksen tai maata köyhdyttävän viljelyn paljon suurempia riskejä siedetään aivan eri mitassa. Koronassakin vinoumaa oli nähtävissä, kun AstraZenecan rokotteen harvinainen veritulppariski stoppasi jakelun, vaikka itse tauti ja sen leviäminen ovat suurempi riski terveydelle. 

Yksilötasolla ihmiset ovat huonoja arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meidän pitää onnistua paremmin.

Sinänsä perustellun ja hyvän varovaisuusperiaatteen nimissä tehdään usein epäjohdonmukaista politiikkaa. Yksilötasolla ihmiset ovat tunnetun huonosti virittyneet arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meiltä pitäisi onnistua analyyttisempi ote. 

Riskienhallintaa pitäisi osata katsoa myös omia rajoja pidemmälle. Vaikka täällä valo tunnelin päässä kirkastuu koko ajan, maailmalla tauti tekee edelleen suurta tuhoa. Taudin globaali taltuttaminen on paitsi inhimillistä ja oikein, myös tärkeää oman hyvinvointimme kannalta. Virusvarianttien riski ja ongelmat globaalille taloudelle ja vakaudelle ovat siinä määrin suuria, että ekonomistit arvioivat rikkaille maille olevan taloudellisesti kannattavaa maksaa rokotteet kehittyviin maihin. 

Huolena on sekin, että fokus jymähtää tähän nimenomaiseen virukseen ja laajemmat ilmiöt unohtuvat taustalle. Samat voimat, jotka ajavat luontokatoa, lisäävät myös zoonoosiriskiä ja uusien pandemioiden uhkaa. Olisikin tärkeää ottaa tästä pandemiasta oikeat opit, ja puuttua näihin pandemiariskiä kasvattaviin juurisyihin.

Korona on vaarallinen tauti, jota ei pidä vähätellä. Koronaepidemian hallinnassa on Suomessa onnistuttu pääsääntöisesti varsin hyvin, mistä on kiittäminen sekä kuuliaisia, fiksuja kansalaisia että viranomaisia ja päättäjiäkin. Suosituksia ja määräyksiä on syytä noudattaa jatkossakin. Samalla kun niin tehdään, on päättäjien vastuulla huolehtia siitä, että toimet taudin torjuntaan ovat tarkoituksenmukaisia, oikein kohdennettuja ja punnittuja suhteessa hyötyihin ja haittoihin. Tämä punninta korostuu sitä enemmän, mitä pidempään koronavirus muodossa tai toisessa maailmalla ja Suomessa kiertää.

 

Koronarokotteet ovat tieteen ja edistyksen voimannäyttö, ja tie ulos pandemiasta. Ota omasi heti kun mahdollisuus tulee! (kuvan lähde: Lisa Ferdinando, Yhdysvaltain puolustuministeriö)

 

ps. Eduskunnan talousvaliokunta (jonka jäsen olen) pohti tätä aihepiiriä mielestäni varsin ansiokkaasti lausunnossaan tartuntatautilakia koskien viime viikolla.
pps. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta julkaisee kuukausittain COVID-19-tutkimuskatsauksen, joka on erinomainen keino pysyä kärryillä koronaan liittyvästä tutkimuksesta.

Kasvukaupungit ovat Suomen talouden vetureita, eikä kaupunkipolitiikka saa jäädä aluepolitiikan varjoon

Kestävä kaupungistuminen vahvistaa taloutta, lisää hyvinvointia ja auttaa päästöjen vähentämisessä. Urbaani kehitys ansaitsisikin enemmän painoarvoa politiikassa.

Eduskuntatalo ja valtioneuvosto ovat fyysisesti Helsingin keskustassa, mutta henkisesti usein kaukana siitä. Kun ottaa huomioon, miten keskeisessä roolissa kaupungistuminen ja suuret kasvukaupungit ovat Suomen taloudessa ja tulevaisuudessa, ne painottuvat politiikan puheissa ja teoissa turhan vähän.

Esimerkkejä tästä vinoumasta on helppo listata. Maakuntien tehtaiden tai turvetuotannon työpaikkojen poliittinen painoarvo tuntuu olevan moninkertainen kaupunkien palveluihin tai kulttuuriin verrattuna. Pragmaattinen keskustelu liikenteen päästövähennyksistä on vaikeaa, kun huomion vie pitkälti haja-asutusalueiden autoilu. EU-vaikuttamisessa Suomi on laittanut erityisesti paukkuja maa- ja metsätalouden edunvalvontaan aika lailla hallituspohjasta riippumatta. Näille elinkeinoille on edelleen myös käytännössä oma ministeriönsä. Koronan runnellessa taloutta on huoli Lapin matkailusta ollut korostetusti esillä – tilastojen valossa Suomen merkittävin matkailukohde on kuitenkin itse asiassa Helsinki. Sote-uudistuksessa painopiste on enemmän maakuntien kuin kasvukeskusten murheissa.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella. Se on sinänsä ihan perusteltua, sillä varsinkin nykyisessä globaalissa taloudessa hyvinvointi ja vauraus tuppaavat kasaantua ja niitä on perusteltuakin tasata. Alueellisia huolia ei luonnollisestikaan pidä vähätellä eikä näkökulmaa sivuuttaa. Silti mittakaavat olisi syytä pitää mielessä ja muistaa kasvukaupunkien ja kaupungistumisen merkitys koko maalle ja taloudelle.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella.

Suomalaisista kolmasosa asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa, ja osuus on kasvanut vauhdilla. Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI arvioi vuonna 2019, että vuonna 2040 kolmasosa Suomen väestöstä asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen kolmasosa yhdeksällä muulla kaupunkiseudulla, kun koko maassa väestön ja työikäisen väestön kasvu keskittyy kohti suuria kaupunkeja. Korona-aika etätöineen ei ole kääntänyt kaupungistumista, vaikka vaikuttaisi sitä hivenen hidastaneen. Veikkaan itse, että lopulta palveluiden, korkeakoulujen ja rajojen avautuessa palataan tutuille, ellei jopa jyrkemmille, kaupungistumiskäyrille.

Talouslukuja katsoessa kaupunkien rooli korostuu entisestään. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta.

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Syracusen ja Toronton yliopistojen tutkijoiden koontiartikkeli vuodelta 2004 arvioi, että kaupungin koon tuplautuessa alueen tuotattuvuus kohoaa 3-8 % ja väestöntiheyden tuplaantuminen nostaa tuottavuutta keskimäärin 5 %. Kaupungistuminen itsessään siis kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Kaupungit rahoittavatkin laajasti julkista taloutta koko maassa kuntien valtionosuuksien kautta – erityisesti tässä korostuu pääkaupunkiseutu, sillä Helsinki, Espoo ja Vantaa kolmistaan maksoivat vuonna 2020 tasauksia liki 600 miljoonalla eurolla. Yleisesti valtionosuuksien merkitys kuntien taloudelle on pääsääntöisesti sitä suurempi, mitä pienemmästä kunnasta on kyse.

Talouden tila näkyy myös hyvinvoinnissa, joka on Kalevi Sorsa -säätiön tuoreen raportin mukaan keskittynyt pääkaupunkiseudulle ja suurten kaupunkien ympäryskuntiin. Tosin myös suurimmat tuloerot löytyvät kaupunkien sisältä, ja kaupunkien vähäosaiset jäävätkin joskus alueellisen tarkastelun jalkoihin.

Kaupungistuminen itsessään kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamisessa kaupungistuminen auttaa pienentämään asumisen ja liikenteen vaatimaa energiaa ja maa-alaa. Edellytyksenä tietysti on se, että energia tuotetaan päästöttömästi sekä se, ettei kaupunkilaisten kokema vaurastuminen käänny siinä määrin materiaaliseksi kulutukseksi kuin nykyisin.

Kestävä kaupungistuminen trendinä vahvistaa taloutta ja vähentää päästöjä. Onko siis edelleen mielekästä toistella vaaleista toiseen kysymystä siitä, pitäisikö koko maa pitää asuttuna? Ihmisillä on tietysti täysi vapaus itse päättää, missä asuvat. Edellä mainitut syyt kuitenkin ohjaavat yhä useampia kaupunkeihin ihan omasta tahdostaan. Kun kaupungistuminen tuo haasteistaan huolimatta niin paljon hyvää, kannattaisi politiikan lähtökohdaksi ottaa se, että urbaanin kehityksen hyötyjä vahvistetaan ja haittoja lievennetään. Virtaa vastaan ei kannata uida. 

Ymmärrän, että ajatus hajauttamisesta houkuttelee, mutta tiiviin kaupungin hyödyt edellyttävät tiivistä kaupunkia. Koronan myötä nähty etätöiden harppaus tuskin tätä dynamiikkaa muuttaa, sillä tähänkin asti digitalisaatio on enemmänkin vauhdittanut kaupungistumista kuin hidastanut sitä. Digitalisaatio auttaa toki siinä, että palvelut ja työ- ja opiskelumahdollisuudet niille, jotka eivät kaupunkeihin halua, on entistä helpompi järjestää. Tämän voisi ajatella hajauttavan asumista ja elinkeinoja, mutta vaikutus voi olla joissain tapauksissa myös päinvastainen.

Kaupungistumisen hyötyjä listatessa on hyvä muistaa, että kaupunkien hyvinvointi on varsin riippuvaista maaseudusta ja harvempaan asutuista alueista. Ruoka tulee maalta, ja teollinen tuotanto raaka-ainevirtoineen tapahtuu usein kaukana kaupunkien pääkonttoreista, eivätkä eurot siksi ihan täyttä kuvaa talouden fysikaalisesta perustasta kerrokaan. Ja mitä päästöihin tulee, kaupunkien päästökirjanpito – esimerkiksi Helsingin hiilineutraalisuustavoite – kattaa todellisuudessa vain osan päästöistä, sillä suuri osa jalanjäljestä muodostuu epäsuorasti kaupunkien ulkopuolella.

Harvempien alueiden tukeminen ja kaupunkeissa kasaantuvan hyvinvoinnin jakaminen laajemmalle on sinänsä perusteltua, samoin alueellisesti kohdennetut toimet. Kun pienellä paikkakunnalla menee nurin iso tehdas, tarvitaan siellä ymmärrettävästi kohdennetumpia tukitoimia kuin suuressa kaupungissa, jossa talous rullaa dynaamisemmin. Harkittu ja fiksu aluepolitiikka on siis tarpeen. Kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan saisi jäädä sen varjoon.

Kaikkein surkeinta on vastakkainasettelun lietsominen, ja kehnointa aluepolitiikkaa syntyy, kun käyttövoimana on kaupungistumisen vastustaminen ja keinona kaupunkien kasvun kepittäminen. Parempi lähtökohta erilaisten alueiden erilaisten vahvuuksien ja haasteiden huomioiminen ja kasvukaupunkien ratkaisevan tärkeän roolin ymmärtäminen. Tätä tukisi se, että kaupungeille ja alueille annetaan mahdollisimman paljon vapautta ja vastuuta oman alueensa kehittämiseen.


 Kestävä kaupungistuminen hyödyttää koko maata, ja siihen kannattaa panostaa.

 

kalasatama2

Kalasataman alueelle nousee uutta Helsinkiä. Kun valmista tulee, asukkaita on saman verran kuin Imatralla (alkuperäinen kuva: Josefiina Alanen)