Rokotusten edetessä rajoitusten hyöty-haitta-suhde muuttuu, ja tarkentunut tieto taudista antaa mahdollisuuksia kohdentaa toimet paremmin. Tämän on syytä näkyä yhteiskunnan avaamisessa.

Kevät 2020 oli todella kuumottavaa aikaa: Uusi, ennestään tuntematon virus levisi nopeasti pitkin maailmaa ja täytti uhkaavasti sairaalaosastoja potilailla Suomessakin. Tietoa viruksen tartuntamekanismeista, oireettomien osuudesta ja tehokkaista hoitokeinoista oli rajallisesti, ja rokotekehitys oli vasta aluillaan. Testauksen ja jäljityksen kapasiteetti oli alkuun riittämätön. 

Monenlainen epävarmuus varjosti taudin torjuntaa sekä strategisella että operatiivisella tasolla: Pitääkö tautia tukahduttaa vai hillitä? Millaisia rajoituksia on tarpeen asettaa? Tautia lähdettiin Suomessa lopulta tukahduttamaan melko tehokkaasti. Rajoitukset olivat luonteeltaan varsin lekamaisia ja varsin hyvästä syystä: ilman tarkepaa tietoa toimia oli vaikea kohdentaa, ja olennaista oli nuijia tartunnat kuriin.

Tilanne keväällä 2021 on hyvin erilainen kuin keväällä 2020.

Nyt eletään kevättä 2021 ja sama virus – tosin uusina, herkemmin tarttuvina muunnoksina – on täällä yhä. Tilanne on muuten kuitenkin hyvin erilainen. Yli 16-vuotiaista suomalaisista pian puolet on saanut vähintään yhden annoksen rokotetta, pahimmista riskiryhmistä moni jo kaksi. Maskeja on opittu käyttämään. Taudin tarttumisesta tiedetään enemmän: Tartunnat leviävät ilmateitse, eivät merkittävästi pinnoilta. Tartuntariski ulkotiloissa on moninkertaisesti pienempi kuin sisätiloissa, joissa taas ilmanvaihdolla ja väljyydellä on suuri merkitys. Tartunnat leviävät ryppäinä niin, että suuri osa leviämisestä tapahtuu ns. superleviämisen yhteydessä. Koronatesteistä on tullut arkista rutiinia, ja jäljitys toimii melko hyvin. Myös taudin hoidosta tiedetään enemmän. 

Samalla epidemian ja rajoitusten aiheuttama kuormitus esimerkiksi opiskelijoille, ravintoloille ja tapahtuma-alalle on käynyt ilmeisen raskaaksi, kun poikkeukselliset ajat ovat kestäneet jo yli vuoden. Vaikka olemme olleet hyviä sopeutumaan, ei siitä pääse mihinkään, että mitä pidempään vaikeat ajat jatkuvat, sitä syvempiä arpia yhteiskuntaan ja talouteen syntyy. 

Tilanne on nyt siis se, että virusmuunnoksista huolimatta yksittäisen tartunnan yhteiskunnalle aiheuttama riski on pienempi ja paremmin tunnettu kuin keväällä 2020. Rokotteiden ansiosta tartunta johtaa epätodennäköisemmin vakavaan tautimuotoon, ja jatkotartunnat ovat epätodennäköisempiä ja niiden jäljille päästään paremmin. Samalla tiedon karttuessa mahdollisuudet rajoitustoimien hyötyjen ja haittojen punnintaan ja kohdentamiseen ovat parantuneet ja paranevat koko ajan.

Kun samalla on niin, että tilastolliseen tartuntojen ehkäisyyn tähtäävät, mutta perusoikeuksia kunnioittavat rajoitukset ovat väistämättä osin epäjohdonmukaisia, riski rajoitusten hyväksyttävyyden laskulle kasvaa. Epäjohdonmukaisuuksiin kiinnittyy tilanteen pitkittyessä kasvavassa määrin huomiota: Mitä pidempään rajoitukset jatkuvat, sitä oudommaksi moni kokee vaikkapa sen, että kuntosalille voi mennä, mutta fudiskatsomoon ei; että pilkun iskiessä terassilla alkuillasta voi siirtyä pussikaljalle viereiseen puistoon. Esimerkkejä on lukuisia, ja tämä on ollut ainakin omissa ympyröissäni kevään vakiopuheenaihe.

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää, että reilun vuoden mittaan muuttunut ja muuttuva tilanne heijastuu myös koronapolitiikkaan. En missään nimessä kannata löysäilyä: tällä rokotekattavuudellakin riski tilanteen pahenemisesta on vielä olemassa, ja virusmuunnokset ovat vaikeasti arvioitava ja hallittava riski. Yleisesti taudin tehokas torjunta on edelleen parasta talouspolitiikkaa, ja rajoitusten on syytä olla riittäviä.

Silti osa nykyisistä rajoituksista näyttäytyy tilanteeseen nähden varsin tylppinä instrumentteina, joissa tiedon karttuminen ja kokonaisriskin muuttuminen eivät vielä juuri näy. Sisä- ja ulkotilojen ero onneksi tunnistetaan, mutta nähdäkseni nykytiedon valossa erilaisia tiloja olisi perusteltua ja mahdollista erotella selkeästi enemmänkin riskien perusteella. Loppukesän ulkoilmatapahtumien peruminen surettaa, sillä kaiken järjen mukaan tuolloin pitäisi olla ihan kelpo edellytykset sellaisia turvallisesti järjestää. 

Tartuntatautilain päivityksessä on tarkoitus antaa viranomaisille mandaatti asettaa melko tiukkoja rajoituksia vuoden loppuun asti. Tämä on ihan perusteltua, mutta ainoastaan sillä edellytyksellä, että rajoituksia asetetaan vain tarkan harkinnan ja punninnan pohjalta välttämättömässä määrin, ja että niitä myös puretaan ilman ylimääräisiä viiveitä kun tilanne sen sallii.

Kun yhteiskuntaa nyt vihdoin avataan, on oma huoleni se, että koronavirus uutena, yllättävänä uhkana sumentaa kykyä arvioida ja hallita riskejä kokonaisvaltaisesti, ja sen torjunta “jää päälle” laveammin kuin hyödyt ja haitat huomioiden olisi perusteltua. Näitä hyötyjä ja haittoja pitää tietysti arvioida koko ajan.

Esimerkkejä vinoutuneesta riskienhallinnasta löytyy: Tunnettuja esimerkkejä ovat ydinvoima ja geenimuuntelu, joita säädellään erittäin tiukasti samalla kun polttolaitosten pienhiukkasten, ilmastonmuutoksen tai maata köyhdyttävän viljelyn paljon suurempia riskejä siedetään aivan eri mitassa. Koronassakin vinoumaa oli nähtävissä, kun AstraZenecan rokotteen harvinainen veritulppariski stoppasi jakelun, vaikka itse tauti ja sen leviäminen ovat suurempi riski terveydelle. 

Yksilötasolla ihmiset ovat huonoja arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meidän pitää onnistua paremmin.

Sinänsä perustellun ja hyvän varovaisuusperiaatteen nimissä tehdään usein epäjohdonmukaista politiikkaa. Yksilötasolla ihmiset ovat tunnetun huonosti virittyneet arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meiltä pitäisi onnistua analyyttisempi ote. 

Riskienhallintaa pitäisi osata katsoa myös omia rajoja pidemmälle. Vaikka täällä valo tunnelin päässä kirkastuu koko ajan, maailmalla tauti tekee edelleen suurta tuhoa. Taudin globaali taltuttaminen on paitsi inhimillistä ja oikein, myös tärkeää oman hyvinvointimme kannalta. Virusvarianttien riski ja ongelmat globaalille taloudelle ja vakaudelle ovat siinä määrin suuria, että ekonomistit arvioivat rikkaille maille olevan taloudellisesti kannattavaa maksaa rokotteet kehittyviin maihin. 

Huolena on sekin, että fokus jymähtää tähän nimenomaiseen virukseen ja laajemmat ilmiöt unohtuvat taustalle. Samat voimat, jotka ajavat luontokatoa, lisäävät myös zoonoosiriskiä ja uusien pandemioiden uhkaa. Olisikin tärkeää ottaa tästä pandemiasta oikeat opit, ja puuttua näihin pandemiariskiä kasvattaviin juurisyihin.

Korona on vaarallinen tauti, jota ei pidä vähätellä. Koronaepidemian hallinnassa on Suomessa onnistuttu pääsääntöisesti varsin hyvin, mistä on kiittäminen sekä kuuliaisia, fiksuja kansalaisia että viranomaisia ja päättäjiäkin. Suosituksia ja määräyksiä on syytä noudattaa jatkossakin. Samalla kun niin tehdään, on päättäjien vastuulla huolehtia siitä, että toimet taudin torjuntaan ovat tarkoituksenmukaisia, oikein kohdennettuja ja punnittuja suhteessa hyötyihin ja haittoihin. Tämä punninta korostuu sitä enemmän, mitä pidempään koronavirus muodossa tai toisessa maailmalla ja Suomessa kiertää.

Koronarokotteet ovat tieteen ja edistyksen voimannäyttö, ja tie ulos pandemiasta. Ota omasi heti kun mahdollisuus tulee! (kuvan lähde: Lisa Ferdinando, Yhdysvaltain puolustuministeriö)

ps. Eduskunnan talousvaliokunta (jonka jäsen olen) pohti tätä aihepiiriä mielestäni varsin ansiokkaasti lausunnossaan tartuntatautilakia koskien viime viikolla.
pps. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta julkaisee kuukausittain COVID-19-tutkimuskatsauksen, joka on erinomainen keino pysyä kärryillä koronaan liittyvästä tutkimuksesta.