Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät – Puhe puoluekokouksessa 11.9.2021

Arvon puoluekokousväki,

Maailman paras vihreä liike,

Huhtikuussa 2019 pyöräilin Helsingin rautatieaseman ohi ja parin käännöksen jälkeen, näkyviin tuli tuttu graniittinen pylväsrivistö. Pysähdyin hetkeksi, vedin happea ja pyyhin kostuneita silmäkulmia. Olin todella innoissani, ja äärimmäisen kiitollinen. Olin menossa ensimmäistä kertaa töihin eduskuntaan, vihreänä kansanedustajana.

Ennen sitä tutkin työkseni ilmastonmuutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan. Siinä kävi varsin selväksi, ettei ilmastonmuutoksen hillintä tai luontokadon torjunta ole kiinni tiedon puutteesta, eikä globaalit ongelmat ratkea vain yritysten vapaaehtoisin vastuullisuustoimin tai valistuneella kulutuksella. Pullonkaula matkalla kestävään tulevaisuuteen on poliittinen tahto ja kyky. Se oli painavin syy sille, että lähdin tekemään täysillä politiikkaa.

Se tie vei siis lopulta Arkadianmäelle. Eduskuntatalon portaita ei kuitenkaan kukaan nouse yksin. Olen ensimmäisten kuntavaalieni jälkeen edennyt poliittisella urallani aika nopeasti, mutta se on tapahtunut ennen kaikkea eri vihreiden yhdistysten ja politiikan tekijöiden vuosikausien työn ansiosta. Joskus se työ on helppoa ja hauskaa: usein ei. Toisille se on vastuunkantoa paikallisena valtapuolueena, toisille pioneerityötä paikkakuntansa harvoina vihreinä aktiiveina. Toisilla painottuu koulutuksen puolustaminen, toisilla vaelluskalojen vapauttaminen. Joku on äänessä somessa, joku toinen keittää kahvia teltalle.

Tällä vihreällä työllä on saatu valtavasti aikaan, ja sitä kaikissa sen muodoissaan tekee laaja joukko erilaisia mitä osaavampia ja innokkaimpia ihmisiä, joita sitoo yhteen yhteinen tavoite maailman muuttamisesta, jotta elämä maapallolla voi kukoistaa. 

Jokin on kuitenkin muuttunut siitä vaalivoittokeväästä 2019. Kun kuuntelen, miten moni tuttu ja tuntematon puhuu nyt vihreistä, meistä piirtyy kapea-alainen ja jopa ylimielinen kuva.

Osasyy on pahantahtoinen vääristely. Mutta: vaalitulos oli selkeä, eikä tosiasioita käy kiistäminen. On sitä vikaa meissäkin.

Ilmastonmuutoksen hillintä, luonto, tasa-arvo, demokratia, kestävä talous, vaalikautta pidempi tähtäin tulevaisuuteen; fiksu, uudistava ote politiikkaan. Tieteen ja sivistyksen arvostaminen ja tietopohjainen päätöksenteko. 

Ne ovat paitsi vihreän politiikan ydintä, myös useimmille suomalaisille todella tärkeitä asioita. Siksi me voidaan olla – ja meidän pitää olla – puolue, jonka kuka tahansa voi kokea omaksi kanavakseen vaikuttaa jäsenenä, tukijana tai äänestäjänä.

Meidän päämääränämme ei ole kerätä kannatusta vaan tehdä parempi maailma, mutta jos me ei saada laajemmin suomalaisia meitä ja meidän politiikkaa tukemaan, se työ käy vaikeaksi. Siksi meidän täytyy olla relevantti puolue ikään, sukupuoleen, koulutukseen, tulotasoon tai harrastuksiin katsomatta, sekä sporakiskojen että sorateiden varsilla. Tavoittaa äänestäjiä vasemmalta ja oikealta, tarjota tarttumapintaa kaikenlaisille ihmisille.

Tässä onnistuminen edellyttää, että me tehdään uskottavaa ja johdonmukaista politiikkaa, joka perustuu meidän yhdessä, laajana ja kirjavana joukkona laatimiin linjoihin. Ja että me ollaan moniääninen, avoin ja rehellinen liike – julistamisen ohella meidän pitää osata myös kuunnella, mitä ihmisillä on sanottavaa. 

Ja vaikka ilmastokriisi ja luontokato varjostaakin väistämättä kaikkea politiikkaa, ja vaikka niiden torjunta lepääkin edelleen ihan liikaa meidän harteilla, pitää meidän ottaa tilaa ja osoittaa johtajuutta myös muissa teemoissa. Talous ja työllisyys? Turvallisuus? Sosiaaliturva? Näihin ja moneen muuhun meidän riveistä löytyy ihan valtavasti osaamista, intoa ja painavaa sanottavaa.

Mut tunnetaan sovittelevana ja leppoisana asiapoliitikkona, joka kulkee kuivat faktat ja numerot edellä. Se on yksi tapa tehdä vihreää politiikkaa, muttei ainut tai välttämättä aina paras. 

En halua tehdä tästä puolueesta itseni näköistä. Haluan tehdä siitä entistä enemmän kaikkien meidän näköisen.

Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät. Se on se suunta, jonka mä haluan nähdä, ja mä uskon, että varapuheenjohtajana voisin auttaa tekemään sen yhdessä todeksi.

Toivottavasti saan tähän työhön tukenne!

Kiitos!

EU:n taisteluo­sas­toihin tarvitaan vauhtia

(Kirjoitus on julkaistu Vihreiden blogissa 3.9.2021)
EU:n taisteluosastot ovat olleet olemassa jo vuodesta 2005, mutta varsinaisiin tehtäviin niitä ei ole saatu liikkeelle – ei, vaikka tarvetta olisi ollut. EU:n toimintakykyä kriiseissä olisikin syytä vahvistaa.

Maailma heräsi kriisin äärelle Afganistanin kaatuessa salamavauhdilla Talebanin hallintaan. Kriisillä on pitkät juuret ja valitettavasti myös pitkä varjo, kun valtaan nousi ihmisoikeuksia kunnioittamaton ääriliike. Samalla käsillä on ollut myös rajatumpi, akuutti kriisi, jossa sekasortoisesta Kabulista pyrittiin evakuoimaan rajatussa aikaikkunassa ilmateitse tuhansia ulkomaiden kansalaisia ja hengenvaarassa olevia afgaaneja. Useat maat, Suomi mukaan lukien, lähettivät sotilaitaan suojaamaan toimintaa päävastuun ollessa Kabulin lentokenttää koordinoineella Yhdysvalloilla.

EU jäi tilanteeseen vastaamisessa paitsioon, vaikka moni Afganistanissa kiireellä operoineesta maasta on EU-jäsen. EU:lla olisi tällaiseen tehtävään suunniteltu sotilaallinen kykykin, EU:n omat taisteluosastot. Joukkoja ei kuitenkaan saatu liikkeelle. Syyt siihen löytyvät paitsi taisteluosastojen hallinnoinnista, myös laajemmin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Näiden kehittäminen vastaavasti tarjoaa mahdollisuuden parantaa EU:n yhteistoimintakykyä tulevaisuudessa.

Euroopan unionin taisteluosastojen tausta ulottuu 1990-luvulle, jolloin Euroopassa todettiin olevan tarvetta nopeaan kriisinhallintaan, evakuointeihin ja humanitääriseen interventioon kykeneville omille joukoille. Lopulta EU:n taisteluosastot perustettiin vuonna 2005 ja täysi operatiivinen kyky saavutettiin 2007. Yksittäinen taisteluosasto on kooltaan 1500 sotilaasta muutamiin tuhansiin ja keskitettävissä kohdealueelle 10 vuorokauden kuluessa. Ne muodostuvat osallistujamaiden kansallisista joukoista, jotka vaihtuvat puolen vuoden välein. Suomi on ollut mukana seitsemässä osastossa – käytännössä niin, että Suomi on asettanut jonkin sovitun kokoisen sotilasosaston vaadittuun valmiuteen. Mitään Brysselissä majailevaa euroarmeijaa ei siis ole olemassa.

Vuoden 2005 jälkeen maailmalla on nähty monta kriisiä ja konfliktia, myös Euroopan lähialueilla ja Euroopassakin. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole koskaan lähetetty tositoimiin. Niiden käyttöä on harkittu EU:n sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä, mutta operaatiot on lopulta aina toteuttu ilman niitä tapauskohtaiset Eufor-joukot kokoamalla. Kabulin evakuoinnin kaltaisessa pikatilanteessa tällainen järjestely ei toimi, ja juuri siksi taisteluosastot ovat olemassa. Niitä ei kuitenkaan saatu liikkeelle, ja Kabulissa nähtiin sitten ad hoc -yhteistyötä kansallisten voimien kesken. Toki siinä aiempi pohjalla oleva harjoituksissa ja operaatioissa rakennettu yhteistyökyky oli epäilemättä kriittisen tärkeää. Suomen suojaosaston lakipohjakin nojasi kansainväliseen avunpyyntöön.

Mitä hyötyä EU:n joukoista olisi sitten voinut olla verrattuna nyt nähtyyn toimintaan? EU:n lippu hihassa ei ole itseisarvo, mutta tällaiseen tilanteeseen taisteluosasto voisi tuoda nopeampaa ja vaikuttavampaa reagointikykyä ja lihaksia kantaa laajempaa vastuuta paikan päällä. Kenties Kabulista olisi saatu vielä useampi hädänalainen pelastettua.

EU:n taisteluosastojen toimettomuuden taustalla on useita syitä, joita on käsitelty valtioneuvoston selonteoissakin. Kustannusten taakanjako on merkittävä haaste. Nykymallissa lasku operaatiosta lankeaisi pitkälti niille maille, jotka juuri kriisin lauetessa olisivat vahtivuorossa. Vaihtuvien taisteluosastokokoonpanojen käytännön suorituskyky vaihtelee myös, ja tavoitetasosta on välillä tingittykin. Lopulta ongelma tiivistyy kuitenkin poliittiseen tahtoon ja päätöksentekokykyyn. Joukkojen käytettävyyden ja rakenteiden käytännön haasteet olisivat selätettävissä, jos tahtoa olisi. Lisäksi EU:lta täytyisi löytyä nopeaa kykyä päätöksiin akuutissa tilanteessa.

Asiaa puivat myös jäsenmaiden puolustusministerit äskettäin. Pohdintoihin on nostettu myös uuden joukon perustaminen tai taisteluosastojen rakenteen muuttaminen tiiviimmäksi. Tässä on helppo olla puolustuministeri Antti Kaikkosen linjoilla: EU ei tarvitse tässä enempää erilaisia järjestelyitä, vaan yhden, joka toimii. EU:n sotilaallista yhteistyötä vaivaa tehottomuus ja päällekkäisyys laajemminkin, ja kehityksen suunnan tulisi olla siitä poispäin.

Pohjimmiltaan EU:n taisteluosastoihin liittyvät ongelmat heijastelevat EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliitikan haasteita. Siirtyminen määräenemmistöpäätöksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vahvistaisi ja nopeuttaisi päätöksentekokykyä. Sen puolesta ovat liputtaneet paitsi vihreät, myös komissaari Jutta Urpilainen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa mainitaan määräenemmistöpäätökset keinona parantaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuutta, nopeutta ja uskottavuutta, ja EU-selonteossa Suomen todetaan olevan tapauskohtaisesti valmis tarkastelemaan määräenemmistöpäätöksenteon laajentamista. EU:n taisteluosastojen käyttö olisi selkeä, rajattu ja erittäin hyvin perusteltu kohde nopeammalle ja tehokkaammalle päätöksenteolle. Tämä tietysti edellyttäisi, että taloudellinen taakanjako kannustaisi yhteisten joukkojen käyttöön. Taisteluosastojen käytettävyyden ohella pitää tietysti huolehtia siitä, että EU:lla on laaja työkalupakki tarvittavaa kykyä vastata kriiseihin, ei vain sotilaallista.

Vaikka EU ja sen kyvyttömyys hyödyntää taisteluosastojaan ovat keränneet ansaittua kritiikkiä, jäävät EU:n pitkäjänteinen työ ja onnistumiset samalla helposti näkymättömiin, kuten tutkimusjohtaja Hanna Ojanen Tampereen yliopistolta vastikään kirjoituksessaan muistutti. Kyynisyyden sijaan onkin parempi laittaa paukut siihen, että EU:n päätöksentekoa ja toimintakykyä vahvistetaan ja haparoinneista opitaan. Vaikka kriisivalmiutta ei voi vielä pitkään aikaan – tai ehkä koskaan – rakentaa yksin EU:n varaan, on vahva, yhtenäinen ja toimintakykyinen EU on Suomenkin etu, ja sellaista unionia kannattaa Suomen olla rakentamassa ja tukemassa.

Ps. Suurkiitos Kabulin evakuointien toteuttajille, valtavan aikataulupaineen alla korvaamattoman tärkeää työtään tehneille virkamiehille ja sotilaille.