(Kirjoitus Verde-lehteen 16.3.2022)
Putinin sota on herättänyt Euroopan maat panostamaan puolustukseensa. Tervetullut kehitys vaikuttaa myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen maisemaan.

Venäjän roistomainen hyökkäys päättäväisesti ja sisukkaasti puolustautuvaa Ukrainaa vastaan jatkuu jo kolmatta viikkoa. Euroopassa käydään nyt täysimittaista sotaa, jossa panssarivaunut jylisevät, singot ärjyvät, tykistö jauhaa ja kaatuneet lasketaan tuhansissa.

Tällaisen sodan tässä mittakaavassa ei pitänyt enää olla edes mahdollinen, ei ainakaan Euroopassa. Näin arvioitiin kylmän sodan päättymisen jälkeen useissa Euroopan maissa, joissa asevoimien kokoa karsittiin reippaasti ja hankintoja ja osaamista suunnattiin kriisinhallintaa ja epäsymmetrisiä konflikteja silmällä pitäen.

Nyt on toinen ääni kellossa. Venäjän voimatoimet Georgiasta alkaen ja erityisesti Krimin valtaus herättelivät jo Länsi-Euroopassa ja Natossa pohtimaan ja lisäämään puolustuspanostuksia muuttuvassa maailmassa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin laittanut tässä kehityksessä uuden vaihteen silmään.

Euroopan johtava talousmahti on jatkossa sotilaallisesti itsensä kokoinen.

Järeimmästä liikkeestä ilmoitti Saksa. Liittokansleri Olaf Scholz linjasi massiivisesta 100 miljardin euron lisärahasta maan puolustukseen. Saksa nostaa myös puolustusmäärärahansa pysyvästi Naton edellyttämään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Euroopan johtava talousmahti on jatkossa sotilaallisesti itsensä kokoinen.

Puolustuskyky ei tietenkään ole lopulta euroja, vaan varusteita, kalustoa ja osaavia ihmisiä. Kyvykkyyden rakentaminen ottaa aikansa, käytännössä vuosia. Nato on Euroopan puolustuksen kivijalka, mutta nykyisellään Naton riippuvuus Yhdysvalloista on selkeä. Kehitys, jossa sekä Nato että EU vahvistuvat ei ole mitenkään poissulkevaa, vaan toisiaan täydentävää.

Yhdysvallat ei ole menossa Euroopasta mihinkään, ja hyvä niin.

Esimerkiksi brittiläisen IISS-ajatuspajan raportti vuodelta 2019 maalasi karun kuvan siitä, miten Nato pärjäisi ilman amerikkalaisia. Sama raportti tosin Ukrainassa nähdyn myötä yliarvioi Venäjän asevoimien suorituskykyä reippaasti. Ukrainan sodan myötä koetun herätyksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu tulevaisuudessa.

Naton eurooppalainen pilari vahvistuu. Yhdysvallat ei ole menossa Euroopasta mihinkään, ja hyvä niin. Naton vahva transatlanttinen luonne säilyy jatkossakin.

Silti on ollut jo pitkään selvää, että eurooppalaisten hartioiden on kannettava maanosan turvallisuudesta jatkossa enemmän vastuuta Tyynenmeren suunnan painottuessa Yhdysvaltojen näkökulmassa. Nyt näin myös alkaa tapahtua.

Toki Ukrainan sota on nostanut myös päättäväisesti linjansa löytäneen Euroopan Unionin uuteen asemaan turvallisuuspoliittisena yhteisönä. Konkreettinen EU-puolustusyhteistyö saa sekin nyt vauhtia, ja esimerkiksi siihen aiemmin varautuneemmin suhtautuneissa Ruotsissa ja jopa Tanskassa on löytymässä uutta intoa asiaan.

Kehitys, jossa sekä Nato että EU vahvistuvat ei ole mitenkään poissulkevaa, vaan toisiaan täydentävää. Mikään EU-puolustus ei siis ole korvaamassa Natoa eikä päällekkäisiin rakenteisiin ole minkäänlaista kiinnostusta. EU:n avunantolauseke 42.7 on erittäin tärkeä mekanismi, mutta ei missään määrin Natoa vastaava yhteisen puolustuksen järjestely. Naton merkitystä korostaa myös brexit, jonka myötä eurooppalaisen puolustuksen kannalta keskeinen Iso-Britannia on unionin ulkopuolella. Tulevaisuudessa Nato on nykyistä sekä eurooppalaisempi että vahvempi liitto, jossa sen eurooppalaiset jäsenvaltiot kantavat nykyistä suuremman vastuun yhteisen maanosamme rauhasta.

Ukrainan sota on johtanut Suomessa ja Ruotsissa Nato-kannatuksen rakettimaiseen nousuun. Se on erittäin ymmärrettävää. Silti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja ei pidä tehdä niinkään reaktiona akuuttiin kriisiin. Valinnat on tehtävä aikaa kestävästi, ja suhteessa arvioituun turvallisuusympäristön kehitykseen – jota Putinin valmius ja halu sotia kovallakin hinnalla tietysti nyt rajusti määrittää.

Tämän kehityksen myötä Suomen ja Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle asettuisi entistäkin erikoisempaan valoon.

Kehitykseen liittyy tietysti valtavasti epävarmuutta. Se on kuitenkin selvää, ettei luottamus Venäjään ole palaamassa pitkään aikaan. Ukrainan aiheuttamista mittavista tappiosta huolimatta Venäjän sotilaallinen uhka on olemassa ja Euroopan demokratiat varustautuvat nyt uudella otteella puolustamaan arvojaan. Siinä tärkein instituutio on Nato. Tämän kehityksen myötä Suomen ja Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle asettuisi entistäkin erikoisempaan valoon.

Tulevaisuudessa Nato on nykyistä sekä eurooppalaisempi että vahvempi liitto, jossa sen eurooppalaiset jäsenvaltiot kantavat nykyistä suuremman vastuun yhteisen maanosamme rauhasta. Meidän luonteva ja turvallinen paikkamme on olla mukana jäsenenä kehittämässä Natoa ja Euroopan puolustusta yhdessä liittolaistemme kanssa.

Puheenvuoro täysistuntosalissa 8.3.2022. Käsittelyssä uusi ilmastolaki.

Ilmastonmuutos on aina ollut turvallisuuskysymys; Se uhkaa suoraan elämämme ja taloutemme edellytyksiä maailmanlaajuisesti. 

Nyt ilmastopolitiikasta on tullut entistä selvemmin turvallisuuspolitiikkaa. Putinin valta ja häikäilemätön sotapolitiikka nojaa fossiilienergiaan ja siitä saataviin vientituloihin. On siis edistettävä mahdollisimman nopeaa irtautumista fossiilienergiasta; se on sekä ilmaston että isänmaan etu.

Nyt käsillä oleva esitys uudeksi ilmastolaiksi on siksi erittäin tärkeä ja tarpeen, se on fossiilittoman hyvinvointivaltion rakentamisen peruskivi. Turvallisuusteko tässä hetkessä ja erityisesti tulevaisuudessa. 

Vuonna 2015 säädetty ilmastolaki oli sekin tärkeä askel, joka on vahvistanut Suomen ilmastopolitiikan jatkuvuutta, suunnitelmallisuutta ja tiedepohjaisuutta. Uusi laki tuo kuitenkin kaivattua terästä ilmastopolitiikan selkärankaan asettamalla lain tasolla hiilineutraalisuustavoitteen ja aikataulutetun päästövähennyspolun kohti hiilinegatiivista Suomea. Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Vuoteen 2030 mennessä päästöjä vähennetään 60 prosenttia, vuoteen 2040 mennessä 80 prosenttia ja vuonna 2050 90 tai jopa 95 prosenttia. Nämä luvut perustuvat Ilmastopaneelin suosituksiin. Vuosilukuihin paalutettu eteneminen on tärkeää, sillä ilmastonmuutoksen ratkaisevat kumulatiiviset päästöt – se, kuinka paljon hiiltä ilmakehään ajan mittaan päätyy. 

Mitä realismiin tulee, jyrää fysiikka aina lopulta politiikan.

Aiemmin on noussut porua ilmastotoimien hinnasta. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta perustuu pitkälti väärään käsitykseen vaihtoehdoista. Kaikkein kallein vaihtoehto on jättää toimet tekemättä. Mitään business-as-usual-polkua ei ole, vaan etenevä ilmastonmuutos on ohittamaton ilmiö. Ja mitä keskusteluun “realismista” tulee, niin fysiikka jyrää kyllä aina lopulta politiikan.

Tätä viestiä teroitti myös hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuorein osaraportti, jonka viesti oli jälleen entistäkin vakavampi: Käynnissä on erittäin vaarallinen ja nopea muutos. Muutosta ei voida enää kokonaan estää, vaan tarvitaan myös sopeutumistoimia. Sitä voidaan ja sitä täytyy kuitenkin hillitä siedettävälle tasolle, ja on selvää että Suomi tekee tässä osansa. Tämän on ymmärtänyt tiedeyhteisön ohella kasvavassa määrin myös elinkeinoelämä, joka liputtaakin tiukan ja uskottavan ilmastopolitiikan puolesta. Fiksuja, vaikuttavia ja kustannustehokkaita ilmastotoimien pitää tietysti olla. Keskeistä on myös oikeudenmukaisuus ja reiluus – toimet eivät saa olla kenellekään kohtuuttomia. Ilmastopolitiikassa ei saa myöskään mennä ojasta allikkoon, vaan sitä on tehtävä keinoin, jotka samalla auttavat pysäyttämään luontokadon – toisen edelleen etenevän globaalin uhkan. Huoltovarmuuttakaan ei saa unohtaa – toki sekin pitää rakentaa kestävälle pohjalle.

On huolehdittava siitä, että meillä on tulevaisuus, jota puolustaa.

Ilmastolaki on siis puitelaki, joka ei itsessään juurikaan määrää miten tavoitteisiin päästään. Eri keinoista tavoitteisiin pääsemiseksi debatoidaan varmasti jatkossakin, mutta toivon että tieteeseen nojaava päämäärä olisi jo laajasti jaettu ja ymmärretty. 

Juuri nyt politiikan ja julkisen keskustelun fokus on ymmärrettäväsi välittömässä turvallisuudessa, sen puolustamisessa. Samalla on huolehdittava siitä, että meillä on tulevaisuus, jota puolustaa. Siksi tarvitaan ilmastolakia, ja kiitän vielä hallitusta tämän esityksen tuomisesta eduskuntaan.

Puhe eduskunnan täysistunnossa 23.2. Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa 24.2.

On kulunut kolme viikkoa siitä, kun arvoisa puhemies totesi tarpeen käydä tässä salissa keskustelu jännitteisen turvallisuustilanteen kehittymisen vuoksi. Tuolloin Venäjä oli koonnut Ukrainan suunnalle sotavoimaa, ja tuonut julki mahdottomat etupiirivaatimuksensa. Sittemmin Venäjä on vain jatkanut tilanteen eskaloimista.

Valko-Venäjä otettiin hallintaan sotaharjoitusten varjolla ja viimeisimpänä siirtonaan Kreml tunnusti Itä-Ukrainan nukketasavallat ja on aloittanut avoimen joukkojen siirron alueelle. Kyse on räikeästä kansainvälisen oikeuden ja Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ja suvereniteetin loukkaamisesta, joka on jo laajalti tuomittu.

Ukrainaa ja Ukrainan kansaa on tässä tilanteessa tuettava päättäväisesti. Ensimmäiset pakotteet on jo nähty, ja valmius vielä tuntuvampiin täytyy olla – keskeistä on tiivis yhteistyö Euroopan Unionin ja kumppanimaiden kuten Yhdysvaltojen kanssa. Talouspakotteilla on eittämättä hintansa, mutta perustavanlaatuisten arvojen ja turvallisuuden ei pidäkään olla myytävänä.

On perusteltua arvioida omia valintojamme siltä kannalta, mikä on keino ja mikä päämäärä, mikä konteksti ja kokonaisuus. On kiistatta eri asia viedä puolustustarvikkeita omaa kansaansa sortavaan tai hyökkäyssotaa harjoittavaan maahan kuin yksipuolisen aggression kohteeksi joutuneeseen maahan. Joka tapauksessa on tärkeää, että Suomi on tukenut ja tukee Ukrainaa, ja että tarkastellaan siihen parasta keinovalikoimaa.
Venäjän nykyhallinto asemoi toimillaan itseään entistä selvemmin ja avoimemmin länttä ja Eurooppaa sekä yleisesti sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää, demokratiaa ja valtioiden itsemääräämisoikeutta vastaan ja on valmis ajamaan tavoitteitaan väkivallalla ja täysimittaisella sodalla uhaten. 

Suomi, sen enempää kuin EU tai länsi yleisesti, ei ole tällaista vastakkainasettelua halunnut tai virittänyt, mutta on nyt sen edessä. On päivänselvää, ettei mikään valtio Euroopassa tai Atlantin takana haudo hyökkäysaikeita tai uhkaa sotilaallisesti Venäjää. Demokratia ja avoin kansalaisyhteiskunta sen sijaan voivat olla uhkia Kremlille, mutta sekin on täysin oma valinta. Hallinto voisi yhtä hyvin kääntää tarmonsa etupiireistä ja vallan keskittämisestä yhteiskunnan ja talouden kestävään uudistamiseen. Venäjällä olisi siihen kaikki edellytykset luonnonvaroista ja tieteestä korkeakulttuuriin. Men Ryssland valde en annan väg, kuten edustaja Adlercreutz eilen totesi. Tästä kärsii satavarmasti myös Venäjän kansa.

Ukrainan tapahtumissa ei siis ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuudesta. Suomikaan ei ole tilanteesta ulkopuolinen. Vaikka meihin Suomessa ei kohdistu tällä hetkellä sotilaallista uhkaa, pyrkii Venäjä sotilaallista voimaa ja laajaa keinovalikoimaa hyödyntäen horjuttamaan niitä pilareita, joihin meidänkin turvallisuutemme lopulta nojaa. Myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko toteaa, että jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voi olla ulkopuolinen. 

Eristäytymispolitiikan maailmassa pienet jäävät yksin ja pahimmillaan jalkoihin. Suomen päämääränä on tietysti Suomen turvallisuus, mutta liian likinäköisellä tulkinnalla tästä on riskinä rakentaa meillekin turvattomampaa maailmaa ja lähiympäristöä. Vahvasti kansainvälinen ja eurooppalainen Suomi on turvallisempi Suomi.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on myös linjattu Suomen tarkastelevan reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden mahdollisuutta liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Aktiivinen julkinen ja poliittinen keskustelu ovat tärkeä osa tätä tarkastelua, ja varsin tarpeen ja tervetullutta. Suomen turvallisuuspoliittinen linja nojaa kansalaisten vahvaan tukeen. Leimakirveitä tämä keskustelu ei kaipaa, hyvää analyysiä ja rakentavaa otetta kylläkin.

Oman turvallisuutemme peruspilareista on joka tapauksessa kaikki syyt pitää kiinni tässäkin hetkessä: Suomen on pyrittävä rakentamaan rauhaa ja turvallisempaa maailmaa, pidettävä oma puolustuskyky kunnossa, vahvistettava EU:ta ja sen yhtenäisyyttä, tehtävä tiivistä monenkeskistä ja kahdenkeskistä yhteistyötä kumppanien ja kumppanimaiden kanssa ja vaalittava luottamusta yhteiskunnassa.

Yhdessä aikanaan linjattu selonteko yhdistää myös hienosti niin sanotun laajan ja kovan turvallisuuden. Nämä näkökulmat realisoituvat myös nykytilanteessa. Energiavirrat ovat keskeinen osa geopolitiikkaa,  ja irtautuminen fossiilienergiasta auttaa sekä ilmastoa että geopoliittista asemaamme. Taloudellinen tai materiaalinen riippuvuus Kremlistä on riski kaikissa tapauksissa, myös ydinvoiman osalta.

Elämme vaikeita aikoja, jossa kysytään päättäväisyyttä ja vastuunkantoa. On tärkeää, että eduskunta käy tätä keskustelua tänään ja jatkossakin.