Valtion omistajaohjauksessa yhteiskunnan kokonaisedun on määrättävä marssijärjestys

(Kirjoitus on julkaistu Verde-lehdessä 10.10.2022)
Suomen valtio on mukana monenlaisessa liiketoiminnassa omistustensa kautta. Se on perusteltua, kunhan valtion intressit raamittavat aidosti toimintaa.

Fortumin vuonna 2018 alkanut retki Saksaan Uniperin omistajana tuli viime kuussa päätökseen Venäjän energiakiristyksen ajettua yrityksen karille ja lopulta kansallistetuksi. Epäonniselle seikkailulle tuli hintaa noin 6 miljardia euroa, ja samalla koko hässäkkä puhalsi uutta virtaa keskusteluun valtiosta yritysten omistajana.

Keskustelu on vähintäänkin tervetullutta, sillä valtion omistukset ovat iso ja monialainen kokoelma, joiden kautta käytetään merkittävästi valtaa.

Valtio hallinnoi omistutensa kautta vajaan 50 miljardin euron salkkua. Mukana on omistuksia 16 pörssiyhtiössä joko suoraan tai sijoitusyhtiö Solidiumin kautta. Enemmistöomistaja valtio on näistä kahdessa, Fortumissa ja Finnairissa. Lisäksi on listaamattomia kaupallisesti toimivia yhtiöitä – näihin lukeutuvat esimerkiksi Posti, Patria ja VR – sekä erityistehtäviä hoitavia yrityksiä kuten Alko ja Yleisradio. Yhteensä 70 yrityksen joukossa on monenlaista toimintaa siemenperunoista lääkärihelikoptereihin. 

Omistamisen perusteena voi olla joko finanssi-intressi, jokin erikseen määritelty strateginen intressi tai erityistehtävä. Omistajaohjauksen linjat on vedetty omistajaohjauksen periaatepäätöksessä, joka on viimeksi tehty vuonna 2020. Tämä periaatepäätös edellyttää valtionyhtiöiltä muun muassa kunnianhimoista luonto- ja ilmastovastuuta ja Pariisin sopimuksen 1,5 asteen tavoitteen huomioimista. Periaatepäätös listaa myös edellä mainitut yhtiökohtaiset strategiset intressit ja erityistehtävät sekä sen, miten omistajaohjausta käytännössä toteutetaan. Huoltovarmuus on tietenkin aivan keskeinen omistuksia ohjaava tavoite.

Huoltovarmuus on keskeinen omistuksia ohjaava tavoite.

Hyvä kysymys on, toimiiko ohjaus nykyisin täysin tarkoituksenmukaisesti. Fortumin tapauksessa yhtiö otti geopoliittisen riskin, jonka mittaluokka olisi voinut pahimmillaan vaarantaa koko strategisen intressin sähköntuotannon riittävyyden varmistamisesta myös

poikkeusolosuhteissa. Valtionyhtiöiden ei missään nimessä pidä pelata isommilla panoksilla kuin on varaa hävitä, ei varsinkaan vain tuottojen kerryttämisen toivossa. On selvää, että ylipäänsä myös kyky tunnistaa riskejä falskasi Fortumin tapauksessa: varoituksia Uniperin riippuvuudesta Venäjän kaasusta kyllä kuultiin paljon ja ajoissa.

Kokonaan riskejä ei valtio omistajana voi tietenkään karttaa, eikä sen niin pidäkään tehdä. Riskitöntä bisnestä ei ole, ja itse asiassa valtion on usein perusteltua täydentää riskien kantajana markkinoiden toimintaa esimerkiksi uuden teknologian kehittämisessä ja skaalaamisessa. Tuore valtionyhtiö Ilmastorahasto toimii näin. Valtiolla on varaa olla kärsivällinen ja kaukonäköinen omistaja, ja sellainen sen pitää ollakin.

Strategisten intressien ja erityistehtävien pitäisi joka tapauksessa aidosti ohjata yrityksiä, ja omistuksia tulisi aidosti tarkastella niiden valossa. Esimerkiksi Neova (entinen Vapo) on mielenkiintoinen tapaus. Sen osalta strategisena intressinä on varmistaa kotimaisten polttoaineiden saatavuus energiatuotantoon huoltovarmuusnäkökohdat huomioon ottaen. Neova tekee toki mittavaa energiabisnestä, mutta painopisteinä liiketoiminnan kehityksessä ovat tätä nykyä kasvuturve ja aktiivihiili. Kotimaisten polttoaineiden huoltovarmuuden kannalta tärkein kehityssuunta olisi synteettisten polttoaineiden tuotanto, samalla kun sitä skaalatessa tarvitaan toki edelleen puuta ja turvetta. SIlti tarkastellessa kirjattua intressiä suhteessa tekemisiiin herää väistämättä ajatus, että toimintaa ei niinkään ohjaa kirjattu strateginen intressi vaan halu keksiä turpeelle teollista käyttöä.

Voittoa tai yksinkertaisesti hyvää tulosta tavoitteleva yritys voi itseohjautua helposti tekemään tuottoisia asioita. Intressin tai erityistehtävän asettaneen valtio-omistajan näkökulmasta riskinä on, että toiminta turpoaa outoihin suuntiin ja prioriteetit hämärtyvät. Veikkaus on tästä varoittava esimerkki: pelihaittojen hillitsemisen jäi taustalle, kun tehtiin tiliä edunsaajille.

Monet valtion kokonaan tai pääosin omistamat yhtiöt ovat ahkeria lobbaajia.

Merkittävässä markkina-asemassa tai monopolina operoiville valtionyhtiöille voi kasautua myös ongelmallisen paljon valtaa, ja mahdollisuuksia vaikuttaa yrityksiä ja markkinoita koskevaan lainsäädäntöön. Häntä ei kuitenkaan saisi heiluttaa koiraa. Monet valtion kokonaan tai pääosin omistamat yhtiöt ovat ahkeria lobbaajia. Viestintä ja vuorovaikutus päättäjien suuntaan ei itsessään ole vielä ongelma, sillä näiden yritysten usein asiantunteva näkökulma omilta aloiltaan on hyvä ymmärtää päätöksenteossa. Erikoiseksi homma menee siinä vaiheessa, kun valtion omistamat yhtiöt ohjaavat tai yrittävät ohjata valtion politiikkaa eikä toisin päin. Tästäkin löytyy varoittavia esimerkkejä.

Oma kysymyksensä on omistajaohjauksessa on omistusmuodon  ja -pohjan valinta. Paras linja on, että valtion intressi määrittää omistamisen perusteet, ja yhtiökohtainen omistusrakenne ja -osuus on valitaan sen mukaan. Pörssiin listautuminen tuo omat rajoituksensa omistajaohjaukseen, mutta myös joustavampaa kykyä rahoittaa ja arvottaa toimintaa. Jos omistamiselle puolestaan ei enää ole ylipäänsä järkeviä perusteluita, on paikallaan kaupata firma tai sen ylimääräiset toiminnot pois. Yleisesti ottaen valtion tonttia on toimivien markkinoiden turvaaminen ja harkittu täydentäminen, ei niiden sotkeminen.

Omistajana valtiolla on joka tapauksessa korostunut vastuu pitkäjänteiseen ja kauaskantoiseen ohjaukseen. Siksi ohjausperiaatteisiin kirjatut ilmasto- ja luontokirjaukset eivät saa jäädä kuolleiksi kirjaimiksi. Kyse on paitsi merkittävien riskien välttämisestä ja kestävän tulevaisuuden rakentamisesta, myös valtion politiikan uskottavuudesta. Jos valtionyhtiöt eivät ota ilmastonmuutoksen ja luontokadon edellyttämiä muutoksia tosissaan eikä omistaja asiaan puutu, on se erikoinen signaali muille toimijoille markkinoilla. Ilmasto- ja luontotavoitteiden pitääkin aidosti läpileikata kaikki valtion politiikka, omistajaohjaus mukaan lukien.

Ilmasto- ja luontotavoitteiden pitääkin aidosti läpileikata kaikki valtion politiikka, omistajaohjaus mukaan lukien.

Tässä ajassa on syytä laittaa painoa myös geotalouden ja geopolitiikan näkökulmille. Demokratioita haastavien autoritääristen maiden keinovalikoimassa valtionyhtiöt ja omistukset ovat tärkeitä työkaluja. Tähän vastaaminen edellyttää sekin strategista ja valpasta otetta valtion rooliin omistajana, jotta huoltovarmuus, resilienssi tai riittävä riippumattomuus eivät vaarannu.

Ekologisesti kestävän talouden rakentaminen, tärkeiden palveluiden turvaaminen ja huoltovarmuudesta huolehtiminen ovat siis hyviä perusteita harjoittaa valtion omistamaa liiketoimintaa, mutta edellyttävät fiksua omistajaohjausta. Olennaista on pitää kiinni oikeasta marssijärjestyksestä, jossa valtion omistama liiketoiminta pysyy keinona edistää yhteiskunnan kokonaisetua eikä muodostu päämääräksi itsessään.