Avauspuheenvuoro vihreiden puoluevaltuustossa 26.11.2022.

Huhtikuussa 2023 käydään eduskuntavaalit. Mitkä vaalit ne ovat?

Niiden pitää olla ilmastovaalit. Sharm el Seikhin ilmastokokouksen laiha tulos alleviivaa sitä, että ilmastopolitiikkaan tarvitaan lisää vauhtia ja vaikuttavuutta, jotta ilmastonmuutos saadaan hillittyä siedettävälle tasolle.

Niiden pitää olla luontovaalit. Suomessakin luonto köyhtyy. Keskustelu ennallistamisasetuksesta osoitti, ettei tätä oteta Suomen poliittisella kentällä lainkaan riittävän vakavasti. Tarjolla on liikaa muttamuttaa ja vesittämistä.

Ne ovat myös ainakin sote-, koulutus-, köyhyys-, ihmisoikeus-, Eurooppa- ja turvallisuusvaalit. Sote-uudistus kaipaa laastaripakettia, koulutustason laskuun on torjuttava, köyhyyttä kitkettävä, EU-politiikan seurattava aikaansa ja Nato-Suomen linjat vedettävä. Oma tahto -aloitteen, translain ja saamelaiskäräjälain yhteydessä käyty, osin absurdi keskustelu on muistuttanut, että ihmisoikeuksia on puolustettava herkeämättä – niitä edistäen ja takapakit estäen.

Suomen julkisessa taloudessa on edelleen merkittävä kestävyysvaje ja miljardien sopeuttamistarve.

Huhtikuun vaalit ovat joka tapauksessa, väistämättä, talousvaalit. Suomen velkataakka on tällä kaudella kasvanut hurjasti – pitkälti perustelluista syistä, mutta kasvanut silti. Suomen julkisessa taloudessa on edelleen merkittävä kestävyysvaje ja miljardien sopeuttamistarve. 

Vihreille talousvaalit sopivat. Otamme julkisen talouden tilan vakavasti: Poliittisessa tavoiteohjelmassa linjasimme keväällä, että haluamme tasapainottaa julkisen talouden keskipitkällä aikavälillä.

Vihreiden resepti on talouden uudistaminen. Uudistaminen ei ole kiertotermi leikkausten välttelyyn: niitäkin tarvitaan. On kuitenkin edettävä niin, että oli kyse sitten menosopeutuksista, rakenteiden korjaamisesta tai kasvun hakemisesta, punaisena lankana on oltava uudistava ote talouteen, maalina ekologisesti kestävissä raameissa pysyvä, hyvinvointivaltion ylläpitoon kykenevä, kukoistava kansantalous. Köyhimmiltä leikkaaminen ei auta tässä.

Ilmeisin uudistava voima on tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta. Sen tason nostoon on nyt ilahduttava parlamentaarinen yhteishenki ja sitoutuminen. Rahoituslaki saadaan pian maaliin, ja hallituksen loppusuorajärjestelyn sivu-uhriksi jäänyt TKI-verokannustinkin saadaan vielä nähtävästi tehtyä. Tiede- ja teknologiapuolueena vihreät on vahvasti TKI-panostusten puolella. 

Polulla neljään prosenttiin BKT:sta on pysyttävä. TKI-panostukset uhkaavat kuitenkin jäädä ontoksi, jos tekijät puuttuvat. Niiden rinnalle tarvitaan siksi panostuksia koulutukseen ja maahanmuuttoon.

TKI-panostukset uhkaavat jäädä ontoksi, jos tekijät puuttuvat.

TKI tarvitsee tekijöikseen erityisesti korkeakoulutettua väkeä. Korkeakoulutettujen osuuden kasvattaminen onkin perusteltua. Silti työllisyyden näkökulmasta kaikkein tärkeintä on itse asiassa huolehtia siitä, ettei kukaan olisi enää 25 vuoden iässä ilman jotakin perusasteen jälkeistä tutkintoa. Se kun alkaa tietää tuomiota työttömyyteen nyky-yhteiskunnassa. Ammatillinen koulutus ei siksi saa jäädä sivuosaan koulutuspolitiikassa. 

Koulutuspolitiikka on siis kiinteä osa työllisyyspolitiikkaa. Työllisyysasteen nosto vihreiden tavoittelemaan 80 prosenttiin ja työvoimapulan taklaaminen eivät silti käy yksin koulutuksen kautta. Ainakin ansioturvan uudistaminen oikeudenmukaiseksi ja kannustavammaksi, 60-vuotta täyttäneiden työllisyyden kasvattaminen ja kotihoidon tuen korvaaminen joustavalla hoitorahalla – yhdessä varhaiskasvatuspanostusten kanssa tietysti – tarjoaisivat keinoja työllisyysasteen nostoon. 

Maahanmuutto on Suomen talouden ja huoltosuhteen kannalta käytännössä välttämättömyys. Se ei silti ole helppo kokonaisuus, joka onnistuisi vain tavoitteita listaamalla: kansainvälinen kilpailu osaavasta työvoimasta on kovaa, ja onnistunut kotouttaminen vaatii monialaista työtä kaavoituksesta kouluihin ja kulttuuriin työpaikoilla. Tänä viikonloppuna käsittelyssä oleva maahanmuutto linjaa vihreitä toimia tähän. Olennaista on, että jokainen tänne tullut saadaan sujuvasti osaksi yhteiskuntaa työn tai opintojen kautta, ja täällä opiskelleet jäämään tänne. Työvoimapulaan vastaamisessa yksi selkeä toimi on joka tapauksessa saatavuusharkinnasta luopuminen.

Myös reilu kilpailu on aivan keskeinen taloutta uudistava voima. Eduskunnassa on paraikaa menossa lopulliseen hyväksyntään kilpailulain uudistus, joka vahvistaa Kilpailu- ja kuluttajaviraston mahdollisuuksia puuttua haitallisiin yrityskauppoihin. Pieni muutos lakiin tuottaa varovaisen arvion mukaan 50-67 miljoonan euron vuosittaiset hyödyt suomalaisille kuluttajille. Hyvä esimerkki markkinoiden voimasta, jota meidän kannattaa hyödyntää. Seuraavan hallituksen olisikin syytä ottaa kilpailupolitiikan terävöittäminen työlistalleen.

Reilu kilpailu on aivan keskeinen taloutta uudistava voima.

Kilpailuun ja talouden uudistumiskykyyn vaikuttavat myös yritystuet – usein haitallisesti. Erityisen kehnoja ovat ympäristölle haitalliset yritystuet. Niissä riittää edelleen perkaamista. Suorien tukien ohella katse on syytä siirtää erilaisiin verotukiin. Verojärjestelmän selkeyttäminen ja suoraviivaistaminen sekä yritys- että henkilöverotuksen osalta olisikin tärkeää. Verotukiviidakon muodostumista on osaltaan ruokkinut nykyinen tiukka fokus menokehyksiin valtion taloudenpidossa. 

Menokehyksiä toki todellakin tarvitaan, mutta veropäätökset pitää pitää mukana paletissa, kun julkisen talouden tasapainosta huolehditaan. Menokehys on työkalu, ei päämäärä. 

Kokonaisveroastetta en silti näe perustelluksi nostaa ainakaan merkittävästi, vaan suuntana pitäisi olla selkeys ja painopisteen siirto työstä ja yrittämisestä kulutukseen ja haittoihin.

Kaupungit ovat todellisia talouden dynamoita. Kuntaliiton kaupunkikehityspäällikkö Henrik Lönnqvist nosti aiemmin tässä kuussa ansiokkaasti esiin sen, ettei Suomessa tehdä kunnollista kaupunkipolitiikkaa. Kaupunkien kukoistus ei ole keneltäkään pois, kaupungeissa luodaan vaurautta jaettavaksi niitä laajemminkin. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta. 

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Fiksu kaupunkipoliitikka on siis merkittävä keino kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä. Sen torppaaminen sen sijaan köyhdyttää koko maata.

Fiksu kaupunkipoliitikka on merkittävä keino kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Tämä ei tarkoita harvaan asuttujen alueiden tai maaseudun väheksymistä. Ilman ruokaa ei voi elää, eikä ilman raaka-aineita ja raskasta teollisuutta pyöri palvelutalouskaan. Erityisesti arvokasta työtä tekevät maataloustuottajat ansaitsisivat parempaa ohjaavaa politiikkaa: maalina tulisi olla kustannustehokkaampi tukeminen, kannattavuuden parantaminen ja fiksu ohjaus ekologisesti kestävään ja hiiltä sitovaan tuotantoon. 

Julkisen talouden tasapainottaminen on siis savotta, jossa tarvitaan laajaa keinovalikoimaa. Vihreät on tähän valmis, ja avain on uudistava ja ennakkoluuloton ote talouspolitiikkaan. Itse asiassa johtavien ekonomistien tutkimusta ja kehittämistä, sosiaaliturvan kehittämistä, vihreää siirtymää ja toimivia markkinoita korostavat suositukset rimmaavat oikein hyvin sen kanssa, mitä me ajamme.

Ja vaikka vaalit lähestyvät, työtä riittää toki vielä tälläkin kaudella. Se työ pitää hoitaa maaliin kunnialla, vaaleissa suotu vastuu kantaen ja sovitusta kiinni pitäen. Varsinkin juuri nyt pitäisi valaa luottamusta suomalaiseen poliittiseen järjestelmään, ei murentaa sitä. 

Enkä voi pitää tänä päivä poliittista puheenvuoroa toteamatta, että tuen Ukrainalle on jatkuttava ja vain vahvistuttava.

Antoisaa kokousta!

Puoluevaltuusto on vihreiden korkein poliittinen linjanvetäjä puoluekokousten välillä. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja pitää perinteisesti yhden avauspuheenvuoroista valtuuston kokouksissa.

(Keynote speech at the 15th European Nuclear Energy Forum, Prague)

There is no more important topic in policy making today than energy. Energy is the key to a sustainable future.

As we are gathering here in Prague to talk about nuclear energy, others are gathering in Sharm el Sheikh to negotiate the global path to maintain a tolerable climate. Whilst combating climate change requires many drastic changes to our land use and consumption, clean energy is the key. The only way to get rid of fossil fuels is to build enough low-carbon energy production to replace those fossil fuels and the growing energy demand.

Later this year the leaders of the world are going to gather in Montreal to address another global, existential challenge: the loss of biodiversity. We are completely dependent on healthy ecosystems and nature for our economic and human wellbeing, and we need to turn the direction from depleting natural capital into accumulating it, living off its dividends. Here too, sustainable energy is the key. We need to minimize the environmental footprint of our energy production.

We need to minimize the environmental footprint of our energy production.

And most pressingly right now, brave Ukrainians are defending their country and freedom, repulsing the brutal attack by Russia in the frontlines of Ukraine but also suffering from the criminal terror against their civil society. Energy is a key part in this conflict as well. Energy is used by Russia in an attempt to blackmail us, and Russia tries to compensate for its failures in warfighting by targeting innocent civilians, now especially through destroying energy infrastructure. There is no return to cheap Russian fossil energy during or after this war. Thus, energy is also key for securing Europe. The most imminent issue of course is supporting Ukranians by supplying them with equipment necessary to repair the damages and recover their energy systems – and of course with weapons to fight as well.

So, clean, sustainable energy is the key. And nuclear energy is definitely part of the sustainable energy mix now and in the future as well. Nuclear energy is a safe, tried-and-true and reliable way of producing zero-carbon electricity and heat with a small environmental footprint in relation to the volume of energy produced.

In order to achieve so called deep decarbonization, full decoupling of our economies from carbon emissions in a world with growing population while eradicating poverty and nurturing nature, we need massive amounts of new, clean energy. Wind and solar are being deployed rapidly now, and that is great. We need lots of both, they do much of the heavy lifting in the global decarbonization effort. But intermittency and relatively low energy density remain their fundamental, physical challenges. Hydropower is important, and some amounts of bioenergy necessary, but both are limited by the need to preserve room for nature – and bioenergy also by the need to grow food and sequestrate and store carbon. Carbon capture, storage and utilization can buy fossil fuels some time, but don’t really help us with the energy security challenge.

So it is important to keep nuclear energy in the toolbox. But just how to do that?

Here I would like to bring up three points.

First and foremost, regulation should focus on ends over means. The favored ends are clear: human welfare and development that fits in ecologically and climatically sustainable boundaries. For energy sector this means producing sufficient energy without emissions and with as little harmful environmental impact as possible. Regulation should focus on these issues and work on system level. Put a price for carbon, valuate natural capital in the spirit endorsed by Sir Partha Dasgupta, utilize standards to minimize environmental impacts. The EU Emission Trading Scheme ETS is a success story. We should trust it more and strengthen it and embrace such cost-effective system level tools in general.

Regulation should focus on ends over means.

Hydrogen production is a good example: We have already a cap-and-trade-system in place for decarbonizing electricity production, and we need lots of hydrogen to decarbonize those industries and modes of transportation that are difficult to electrify directly. More specifically, we need clean hydrogen made with electrolyzers. No need for more artificial color labels to signal anything here: All electricity coming from the grid within ETS should be welcomed for hydrogen production.

A more fundamental issue is in general favoring renewable energy, implicitly or explicitly aiming for 100 % renewable energy system. A better, more scientifically sound goal is a fully decarbonized energy system. Not all renewable energy is sustainable, and not all sustainable energy is renewable. All forms of energy production have their pros and cons, different risks and benefits. These should be approached analytically and without biases. Once again: Focus on ends over means.

Not all renewable energy is sustainable, and not all sustainable energy is renewable.

Second, we should reconsider how we look at the energy economics. Nuclear energy is often dismissed as too expensive. There is some truth to that: if you want to add a megawatt of capacity to a well-functioning grid, wind or solar are easily cheapest ways to do that. But the necessary grid, balance and storage investments required by the increased volatility should be kept in mind when designing policies. We need to make sure that we have a robust energy strategy that takes us all the way to decarbonized energy system and avoid lock-in to a fossil-backed path. If our current market regulation isn’t taking us there, we need to fix it.

Third, the nuclear industry really needs to deliver on this decade. There is massive momentum now for a new nuclear renaissance, driven by energy crisis and climate crisis. There are exciting and very potential technological developments, especially regarding small modular reactors. Dozens of projects are ongoing for example in France, US, UK, Canada and here in Eastern central Europe too. Governments across Europe are eyeing on new nuclear. The industry must be able to deliver reliably and in-time.

This requires not just smart regulation but skill in design and project management and responsible attitude too. Transparency is essential, and there can be no cutting corners, especially on safety.

There is no time to lose public trust and interest. The nuclear renaissance failed already once in the West – cheap gas killed it back then – it must succeed this time.

I would also like to give some Finnish perspective on the matter. Our country can provide some valuable lessons regarding energy policy and nuclear energy. Some we’ve learned the easy way, some the hard way, and some lessons are still being processed.

Our four reactors from late 70’s and early 80’s have been granted or are assessed now for life-time extensions. They emphasize the importance of good care and maintenance. The fifth, Olkiluoto 3, already started running after over a decade of delays, but it is again facing some problems. It emphasizes the need for good project management and specification. The sixth, now canceled Hanhikivi was supposed to be built by a Russian state company. That was a horrible idea already back in 2014. This project emphasizes the importance of understanding geopolitical risks in energy policy.

Besides power plants, we have the final repository, Onkalo. It is planned to start operating in a couple of years. The lesson from Onkalo is that waste is not an unsolvable issue but a practical engineering challenge. Onkalo is also a success story in public engagement and local acceptance. Transparency, just distribution of economic benefits and giving local communities real power over decisions that affect them are key lessons here.

Transparency, just distribution of economic benefits and giving local communities real power over decisions that affect them are key lessons from Finland.

At the moment we are preparing a complete renewal of our nuclear legislation. It happens in an exciting time, as we are looking into possibilities of using small modular reactors not only for electricity but district and industrial heating as well. Finnish energy policy is far from perfect, but it is quite pragmatic and increasingly science driven. Being science-driven is tough for us politicians sometimes, as it requires the ability to change one’s mind as new knowledge is accumulated. Perhaps I’ll be proven wrong, and we don’t need new nuclear. But doing the math, it doesn’t look like that at the moment. Still, it’s important to keep your mind open, no matter where you stand now.

So, clean energy is the key to a sustainable future. And smart, science-driven energy policy with a system-level approach and a long term perspective is now needed to build that future.

Calling for a science-driven, ends-over-meas-approach to energy policy at the Prague Municipal House.

(Kolumni Verde-lehdessä 7.11.2022)
Suomen metsistä yli puolet on yksityisomistuksessa. Selkeämmät taloudelliset kannustimet omistajille ja valtion metsien pitkäjänteisempi vaaliminen olisivat metsäluonnon ja hiilinielujen turvaamisessa tarpeen.

Euroopan unionissa valmistelussa oleva ennallistamisasetus on sähköistänyt metsäkeskustelua Suomessa. Ennallistaminen on kiistatta tarpeen, sillä luonnon köyhtymiselle ei ole vielä saatu Suomessakaan stoppia. Vaikka ennallistamisasetuksessa on kyse pääsääntöisesti muista luontotyypeistä kuin metsistä, on huomio täällä keskittynyt lähinnä niihin metsäsektorin taloudellisen merkityksen ja alan äkäisen edunvalvonnan ansioista.

Luonnon joutuminen ahtaalle ei ole kuitenkaan ainut syy huoleen Suomen metsistä. Ennakkotiedot ovat tänä vuonna kertoneet, että maankäyttö on Suomessa muuttunut vahvasta nettonielusta päästölähteeksi, mikä uhkaa vakavasti Suomen ilmastotavoitteita. Tässäkin kehityksessä metsien käyttö on avainasemassa.

On sinänsä helppo maalata isolla pensselillä se suunta, johon Suomen metsien käyttöä pitäisi viedä. Vähemmän hakkuita, arvokkaampaa käyttöä kaadetulle puulle, enemmän tilaa luonnolle ja paksummin hiiltä varastoon puihin ja maaperään. Tästä yhtälöstä kiittäisivät niin kansantalous, luonto kuin ilmastokin. Toteuttaminen onkin sitten mutkikkaampi rasti. Suomen metsätalousmaasta 52 % on yksityisomistuksessa, jonka päälle tulee vielä 7 % yritysten osuus. Teoriassa valtio voisi sanella, miten kukin metsiään käyttää, mutta omaisuudensuojan kunnioittaminen on oikeusvaltion toiminnan ja yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden kannalta terveempi pohja. Valtio ei siis päätä hakkuumääriä ja -paikkoja, vaan ohjaa sektoria sääntelyllä ja omistajaohjauksen kautta.

Kestävä ratkaisu olisikin huolehtia siitä, että metsänomistajilla on riittävät taloudelliset kannustimet vahvistaa hiilinieluja ja luonnon monimuotoisuutta. Kyse ei ole vain suojelusta, vaan esimerkiksi puun kiertoajan pidentäminen ja luonnon paremmin huomioiva metsänkäsittely ovat avainasemassa. Vapaaehtoista luonnonsuojelua rahaa vastaan tehdään toki jo nykyisin menestyksekkäästi Helmi-ohjelman ja sen osana toteutettavan METSO-ohjelman puitteissa, mutta haasteena säilyvät riittämätön volyymi ja suhteellinen kustannustehottomuus.

Metsänomistajien taloudelliseksi kannustamiseksi löytyisi ainakin kaksi toimivaa keinoa: hiilen hinnoittelu jonkinlaisen hiilipörssin kautta ja ekologinen kompensaatio.

Metsänomistajien taloudelliseksi kannustamiseksi löytyisi ainakin kaksi toimivaa keinoa: hiilen hinnoittelu jonkinlaisen hiilipörssin kautta ja ekologinen kompensaatio. Hiilipörssissä hiiltä sitova metsänomistaja nettoaisi todennetuista hiilitonneistaan maksajalle, joka voisi olla valtio tai kuka tahansa päästöjään hyvittävä. Tällaista toimintaa on jo Suomessakin, mutta yksiselitteinen, yhteinen ja lisäisyyden todentava lakikehikko auttaisi tehokkaiden markkinoiden syntymisessä.

Ekologinen kompensaatio puolestaan viittaa päästöjen sijaan laajempaan luonnon tilan ehostamiseen ennallistamalla tai luonnontilaista pinta-alaa lisäämällä. Tällainen mekanismi on nyt tulossa Suomen lainsäädäntöön uuden luonnonsuojelulain myötä – tosin vain vapaaehtoisena. Edes osin velvoittava malli olisi varmistanut paremmin, että vaikuttavat  markkinat kompensaatiolle todella syntyvät.

Hiilensidonnan hinnoittelu ja ekologinen kompensaatio eivät työkaluina tietenkään rajaudu vain metsiin, vaan niillä on valtavasti potentiaalia kaikessa maankäytössä ja vesistöjen tilan parantamisessa.

On hyvä ymmärtää, että tällaiset hiilensidontaa ja luonnonarvoja arvottavat mekanismit olisivat kiistatta metsänomistajan etu paitsi suorana hyötynä, myös nostamalla maan ja puun arvoa Suomessa. Nykyisellään puu on Suomessa kansainvälisesti vertailtuna huomattavan halpaa. Se ei tietenkään ole metsänomistajan etu.

Totta toki on se, että kun puuta hyödynnetään raaka-aineena, on taloudellinen hyöty helppo todentaa. Metsänomistaja saa rahaa puustaan, joka sitten jalostetaan energiaksi ja tuotteiksi, joille myös löytyy maksavat asiakkaat. Hiilensidonnan ja elinvoimaisen metsäluonnon arvo on kuitenkin sekin aivan todellinen, ja erityisesti jälkimmäisen osalta hyödyttää yksiselitteisesti meitä täällä Suomessa. Liian kapea kirjanpito ei saisikaan rajoittaa kokonaistaloudellisesti fiksua politiikkaa. Ilmastopäästöjen haittojen ja luontopääoman liiallinen ohittaminen talouden mittaroinnissa on merkittävä juurisyy nykyisiin ympäristöongelmiin.

Onkin melko käsittämätöntä, että esimerkiksi Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK asettui vastustamaan ekologisen kompensaation säätämistä lakiin. Metsäteollisuuden lobbaus on sen sijaan luontevaa. Suomalainen metsäteollisuus kun aivan luonnollisesti hamuaa halpaa kuitupuuta. Metsätalouden ja -politiikan optimointi erityisesti kolmen suuryrityksen näkökulmasta ei kuitenkaan ole sama asia kuin kansallinen etu, vaikka se sellaiseksi halutaan usein vääntää.

Kannustaminen tehokkaampaan ja arvokkaampaan puun käyttöön myös raaka-aineena auttaisi myös korvaamaan määrää laadulla. On aivan perusteltua epäillä, että edullisen kuitupuun varmistamiseen keskittynyt politiikka on itse asiassa laiskistanut suomalaista metsäteollisuutta, sillä arvonlisäys käytettyä puukuutiota kohti on puolittunut 2000-luvulla. Tiliä metsäfirmat toki etenkin tämänhetkisessä tilanteessa tekevät, mutta se ei ole kestävällä pohjalla niin kauan kuin hintana on suomalaisen luonnon kuihtuminen. Alalla tehdään Suomessa erittäin kiinnostavaa tutkimusta ja kehitystä, eikä merkittävä teollisuudenala muutu hetkessä, mutta alan rakenteelliseen uudistamiseen kaivattaisiin reippaasti lisää rohkeutta, jota taloudelliset kannustimet kirittäisivät.

Siinä missä olisi tärkeää saada yksityisten metsänomistajien kannustimet kohdilleen, olisi myös valtion metsien käytössä parannettavaa. Valtio on yli kolmanneksen osuudellaan erittäin merkittävä metsänomistaja. Valtion metsät tarjoaisivatkin suuren ja kustannustehokkaan vivun Suomen metsien suunnan kääntämiseen. Valitettavasti olemme vieläkin limbossa, jossa Metsähallituksen tuottotavoitteet ohjaavat hakkaamaan samaan aikaan toisaalta arvokkaita kohteita ja toisaalta liian nuorta metsää. Tämä on taloudellisesti päätöntä ja lyhytnäköistä. Juuri valtiolla pitäisi olla tahtoa ja kykyä toimia korostetun pitkäjänteisenä metsänomistajana.

Juuri valtiolla pitäisi olla tahtoa ja kykyä toimia korostetun pitkäjänteisenä metsänomistajana.

Suomi on metsäinen maa, ja onnistunut metsäpolitiikka on välttämätön edellytys hiilineutraalille, luontokadon osaltaan pysäyttäneelle hyvinvointivaltiolle, jolla on varaa pyörittää palveluitaan. Fiksulla ohjauksella metsät ovat kestävän vaurastumisen lähde, joiden arvo raaka-aineena, metsäluonnon kotina ja hiilen nieluna ja varastona hyödyttää sekä nykyisiä että tulevia sukupolvia. Metsäluonnon köyhtyessä, nielujen ollessa uhattuna ja jalostusarvon madatessa voi todeta, että vielä on tekemistä. Kekkosen hengessä onkin paikallaan toivoa, että maallamme olisi malttia vaurastua – ja kyky nähdä metsä puilta.