(Yhteiskirjoitus Anders Adlercreutzin kanssa, julkaistu ruotsiksi Hufvudstadsbladetissa 27.12.2022)

Sota Ukrainassa etenee kohti toista vuottaan. Aloite on nyt Ukrainalla, mutta nopeaa loppua ei ole näköpiirissä. Kuluttava sota jatkuu.

Ukrainan menestys on nojannut paitsi vahvaan maanpuolustustahtoon, myös länsimaiseen koulutus- ja materiaalitukeen. Tämä tuki ratkaisee osaltaan sen, miten sota päättyy. Meidän, Euroopan ja koko vapaan maailman etu on, että se päättyy Ukrainan mahdollisimman ripeään voittoon. Olisi vaarallista, jos Venäjä kokisi hyötyneensä rikollisesta hyökkäyssodasta millään tavalla. Materiaalista tukea Ukrainalle on siis jatkettava ja vahvistettava.

Sodan alussa kaikissa maissa keskusteltiin paljon avun tasosta ja lähetettävästä materiaalista. Olemme tämän vuoden aikana oppineet paljon. Myös sen, että uudet kyvykkyydet nopeasti voivat muuttaa tilannetta sotatanteereella. Askel askeleelta lähetettävän materiaalin määrää ja suorituskykyä on kasvatettu. Muutos on kuitenkin ollut hidasta. Nyt olisi aika ottaa askel eteenpäin.

Talvi on saapunut. Jäätynyt maa muuttaa jälleen sekä Venäjän että Ukrainan toimintamahdollisuuksia. Tämänkin on syytä näkyä avun laadussa.

Vaikka Ukrainaa on tuettu päättäväisesti, jotkin asejärjestelmät on edelleen rajattu tuen ulkopuolelle. Näihin lukeutuvat läntiset, modernit taistelupanssarivaunut. Tällaiset vaunut lisäisivät merkittävästi Ukrainan iskukykyä taistelukentällä. Uusi kalusto edellyttää koulutusta, ja siksi erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä, jonka käyttöön ukrainalaisjoukot voidaan kouluttaa tehokkaasti.

Koulutuksen kannalta erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä. Leopard 2 sopisi tarkoitukseen erinomaisesti.

Saksalaista alkuperää oleva Leopard 2 -vaunu soveltuisi tarkoitukseen erinomaisesti. Sen eri variaatioita on 1970-luvun lopun jälkeen rakennettu tuhansia kappaleita, ja käyttäjämaihin lukeutuvat Saksan ohella muun muassa Alankomaat, Ruotsi, Tanska, Espanja, Norja, Puola, Kanada sekä Suomi. Vaunu onkin yksi yleisimmin käytössä olevista länsimaisista taistelupanssarivaunuista. Suorituskyvyltään se peittoaa Venäjän neuvostoperäisen kaluston. Kylmän sodan asetelma kun oli, että länttä puolustetaan laadulla neuvostojoukkojen määrää vastaan.

Yhteisellä eurooppalaisella ponnistuksella olisi mahdollisuus antaa merkittävä lisätuki Ukrainan maataistelukykyyn ja auttaa ehkä ratkaisevalla tavalla Ukrainaa ylläpitämään saavuttamaansa momentumin sodassa.

Suomella on yhteensä noin kaksisataa Leopard 2 -taistelupanssarivaunua. Maantiede rajoittaa Suomen mahdollisuuksia luovuttaa suurta määrää keskeistä käytössä olevaa kalustoa, mutta Suomen osallistuminen pienelläkin määrällä vaunuja olisi arvokasta, jos eurooppalaiset panssarivaunutalkoot saadaan käyntiin. Sitä tarvitaan nyt. Käynnistämällä tämän keskustelun, voisimme myös kylvää isomman ja tehokkaamman tuen siemenen.

Lännen tukea Ukrainaan ei tule mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

Suomen oma puolustuskyky ei saa vaarantua, mutta on selvää, että Ukrainan menestys sodassa on myös Suomen turvallisuuden kannalta ratkaisevaa. Mikäli vaunuja luovutetaan, on tietysti tärkeä valmistella korvaavat hankinnat.
Eskalaation riskiä tukeen liittyen ei ole syytä yliarvioida. Läntisen tuen luonnetta taistelupanssarivaunut eivät tosiasiassa olennaisesti muuta, eikä lännen tukea Ukrainaan tulisi mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

Anders Adlercreutz, kansanedustaja (RKP), puolustusvaliokunnan jäsen
Atte Harjanne, kansanedustaja (vihr), puolustusvaliokunnan jäsen

Länsimaat voisivat tukea Ukrainan maataistelukykyä tehokkaasti lahjoittamalla Leopard 2 -taistelupanssarivaunuja

(Julkaistu Vihreiden blogissa 14.12.2022)

Korkeat sähkön hinnat puhuttavat ja internetin syövereissä liikkuu myös paljon virheellistä ja valheellista tietoa siitä, mistä korkeat hinnat johtuvat. Juurisyy on liian syvä ja liian pitkään jatkunut riippuvuus Venäjän energiasta. Euroopassa käytetty maakaasu, öljy ja kivihiili on ollut suurelta Venäjältä tuotua, ja Venäjältä on tuotu suoraan sähköäkin – myös Suomeen. Tänne on tuotu myös venäläistä haketta.

Venäjä on rakentanut energiasta strategista kiristysruuvia jo vuosikausia, ja valmistautui kaasukiristykseen jo pitkälle viime vuoden puolella. Helmikuussa alkaneen laajamittaisen hyökkäyssodan myötä on selvää, että riippuvuus Venäjään on katkaistava ja Venäjän energiavientituloihin puututtava. Tämä heijastuu väistämättä energian hintaan, jonka määrittää lopulta kysyntä suhteessa tarjontaan. Polttoaineiden hinnat ovat nekin korkealla, mutta suurin haaste on sähkö, jonka kulutuksen ja tuotannon on kohdattava kaikkina hetkinä. Laajaamittaista varastointimahdollisuutta ei ole.

Suurin virhe on siis ollut se, että päästötöntä omaa energiantuotantoa on rakennettu liian vähän ja liian hitaasti. On varsin päätöntä syyttää korkeista hinnoista siirtymää pois fossiilienergiasta, kun juuri riippuvuus fossiilienergiasta ja Venäjän tuonnista on meidät tähän liemeen johtanut. Se, että meille on noussut viime vuosina rivakasti tuulivoimaa on tässä tilanteessa erinomainen asia. Ilman sitä niukkuus olisi vielä kovempi ja hinnat rajumpia. Tuulivoiman vaihtelevuus on toki pidemmän päälle haaste järjestelmätasolla sen osuuden kasvaessa, mutta tämä ei ole nykyisen tilanteen keskeinen ongelma.

Olisiko ydinvoima ollut avuksi?

Osa keskustelijoista on haikaillut ydinvoiman perään, ja manaillut hintakriisin syyksi rakentamatta jäänyttä ydinvoimaa. On ihan totta, että nyt jokainen päästötön kilowattitunti olisi tervetullut lisä tilannetta helpottamaan. Sekin on totta, että vihreät vastusti pitkään lisäydinvoiman rakentamista.

Yhtään vähättelemättä vihreiden vaikutusvaltaa on todettava, että vihreät eivät rakentamista onnistuneet torppaamaan, vaan se on takunnut muista syistä. Kolmesta 2000-luvulla luvan saaneista hankkeista yksi kaatui Venäjä-kytkökseen – josta vihreät johdonmukaisesti varoitti – , yhden laittoi rakentaja jäihin ja yksi selvittelee vielä 13 vuoden myöhästymisen jälkeen lastentautejaan. Olkiluoto 3 olisi tärkeää saada pian toimintakuntoon.

Rakentaminen ei ole takunnut vain Suomessa, vaan aika lailla kaikkialla lännessä. Poliittinen vastustus on lyönyt kapuloita rattaisiin, mutta kovimman kuoloniskun ydinvoimalle 2000-luvulla antoi halpa maakaasu – käytännössä siis liian lepsu hiilipäästöjen kansainvälinen hinnoittelu.

Ydinvoima on hyvä tapa tuottaa vakaasti päästötöntä perusvoimaa, mutta ei vailla haasteita. Tämän syksyn ja talven energiakriisiin Euroopassa ovat vaikuttaneet suuressa määrin nimenomaan tekniset ongelmat Ranskan ja Ruotsin ydinvoimaloissa. Ydinvoimalat on tärkeää pitää huolellisesti kunnossa.

Nyt pitää vauhdittaa tuuli-, aurinko- ja ydinvoiman lisärakentamista. Tähän talveen ei uutta voimaa kuitenkaan ehdi nousta, joten edessä on niukkuuden kanssa pärjääminen.

Ongelma ei siis todellakaan ole vihreä siirtymä, vaan liian hidas vihreä siirtymä. Sitä pitää nyt nopeuttaa ja vauhdittaa tuuli-, aurinko- ja ydinvoiman lisärakentamista. Tähän talveen ei uutta voimaa kuitenkaan ehdi nousta, joten edessä on niukkuuden kanssa pärjääminen.

Säästö ja jousto auttavat kaikkia, hintaka­tossa haasteensa

Kun kysynnän suhde tarjontaan määrittää lopulta hinnan, eikä tarjontaa ole helppoa lisätä, on vähennettävä kysyntää. Tätä kautta jokainen suomalainen voi vaikuttaa sähkön hintaan. Säästämällä sähköä ja siirtämällä kulutusta pois huippukulutustunneilta säästää paitsi itse, myös pudottaa hintoja kaikilta muiltakin. Sähkömarkkinoilla kallein tuotantomuoto määrittää sähkön hinnan, joten jo murto-osan kulutuksesta leikkaamalla hinta voi pudota reippaasti.

Suomalaiset ovatkin jo ilahduttavasti pudottaneet sähkönkulutustaan vuoden takaiseen verrattuna. Sähkön hinta huitelee silti edelleen hurjissa luvuissa.

Pahimmillaan hintakatto syventäisi sähköpulaa entisestään.

Tilanteeseen on ehdotettu ratkaisuksi myös hintasääntelyä, eli kattohintaa sähkölle. Ajatus voi kuulostaa houkuttelevalta, mutta niukkuutta ei pääse karkuun. Pahimmillaan hintakatto syventäisi sähköpulaa entisestään. Vaikka malli toimisi niin, että valtio maksaisi tietyn hintakaton yli menevän osuuden hinnasta ja sitä kautta varmistaisi tuotannon kannustimet, ei tarjontaa yksinkertaisesti välttämättä ole vastaamaan kaikkeen kysyntään. Tällainen kompensoitu hintakatto tarkoittaisi silti todennäköisesti miljardiluokan laskua verorahoista.

Mikäli jonkinlainen hintasääntely otettaisiin käyttöön, olisi sen kohdennuksen, rajauksen  ja parametrien kanssa oltava siis erittäin tarkkana. Vaikeaa tilannetta ei pidä pahentaa tukemalla kysyntää tehottomasti ja tarpeettomasti. Yksi mahdollisuus on rajata kattohinta koskemaan vain osa kulutuksesta, esimerkiksi viime vuoden kulutuksen perusteella. Tässäkin on toki ilmeisiä kannustinongelmia ja haaste vuoden sisällä muuttaneiden osalta.

On joka tapauksessa selvää, että nyt nähdyt hinnat ovat monille kohtuuttomia, eikä riittäviä säästö- ja joustomahdollisuuksia yksinkertaisesti kaikilla ole karmeiden laskujen välttämiseksi. Hallituksen aiemmin syksyllä päättämät sähkön arvonlisäveron laskeminen, kohdennettu verotuksen sähkövähennys ja väliaikainen sähkötuki auttavat jonkin verran, mutta eivät tarpeeksi. Lisäksi erityisesti arvonlisäveron alennus on lopulta kysynnän tukemista, jolla voi olla myös hintoja nostava vaikutus. Uusille toimille on siis tarvetta.

Pitäisikö markkinat korjata?

Tilanne aiheuttaa painetta muuttaa koko sähkön hinnan muodostavaa markkinamallia. Tämä voi olla perusteltua, mutta muutosten suhteen on oltava tarkkana. Toimiva markkina tuottaa kannustimet sekä säästää että tuottaa sähköä tehokkaasti, eikä tätä dynamiikkaa olisi varaa rikkoa. Kokoomus on esittänyt nykyisen hinnoittelumallin pilkkomista niin, että kalleimman tuotannon hinnanmuodostus eroteltaisiin omaksi prosessikseen. Esitys on kiinnostava ja ehkä kehityskelpoinen, mutta sisältää ainakin riskin siitä, että sähkön tuottajille muodostuu kannustimia pumpata hintojaan keinotekoisesti ylös. Kokoomuksen esityksen pohjalla oleva mallinnus on varsin staattinen, eivätkä sen lupaamat hintavaikutukset ole lainkaan varmoja.

Toimiva markkina tuottaa kannustimet sekä säästää että tuottaa sähköä tehokkaasti, eikä tätä dynamiikkaa olisi varaa rikkoa.

Osa nykytilannetta on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia sähkösopimuksia, joista monet ovat peruja kriisiä edeltäneeltä ajalta. Näin naapureiden välillä saattaa olla kymmenkertainen ero siinä, mitä kilowattitunti maksaa. Pörssisähkösopimus ohjaa fiksuun sähkönkäyttöön, ja nyt olisikin paikallaan kannustaa kuluttajia politiikalla pörssisähkön pariin jollakin ylimääräisellä porkkanalla. Ylipäänsä sähkösopimuksista ja kuluttajien käytöksestä tarvitaan parempaa tilannekuvaa päätöksenteon pohjaksi. Tietoa on kantaverkkoyhtiö Fingridillä sinänsä kerättynä tänä vuonna käyttöön otetun datahubin myötä, se vain pitää avata laajemmin tutkimuskäyttöön.

Suurin osa sähkön käytöstä koituu kuitenkin teollisuudesta ja muusta yritystoiminnasta, ei kotitalouksista. Yksi mahdollisuus olisikin maksaa teollisuudelle kulutuksen vähentämisestä. Tässäkin on haasteensa, sillä riskinä olisi päätyä maksamaan alasajosta, johon hinnat ohjaisivat muutenkin. Tällaisen jouston osto voi silti olla perusteltua tilanteessa, jossa kulutuksen pudotus laskee hintaa kaikille merkittävästi siitä maksettavaa korvausta enemmän.

Suoraviivaisinta on yksinkertaisesti tukea niitä kotitalouksia, joille isku muodostuu kohtuuttomaksi. Se maksaa rahaa, jota puolestaan voi kerätä sähköyhtiöiden kriisitilanteen takia kerryttämiä voittoja rokottavalla windfall-verolla. Vihreät esittivät jo keväällä pienituloisille maksettavaa energiarahaa, joka tukisi kotitalouksia nousevien energianhintojen keskellä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hallituksen selvitys asiasta valmistuu valitettavasti vasta ensi keväänä. Valmistelua olisikin syytä nopeuttaa, jotta malli ehtisi pöydälle tähän hätään.

Tuotannon niukkuuden aiheuttama tilanne on joka tapauksessa viheliäinen. Keinoja helpottaa tilannetta pitää nyt miettiä ennakkoluulottomasti, mutta haitallisia toimia ei pidä tehdä vain siksi, että jotain pitää tehdä. Emme halua ojasta allikkoon.

Tulevai­suuden suuntaviivat

Energiakriisissä etsitään nyt hanakasti syyllisiä vaikeaan tilanteeseen. Mikäs siinä, joskin itseäni kiinnostavat ratkaisut enemmän. On joka tapauksessa selvää, että varsinainen syyllinen istuu Kremlissä. Meidän virheemme on ollut pelata Putinille liian hyvät kortit käteen vitkuttelemalla siirtymää pois fossiilienergiasta. On myös ilmiselvää, että hajaannuksen ja eripuran aiheuttaminen Euroopassa on Putinin toive ja tavoite, ja valitettavan moni populisti tarttuu täkyyn. Vaikeaan tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuja, eikä käärmeöljykauppiaita kannata tälläkään kertaa kuunnella.

Käsillä olevassa kriisissä on etsittävä ennakkoluulottomasti keinoja estää kohtuuttomuudet. Tästä talvesta ei tule helppo, eikä siltä näytä vielä seuraavakaan. Sitä pidemmällä tulevaisuus on kuitenkin valoisampi. Meillä on keinot tuottaa päästötöntä sähköä ja lämpöä ja saavuttaa aito energiaitsenäisyys. Itse asiassa Suomella on kaikki mahdollisuudet nousta puhtaan energian suurvallaksi sekä oman tuotannon että osaamisen osalta. Akuutti kriisi vaatii toimia, mutta samalla on huolehdittava siitä, että vihreää siirtymää vauhditetaan kaikin tavoin.

(Julkaistu Verde-lehdessä 7.12.2022)

Luontokadon tilannekuva on Montrealin biodiversiteettikokouksen alla synkkä. Luonto tarvitsee lisää tilaa – myös Suomessa.

Elämä maapallolla on kulkenut pitkän matkan ensimmäisistä orgaanisista liemistä nykyiseen biosfääriin. Matkan varrella se on kokenut kovia, ja viidesti sitä on ravistellut massiivinen joukkosukupuutto. Rajuin joukkosukupuutto koettiin permikauden päätteeksi, jolloin jopa 90 % eliölajeista kuoli sukupuuttoon Siperian laakiobasalttipurkausten keittäessä maapalloa. Sukupuuttoaalloista kenties kuuluisin vei mennessään kaikki dinosaurukset lintuja lukuunottamatta 66 miljoonaa vuotta sitten, kun vuoren kokoinen asteroidi törmäsi Jukatanin niemimaalle.

Nyt on käynnissä kuudes sukupuuttoaalto, ja me olemme ihmiskuntana ottamassa asteroidin tai laakiobasalttipurkauksen roolia. Pelkästään modernista ilmiöstä ei ole kyse, sillä ihmisen roolista menneen megafaunan kohtalossa on selkeitä merkkejä, ja herkkiä lajeja on tuhottu vieraslajien levittämisen myötä ja yksinkertaisesti syöty tai muuten hävitetty jo vuosisatoja. Teollistumisen myötä fossiilisen hiilen tuuttaaminen ilmakehään, muu saastuttaminen, luonnonvarojen liikakäyttö ja elintilat pirstova maankäyttö ovat johtaneet valtavaan tuhoon vielä uudessa mittakaavassa, ja tahti on uhkaava.

Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista.

Luontokadon pysäyttämiseksi solmittiin YK:n biodiversiteettisopimus, joka julistettiin vuoden 1992 Earth Summit -kokouksessa Rio de Janeirossa. Tavoitteita ei ole saavutettu, ja vuosille 2011-2020 nimetty YK:n “Biodiversiteetin vuosikymmen” floppasi pahasti. Joulukuun 7. päivä alkava 15. YK:n biodiversiteettikokous Montrealissa onkin tärkeä paikka kääntää vihdoin kehityksen suunta. Nyt täytyisi linjata toimenpiteistä, joilla luonnon köyhtyminen pysäytetään ja luonnon eheyttäminen aloitetaan vuoteen 2030 mennessä. 

Luontokadon pysäyttäminen onkin välttämätöntä. Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista. Käytännössä nykymeno on meidän kannaltamme planetaarisen elossapitojärjestelmän purkamista pala palalta, vaikeasti ennekoitavin mutta varmasti vaarallisin seurauksin. 

Luonnon köyhtyminen on myös itsessään äärimmäisen surullista. Huomio kiinnittyy usein yksittäisiin uhanalaisiin lajeihin ja sukupuuttoihin. Luontokato on muutakin: Se on eliöyksilöiden ja lajien sisäisen rikkauden katoamista, ja kokonaisten luontotyyppien häviämistä ja muuttumista. Kuihtuva kehitys on usein enemmän tai vähemmän peruuttamatonta.

Luontokadon vakavuus on onneksi nousemassa ilmastonmuutoksen rinnalle politiikan ja elinkeinoelämän päättäjien tietoisuuteen. Matkaa kuitenkin on, myös Suomessa. Olemme tottuneet paukuttelemaan henkseleitämme ympäristösaavutuksillamme, mutta tosiasiassa luonto köyhtyy yhä täälläkin. Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme. Suot on ojitettu metsä- ja maatalouden ehdoilla, suuret joet padottu Tornionjokea lukuunottamatta ja monet suurpetokannat metsästetty henkihieveriin. Tehometsätalous on yksipuolistanut metsiä, ja vanhat metsät ovat vähissä. Tämä syksy eduskunnassa on osoittanut, ettei tilannetta ja muutoksen tarvetta monessa puolueessa edes haluta ymmärtää. 

Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme.

Muutosta on sentään ilmassa. Valtaosa suomalaisista haluaa lisää luonnonsuojelua ja tätä nykyä esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto vaatii suoraan vaikuttavia tuloksia Montrealin kokoukselta. Moni tämän päivän poliitikko ja lobbari joutuukin vielä selittelemään ja häpeämään puheitaan ja puuttuvia tekojaan paineen kasvaessa.

Riittävä poliittinen tahto on ensimmäinen askel, mutta luonnon turvaaminen edellyttää tietysti myös sen johtavan toimintaan. Ilmastonmuutokseen verrattuna haasteena on tässä kompleksisuus. Ilmastopäästöjen mittaaminen ja haittojen hinnoittelu on melko suoraviivaista hiilitonneina, elonkirjon ja verkottuneiden ekosysteemien tilan mittaaminen muutamalla avainluvulla on vaikeampaa.

Mittaamisen haasteista huolimatta reunaehdot luontokadon pysäyttämiselle ovat sinänsä varsin selvät. Luonto tarvitsee tilaa. Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin. Yleisesti jaettuna tavoitteena pidetään sitä, että 30 % maa- ja vesialasta olisi suojeltu vuoteen 2030 mennessä. Tämä on myös EU:n biodiversiteettistrategiassa linjattu tavoite, jonka Suomikin on hyväksynyt.

Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin.

Työ ei suinkaan ole ohi kun vuosi 2030 koittaa. Vahvaan tieteelliseen pohjaan nojaavan Global Deal for Nature -hankkeen mukaan vuoteen 2050 mennessä puolet maapallosta pitäisi jättää luonnolle. Ilmastonmuutoksen aiheuttama paine ekosysteemeille korostaa tarvetta entisestään.

Keinovalikoimaa reunaehtoihin pääsemiseksi on. Eläinperäisen ruuan osuuden vähentäminen, fossiilienergian loppu ja bioenergian korvaaminen tuulella, auringolla ja ydinvoimalla sekä kestävä kaupungistuminen ovat suureksi avuksi. Maataloustuotannossa on yhdistettävä luonnonmukaisten ja uusien teknologioiden parhaat puolet, ja kaikkien raaka-aineiden käytössä vahvistettava kiertotaloutta ja edistettävä materiaalisen kulutuksen kohtuutta. Näiden ohella tarvitaan laajamittaista ennallistamista, villiinnytys mukaan lukien. Keinojen toteutuminen edellyttää laajaa poliitikan työkalupakkia haittojen hinnoittelusta ekologiseen kompensaatioon ja tiukkaan suojeluun. Kustannustehokkuus ja oikeudenmukaisuus ovat tietysti tarpeen.

Ihmiskunta on siis asteroidin veroinen voima, joka voi sysätä nykyisen sukupuuttoaallon lopullisesti viiden edeltäjänsä mittoihin. Mutta toisin kuin painovoiman lakeja vääjäämättömästi noudattava kivi avaruudessa, me voimme muuttaa kurssiamme. Montrealissa pitää siksi sopia globaalit raamit. Perille ei kuitenkaan päästä ilman päättäväisiä paikallisia toimia. Se on syytä muistaa nyt, kun liian moni päättäjä väistelee vastuutaan, ja se on syytä muistaa keväällä uurnilla.