Jyräämme luontoa asteroidin voimalla – Suunnan kääntäminen edellyttää globaaleja raameja ja paikallista toimintaa

(Julkaistu Verde-lehdessä 7.12.2022)

Luontokadon tilannekuva on Montrealin biodiversiteettikokouksen alla synkkä. Luonto tarvitsee lisää tilaa – myös Suomessa.

Elämä maapallolla on kulkenut pitkän matkan ensimmäisistä orgaanisista liemistä nykyiseen biosfääriin. Matkan varrella se on kokenut kovia, ja viidesti sitä on ravistellut massiivinen joukkosukupuutto. Rajuin joukkosukupuutto koettiin permikauden päätteeksi, jolloin jopa 90 % eliölajeista kuoli sukupuuttoon Siperian laakiobasalttipurkausten keittäessä maapalloa. Sukupuuttoaalloista kenties kuuluisin vei mennessään kaikki dinosaurukset lintuja lukuunottamatta 66 miljoonaa vuotta sitten, kun vuoren kokoinen asteroidi törmäsi Jukatanin niemimaalle.

Nyt on käynnissä kuudes sukupuuttoaalto, ja me olemme ihmiskuntana ottamassa asteroidin tai laakiobasalttipurkauksen roolia. Pelkästään modernista ilmiöstä ei ole kyse, sillä ihmisen roolista menneen megafaunan kohtalossa on selkeitä merkkejä, ja herkkiä lajeja on tuhottu vieraslajien levittämisen myötä ja yksinkertaisesti syöty tai muuten hävitetty jo vuosisatoja. Teollistumisen myötä fossiilisen hiilen tuuttaaminen ilmakehään, muu saastuttaminen, luonnonvarojen liikakäyttö ja elintilat pirstova maankäyttö ovat johtaneet valtavaan tuhoon vielä uudessa mittakaavassa, ja tahti on uhkaava.

Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista.

Luontokadon pysäyttämiseksi solmittiin YK:n biodiversiteettisopimus, joka julistettiin vuoden 1992 Earth Summit -kokouksessa Rio de Janeirossa. Tavoitteita ei ole saavutettu, ja vuosille 2011-2020 nimetty YK:n “Biodiversiteetin vuosikymmen” floppasi pahasti. Joulukuun 7. päivä alkava 15. YK:n biodiversiteettikokous Montrealissa onkin tärkeä paikka kääntää vihdoin kehityksen suunta. Nyt täytyisi linjata toimenpiteistä, joilla luonnon köyhtyminen pysäytetään ja luonnon eheyttäminen aloitetaan vuoteen 2030 mennessä. 

Luontokadon pysäyttäminen onkin välttämätöntä. Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista. Käytännössä nykymeno on meidän kannaltamme planetaarisen elossapitojärjestelmän purkamista pala palalta, vaikeasti ennekoitavin mutta varmasti vaarallisin seurauksin. 

Luonnon köyhtyminen on myös itsessään äärimmäisen surullista. Huomio kiinnittyy usein yksittäisiin uhanalaisiin lajeihin ja sukupuuttoihin. Luontokato on muutakin: Se on eliöyksilöiden ja lajien sisäisen rikkauden katoamista, ja kokonaisten luontotyyppien häviämistä ja muuttumista. Kuihtuva kehitys on usein enemmän tai vähemmän peruuttamatonta.

Luontokadon vakavuus on onneksi nousemassa ilmastonmuutoksen rinnalle politiikan ja elinkeinoelämän päättäjien tietoisuuteen. Matkaa kuitenkin on, myös Suomessa. Olemme tottuneet paukuttelemaan henkseleitämme ympäristösaavutuksillamme, mutta tosiasiassa luonto köyhtyy yhä täälläkin. Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme. Suot on ojitettu metsä- ja maatalouden ehdoilla, suuret joet padottu Tornionjokea lukuunottamatta ja monet suurpetokannat metsästetty henkihieveriin. Tehometsätalous on yksipuolistanut metsiä, ja vanhat metsät ovat vähissä. Tämä syksy eduskunnassa on osoittanut, ettei tilannetta ja muutoksen tarvetta monessa puolueessa edes haluta ymmärtää. 

Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme.

Muutosta on sentään ilmassa. Valtaosa suomalaisista haluaa lisää luonnonsuojelua ja tätä nykyä esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto vaatii suoraan vaikuttavia tuloksia Montrealin kokoukselta. Moni tämän päivän poliitikko ja lobbari joutuukin vielä selittelemään ja häpeämään puheitaan ja puuttuvia tekojaan paineen kasvaessa.

Riittävä poliittinen tahto on ensimmäinen askel, mutta luonnon turvaaminen edellyttää tietysti myös sen johtavan toimintaan. Ilmastonmuutokseen verrattuna haasteena on tässä kompleksisuus. Ilmastopäästöjen mittaaminen ja haittojen hinnoittelu on melko suoraviivaista hiilitonneina, elonkirjon ja verkottuneiden ekosysteemien tilan mittaaminen muutamalla avainluvulla on vaikeampaa.

Mittaamisen haasteista huolimatta reunaehdot luontokadon pysäyttämiselle ovat sinänsä varsin selvät. Luonto tarvitsee tilaa. Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin. Yleisesti jaettuna tavoitteena pidetään sitä, että 30 % maa- ja vesialasta olisi suojeltu vuoteen 2030 mennessä. Tämä on myös EU:n biodiversiteettistrategiassa linjattu tavoite, jonka Suomikin on hyväksynyt.

Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin.

Työ ei suinkaan ole ohi kun vuosi 2030 koittaa. Vahvaan tieteelliseen pohjaan nojaavan Global Deal for Nature -hankkeen mukaan vuoteen 2050 mennessä puolet maapallosta pitäisi jättää luonnolle. Ilmastonmuutoksen aiheuttama paine ekosysteemeille korostaa tarvetta entisestään.

Keinovalikoimaa reunaehtoihin pääsemiseksi on. Eläinperäisen ruuan osuuden vähentäminen, fossiilienergian loppu ja bioenergian korvaaminen tuulella, auringolla ja ydinvoimalla sekä kestävä kaupungistuminen ovat suureksi avuksi. Maataloustuotannossa on yhdistettävä luonnonmukaisten ja uusien teknologioiden parhaat puolet, ja kaikkien raaka-aineiden käytössä vahvistettava kiertotaloutta ja edistettävä materiaalisen kulutuksen kohtuutta. Näiden ohella tarvitaan laajamittaista ennallistamista, villiinnytys mukaan lukien. Keinojen toteutuminen edellyttää laajaa poliitikan työkalupakkia haittojen hinnoittelusta ekologiseen kompensaatioon ja tiukkaan suojeluun. Kustannustehokkuus ja oikeudenmukaisuus ovat tietysti tarpeen.

Ihmiskunta on siis asteroidin veroinen voima, joka voi sysätä nykyisen sukupuuttoaallon lopullisesti viiden edeltäjänsä mittoihin. Mutta toisin kuin painovoiman lakeja vääjäämättömästi noudattava kivi avaruudessa, me voimme muuttaa kurssiamme. Montrealissa pitää siksi sopia globaalit raamit. Perille ei kuitenkaan päästä ilman päättäväisiä paikallisia toimia. Se on syytä muistaa nyt, kun liian moni päättäjä väistelee vastuutaan, ja se on syytä muistaa keväällä uurnilla.