(Tämä teksti on tiivistetty versio kirjoituksestani ajatuspaja Vision kirjoituskokoelmassa Venäjä vihrein silmin, joka julkaistiin helmikuussa 2023. Koko kirja ja teksti kokonaisuudessaan on luettavissa Vision verkkosivuilta.)
Venäjän sota Ukrainassa on vahvistanut, että Suomessa on varauduttu oikeaan sodan kuvaan. Samalla sota vei Suomen Natoon, ja liittouman jäsenyys edellyttää uutta otetta puolustuspolitiikkaan.
Ukraina käy Venäjää vastaan sitä sotaa, johon Suomi on varautunut vuosikausia. Venäjä pyrki ensin lamauttamaan Ukrainan strategisella iskulla pääkaupunkiin Kiovaan, saartamaan Ukrainan meriyhteydet ja etenemään nopeasti ratkaisevilla maa-alueilla. Tämä helmikuussa 2022 alkaneen laajamittaisen sodan ensimmäinen vaihe päättyi kevään edetessä Ukrainan torjuntavoittoon ja Venäjän hyökkäysjoukkojen karkoittamiseen Kiovan alueelta.
Nopean alun jälkeen sodan luonne muuttui jauhavaksi kulutussodaksi, jossa Venäjän joukot onnistuivat etenemään muun muassa Mariupoliin murskaavalla tuliylivoimalla, mutta jossa aloite siirtyi syksyn myötä Ukrainalle. Länsimaisen materiaalituen avittamana Ukraina onnistui kaappaamaan aloitteen ja vapauttamaan laajoja alueita miehityksen alta maan kaakkois- ja eteläosissa. Venäjä vastasti Ukrainan menestykseen kiihdyttämällä siviili-infrastruktuurin pommituksia ohjuksin ja lennokein. Kaiken aikaa käynnissä on sota myös kyber- ja informaatiorintamilla.
Suomen puolustus Ukrainan sodan valossa
Ukrainan sota on toiminut tietynlaisena peilinä Suomen maanpuolustuksen ratkaisuille. Sodan kuva Ukrainassa on itse asiassa pitkälti omia odotuksiamme. Suomen puolustus on rakennettu ylläpitämään sekä terävimmän kärjen korkeaa valmiutta että laajaa reserviä ja näin torjumaan sekä lamauttavat strategiset iskut että laajamittainen maahyökkäys. Euroopan unionin jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön on ajateltu vahvistavan turvallisuutta: vaikka joutuisimme sotimaan yksin, voisimme luottaa vähintäänkin tiedustelu- ja materiaalitukeen. Kokonaisturvallisuusmallin avulla on varauduttu siviilikohteisiin, infrastruktuuriin ja logistiikkaan kohdistuvaan tuhoon ja vaikuttamiseen, toteutettiin se sitten ohjuksin tai hybridisodankäynnin keinopaletilla.
Sotilaallisen uhkan on Suomessakin tietysti muodostanut vain ja ainoastaan Venäjä, vaikka tätä varottiinkin pitkään sanomasta liian suoraan ääneen.
Ukraina ei toki silti ole Suomi. Maiden koko, poliittinen historia ja geopoliittinen asema eroavat merkittävästi. Vuoden 2022 totaalista hyökkäyssotaa edelsi toki myös Krimin valtaaminen ja sota Itä-Ukrainassa vuodesta 2014. Suomen menneitä ja tulevia puolustusratkaisuja on silti perusteltua arvioida Ukrainan sodan valossa.
Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyänä käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa.
Puolustuskyvyn näkökulmasta maanpuolustuksesta on pidetty huolta varsin asianmukaisesti, erityisesti useisiin muihin Euroopan maihin verrattuna. Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyään käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa. Asevelvollisuusjärjestelmä ja kyky kouluttaa ja varustaa noin 280 000 sotilaan vahvuinen armeija tilanteen niin vaatiessa luo itsessään vahvan pidäkkeen. Suomi on 2000-luvulla ostanut taistelupanssarivaunuja, panssarihaupitseja ja raketinheittimiä, päivittänyt Hornet-hävittäjiin maataistelukyvyn ja päättänyt korvata Hornetit niiden vanhentuessa täysimääräisesti F-35-hävittäjillä.
Nämä hankinnat ovat perustuneet arvioon laajamittaisen maasodan mahdollisuudesta. Tämä arvio vastaa monin osin sittemmin Ukrainassa nähtyä. Vuoden 2014 Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sotatoimien herättämänä panostettiin myös puolustusvalmiuden kehittämiseen. Tästä kenties näkyvin esimerkki on vuonna 2017 aloitettu varusmiesten valmiusyksikkökoulutus.
Maanpuolustus ei ole kuitenkaan vain joukkojen määrää ja laatua, ja kyky puolustautua ulkoisia uhkia vastaan riippuu myös toimista muilla hallinnonaloilla ja politiikassa, kansalaisyhteiskunnan ja yksityisen sektorin toiminta mukaan lukien. Näiltä osin herätys Ukrainan sodan myötä onkin ollut karumpi. Suomen riippuvuus Venäjän energiasta ja raaka-aineista on ollut merkittävä, eikä liiketoiminnan Venäjä-riskeihin suhtauduttu niiden vaatimalla vakavuudella.
Varsinaisen puolustuskyvyn osalta laajalti jaettu analyysi on kuitenkin ollut se, että Suomen maanpuolustuksessa on tehty onnistuneita päätöksiä. Kustannustehokkaat, laajaan maasodankäyntiin varautuvat kalustohankinnat, laajan reservin ylläpito ja suorituskykyinen korkean valmiuden kärki näyttäytyvät Ukrainan sodan valossa varsin viisailta ratkaisuilta. Sodan seurauksena tehdyt puolustusmäärärahojen lisäykset on täällä suunnattu olemassa olevan puolustuskyvyn vahvistamiseen ja Ukrainaan toimitetun materiaalisen tuen korvaamiseen. Monessa muussa Euroopan maassa edessä on suurempi haaste, kun käytännössä alas ajettuja suorituskykyjä pitää rakentaa uudelleen.
Nato-jäsenyyden tarve ja perustelut
Suomen maanpuolustus näyttäytyy siis Ukrainassa nähdyn sodan valossa melko vahvalta ja tehdyt ratkaisut monin osin oikeilta. Tästä huolimatta sota aiheutti Suomen turvallisuuspolitiikan suurimman käänteen sitten EU-jäsenyyden, kun Suomi päätti hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä.
Miksi näin tapahtui? Teoriassahan yleinen johtopäätös olisi voinut olla toinenkin, eihän Suomen sotilastekninen puolustuskyky suhteessa uhkasuuntaan ole heikentynyt. Itse asiassa Venäjän odotettua heikompi menestys sodassa, sodan paljastamat korruption kovertama materiaalinen kyky ja riittämätön osaaminen esimerkiksi eri aselajien toimintaa yhdistäviin monimutkaisiin operaatioihin korostavat, että Suomen puolustus voi olla suhteessa uhkaan jopa ennakoitua parempi.
Kansa, asiantuntijat ja päättäjät näkivät kuitenkin Nato-jäsenyyden välttämättömyytenä uudessa tilanteessa. Sodan jatkuessa tuki Nato-jäsenyydelle ei ole heikentynyt vaan vahvistunut. Syitä ovat ainakin tarve vahvistaa sotilaallista pidäkettä, luottamuksen romahtaminen Venäjä-yhteistyön edellytyksiin sekä kasvanut ymmärrys kansainvälisen toimintaympäristön vaikutuksesta Suomeen. Luottamuksen romahtamisen ohella muutkin syyt liittyvät luonnollisesti Venäjään.
Ukrainan sota sai epäilemään Suomen puolustuksen pidäkkeen riittävyyttä. Ajatus on ollut se, että Suomen puolustus on riittävän vahva tuottamaan hyökkääjälle niin suuret tappiot, ettei hyökkäys ole mielekäs vaihtoehto. Hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että Venäjän tapa arvottaa riskejä ja hyötyjä eroaa omastamme todella paljon. Venäjä tavoitteli ja odotti toki Ukrainasta nopeaa voittoa, mutta on osoittanut kykynsä käydä halutessaan myös pitkään jatkuvaa, kuluttavaa hyökkäyssotaa. Kymmenet tuhannet kaatuneet eivät ole lopettaneet halua hyökkäyssodan jatkamiseen tai syöneet sen poliittisia edellytyksiä: vastaus tappioihin on ollut liikekannallepano ja entistä kovempi valtion kontrolli kotimaassa.
Samalla sota on muistuttanut, että menestyksekkäänkin puolustussodan inhimillinen ja taloudellinen hinta on valtava. Venäjän joukot ovat miehitysalueillaan kohdistaneet paikallisväestöön raakoja julmuuksia. Useita ukrainalaisia kaupunkeja on jauhettu venäläisellä tykistöllä maan tasalle: kuvat esimerkiksi Mariupolista ja Bahmutista ovat lohduttomia. Venäjä on ohjus- ja lennokki-iskuillaan pommittanut siviilikohteita ja kriittistä infrastruktuuria koko Ukrainan alueella.
Vahvakaan kansallinen puolustus ei siis välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta, ja Ukrainan sodan valmistelujen yhteydessä Venäjä osoitti, että se voi koota ja keskittää massiivisen hyökkäysarmeijan harjoittelun varjolla ilman liikekannallepanoakin. Venäjä on myös kääntänyt ydinasearsenaalinsa tietynlaiseksi hyökkäyssateenvarjoksi, jonka uhalla se on pyrkinyt ja pystynytkin rajoittamaan kansainvälistä apua Ukrainalle.
Vahvakaan kansallinen puolustus ei välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta.
Pelkkien poliittisten pidäkkeiden arvo Venäjää vastaan on Ukrainan myötä osoittautunut heikoksi. EU-jäsenyyden pidäkearvo on ennen kaikkea poliittinen, sillä unionilta puuttuu sotilaallinen kyvykkyys yhteiseen puolustukseen. Kahdenväliset ja monenkeskiset puolustusyhteistyörakenteet ovat olleet arvokkaita Suomen puolustuksen kehittämisessä ja rakentaneet kykyä yhteistoimintaan ja tuen saamiseen, jos sellaista halutaan tänne antaa. Ne eivät kuitenkaan vastaa puolustusliiton jäsenyyttä.
Venäjän hyökkäys osoitti siis, ettei Suomen turvallisuuden takaaminen vain kansallisin toimin ja EU-jäsenyyteen nojaten riitä. Edes Nato-jäsenyys ei tietenkään takaa rauhaa, mutta nostaa pidäkkeen Suomeen hyökkäämistä vastaan aivan uudelle tasolle.
Nato-jäsenyyden kannatuksen rakettimaista nousua selittää tietysti myös se, että luottamus Venäjään romahti kerralla. Suomen turvallisuuspolitiikka suhteessa Venäjään on ollut kaksijakoista. Toisaalta Venäjä on ymmärretty ainoaksi todelliseksi sotilaalliseksi uhkaksi ja puolustusta ylläpidetty ja kehitetty tästä näkökulmasta, toisaalta politiikka on ollut vakautta hakevaa tasapainoilua, jossa Venäjää on varottu provosoimasta. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan oli viimeinen pisara, joka huuhtoi suomut silmiltä sen suhteen, että Venäjään voisi luottaa. Vakautta hakevan tasapainoilun yhtälö muuttui tämän myötä perusteellisesti. Muodostuneessa tilanteessa minkäänlaista positiota Venäjän ja läntisen puolustusliitto Naton välissä olisi vaikea perustella turvallisuutta rakentavana tai edes moraaliseseti kestävänä. Venäjä on asemoinut itseään entistä vahvemmin lännen ja sen edustamien arvojen kuten avoimen demokratian viholliseksi.
Sota Ukrainassa onkin korostanut ylikansallista näkökulmaa Suomen turvallisuuteen. Suomessa ymmärretään laajalti, ettei Ukrainan sodassa ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuuden horjuttamisesta ja haastamisesta. Mikäli Venäjä saavuttaisi Ukrainassa minkäänlaisen tunnustettavan voiton, olisi se vaarallinen ennakkotapaus etupiirin julistamisesta ja lunastamisesta.
Suomen Nato-ratkaisua ja muuttunutta kantaa selittää siis sekin, että ymmärrys Suomen turvallisuuden kansainvälisesti kollektiivisesta luonteesta vahvistui ja konkretisoitui Venäjän hyökkäyksen myötä. Itse asia on tunnistettu toki ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa jo pitkään ja on institutionalisoitu EU-jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön muodossa. Silti sota paitsi ravisutti, myös selkeytti turvallisuuspoliittista karttaa. On entistä yksiselitteisempää, mihin viiteryhmään me koemme ja haluamme kuulua. Sen viiteryhmän turvallisuus rakennetaan yhdessä, ja sen keskeinen puolustusratkaisu on Nato, johon meidänkin on luontevaa liittyä.
Suomen aiempaan turvallisuuspoliittiseen asemointiin on kuulunut kiinteästi kansallinen liikkumatila. Tällainen liikkumatila lakkaa olemasta, jollei sitä radikaalisti muuttuvassa tilanteessa käytä siten, kuin tarpeelliseksi katsoo. Suomen päätös hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä oli erittäin perusteltu ja käytännössä ainoa riittävää turvaa tuova vaihtoehto. Yhdenaikaisuus ja koordinaatio lähimmäksi kumppaniksi muodostuneen Ruotsin kanssa oli asiassa luontevaa. Joidenkin hautoma ajatus puolustusliitosta Ruotsin kanssa vaihtoehtona Natolle ei vastaavia hyötyjä olisi tuonut.
Nato-jäsenyyden myötä moni asia muuttuu. Maantiede sen sijaan pysyy samana, ja Suomi ylläpitää ja kehittää maanpuolustustaan jatkossakin Venäjän naapurina.
Karhun vieressä uudessa asennossa
Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Matti Pesu ja Tuomas Iso-Markku hahmottelivat joulukuussa 2022 julkaistussa “Finland as a Nato ally” -tutkielmassaan Suomen todennäköistä Nato-profiilia. Tutkijakaksikko toteaa, että Suomen Nato-politiikkaa määrittävät neljä keskeistä maantieteellistä realiteettia: 1) Riippuvuus Itämeren logistiikasta, 2) arktinen sijainti ja rooli Arktisen alueen puolustamisessa, 3) asema etulinjan maana suhteessa Venäjään sekä 4) periferinen sijainti suhteessa liittouman keskeisiin sotilas- ja teollisuusmahteihin.
Nämä realiteetit ovat tietysti olleet olemassa jo ennen Nato-jäsenyyttäkin. Jäsenyys muuttaa toki niiden ja niihin vastaamisen luonnetta, kun maantieteen haasteisiin voidaan vastata ylikansallisellla puolustussuunnittelulla ja valmistelulla ilman aiempia kynnyksiä ja saumakohtia. Kaikki realiteeteista liittyvät myös enemmän tai vähemmän Venäjään.
Keskeinen maantieteen sanelema johtopäätös on, että Suomen pääasiallinen tehtävä myös puolustusliiton jäsenenä on oman alueen puolustaminen. Pitkä raja ja suuri maa-ala tarkoittaa sitä, että tarve vahvoille maavoimille ja laajalle reserville on jatkossakin olemassakin, erityisesti kun tiedetään että juuri nämä kyvyt ovat liittoumassakin kortilla. Nato-jäsenyys ei siis poista tarvetta yleiselle asevelvollisuudelle. Järjestelmän päivittämiseen yhdenvertaiseksi ja sukupuolineutraaliksi on toki kasvava paine, ja tässä Nato ja Nato-maat voivat tarjota arvokasta oppia.
Naton puitteissa Suomelta edellytetään toki ainakin periaatteessa kykyä irroittaa joukkoja liittolaismaiden tueksi. Kuitenkin kun Euroopassa perinteisen sodan uhan muodostaa nimenomaan Venäjä ja Suomi on rajamaa, ei Suomen joukkojen laajamittainen siirto muualle Venäjän ja Naton välisessä konfliktissa todennäköisesti olisi sotilaallisesti tarkoituksenmukaista. Osallistuminen esimerkiksi EFP-joukkoihin voi silti olla hyvinkin perusteltu tapa osoittaa sitoutumista ja ylläpitää yhteistyökykyä.
Omien vahvojen maavoimien ohella kansallisesta ilma- ja merivoimasuorituskyvystäkin on syytä pitää kiinni myös Nato-maana, vaikka näiden osalta on parempia edellytyksiä nojata liittouman suorituskykyihin. Ilmavoimilla on keskeinen rooli maasodankäynnin tukemisessa ilmauhkaa torjumalla, sensoriverkkoa täydentämällä ja ilmasta-maahan asevaikutuksella. Näitä kykyjä olisi vaikea ylläpitää laajassa maassa ilman riittävää omaa lentokalustoa. Vastaavasti merellä Suomen saaristo-olot edellyttävät erityiskalustoa ja -osaamista, joita olisi vaikeaa ulkoistaa. Silti logistiikan ja nykyisten kalustomäärien puitteissa ilma- ja merivoimavahvistukset ovat juuri niitä, joita Suomi liittouman kautta nopeimmin ja tehokkaimmin saisi avukseen. Naton myötä Suomi pääsee myös osaksi kokonaisuutta, jonka piirissä on monia suorituskykyjä, joita kansallisin voimavaroin olisi vaikeaa, kallista tai mahdotonta ylläpitää. Esimerkkejä löytyy ainakin kyber-, avaruus- ja tiedustelutoiminnasta.
Nato-jäsenyys ei siis suoraan suuresti muuta Suomen kansallisen maanpuolustuksen materiaalisena perusteita Venäjän uhkaan varautuvana maana. Naton logiikka ei toki muutenkaan ole se, että jäsenyyden turvin voidaan heikentää omaa puolustusta, vaan se, että liittouma muodostaa osiaan suuremman summan ja sotilaallis-poliittisen pidäkkeen.
Nato-jäsenyys edellyttää uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen.
Jäsenyys edellyttää kuitenkin uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen. Kun aiemmin Suomi saattoi tarkastella erilaisia konfliktiskenaarioita kansallisesta näkökulmasta, on näkökulma nyt puolustusliiton jäsenen. Edellä mainittujen maantieteellisten realiteettien valossa tämä konkretisoituu erityisesti pohjoisen ja etelän suunnalla. Pohjoisessa Suomen puolustussuunnittelu nivoutuu jatkossa Suomen Lappia pidemmälle Pohjoismaiden pohjoisosien, Huippuvuorten ja Grönlannin, Islannin ja Brittein saarten GIUK-linjan muodostaman alueen puolustamisen osaksi ja Eteläisen Suomen osalta vastaavasti Baltian puolustamiseen. Pidäke kattaa lopulta toki koko liittouman. Mikäli Venäjä hyökkäisi esimerkiksi Kaliningradin ja Valko-Venäjän välisen Suwalkin käytävän alueella, sen tulisi varautua Suomen alueen käyttämiseen vastatoimiin. On hyvä muistaa, että tämä on osa sitä samaa pidäkettä , jonka ylläpitäminen on nimenomaan Suomen etu.
Venäjä on viestinyt, että Suomen Nato-jäsenyys johtaa sotilaallis-teknisiin vastatoimiin. Toistaiseksi Suomen Nato-hakemuksen jälkeen on nähty lähinnä joukkojen vähentämistä Suomen lähialueilta, kun joukkoja on tarvittu rintamalle Ukrainaan. Mikäli Venäjä jatkaa Ukrainan sodan jälkeen nykyisellä linjallaan, tähtää se varmasti uudelleenvarusteluun myös Suomen suunnalla. Vaikka tosiasiassa Nato ei muodosta Venäjälle minkäänlaista hyökkäysuhkaa, vaalii Venäjän hallinto vainoharhaista saarretun linnoituksen mielikuvaa. Pietarin, Murmanskin ja Pohjoisen laivaston tukikohtien turvaaminen edellyttänee tässä maailmankuvassa varustautumista Suomen rajojen tuntumassa, myös hyökkäykseen soveltuvin asein. Venäjä tunnetusti tulkitsee myös yksiselitteisesti puolustukselliset panostukset halutessaan aggressiona.
Suomen maanpuolustukselle tämä odotettavissa oleva kehitys ei sinänsä aiheuta suurta painetta suhteessa siihen, mihin olemme joka tapauksessa varautumassa. Vahva kansallinen puolustus yhdistettynä Nato-jäsenyyteen antaa selkänojaa pelottelua ja pullistelua vastaan. Valmiuden merkitys toki korostuu, ja erilaiseen kokeiluun ja kiusantekoon on syytä varautua, kun Venäjä etsii paikkoja häiritä, horjuttaa ja ylläpitää hallinnolle sisäpoliittisesti hyödyllistä vastakkainasettelua. Suomelle tilanteessa fiksu linja on pitää pää kylmänä, puolustus kunnossa ja tehdä osansa poliittisesti yhtenäisen ja sotilaallisesti vahvan Naton ylläpitämisessä.
Vastuunsa kantavana Naton, EU:n ja YK:n jäsenenä Suomen on syytä osallistua tarvittaessa kansainvälisiin operaatioihin eri puolilla maailmaa, mutta tämän edellyttämät panostukset ovat pieniä verrattuna varsinaiseen maanpuolustukseen. Lopulta Suomen maanpuolustuksen toimintaympäristön määrittää siis Venäjän kehitys, sillä Venäjä muodostaa Suomen ainoan suoran sotilaallisen uhan.
Venäjän tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuuksia. Autoritääriset hallinnot ovat luonnostaan epävakauden lähteitä ja jännitteisiä. Venäjän epäonnistumiset Ukrainan sodassa ja fossiilitalouden kyvyttömyys uusiutua aiheuttavat nykyhallinnolle painetta, mutta demokraattisen vastaliikkeen edellytyksiä on tehokkaasti murskattu vuosien ajan. Hallinnon muutos ei välttämättä johda vähemmän aggressiiviseen linjaan.
Nykytilanteessa edellytyksiä diplomaattiseen liennytykseen tai rakentavaan yhteistyöhön Venäjän kanssa ei ole. On Suomen etujen ja arvojen mukaista tukea Ukrainaa sen puolustustaistelussa voittoon asti, eikä rauhaa voi neuvotella ukrainalaisten päiden yli. Venäjän nykyinen johto on asetettava vastuuseen rikoksistaan. Jos ja kun diplomatian ja rakentavan yhteistyön edellytykset suhteessa Venäjään joskus palaavat, kannattaa niihin panostaa. Erityisesti ydinaseriisunnan eteneminen olisi jälleen tärkeää.
Sellaista nopeaa muutosta, joka muuttaisi Suomen maanpuolustuksen peruslähtökohdat, ei kuitenkaan ole näkyvissä. Historian oppitunti 1990- ja 2000-luvuilta kertoo, ettei turvallisuuspolitiikkaa kannata rakentaa vain toivon varaan. Puolustuskyvyn ylösajo on sen alas ajamista hitaampaa. Siksi miekkoja ei valitettavasti päästä takomaan auroiksi vielä näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, ja Suomen maanpuolustusta määrittää jatkossakin varautuminen uhkaan idästä. Naton jäsenenä sen edellytykset ovat historiallisen hyvät, ja Suomi osallistuu samalla kokoaan suuremman pidäkkeen ylläpitämiseen, turvaten siten Eurooppaa Venäjän aggressioilta entistä selvemmin myös osana yhteisöä.
Nato-Suomen tärkein tehtävä on oman alueen puolustaminen. Suomen puolustus ja turvallisuus limittyy kuitenkin jatkossa luontevasti tiiviimmin osaksi ympäröivien maiden puolustamista.
Viimeisimmät kommentit