(Tämä teksti on tiivistetty versio kirjoituksestani ajatuspaja Vision kirjoituskokoelmassa Venäjä vihrein silmin, joka julkaistiin helmikuussa 2023. Koko kirja ja teksti kokonaisuudessaan on luettavissa Vision verkkosivuilta.)

Venäjän sota Ukrainassa on vahvistanut, että Suomessa on varauduttu oikeaan sodan kuvaan. Samalla sota vei Suomen Natoon, ja liittouman jäsenyys edellyttää uutta otetta puolustuspolitiikkaan.

Ukraina käy Venäjää vastaan sitä sotaa, johon Suomi on varautunut vuosikausia. Venäjä pyrki ensin lamauttamaan Ukrainan strategisella iskulla pääkaupunkiin Kiovaan, saartamaan Ukrainan meriyhteydet ja etenemään nopeasti ratkaisevilla maa-alueilla. Tämä helmikuussa 2022 alkaneen laajamittaisen sodan ensimmäinen vaihe päättyi kevään edetessä Ukrainan torjuntavoittoon ja Venäjän hyökkäysjoukkojen karkoittamiseen Kiovan alueelta. 

Nopean alun jälkeen sodan luonne muuttui jauhavaksi kulutussodaksi, jossa Venäjän joukot onnistuivat etenemään muun muassa Mariupoliin murskaavalla tuliylivoimalla, mutta jossa aloite siirtyi syksyn myötä Ukrainalle. Länsimaisen materiaalituen avittamana Ukraina onnistui kaappaamaan aloitteen ja vapauttamaan laajoja alueita miehityksen alta maan kaakkois- ja eteläosissa. Venäjä vastasti Ukrainan menestykseen kiihdyttämällä siviili-infrastruktuurin pommituksia ohjuksin ja lennokein. Kaiken aikaa käynnissä on sota myös kyber- ja informaatiorintamilla.

Suomen puolustus Ukrainan sodan valossa

Ukrainan sota on toiminut tietynlaisena peilinä Suomen maanpuolustuksen ratkaisuille. Sodan kuva Ukrainassa on itse asiassa pitkälti omia odotuksiamme. Suomen puolustus on rakennettu ylläpitämään sekä terävimmän kärjen korkeaa valmiutta että laajaa reserviä ja näin torjumaan sekä lamauttavat strategiset iskut että laajamittainen maahyökkäys. Euroopan unionin jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön on ajateltu vahvistavan turvallisuutta: vaikka joutuisimme sotimaan yksin, voisimme luottaa vähintäänkin tiedustelu- ja materiaalitukeen. Kokonaisturvallisuusmallin avulla on varauduttu siviilikohteisiin, infrastruktuuriin ja logistiikkaan kohdistuvaan tuhoon ja vaikuttamiseen, toteutettiin se sitten ohjuksin tai hybridisodankäynnin keinopaletilla.

Sotilaallisen uhkan on Suomessakin tietysti muodostanut vain ja ainoastaan Venäjä, vaikka tätä varottiinkin pitkään sanomasta liian suoraan ääneen.

Ukraina ei toki silti ole Suomi. Maiden koko, poliittinen historia ja geopoliittinen asema eroavat merkittävästi. Vuoden 2022 totaalista hyökkäyssotaa edelsi toki myös Krimin valtaaminen ja sota Itä-Ukrainassa vuodesta 2014. Suomen menneitä ja tulevia puolustusratkaisuja on silti perusteltua arvioida Ukrainan sodan valossa.

Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyänä käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa.

Puolustuskyvyn näkökulmasta maanpuolustuksesta on pidetty huolta varsin asianmukaisesti, erityisesti useisiin muihin Euroopan maihin verrattuna. Suomi on ylläpitänyt materiaalista kykyään käydä perinteistä, laaja-alaista sotaa. Asevelvollisuusjärjestelmä ja kyky kouluttaa ja varustaa noin 280 000 sotilaan vahvuinen armeija tilanteen niin vaatiessa luo itsessään vahvan pidäkkeen. Suomi on 2000-luvulla ostanut taistelupanssarivaunuja, panssarihaupitseja ja raketinheittimiä, päivittänyt Hornet-hävittäjiin maataistelukyvyn ja päättänyt korvata Hornetit niiden vanhentuessa täysimääräisesti F-35-hävittäjillä. 

Nämä hankinnat ovat perustuneet arvioon laajamittaisen maasodan mahdollisuudesta. Tämä arvio vastaa monin osin sittemmin Ukrainassa nähtyä. Vuoden 2014 Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sotatoimien herättämänä panostettiin myös puolustusvalmiuden kehittämiseen. Tästä kenties näkyvin esimerkki on vuonna 2017 aloitettu varusmiesten valmiusyksikkökoulutus.

Maanpuolustus ei ole kuitenkaan vain joukkojen määrää ja laatua, ja kyky puolustautua ulkoisia uhkia vastaan riippuu myös toimista muilla hallinnonaloilla ja politiikassa, kansalaisyhteiskunnan ja yksityisen sektorin toiminta mukaan lukien. Näiltä osin herätys Ukrainan sodan myötä onkin ollut karumpi. Suomen riippuvuus Venäjän energiasta ja raaka-aineista on ollut merkittävä, eikä liiketoiminnan Venäjä-riskeihin suhtauduttu niiden vaatimalla vakavuudella. 

Varsinaisen puolustuskyvyn osalta laajalti jaettu analyysi on kuitenkin ollut se, että Suomen maanpuolustuksessa on tehty onnistuneita päätöksiä. Kustannustehokkaat, laajaan maasodankäyntiin varautuvat kalustohankinnat, laajan reservin ylläpito ja suorituskykyinen korkean valmiuden kärki näyttäytyvät Ukrainan sodan valossa varsin viisailta ratkaisuilta. Sodan seurauksena tehdyt puolustusmäärärahojen lisäykset on täällä suunnattu olemassa olevan puolustuskyvyn vahvistamiseen ja Ukrainaan toimitetun materiaalisen tuen korvaamiseen. Monessa muussa Euroopan maassa edessä on suurempi haaste, kun käytännössä alas ajettuja suorituskykyjä pitää rakentaa uudelleen. 

Nato-jäsenyyden tarve ja perustelut

Suomen maanpuolustus näyttäytyy siis Ukrainassa nähdyn sodan valossa melko vahvalta ja tehdyt ratkaisut monin osin oikeilta. Tästä huolimatta sota aiheutti Suomen turvallisuuspolitiikan suurimman käänteen sitten EU-jäsenyyden, kun Suomi päätti hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä. 

Miksi näin tapahtui? Teoriassahan yleinen johtopäätös olisi voinut olla toinenkin, eihän Suomen sotilastekninen puolustuskyky suhteessa uhkasuuntaan ole heikentynyt. Itse asiassa Venäjän odotettua heikompi menestys sodassa, sodan paljastamat korruption kovertama materiaalinen kyky ja riittämätön osaaminen esimerkiksi eri aselajien toimintaa yhdistäviin monimutkaisiin operaatioihin korostavat, että Suomen puolustus voi olla suhteessa uhkaan jopa ennakoitua parempi. 

Kansa, asiantuntijat ja päättäjät näkivät kuitenkin Nato-jäsenyyden välttämättömyytenä uudessa tilanteessa. Sodan jatkuessa tuki Nato-jäsenyydelle ei ole heikentynyt vaan vahvistunut. Syitä ovat ainakin tarve vahvistaa sotilaallista pidäkettä, luottamuksen romahtaminen Venäjä-yhteistyön edellytyksiin sekä kasvanut ymmärrys kansainvälisen toimintaympäristön vaikutuksesta Suomeen. Luottamuksen romahtamisen ohella muutkin syyt liittyvät luonnollisesti Venäjään.

Ukrainan sota sai epäilemään Suomen puolustuksen pidäkkeen riittävyyttä. Ajatus on ollut se, että Suomen puolustus on riittävän vahva tuottamaan hyökkääjälle niin suuret tappiot, ettei hyökkäys ole mielekäs vaihtoehto. Hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että Venäjän tapa arvottaa riskejä ja hyötyjä eroaa omastamme todella paljon. Venäjä tavoitteli ja odotti toki Ukrainasta nopeaa voittoa, mutta on osoittanut kykynsä käydä halutessaan myös pitkään jatkuvaa, kuluttavaa hyökkäyssotaa. Kymmenet tuhannet kaatuneet eivät ole lopettaneet halua hyökkäyssodan jatkamiseen tai syöneet sen poliittisia edellytyksiä: vastaus tappioihin on ollut liikekannallepano ja entistä kovempi valtion kontrolli kotimaassa. 

Samalla sota on muistuttanut, että menestyksekkäänkin puolustussodan inhimillinen ja taloudellinen hinta on valtava. Venäjän joukot ovat miehitysalueillaan kohdistaneet paikallisväestöön raakoja julmuuksia. Useita ukrainalaisia kaupunkeja on jauhettu venäläisellä tykistöllä maan tasalle: kuvat esimerkiksi Mariupolista ja Bahmutista ovat lohduttomia. Venäjä on ohjus- ja lennokki-iskuillaan pommittanut siviilikohteita ja kriittistä infrastruktuuria koko Ukrainan alueella. 

Vahvakaan kansallinen puolustus ei siis välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta, ja Ukrainan sodan valmistelujen yhteydessä Venäjä osoitti, että se voi koota ja keskittää massiivisen hyökkäysarmeijan harjoittelun varjolla ilman liikekannallepanoakin. Venäjä on myös kääntänyt ydinasearsenaalinsa tietynlaiseksi hyökkäyssateenvarjoksi, jonka uhalla se on pyrkinyt ja pystynytkin rajoittamaan kansainvälistä apua Ukrainalle.

Vahvakaan kansallinen puolustus ei välttämättä takaa riittävää sotilaallista pidäkettä Venäjän riskihakuiselta ja laajentumishaluiselta politiikalta.

Pelkkien poliittisten pidäkkeiden arvo Venäjää vastaan on Ukrainan myötä osoittautunut heikoksi. EU-jäsenyyden pidäkearvo on ennen kaikkea poliittinen, sillä unionilta puuttuu sotilaallinen kyvykkyys yhteiseen puolustukseen. Kahdenväliset ja monenkeskiset puolustusyhteistyörakenteet ovat olleet arvokkaita Suomen puolustuksen kehittämisessä ja rakentaneet kykyä yhteistoimintaan ja tuen saamiseen, jos sellaista halutaan tänne antaa. Ne eivät kuitenkaan vastaa puolustusliiton jäsenyyttä.

Venäjän hyökkäys osoitti siis, ettei Suomen turvallisuuden takaaminen vain kansallisin toimin ja EU-jäsenyyteen nojaten riitä. Edes Nato-jäsenyys ei tietenkään takaa rauhaa, mutta nostaa pidäkkeen Suomeen hyökkäämistä vastaan aivan uudelle tasolle.

Nato-jäsenyyden kannatuksen rakettimaista nousua selittää tietysti myös se, että luottamus Venäjään romahti kerralla. Suomen turvallisuuspolitiikka suhteessa Venäjään on ollut kaksijakoista. Toisaalta Venäjä on ymmärretty ainoaksi todelliseksi sotilaalliseksi uhkaksi ja puolustusta ylläpidetty ja kehitetty tästä näkökulmasta, toisaalta politiikka on ollut vakautta hakevaa tasapainoilua, jossa Venäjää on varottu provosoimasta. Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan oli viimeinen pisara, joka huuhtoi suomut silmiltä sen suhteen, että Venäjään voisi luottaa. Vakautta hakevan tasapainoilun yhtälö muuttui tämän myötä perusteellisesti. Muodostuneessa tilanteessa minkäänlaista positiota Venäjän ja läntisen puolustusliitto Naton välissä olisi vaikea perustella turvallisuutta rakentavana tai edes moraaliseseti kestävänä. Venäjä on asemoinut itseään entistä vahvemmin lännen ja sen edustamien arvojen kuten avoimen demokratian viholliseksi.

Sota Ukrainassa onkin korostanut ylikansallista näkökulmaa Suomen turvallisuuteen. Suomessa ymmärretään laajalti, ettei Ukrainan sodassa ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuuden horjuttamisesta ja haastamisesta. Mikäli Venäjä saavuttaisi Ukrainassa minkäänlaisen tunnustettavan voiton, olisi se vaarallinen ennakkotapaus etupiirin julistamisesta ja lunastamisesta. 

Suomen Nato-ratkaisua ja muuttunutta kantaa selittää siis sekin, että ymmärrys Suomen turvallisuuden kansainvälisesti kollektiivisesta luonteesta vahvistui ja konkretisoitui Venäjän hyökkäyksen myötä. Itse asia on tunnistettu toki ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa jo pitkään ja on institutionalisoitu EU-jäsenyyden ja kansainvälisen puolustusyhteistyön muodossa. Silti sota paitsi ravisutti, myös selkeytti turvallisuuspoliittista karttaa. On entistä yksiselitteisempää, mihin viiteryhmään me koemme ja haluamme kuulua. Sen viiteryhmän turvallisuus rakennetaan yhdessä, ja sen keskeinen puolustusratkaisu on Nato, johon meidänkin on luontevaa liittyä.

Suomen aiempaan turvallisuuspoliittiseen asemointiin on kuulunut kiinteästi kansallinen liikkumatila. Tällainen liikkumatila lakkaa olemasta, jollei sitä radikaalisti muuttuvassa tilanteessa käytä siten, kuin tarpeelliseksi katsoo. Suomen päätös hakea puolustusliitto Naton jäsenyyttä oli erittäin perusteltu ja käytännössä ainoa riittävää turvaa tuova vaihtoehto. Yhdenaikaisuus ja koordinaatio lähimmäksi kumppaniksi muodostuneen Ruotsin kanssa oli asiassa luontevaa. Joidenkin hautoma ajatus puolustusliitosta Ruotsin kanssa vaihtoehtona Natolle ei vastaavia hyötyjä olisi tuonut.

Nato-jäsenyyden myötä moni asia muuttuu. Maantiede sen sijaan pysyy samana, ja Suomi ylläpitää ja kehittää maanpuolustustaan jatkossakin Venäjän naapurina.

Karhun vieressä uudessa asennossa

Ulkopoliittisen instituutin tutkijat Matti Pesu ja Tuomas Iso-Markku hahmottelivat joulukuussa 2022 julkaistussa “Finland as a Nato ally” -tutkielmassaan Suomen todennäköistä Nato-profiilia. Tutkijakaksikko toteaa, että Suomen Nato-politiikkaa määrittävät neljä keskeistä maantieteellistä realiteettia: 1) Riippuvuus Itämeren logistiikasta, 2) arktinen sijainti ja rooli Arktisen alueen puolustamisessa, 3) asema etulinjan maana suhteessa Venäjään sekä 4) periferinen sijainti suhteessa liittouman keskeisiin sotilas- ja teollisuusmahteihin.

Nämä realiteetit ovat tietysti olleet olemassa jo ennen Nato-jäsenyyttäkin. Jäsenyys muuttaa toki niiden ja niihin vastaamisen luonnetta, kun maantieteen haasteisiin voidaan vastata ylikansallisellla puolustussuunnittelulla ja valmistelulla ilman aiempia kynnyksiä ja saumakohtia. Kaikki realiteeteista liittyvät myös enemmän tai vähemmän Venäjään.

Keskeinen maantieteen sanelema johtopäätös on, että Suomen pääasiallinen tehtävä myös puolustusliiton jäsenenä on oman alueen puolustaminen. Pitkä raja ja suuri maa-ala tarkoittaa sitä, että tarve vahvoille maavoimille ja laajalle reserville on jatkossakin olemassakin, erityisesti kun tiedetään että juuri nämä kyvyt ovat liittoumassakin kortilla. Nato-jäsenyys ei siis poista tarvetta yleiselle asevelvollisuudelle. Järjestelmän päivittämiseen yhdenvertaiseksi ja sukupuolineutraaliksi on toki kasvava paine, ja tässä Nato ja Nato-maat voivat tarjota arvokasta oppia.

Naton puitteissa Suomelta edellytetään toki ainakin periaatteessa kykyä irroittaa joukkoja liittolaismaiden tueksi. Kuitenkin kun Euroopassa perinteisen sodan uhan muodostaa nimenomaan Venäjä ja Suomi on rajamaa, ei Suomen joukkojen laajamittainen siirto muualle Venäjän ja Naton välisessä konfliktissa todennäköisesti olisi sotilaallisesti tarkoituksenmukaista. Osallistuminen esimerkiksi EFP-joukkoihin voi silti olla hyvinkin perusteltu tapa osoittaa sitoutumista ja ylläpitää yhteistyökykyä.

Omien vahvojen maavoimien ohella kansallisesta ilma- ja merivoimasuorituskyvystäkin on syytä pitää kiinni myös Nato-maana, vaikka näiden osalta on parempia edellytyksiä nojata liittouman suorituskykyihin. Ilmavoimilla on keskeinen rooli maasodankäynnin tukemisessa ilmauhkaa torjumalla, sensoriverkkoa täydentämällä ja ilmasta-maahan asevaikutuksella. Näitä kykyjä olisi vaikea ylläpitää laajassa maassa ilman riittävää omaa lentokalustoa. Vastaavasti merellä Suomen saaristo-olot edellyttävät erityiskalustoa ja -osaamista, joita olisi vaikeaa ulkoistaa. Silti logistiikan ja nykyisten kalustomäärien puitteissa ilma- ja merivoimavahvistukset ovat juuri niitä, joita Suomi liittouman kautta nopeimmin ja tehokkaimmin saisi avukseen. Naton myötä Suomi pääsee myös osaksi kokonaisuutta, jonka piirissä on monia suorituskykyjä, joita kansallisin voimavaroin olisi vaikeaa, kallista tai mahdotonta ylläpitää. Esimerkkejä löytyy ainakin kyber-, avaruus- ja tiedustelutoiminnasta.

Nato-jäsenyys ei siis suoraan suuresti muuta Suomen kansallisen maanpuolustuksen materiaalisena perusteita Venäjän uhkaan varautuvana maana. Naton logiikka ei toki muutenkaan ole se, että jäsenyyden turvin voidaan heikentää omaa puolustusta, vaan se, että liittouma muodostaa osiaan suuremman summan ja sotilaallis-poliittisen pidäkkeen. 

Nato-jäsenyys edellyttää uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen.

Jäsenyys edellyttää kuitenkin uutta, ylikansallisempaa otetta puolustukseen. Kun aiemmin Suomi saattoi tarkastella erilaisia konfliktiskenaarioita kansallisesta näkökulmasta, on näkökulma nyt puolustusliiton jäsenen. Edellä mainittujen maantieteellisten realiteettien valossa tämä konkretisoituu erityisesti pohjoisen ja etelän suunnalla. Pohjoisessa Suomen puolustussuunnittelu nivoutuu jatkossa Suomen Lappia pidemmälle Pohjoismaiden pohjoisosien, Huippuvuorten ja Grönlannin, Islannin ja Brittein saarten GIUK-linjan muodostaman alueen puolustamisen osaksi ja Eteläisen Suomen osalta vastaavasti Baltian puolustamiseen. Pidäke kattaa lopulta toki koko liittouman. Mikäli Venäjä hyökkäisi esimerkiksi Kaliningradin ja Valko-Venäjän välisen Suwalkin käytävän alueella, sen tulisi varautua Suomen alueen käyttämiseen vastatoimiin. On hyvä muistaa, että tämä on osa sitä samaa pidäkettä , jonka ylläpitäminen on nimenomaan Suomen etu.

Venäjä on viestinyt, että Suomen Nato-jäsenyys johtaa sotilaallis-teknisiin vastatoimiin. Toistaiseksi Suomen Nato-hakemuksen jälkeen on nähty lähinnä joukkojen vähentämistä Suomen lähialueilta, kun joukkoja on tarvittu rintamalle Ukrainaan. Mikäli Venäjä jatkaa Ukrainan sodan jälkeen nykyisellä linjallaan, tähtää se varmasti uudelleenvarusteluun myös Suomen suunnalla. Vaikka tosiasiassa Nato ei muodosta Venäjälle minkäänlaista hyökkäysuhkaa, vaalii Venäjän hallinto vainoharhaista saarretun linnoituksen mielikuvaa. Pietarin, Murmanskin ja Pohjoisen laivaston tukikohtien turvaaminen edellyttänee tässä maailmankuvassa varustautumista Suomen rajojen tuntumassa, myös hyökkäykseen soveltuvin asein. Venäjä tunnetusti tulkitsee myös yksiselitteisesti puolustukselliset panostukset halutessaan aggressiona. 

Suomen maanpuolustukselle tämä odotettavissa oleva kehitys ei sinänsä aiheuta suurta painetta suhteessa siihen, mihin olemme joka tapauksessa varautumassa. Vahva kansallinen puolustus yhdistettynä Nato-jäsenyyteen antaa selkänojaa pelottelua ja pullistelua vastaan. Valmiuden merkitys toki korostuu, ja erilaiseen kokeiluun ja kiusantekoon on syytä varautua, kun Venäjä etsii paikkoja häiritä, horjuttaa ja ylläpitää hallinnolle sisäpoliittisesti hyödyllistä vastakkainasettelua. Suomelle tilanteessa fiksu linja on pitää pää kylmänä, puolustus kunnossa ja tehdä osansa poliittisesti yhtenäisen ja sotilaallisesti vahvan Naton ylläpitämisessä.

Vastuunsa kantavana Naton, EU:n ja YK:n jäsenenä Suomen on syytä osallistua tarvittaessa kansainvälisiin operaatioihin eri puolilla maailmaa, mutta tämän edellyttämät panostukset ovat pieniä verrattuna varsinaiseen maanpuolustukseen. Lopulta Suomen maanpuolustuksen toimintaympäristön määrittää siis Venäjän kehitys, sillä Venäjä muodostaa Suomen ainoan suoran sotilaallisen uhan.

Venäjän tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuuksia. Autoritääriset hallinnot ovat luonnostaan epävakauden lähteitä ja jännitteisiä. Venäjän epäonnistumiset Ukrainan sodassa ja fossiilitalouden kyvyttömyys uusiutua aiheuttavat nykyhallinnolle painetta, mutta demokraattisen vastaliikkeen edellytyksiä on tehokkaasti murskattu vuosien ajan. Hallinnon muutos ei välttämättä johda vähemmän aggressiiviseen linjaan.

Nykytilanteessa edellytyksiä diplomaattiseen liennytykseen tai rakentavaan yhteistyöhön Venäjän kanssa ei ole. On Suomen etujen ja arvojen mukaista tukea Ukrainaa sen puolustustaistelussa voittoon asti, eikä rauhaa voi neuvotella ukrainalaisten päiden yli. Venäjän nykyinen johto on asetettava vastuuseen rikoksistaan. Jos ja kun diplomatian ja rakentavan yhteistyön edellytykset suhteessa Venäjään joskus palaavat, kannattaa niihin panostaa. Erityisesti ydinaseriisunnan eteneminen olisi jälleen tärkeää. 

Sellaista nopeaa muutosta, joka muuttaisi Suomen maanpuolustuksen peruslähtökohdat, ei kuitenkaan ole näkyvissä. Historian oppitunti 1990- ja 2000-luvuilta kertoo, ettei turvallisuuspolitiikkaa kannata rakentaa vain toivon varaan. Puolustuskyvyn ylösajo on sen alas ajamista hitaampaa. Siksi miekkoja ei valitettavasti päästä takomaan auroiksi vielä näkyvissä olevassa tulevaisuudessa, ja Suomen maanpuolustusta määrittää jatkossakin varautuminen uhkaan idästä. Naton jäsenenä sen edellytykset ovat historiallisen hyvät, ja Suomi osallistuu samalla kokoaan suuremman pidäkkeen ylläpitämiseen, turvaten siten Eurooppaa Venäjän aggressioilta entistä selvemmin myös osana yhteisöä.

Nato-Suomen tärkein tehtävä on oman alueen puolustaminen. Suomen puolustus ja turvallisuus limittyy kuitenkin jatkossa luontevasti tiiviimmin osaksi ympäröivien maiden puolustamista.

(Julkaistu Verde-lehdessä 14.2.2023)

Teknologia yksin ei ratkaise ilmastonmuutosta, mutta ilman sitä epäonnistumme varmasti. Se ei kuitenkaan kehity ja skaalaudu itsestään ilman asianmukaisia kannustimia.

Aloitetaan huonoilla uutisilla: Pariisin sopimuksesta, innokkaista puheista ja lukuisista investointiuutisista huolimatta ilmastokriisin selättäminen on edelleen alkutekijöissään. Globaalit päästöt näyttäisivät kasvaneen jälleen vuonna 2022 uuteen ennätykseen, vaikka 1,5 asteen polku edellyttäisi niiden putoamista nyt vuosittain huomattavasti jyrkemmin kuin mitä ne ovat historiallisesti kasvaneet.

Globaalista energiantarpeesta katetaan yhä noin 80 prosenttia hiilellä, öljyllä ja kaasulla. Onkin ilmeistä, että 1,5 asteen tavoitteesta ammutaan yli ainakin väliaikaisesti. Itse asiassa tuo raja saatetaan rikkoa yksittäisen vuoden osalta El Nino -ilmiön myötä jo aivan lähivuosina.

Sitten hyvät uutiset: Ilmastokriisin teknologiset ratkaisut ovat tiedossa. Juurisyy ilmaston lämpenemiseen on edellä mainittu fossiilienergian laajamittainen käyttö. Energiaa voi kuitenkin tuottaa ilman hiilipäästöjä tuuli-, aurinko- ja ydinvoimalla aivan riittävästi vastaamaan nähtävissä olevaan globaaliin kysyntään. Myös vesivoima ja bioenergia mahtuvat luonnon asettamissa rajoissa palettiin, ja fossiilien poltolle voi ostaa jatkoaikaa hiilen talteenotolla ja varastoinnilla.

Teollisuudessa ja liikenteessä sähköistäminen on avainroolissa ongelmallisesta polttamisesta pääsemiseksi. Siltä osin, kuin suora sähköistys ei onnistu, tulee avuksi vety. Vetyä voi tuottaa sähköllä, ja vedystä voi leipoa synteettisiä polttoaineita erilaisiin tarpeisiin. Sillä voi myös pelkistää terästä. Vetytalouden haasteena on usein kehnohko energiatalous. Toisaalta energian käytön tehostamisessa on globaalisti vielä valtavasti potentiaalia kautta linjan.

Toinen keskeinen ilmastonmuutoksen ajuri on maankäyttö, jossa erityisesti maatalous kuormittaa ilmastoa. Sen osalta ei tarvita edes niinkään teknologiaa, vaan tärkein muutos on eläinperäisen ruuan osuuden reilu vähentäminen. Teknologia on kuitenkin tässä muutoksessa avuksi esimerkiksi uusien kasvisproteiinituotteiden muodossa.

Ilmaston vakauttaminen siedettävään tilaan edellyttää lopulta myös ylimääräisen hiilen sitomista ilmakehästä teollisessa mittakaavassa. Metsittämistä ja muita luontopohjaisia ratkaisuja lukuun ottamatta tämän haasteen teknologinen ratkaisupaletti on energiantuotantoa ja maankäyttöä keskeneräisempiä. Bioenergiaan yhdistetty hiilen talteenotto ja varastointi sekä suora hiilenkaappaus ilmasta (direct air capture, DAC) ovat kuitenkin periaatteen tasolla selkeitä vaihtoehtoja.

Tarvittava teknologia ei kuitenkaan putoa taivaasta eikä varsinkaan yleisty vain odottelemalla.

Ratkaiseeko teknologia siis ilmastonmuutoksen? Kyllä ja ei. Teknologia on yhtälössä välttämättömyys. Niin on myös materiaalisen kulutuksen kohtuullistaminen, mutta mikään määrä kohtuullisuutta ja säästöä ei vie perille asti, kun energiatalous ja teollisuus pitää käytännössä dekarbonisoida kokonaan.

Tarvittava teknologia ei kuitenkaan putoa taivaasta eikä varsinkaan yleisty vain odottelemalla.

Odottelua on kyllä moneen kertaan kokeiltu, laihoin tuloksin. Nyt otsikoissa olevan vetypelkistetyn vihreän teräksen tekninen tausta on tunnettu vuosikymmeniä. Sen käyttöönotto ei vain kiinnostanut perinteisen teräksentuotannon rullatessa mukavasti. Nykyisten PERC-aurinkopaneelien keskeinen teknologia kehitettiin jo 1980-luvulla Millennium-palkinnon pokanneen Martin Greenin johdolla. Asennusmäärät pysyivät silti vaatimattomina pitkälle 2000-luvulle asti. Norjalaisbändi A-ha kurvaili Norjassa täyssähkö-Fiatilla jo 1989, mutta sähköisen autoilun ykkömaassakin meni pari vuosikymmentä ennen sähköautojen massiivista läpimurtoa.

Näiden teknologioiden yleistymisen hidasteena ei ollut niinkään teknologinen epäkypsyys, vaan kannustimien puute ja se, ettei itseään ruokkiva kehityskulku lähtenyt kunnolla käyntiin. Se taas ei ollut ajasta kiinni.

Tekniikka nimittäin kehittyy, kun sitä tuotetaan ja käytetään. Uusi teknologia paranee, halpenee ja yleistyy tuotantomäärien, ei niinkään ajan, funktiona kuten tutkija Janne M. Korhonen muistuttaa. Tuotantomäärät eivät puolestaan kasva laboratorion pöytiä ja pilotteja pidemmälle teolliseen mittakaavaan ilman kannustimia.

Näennäisen halpa fossiilienergia on syönyt pitkään kiinnostuksen investoida sitä korvaaviin ratkaisuihin. Ilman ison skaalan investointeja tuotantomäärät pysyvät pieninä, mikä puolestaan pitää hinnat korkeina ja kehityksen hitaampana.

Tämä limbo voidaan katkaista määrätietoisella poliittisella ohjauksella. Hiilipäästöjen hinnoittelulla tai tuilla vähäpäästöiset uudet investoinnit ja jatkokehitys muuttuvat houkutteleviksi vaihtoehdoiksi, ja positiivinen kierre voi yllättää nopeudellaan. Aurinkoenergian kasvuvauhti on lyönyt odotukset reilusti kerta toisensa jälkeen, tuulimyllyjä nousee tahdissa, josta vielä vuosikymmen harva uskalsi edes unelmoida ja sähköautojen osuuden ennusteita on ruuvattava jatkuvasti ylöspäin. Samaa on luvassa pian muun muassa elektrolyysereiden ja uuden ydinvoiman kanssa, jos kehityksen vauhdittumiselle vain luodaan politiikalla otolliset puitteet ja kannustimet.

Juuri tämän takia ilmastotavoitteista ja niitä vastaavista ilmastotoimista on tärkeää pitää kiinni. Paradoksaalisesti ilmastopoliittista ohjausta vastustetaan edelleen usein sillä ajatuksella, ettei ilmastonmuutosta ratkaista sääntelyllä vaan teknologialla. Ratkaiseva teknologia ei kuitenkaan yleisty ja kehity ikinä, tai ei ainakaan lainkaan tarpeeksi nopeasti, ilman fiksusti ohjaavaa ja mahdollistavaa sääntelyä. Sääntelyn edellytys taasen on poliittinen tahto, josta on edelleen pulaa. Poliittista painetta osaltaan luova ilmastoaktivisti on siis itse asiassa teknologisen kehityksen ajuri, vaikka moni ei sitä tahdo uskoa.

Luonnollisesti teknologian kehittäminen edellyttää myös osaamista ja osaajia, joita saadaan panostamalla koulutukseen ja tutkimukseen.

Teknologinen kehitys ei silti ole mikään makkaratehdas, josta saadaan ulos juuri sitä mitä halutaan ja tarvitaan, kunhan oikein ohjataan. Fysiikan ankeat rajat tulevat väistämättä vastaan, ja matka piirustuspöydältä kaupan hyllylle on tyypillisesti täynnä epävarmuuksia. Ei esimerkiksi ole mitään takeita siitä, että sähkön varastoinnissa saavutetaan vallankumouksellista läpimurtoa, vaikka tarve on kuinka kova. Kemiallisia akkuja tehokkaammalle ja tiheämmälle sähkövarastolle olisi ollut kiistatta kaupallista kysyntää jo vuosikymmeniä, vaan eipä ole näkynyt. Vastaavasti esimerkiksi kovasti intoa herättänyt syvägeolämpö lässähti Suomessa pannukakuksi – toki projekti kartutti osaamista perinteisempien lämpökaivojen toteuttamiseen.

Riittävä paletti keskeisiä teknologisia ratkaisuja on jo tiedossa.

Hopealuoteihin ei siis kannata uskoa tai luottaa. Sellaisia ei onneksi tarvita, sillä riittävä paletti keskeisiä teknologisia ratkaisuja on jo tiedossa, etenkin kun niihin yhdistetään kulutustottumusten muutos kestävämmälle pohjalle. Ratkaisujen kehittämiseen, kaupallistamiseen ja skaalaamiseen vain tarvitaan lisää puhtia, joka kääntyy sitten itseään ruokkivaksi vauhdiksi. Se ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan se vaatii määrätietoista poliittista ohjausta.

Sitä olisi nyt vaaleissa tarjolla. Kannattaa siis äänestää.

(Avauspuheenvuoro vihreiden puoluevaltuustossa Kouvolassa 11.2.2023)

Tervehdys mahtava vihreä puoluevaltuusto ja muut kuulijat,

Vaaleihin on aikaa 50 päivää, ja tilanne on kutkuttava.

Maria puhui edellä hienosti siitä, mitä me tavoitellaan ja miksi meitä kannattaa ehdottomasti äänestää kaikkialla Suomessa. Tästä kokouksesta lähdetään vaalikentille loppukiriin täysillä ja Seinäjoella juhlitaan kesäkuussa hienoa tulosta.

Jatkan hieman pidemmin talouspolitiikasta. Ensin katse taaksepäin ja tähän kauteen. Oppositio tykkää kutsua istuvaa hallitusta vihervasemmistolaiseksi. Se on lopulta erikoinen nimitys hallitukselle, jonka viidestä puolueesta kaksi on vasemmistolaisia ja vain yksi vihreä. Yksi, joka puolustaa aina ja johdonmukaisesti luontoa ja ilmastonmuutoksen hillintää ja rakentaa kestävää taloutta kautta linjan.

Hallituksen talouspoliittinen perintö on kaksijakoinen: kriisien osumat talouteen on saatu pidettyä aisoissa, tulevan kasvun edellytyksiin on panostettu, työllisyys on noussut, vihreä siirtymä on saanut vauhtia ja Suomeen investoidaan isosti. Samalla velkataakka on kasvanut, maankäyttösektorin ilmastotoimet junnaavat eikä talouden rakenteita ole saatu vielä uudistettua 2020-luvun vaatimuksiin.

Taloudenpidon osalta vihreät ovat liputtaneet hallituksessa kustannustehokkaan politiikan puolesta. Aina emme ole saaneet linjaamme täysin läpi. Ilmasto- ja luontotoimiin olemme kaivanneet tehokkaampia markkinamekanismeja. Sote-uudistuksen kannustimiin jäi maakuntaveron kokoinen aukko. Kaupunkitilaa tehokkaasti hinnoittelevat ruuhkamaksut jäivät pöydälle. Valtiovarainministeriö ei kyennyt saamaan Vihreiden esittämää eniten tarvitseville kohdentuvaa energiarahaa valmiiksi ajoissa, ja energian korkeisiin hintoihin päädyttiin vastaamaan tavalla, joka kohdentuu varsin laveasti.

Taloudenpidon osalta vihreät ovat liputtaneet hallituksessa kustannustehokkaan politiikan puolesta.

Vihreiden kannoille näissä asioissa on muuten ollut laaja ja vankka taloustieteilijöiden tuki.

Kustannustehokasta politiikkaa tarvitaan myös ensi kaudella, kun edessä on julkisen talouden tasapainottaminen samalla kun päästöt pitää painaa alas, luonnon tilaa parannettava ja puolustukseen panostettava.

Keskeinen pilari julkisen talouden tasapainottamisessa on työllisyys. Parasta taloudelle on, jos samaan aikaan nostamme työllisyysastetta ja lisäämme työikäisen porukan määrää. Tällä reseptillä kestävyysvajetta on mahdollista kuroa jopa vajaat kolme miljardia euroa.

Vihreiden tavoite on nostaa työllisyysaste 80 prosenttiin. Olemme eduskuntaryhmässä askarrelleet keinovalikoimaa, ja paketin työnimenä on ollut T-80. T-80 on kuitenkin myös venäläinen panssarivaunu, ja itse olen enempi Leopard-miehiä. Olkoon vihreän työllisyystyökalupakin nimi siis KTK-paketti.

K niin kuin koulutus.

T niin kuin työperäinen ja työhön johtava maahanmuutto.

K niin kuin kannustimet.

Aloitetaan koulutuksesta. Toisen asteen tutkintoa vaille jääminen tietää nykymaailmassa heikkoa työllistymisennustetta, ja jatkossa vielä huonompaa. Siksi TE-palveluissa tutkinnottomat nuoret tulisi ohjata aina ensi sijassa koulutukseen ja selvästi suurempi osa ammatillisesta perustutkintokoulutuksesta pitäisi kohdentaa toisen asteen tutkintoa vailla oleville. Oppisopimuskoulutusta tulisi lisätä tuntuvasti muun muassa asteittain alenevan palkkatuen avulla. Jatkuvan oppimisen tehostamiseksi tulisi ottaa käyttöön kohdennettu aikuiskoulutusetuus ja luoda tutkintoa lyhemmille koulutuksille oma rahoituskokonaisuus ja koulutussetelijärjestelmä. Ja kaiken tämä ohella tietysti perusasiat kuntoon varhaiskasvatuksesta ja peruskoulusta alkaen.

Työperäinen, työhön johtava maahanmuutto on käytännössä välttämättömyys, jollemme halua joutua näivettyvään kierteeseen. Tällä saralla on paljon tehtävää. Työlupaprosessien sujuvoittaminen, työnhaun ja oleskelun mahdollistava työnhakuviisumi, perheenyhdistämisten tulorajojen puolittaminen, lähtömaakoulutus, saatavuusharkinnan poisto, automaattinen työnteko-oikeus kaikkien oleskelulupien yhteydessä ja oleskelulupa tutkinnon suorittamisesta tai työllistymisestä olisivat kaikki perusteltuja toimia, jotta kansainvälinen työvoima saadaan kunnolla avuksi täkäläiseen työvoimapulaan. Onnistunut kotoutuminen on tietysti välttämätöntä, jotta muuttoliike on ei näy kerrostuneina työmarkkinoina ja yhteiskunnallisina railoina. Työ on tässäkin avuksi, ja siksi kotoutumiskoulutuksen pitäisi onnistua pääosin työnteon ohessa kotoutussopimuksen avulla.

Kannustimia työntekoon on niitäkin parannettava. Ansioturvan tulisi kannustaa nykyistä ripeämpään työllistymiseen. Se on myös laajennettava yhdenvertaisesti kaikille – tämä on jo itsessään oikeudenmukaisuuskysymys, ja parantaisi 70 000 pienituloisen asemaa. Kotihoidontuki tulisi uudistaa kotihoitorahaksi, joka tarjoaisi perheille enemmän vapautta lastenhoidon järjestelyyn, mutta ei pitäisi niin tehokkaasti naisia poissa työelämästä. Varhaiskasvatus on tietysti tämän rinnalla oltava kunnossa. Yli 60-vuotiaiden työssä jaksamista ja jatkamista kannattaa tukea oikeudella lyhentää työaikaansa. Kustannustehokkaita kannustimia eläkeiän jo saavuttaneiden jatkamiseen työelämässä on selvitettävä ja otettava käyttöön. Työkyvyttömyyseläkkeellä olevien työtekoa haittaavat kannustinloukut tulisi purkaa, ja tietysti myös torjua työkyvyttömyyttä mielenterveyspalveluita parantamalla. Täsmätyökykyisten työllistymistä on syytä sujuvoittaa.

Käteen jäävä, työllä ansaittu palkka on tietysti se keskeinen työnteon kannustin. Siksi tuloverotusta tulisi keventää maltillisesti pieni- ja keskituloisilta. Talouden sopeutumispaineissa on vastuutonta lupailla isoja veroaleja, ja tämäkin työnteon verotuksen keventäminen kannattaa rahoittaa tehottomien verotukien poistolla ja ympäristöä kuormittavia haittoja verottamalla.

Kattavalla koulutusta, työperäistä maahanmuuttoa ja kannustimien parantamista yhdistävällä paletilla olisi mahdollista saada Suomeen jopa 150 000 uutta työllistä vuoteen 2030 mennessä.

Tällaisella kattavalla koulutusta, työperäistä maahanmuuttoa ja kannustimien parantamista yhdistävällä paletilla olisi mahdollista saada Suomeen jopa 150 000 uutta työllistä vuoteen 2030 mennessä. Yhdistettynä laajemmin uudistavaan otteeseen tämä linja tarjoaa valoisan näkymän Suomen talouden haasteiden selättämiseen. Samalla käsillä on koko talouden materiaalisen ja maankäytöllisen pohjan remontointi ilmaston ja luonnon kannalta kestäviin raameihin. Minusta tämä on aidosti innostava, toivoa luova visio.

Arvoisa puoluevaltuusto,

Huhtikuun vaaleissa eduskuntaan nousee uusia vihreitä kansanedustajia, ja moni nykyisistä pääsee jatkamaan tämän vauhdikkaan kauden kartuttamalla kokemuksella. Odotan sitä innolla. Samalla neljä istuvaa vihreää kansanedustajaa on ilmoittanut, etteivät tavoittele jatkoa. Haluan kiittää heistä jokaista hienosta ja vaikuttavasta työstä paremman maailman puolesta.

Kiitos Emma, Heli, Outi ja Satu.

Kiitos Emma kaikesta valtavasta aherruksesta Suomen luonnon ja globaalin ilmaston eteen. Perin oman pestini eduskuntaryhmän ruorissa todella osaavalta  politiikan taitajalta, kun siirryit ympäristö- ja ilmastoministeriksi. Ja ai että, miten upeasti sen pestin hoidit. Sinua arvostetaan sekä asiaosaajana että erinomaisena neuvottelijana kautta linjan.

Kiitos Heli reippaasta tekemisen meiningistä rautaisella kokemuksella. Olet ollut alueiden arjen ja maalaisjärjen hersyvän hauska ja rehellinen ääni, ja olen itsekin saanut sinulta mainiota evästystä oman perspektiivin laajentamiseen. En tiedä, maltatko nytkään olla poissa elementistäsi vaalitoreilta ja turuilta ihmisiä kohtaamasta – toivottavasti et, vaan ehdit mukaan nostattamaan vaalifiiliksiä!

Kiitos Outi upeasta urasta vihreänä kansanedustajana, ryhmän johdossa, kulttuurin ja koulutuksen puolustajana ja köyhyyden torjujana. Sivistyksen valo sammuu, jollei sitä pidä yllä, ja olet vahvistanut taiteen ja tieteen yhteyttä Arkadianmäelle merkittävästi.

Kiitos Satu. Olet legenda. Kaikkien vihreiden saavutustesi luettelointiin menisi koko viikonloppu. Tarjoamasi viisaus ja kokemus ensikertalaisia vilisevässä eduskuntaryhmässä on ollut mittaamattoman arvokasta, ja sitä loputtoman asiantuntevaa ja kärsivällistä otetta, jolla olet työtäsi tehnyt, voi vain ihailla. Olet yksi idoleistani, ja on ollut ihan valtava kunnia tehdä eduskunnassa töitä kanssasi.

Eduskuntaryhmän puheenjohtajana haluan tietysti kiittää koko vihreää eduskuntaryhmää kuluneesta, loppuaan lähenevästä kaudesta. Olette timanttinen joukkue täynnä intoa, osaamista ja vastuunkantoa. On ollut hienoa tehdä kanssanne tätä duunia ja rakentaa kestävää tulevaisuutta. Kiitos.

Vihreillä on vakuuttavat, tietoon pohjaavat ratkaisut kaikkiin niihin haasteisiin, joita nyt kohtaamme.

Nyt edessä häämöttävät vaalit ja kampanjoinnin loppuspurtit. Käsillä on monilla tavoin epävarmat ajat, mutta yksi asia on saletti: Meillä on vakuuttavat, tietoon pohjaavat ratkaisut kaikkiin niihin haasteisiin, joita nyt kohtaamme.

Ääni vihreille on ääni tulevaisuudelle!

Hyvää kokousta!

(Kirjoitus on julkaistu Uusi Lahti -lehdessä 8.2.2023)

Suomen menestys perustuu jatkossa yhä enemmän osaamiseen ja uuden luomiseen. Luovien alojen ja kulttuurin merkitys on tässä ilmeinen.

Suomessa luovat alat muodostavat 3,3 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta ja työllistävät noin 120 000 ihmistä, joista liki kolmannes on yrittäjiä. Vaikka luvut jäävät vielä reilusti alle muista Pohjoismaista ja EU:n keskiarvosta, jättävät luovat alat sekä työllistävyydellään että tuottavuudellaan esimerkiksi elektroniikkateollisuuden ja maatalouden toimialat taakseen.

Suorien taloudellisten vaikutusten lisäksi kulttuurilla on laajempaa vipua talouteen. Uusi teknologia kääntyy luovilla aloilla tuottaviksi palveluiksi, ja kulttuurituotanto auttaa sanoittamaan ja hahmottamaan väistämättömien paineiden alla muuttuvaa maailmaa ja yhteiskuntaa.

Vireä kulttuurin tarjonta parantaa osaltaan Suomen kansainvälistä vetovoimaa sekä tapahtumateollisuudelle että työhön johtavalle maahanmuutolle.

Oikeudenmukaiset tekijänoikeudet ja toimivat markkinat ovat alalle ­keskeisiä.

Luovien alojen ja kulttuurin edistäminen edellyttää sekä alan merkityksen parempaa ymmärrystä että konkreettisia toimia. Oikeudenmukaiset tekijänoikeudet ja toimivat markkinat ovat alalle keskeisiä.

Alustatalouden kehitys ja globaalien viihdejättien kasvanut valta asettavat kotimaiset kulttuurin tuottajat hankalaan asemaan, jossa omalla työllään on vaikea kerätä riittävää elantoa.

Kansainvälisten jättiyhtiöiden osuuden kasvaessa myös kansallisten verotulojen kerääminen käy vaikeammaksi ja kulttuurin tarjonta voi käytännössä jopa kaventua.

Tätä tasapainottamaan tarvitaan muiden toimien ohella kulttuurin julkista rahoitusta tavalla, joka vahvistaa luovan alan yrittäjien ja pienten ja keskisuurten kulttuuritoimijoiden kaupallisen toiminnan edellytyksiä.

Tavoite taiteen ja kulttuurin rahoituksen nostamisesta pysyvästi yhteen prosenttiin valtion budjetista onkin paikallaan ja myös taloudellisesti erittäin perusteltu sen vipuvaikutuksen vuoksi.

Kikka Laitinen, rock-muusikko, HuK ja eduskuntavaaliehdokas, Lahti (vihr.)

Atte Harjanne, kansanedustaja, Helsinki (vihr.)

(Yhteiskirjoitus Jarkko Santalan kanssa, julkaistu Satakunnan kansassa 3.2.2023)

Energia on noussut Venäjän hyökkäyssodan ja hintapiikkien myötä uudella tavalla tapetille politiikassa. Syistä riippumatta itse kehitys on tervetullutta, sillä onnistunut energiapolitiikka on avain kestävään hyvinvointiin ja talouden kukoistukseen.

Keskustelu energiasta on kuitenkin usein edelleen poukkoilevaa ja hajanaista. Huomio kiinnittyy yhteen teknologiaan tai sektoriin kerrallaan, oli se sitten sähkö, lämpö, liikenne tai vaikkapa vety. On kuitenkin aivan olennaista ymmärtää, että kaikki energiantuotanto ja -kulutus on yhteydessä, ja hahmottaa energiapolitiikkaa kokonaisuutena, jonka tavoitteena tulisi olla kauttaaltaan päästötön talous, jossa riittää varmaa ja kohtuuhintaista energiaa teollisen hyvinvointiyhteiskunnan tarpeisiin luontoa köyhdyttämättä. Keskeinen suunta jatkossa on sähköistyminen. Sähkön tarve kasvaa merkittävästi, jopa moninkertaiseksi, kun teollisuuden prosesseja, liikennettä ja lämmitystä sähköistetään joko suoraan tai vedyn avulla. Fossiilivapaa vetyteräs on esimerkki tästä kehityksestä.

Keskeinen suunta jatkossa on sähköistyminen.

Käytännössä tarvitaan lisää tuuli-, aurinko- ja ydinvoimaa sekä kasvavaa energian varastointia. Vesivoimaa tarvitaan säätövoimaksi ja bioenergiaa lämmitykseen ja liikenteeseen, mutta molempien laajentamisen esteenä ovat vaikutukset Suomen luonnolle. Niiden osalta käytön tulisikin olla vähenemään päin. Tuulivoimasta on tullut hyvin nopeasti erittäin merkittävä tekijä suomalaisessa sähköntuotannossa. Se näkyy jo ihan arjessakin. Jokainen pörssisähköön siirtynyt tietää jo katsella seuraavan vuorokauden tuulivoimatuotannon ennusteita, sillä niistä voi hyvin pitkälle päätellä, kannattaako tänään pestä pyykkiä ja ladata sähköautoa vai siirtää huomiselle.

Tuulivoima on edullinen tapa tuottaa sähköä päästöttömästi. Sen osalta on vielä paljon potentiaalia sekä merellä että Itä-Suomessa, jossa tuulivoimaloiden ominaisuudet pitää sovittaa puolustusvoimien antamiin raameihin. Pelkästään tuulivoimalla emme kuitenkaan voi kattaa kaikkea kasvavaa sähkön tarvetta.

Aurinkosähkön tuotanto kasvaa sekin vauhdilla, ja vuositasolla tasaa tuulivoiman tuotannon vaihtelua, joka on suurimmillaan talvikuukausina. Päivä- ja tuntikohtainen vaihtelu säilyy molempien haasteena, joka edellyttää varastoinnin kehittämistä. Perinteiset sähköakut auttavat vain hyvin lyhyen aikavälin vaihteluun. Vesialtaiden potentiaalienergia ja vety tarjoavat mahdollisuuden pysyvämpään varastointiin. Kun merkittävä osa energian tarpeesta on lämmön tarvetta, on myös lämmön varastointi esimerkiksi Kankaanpään hiekka-akun tapaan osa ratkaisua.

Varastointi vaatii joka tapauksessa aina raaka-aineita ja tilaa, joten energiajärjestelmässä on syytä olla myös luotettavaa perusvoimaa. Ydinvoima on tapa tuottaa sitä turvallisesti, tehokkaasti ja ilman päästöjä. Ydinvoima olisi myös luonteva ja varma keino tuottaa lämpöä, ja tässä erityisesti pienet modulaariset ydinreaktorit ovat lupaava suunta. Pieni koko ja pelkän lämmön tuotanto yksinkertaistavat reaktorin ja sen turvajärjestelmien suunnittelua ja helpottavat sijoittelua.

On luotava edellytykset sille, että puhdasta energiaa rakentuu vauhdilla korvaamaan fossiilienergian tuontia ja ympäristöä kuormittavaa polttoa.

Onnistunut energiapolitiikka vaatii siis kokonaisuuden hahmottamista ja eri teknologioiden hyötyjen ja haasteiden ymmärtämistä. Olennaista on luoda edellytykset sille, että puhdasta energiaa rakentuu vauhdilla korvaamaan fossiilienergian tuontia ja ympäristöä kuormittavaa polttoa.

Tässä onnistuminen tarjoaa menestyvät puitteet omalle taloudellemme ja houkuttelee investointeja Suomeen. Se mahdollistaa myös vientituloja. Suomi on itse asiassa jo kurssilla sähkön nettoviejäksi. Puhtaan sähkön lisäksi sillä tuotettu vety ja vetyjalosteet tarjoavat merkittäviä vientinäkymiä. Vielä suuremmat mahdollisuudet vientiin ovat osaamisessa, jota voimme puhtaiden energiaratkaisujen edelläkävijöinä viedä.

Jarkko Santala

eduskuntavaaliehdokas (vihr.)

Pori

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.)

Helsinki