Tuhansien järvien maa oli aiemmin myös vapaana virtaavien vesien maa. Enää niin ei ole, ja se on käynyt vaelluskalojen kohtaloksi. Suunnan voi onneksi vielä muuttaa, ja tulokset patojen purkamisesta ovat erittäin lupaavia.

Keskustelu Suomen luonnon monimuotoisuudesta pyörii pitkälti metsien ympärillä. Se on monestakin syystä perusteltua, mutta muita luontotyyppejä ei saa unohtaa. Monet niistäkin kun ovat erittäin ahtaalla ihmisen toiminnan vuoksi, ja pulassa olevia eliölajeja ja ekosysteemejä löytyy myös esimerkiksi vesistöistä.

Erityisen ahtaalla Suomessa ovat vaelluskalat. Vaelluskaloihin lasketaan Suomessa lohikalat, muutamat särkikalat, nahkiainen ja ankerias. Näistä äärimmäisen uhanalaisia ovat järvilohi, Saimaan nieriä, meriharjus ja ankerias. Äärimmäinen uhanalaisuus tarkoittaa kaikessa karuudessaan sitä, että jokainen näistä lajeista on vaarassa kadota muutaman vuoden sisällä. Uhanalaisia lajeja ovat meritaimen, vaellussiika, ja järvitaimen. Nämä lajit eivät ole aivan yhtä kriittisessä hädässä, mutta vakavasti uhattuna siis nekin.

Vaelluskalat ovat Suomessa erityisen ahtaalla.

Lohi ei Tornionjoen vahvan kannan vuoksi kuulu uhanalaisten joukkoon, mutta myös sen kohtalo on ollut synkkä: Alkuperäisestä Suomen 35 lohijoesta enää kolmessa on alkuperäinen lohikanta. Muut lohikannat ovat kadonneet. 

Kuten luonnon monimuotoisuuden kanssa yleensäkin, on yksittäisen lajin hätä vain oire laajemmasta ongelmasta. Terve ekosysteemi on enemmän kuin osiensa summa, ja ilman vaelluskaloja koko virtavesiekosysteemi köyhtyy.

Vaelluskalojen suurin ongelma ovat padot ja muut vaellusesteet. Suomessa on kaikkiaan noin 5200 erilaista patorakennelmaa, joista vesivoimaa tuottaa tosin enää edes jotenkin merkittävästi noin 200. Näistä on lukumääräisesti suurin osa 1-10 megawatin pienvesivoimaloita ja alle megawatin minivesivoimaloita. Patojen ohella tiheän tieverkoston myötä tierummut rajoittavat kalojen liikkumista. Kaiken kaikkiaan noin 90% jokikilometreistämme on jollain tavalla ihmisen muokkaamia. Ilmastonmuutoksen myötä lämpenevät vedet vaikeuttavat monien kalalajien tilannetta entisestään, ja alleviivavat tarvetta vahvistaa kantojen elivoimaisuutta.

On sinänsä ymmärrettävää, että sotien jälkeisessä Suomessa tarvittiin edullista energiaa teollistumisen tarpeisiin ja elintason nostamiseen. Vaihtokaupan hinta luonnolle oli silti todella kova. Esimerkiksi Kemijoen patoamisen myötä hävisi Euroopan ehkä paras lohijoki. 

Alunperin poikkeusluvalla rakennetuille vesivoimaloille ei määrätty kalatalousvelvotteita. Sittemmin voimalayhtiöille on määrätty kalatalousmaksuja, jotka on käytetty pääosin istutuksiin. Istutukset ovat tuoneet kalastajille jonkin verran saalista, mutta kestäviä kalakantoja ei niiden avulla saada aikaiseksi ilman muita toimenpiteitä. Istutusten lisäksi on rakennettu kalateitä ja kalaportaita, mutta niidenkin tuoma apu on usein lopulta niukka. Esimerkiksi lähes mereen asti padotulla Kymijoella nousi kalaportaita pitkin 62 lohiemoa vuonna 2020, kun tavoitetaso olisi yli 4000 lohiemoa. 

Monet Suomen kalakannoista olisivat jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä.

Monet Suomen kalakannoista olisivatkin jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä. Tätä työtä on tuettu myös verovaroin, mutta mittakaava on ollut kokonaisuuteen nähden vielä melko pieni.

Vaikuttavin tapa ennallistaa vaelluskalakantoja on virtavesien ennallistaminen, eli käytännössä patojen purku. Kala-, kalastus- ja luontoaktiivien myötävaikutuksella onkin saatu aikaseksi ja käyntiin useita purkuhankkeita. 

Pääkaupunkiseudulla Tikkurilankoski Vantaalla saa nykyään virrata hienosti vapaana, Helsingissä Vanhankaupunginkosken padon purku näyttäisi sekin vihdoin vuosien väännön jälkeen etenevän. Kaakossa Hiitolanjoki, Vaalimaanjoki ja Summanjoki alkavat olla pian kokonaan vapautettuja. 

Mitä enemmän vapautushankkeista saadaan dataa, sitä selvemmäksi alkaa muodostua kuva vaikutuksista. Missä kosket vapautetaan, sinne kalat löytävät kutemaan. Esimerkiksi Hiitolanjoen kosket ruuhkautuivat äärimmäisen uhanalaisista kutevista järvilohista jo ensimmäisen kudun aikaan.

Suhteellisen kalliit ja vähävetiset kalaportaat ja kalatiet toimivat virtojen vapauttamiseen verrattuna huonosti. Suurempi houkutusvirtaama voi auttaa, mutta se tietää myös suurempia kustannuksia ja pienempää energiantuotantoa. Myös virtavesiekosysteemien ennallistamisessa kannattaa huolehtia kustannustehokkuudesta. Nopeasti säätyvää vesivoimaa tarvitaan jatkossakin, ja kaloille kannattaa ensin antaa tilaa siellä, missä taloudelliset vaikutukset ovat pienimmät. Tämä ei tarkoita, etteikö toimia tarvittaisi myös suurimmilla joilla. Päästötöntä sähköä osataan onneksi tuottaa ilman virtavesiäkin tuuli-, aurinko- ja ydinvoimalla, ja fiksulla energiapolitiikalla tarve vesivoimalle pienenee.

Suomessa onkin jatkettava työtä pien- ja minivesivoiman ja vanhojen patojen purkamiseksi ja luonnonmukaisten kulku-uomien rakentamiseksi. Vauhtia ja määrätietoisuutta tarvitaan kuitenkin reippaasti lisää, jos äärimmäisen uhanalaisten ja uhanalaisten lajien tulevaisuus halutaan turvata. Aikaa saattaa todellakin olla vain vuosia. 

Selkeitä esimerkkejä on Vanhankaupunginkosken lisäksi useita ympäri Suomea. Saimaan järvilohen kannalta tärkeät Palokin kosket on saatava vapaaksi, Kemijoelle tulisi rakentaa luonnonmukaiset uomat kaikkiin voimalaitoksiin ja täysin padotusta Kymijoesta tulisi purkaa Koivukosken pato – pelkästään tämä toimi voisi johtaa lohen poikastuotannon moninkertaistumiseen ja lopulta istutustarpeen loppumiseen.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat tärkeä osa Suomen luontoa.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat olennainen osa Suomen luontoa ja tärkeä osa maamme pitkää historiaa. Seuraavalla hallituskaudella tarvitaan entistä vaikuttavampi ohjelma uhanalaisten vaelluskalojen ja virtaavien vesien pelastamiseksi.

Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää toimia myös vesistöissä.

(Yhteiskirjoitus Eva Tawasolin kanssa, julkaistu Vantaan Sanomissa 19.3.2023)

Suomi elää viennistä. Julkisen talouden tasapainottaminen jää haaveeksi ilman menestyksekästä tavaroiden ja palveluiden vientiä Suomesta maailmalle.

Samaan aikaan on tiedossa, että ilmastonmuutoksen hillintä ja luontokadon pysäyttäminen edellyttävät massiivisia investointeja maailmanlaajuisesti.

Vihreä siirtymä tarkoittaa käytännössä uutta teollista vallankumousta pois fossiilitaloudesta, ja se tietää valtavaa kysyntää kestäville ratkaisuille.

Suomalaisyritysten yhteenliittymä Climate Leadership Coalition yhdessä konsulttiyhtiö Boston Consulting Groupin kanssa on arvioinut vihreän siirtymän olevan Suomelle jopa sadan miljardin vientimahdollisuus. Se on samaa kokoluokkaa kuin nykyinen vienti kokonaisuudessaan.

Mahdollisuuksia löytyy esimerkiksi akkuteollisuudessa, teollisuuden dekarbonisaatioteknologiossa, edistyneissä biojalosteissa ja kasviproteiineissa.

Kehittämällä, tuottamalla ja viemällä skaalautuvia ilmastoratkaisuita Suomi voi olla paljon kokoaan suuremmassa roolissa ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Tämä vaatii tulevaisuuteen katsovaa politiikkaa. Lyhytnäköisellä päätöksenteolla katsomme vierestä, kun muihin maihin syntyy kestävän teollisuuden ja vihreiden innovaatioiden mukanaan tuomia työpaikkoja, investointeja ja vaurautta.

Yritykset ja liike-elämä kirittävät paraikaa poliitikkoja. Tarvitsemme esimerkiksi valtavat määrät puhdasta energiaa, jättimäisiä investointeja, kekseliäitä innovaatioita ja vakaan liiketoimintaympäristön.

Tässä kaikessa poliitikot ovat portinvartijoina sujuvoittamalla lupaprosesseja, kannustamalla esimerkiksi veroratkaisuilla investointeihin ja tutkimus- ja tuotekehitykseen ja pitämällä huolen siitä, että ilmasto- ja luontopolitiikkamme nojaa tiukasti tieteeseen. Ylipäänsä kaivataan rohkeutta astua uuteen aikaan. Suomessa politiikka on edelleen liian usein jarruna uuden luomiselle.

Vihreä siirtymä on mullistus, jossa talouden pelikortit jaetaan uusiksi. Suomen ei kannata tyriä mahdollisuuttaan. Murrosvaiheen askeleet määrittävät jatkoa vuosikymmeniksi sen suhteen, minne uusi teollisuus ja osaaminen keskittyy.

Eva Tawasoli, alue- ja kaupunginvaltuutettu (vihr.), Vantaa

Atte Harjanne, kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Ilmastopolitiikan tavoitteet ja teot eivät vieläkään kohtaa, eikä ilmaston lämpenemistä ehditä pysäyttämään 1,5 asteeseen. Tilanne vaatii lisää vauhtia ja vaikuttavuutta ilmastotoimiin, strategista sopeutumista ja yhä todennäköisemmin myös ilmastonkorjausta.

lmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen esiteollisesta ajasta on laajalti jaettu tavoite. Se on Pariisin sopimuksessa linjattu pyrkimys, johon myös laajasti levinnyt liike-elämän kansainvälinen Science based targets -sitoumusaloite pohjaa. Tavoitteeseen viitataan politiikassa jatkuvasti, ja itsekin allekirjoitin hiljattain eduskuntavaaliehdokkaana suomalaisen järjestökentän ajamat Oikeudenmukaisen siirtymän periaatteet, joissa 1,5 asteen tavoite on mukana.

Ikävä todellisuus on kuitenkin se, että rako 1,5 asteen tavoitteessa pysymiseen on käytännössä jo lipunut kiinni. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC varoitti jo vuoden 2018 erikoisraportissaan, että tavoite edellyttäisi massiivisia energiatalouden ja maankäytön muutoksia nopealla aikataululla, ja siinä pysymisen olisi silti tarvinnut päälle ripauksen tuuria. Nyt vuonna 2023 voidaan todeta, että koronan aiheuttamista päästöpudotuksista huolimatta emme ole vaaditulla polulla. Vuosien 2021–2023 aikana paloittain julkaistava IPCC:n kuudes laajempi arviointiraportti ei maalaa yhtään lohdullisempaa kuvaa.

Tällä hetkellä edes mallinnuksella on vaikeaa saada aikaan järjellisiä skenaarioita, joissa 1,5 asteen raja ei pauku. Tai itse asiassa ne paukkuvat niissäkin: optimistisimmissakin skenaarioissa on täytynyt hyväksyä melkoinen epävarmuus sekä vähintään jonkinasteisen väliaikaisen ylityksen mahdollisuus. 1,5 asteen tavoitteen osalta puhutaankin nyt “no or limited overshoot” -tulevaisuuksista. Tämä tarkoittaa sitä, että globaali ilmaston lämpeneminen ylittää väliaikaisesti 1,5 asteen rajan, mutta saadaan lopulta vakautettua sen alle. Näitä malliskenaarioita pääsee muuten ihmettelemään vapaasti verkossa IIASA-tutkimuslaitoksen palvelusta.

On aivan mahdollista, että jo Suomen seuraava ilmastoministeri löytää itsensä kommentoimasta uutista 1,5 asteen rajan rikkovasta vuodesta.

Niin sanottu rajallinen ylitys viittaa käytännössä 1,6 asteen lämpenemiseen. Ylimääräinen asteen kymmenyksellä jousto ei sekään tarkoita, että onnistuminen olisi merkittävästi helpompaa. Mallinnusten perusteella IPCC antaa yli 50 prosentin todennäköisyyden pysytellä tällaisessa rajallisen ylityksen maailmassa vain, mikäli päästöt saavuttavat huippunsa vuoteen 2025 mennessä ja laskevat erittäin jyrkästi ja jatkuvasti sen jälkeen. Päästöhuippu voi pitääkin, mutta globaalien päästöjen pitäisi sitten pudota jyrkemmin kuin ne ovat historiassa kasvaneet. Ja silti tarvittaisiin vielä tuuria päälle.

Samalla kello käy ja ilmakehään kumuloituva ylimääräinen hiili tekee työtään. On aivan mahdollista, että jo Suomen seuraava ilmastoministeri löytää itsensä kommentoimasta uutista 1,5 asteen rajan rikkovasta vuodesta.

Ja se on todella, todella huono uutinen. Muutostrendi on yksittäistä vuotta olennaisempi, mutta se trendi on kiistattomasti kuumeneva. Riskit esimerkiksi luonnon monimuotoisuudelle, ruuantuotannolle ja vesiturvallisuudelle kasvavat vaarallisesti 1,5 asteen tuolla puolen. Eikä kyse ole vain riskeistä ja todennäköisyyksistä. Planeetta muuttuu vääjäämättä ja varmasti toisenlaiseksi paikaksi kuin se, jonka huomassa nykyinen tapamme elää on muodostunut. Erityisen tukalaa on niillä, joilla sopeutumisen mahdollisuudet ovat heikoimmat: köyhimmillä ihmisillä ja ahtaalle ajetulla luonnolla.

Ilmastopolitiikkaan kaivataan usein poliitikkojen toimesta realismia. Edellä kuvattu on sitä. Fysikaalinen todellisuus jyrää aina lopulta poliittisen todellisuuden.

Tilanne voi tuntua toivottomalta, mutta ennemmin sen pitäisi olla karu herätys tarmokkaampaan toimintaan. Päästövähennyksiä, hiilensidontaa ja dekarbonisaatiota on vauhditettava, sillä jokaisella asteen murto-osalla on väliä. 1,6 on paljon parempi kuin 1,7 ja meidän, lastemme ja lastenlastemme etuna on todellakin pitää 1,5 asteen ylitys rajallisena ja väliaikaisena.

Luontokadon pysäyttäminen ja tilan antaminen luonnolle on lämpenevässä maailmassa äärimmäisen tärkeää, sillä eliölajit tarvitsevat tilaa ja elonkirjoa sopeutuakseen ja samalla eheät ekosysteemit auttavat meitä sopeutumaan.

Meillä alkaa olla myös hoppu valmistautua talouden täyden dekarbonisaation ohella korjaamaan ilmastoa esimerkiksi säätelemällä auringonvalon säteilytasetta hiukkasin, peilein tai pilviä valkaisemalla sekä putsaamalla hiiltä ilmakehästä teollisesti. Ilmastonkorjaus on ilmastonmuokkausta parempi termi kuvaamaan tätä työtä, sillä ilmastoahan me olemme nimenomaan muokanneet päästöillä ja maankäytöllä – juuri siksi me olemme lirissä nyt.

Tämän ilmastonkorjaus-termin opettivat minulle hiljattain Operaatio Arktis -projektin aktiivit, jotka haluavat pelastaa Arktisen merijään. Juuri Operaatio Arktiksen kaltaista ajattelua tarvitaan nyt laajemminkin: ymmärrystä siitä, miten vakavaan ja vaaralliseen tilaan olemme ilmaston kiepauttaneet jo nyt ja mitä on tehtävä, jottei tilanne muutu sietämättömäksi.

Nyt tarvitaan ymmärrystä siitä, miten vakavaan ja vaaralliseen tilaan olemme ilmaston jo kiepauttaneet – ja mitä on tehtävä, jottei tilanne muutu sietämättömäksi.

Tämä kannattaa pitää mielessä nyt vaalien alla. Suomi ei yksin maailmaa pelasta, mutta Suomen on kannettava vastuunsa. Voimme olla paljon kokoamme suurempi ratkaisija. Meillä ei ole aikaa jarrutteluun, tieteen vähättelyyn, keinotekoiseen talouden ja ilmaston vastakkainasetteluun tai todellisuudesta irronneeseen höttöilyyn. Sen sijaan tarvitsemme tieteen antamaan tilannekuvaan pohjaavaa toimintaa.

Vaikka puolentoista asteen tavoite on mennyttä, ei peliä ole menetetty. Nämäkin vaalit ovat ilmastovaalit, joten kannattaa äänestää sen mukaisesti.

(Julkaistu Viitteen blogissa 28.2.2023)
Pienydinreaktoreilla tavoitellaan suoraviivaisemman rakenteen ja sarjatuotannon etuja. Samalla pienempi koko mahdollistaa uudenlaisia käyttökohteita ydinvoimalle. Itse termin alle mahtuu suuri kirjo erilaisia teknologisia ratkaisuja.

Pienydinreaktorit (SMR, Small Modular Reactor) ovat viime vuosina näkyneet otsikoissa ja politiikkapapereissa yhä useammin. Niiden avulla saadaan Suomi nousuun, joko uusiutuvien energialähteiden kanssa tai sijasta, kirjoittajasta riippuen. Mutta mitä muuta kuin muodikas uudissana nämä pienreaktorit ovat, ja miksi niistä puhutaan?

Perinteisesti ydinvoimalat on rakennettu tuottamaan sähköä valtakunnanverkkoon. Yleisesti on ajateltu että mitä isompi laitos, sitä vähemmän tarvitaan materiaalia ja työtä tuotettua energiayksikköä kohden. Skaalaedulla isommasta laitoksesta saa siis halvempaa sähköä. Laitosten kasvaessa on kuitenkin kasvanut myös tekninen monimutkaisuus. Kun tämä kehitys on yhdistynyt rakentamisrutiinien hiipumiseen, tuloksena on ollut kustannuksiltaan ja aikatauluiltaan paisuneita hankkeita. Näistä tunnetuin on tietysti kotoinen Olkiluoto 3.

Pienreaktoreissa ajatus on hakea hyötyjä koon sijaan yksinkertaisemmalla toteutuksella ja sarjatuotannolla. Yksinkertaistus ja pienemmät lämpötehot tekevät turvallisuustoiminnoista helpommin toteutettavia, ja kokoluokka mahdollistaa suoraviivaisemman sarjatuotannon. Perinteinen, suuri ydinvoimala suunnitellaan ja rakennetaan kuin yksittäinen tehdas. Pienreaktori taas olisi tehtaassa valmistettu laite, joka tuodaan ja asennetaan tuotantopaikalle useamman yksikön muodostamana pakettina.

Pienet ydinreaktorit eivät itsessään ole uusi asia. Tutkimuskäytössä on pieniä reaktoreita ympäri maailman, myös Suomessa Espoon Otaniemessä, jossa jurnutti FiR-tutkimusreaktori vuosina 1960-2015. Useiden maiden laivastot ovat hyödyntäneet ja hyödyntävät pieniä ydinreaktoreita sukellusveneiden, lentotukialusten ja jäänmurtajien voimanlähteinä. Venäläinen Rosatom ehti jo valmistaa kelluvan Akademik Lomonosov -voimalan, ja on kaavaillut siitä sarjatuotettua mallia. Pakotteiden alla tämä ajatus tuskin etenee varsinkaan vientiin.

Yleisesti sarjatuotetulla pienydinvoimalla SMR-termin alla viitataankin kaupalliseen käyttöön suunniteltuja, uusia modulaarisia reaktorityyppejä. Näitä ei vielä kaupan hyllyllä ole, mutta erilaisia suunnittelu- ja rakennushankkeita on maailmalla käynnissä kymmenittäin.

Itse SMR-termin alla on suuri määrä erilaisia teknologioita. Jokainen niistä pohjaa energian tuottamiseen ydinfissiolla, mutta reaktorityyppejä on erilaisia. Eri reaktorityypit vaihtelevat muun myassa jäähdytys- ja polttoaineratkaisuiltaan ja operointilämpötilaltaan. Jäähdytys ja lämmönsiirto voidaan toteuttaa esimerkiksi vedellä, kaasulla tai sulalla metallilla. Viime vuosien internetsuosikki on sulan suolan sekaan sekoitettu uraani, jossa polttoaine on itsessään lämmönvälittäjäaine.

Eri pienreaktorien kokoluokka vaihtelee konttikoon muutaman lämpömegawatin mikroreaktoreista satojen megawattien laitoksiin, jotka ovat jo lähellä perinteistä ydinvoimaa.

Tarjolla sähköä ja lämpöä

Eri pienreaktoreita suunnitellaan eri tarkoituksiin. Ydinreaktio itsessään tuottaa lämpöä, josta voi sitten tehdä sähköä. Valtaosa pienreaktoreista on lähtökohtaisesti kaavailtu nimenomaan tuottamaan sähköä verkkoon laitosalueelta, eli tekemään sitä mitä nykyisetkin ydinvoimalat. Näiltä osin uusi teknologia ei ulospäin toisi välttämättä dramaattisia muutoksia, sillä taloudellisin vaihtoehto sähköntuotannossa voi hyvin olla usean pienreaktorin rivi yhden suuren reaktorin sijaan ydinvoimalaitoksen sisällä. Toisaalta pieni koko mahdollistaa hajautetumman rakenteen ja sijoittelun, jolla voidaan saavuttaa turvallisuushyötyjä. Esimerkiksi Ukraina onkin ollut kiinnostunut pienydinvoimasta, ja tekee jo valmistelevaa yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa.

Pienempi kokoluokka tarjoaa kuitenkin myös joustavampia mahdollisuuksia lämpötehon hyödyntämiseen paikallisesti. Monissa teollisuuslaitoksissa tarvitaan sähkön ohella korkeapaineista höyryä, ja maailmalla on kehitteillä useita kilpailevia pienreaktorimalleja, joiden ajatuksena on toimia erilaisten teollisuuden prosessilaitosten yhteydessä tuottamassa energiaa. Myös puhtaan vedyn tuotanto onnistuu paikallisesti ydinsähköllä tai -lämmöllä.

Etuina laitosalueelle sijoitetussa pienreaktorissa on sähkön ja höyryn siirtämiseen liittyvän infran ja hinnan välttäminen. Erityisesti höyryn siirto pitkien etäisyyksien yli on hankalaa. Tällä hetkellä näihin teollisuussovelluksiin kaavaillaan erityisesti korkean lämpötilan kaasujäähdytteisiä reaktoreita.

Kiinteistöjen lämmityksessä kaukolämpöverkoissa tarvitaan puolestaan yksinkertaisesti kuumaa vettä. Sen tuotanto pienydinvoimalla on vielä höyryäkin huomattavasti yksinkertaisempaa, sillä  matalat lämpötilat ja paineet mahdollistavat höyryn- ja sähköntuotantoa kevyemmät rakenteet ja uusia tapoja taata turvallisuus. Kaukolämpölaitoksissa turvallisuusvaatimukset tulevat silti olemaan tiukat, sillä kaukolämpöä tuottava reaktori on järkevää sijoittaa mahdollisimman lähelle asutusta. Esimerkkeinä suunnitelluista kaukolämpöreaktoreista ovat Helsinkiin jo 1980-luvulla tarjottu ruotsalainen SECURE sekä nyt VTT:n kehittämä LDR-50.

Tavoitteet tällä vuosikymmenellä

Pienreaktoreihin liittyy tällä hetkellä laajaa kiinnostusta ja intoa. Samalla moni topuuttelee ja laskee teknologian tulevaisuuden lupaukseksi, jota ei ole nyt aikaa odottaa. Tosiasiassa suunnitelmat uuden, sarjatuotetun pienydinvoiman hyödyntämiselle ovat monessa maassa ja yrityksessä varsin pitkällä.

Useat läntiset toimijat tavoittelevat reaktoritoimituksia jo 2020-luvulla. Kanadassa Ontario Power Generation on hakenut Darlingtonin voimalaitosalueelleen rakentamislupaa BWRX-300 -reaktorille, jonka se arvioi saavansa ensi vuonna. Tavoitteena on valmis laitos vuonna 2028.  Puolassa ja Virossa on aikeita hankkia samoja reaktoreita kunhan ensimmäinen projekti Kanadassa käynnistyy. Nämä ajoittuisivat 2030-luvun alkuvuosille.

Brittiyhtiö Rolls Royce on valitsemassa lähikuukausina paikkaa tehtaalleen, jossa valmistettaisiin ensimmäisten UK SMR -reaktorin osat. Itse reaktorityyppiä kaavaillaan kaupalliseen käyttöön vuosikymmenen vaihteessa.

Yhdysvaltalainen Ultra Safe Nuclear Corporation suunnittelee valmistavansa ensimmäisiä korkean lämpötilan mikroreaktoreitaan useaan maahan vuosille 2026-2029. Pitkään pienreaktoriskenen paalupaikkaa pitänyt yhdysvaltalainen NuScale pyrkii paraikaa löytämään lopullisia omistajia Yhdysvaltojen Idahoon rakennettavaan ensimmäiseen laitokseensa, jonka nykysuunnitelmilla pitäisi valmistua vuoden 2029 paikkeilla. NuScale on jo saanut reaktorilleen yhdysvaltain säteilyviranomaisen NRC:n sertifioinnin. Ranskassa SMR-innostus heräsi hitaammin, mutta työn alla on nyt ranskalainen Nuward-pienreaktori, joista ensimmäinen pyritään saamaan valmiiksi 2030.

Pienydinvoimaan panostetaan myös Kiinassa,jossa ensimmäisen virallisen pienreaktorin ACP100:n sisäosia asennetaan ja sen suunnitellaan olevan kaupallisessa käytössä vuonna 2026. Kiina otti määrätietoisesti valta-aseman aurinkopaneelien tuotannossa, ja on nyt länsimaita edellä myös pienreaktoreiden rakentamisaikataulussa. Tilanteessa kannattaa olla hereillä.

Pienreaktorit eivät siis ole jokin kaukainen haave, vaan käytännössä kulman takana ja näillä näkymin useampi reaktorityyppi on kaupallisessa käytössä 5-10 vuoden sisällä. Niiden kehittämiseen käytetään paraikaa miljardeja eri puolilla maailmaa.

Aikatauluja pohtiessa on joka tapauksessa tärkeä ymmärtää, etteivät pienreaktorit tupsahda taivaalta odottamalla, vaan tekemällä. Rakentaminen on puolestaan parhaimmillaan itseään nopeuttava prosessi, kun oppimiskäyrä nousee kokemuksen karttuessa ja sarjatuotanto pääsee täyteen vauhtiin. Rakentamisinnon puolestaan sanelee pitkälti politiikka, ja sen luomat kannustimet.

Kehitys voi yllättää nopeudellaan siksikin, että viime vuosikymmenet lännessä ydinvoimaa on kehitetty ikään kuin käsijarru päällä, kun energiapolitiikka on erikseen ohjattu kohti uusiutuvia ja ydinvoiman mahdollisuuksia on vastaavasti rajoitettu. Mikäli teknologianeutraali kysyntä päästöttömille ratkaisulle pysyy korkeana eikä ydinvoimaa suoraan tai epäsuoraan suljeta työkalupakista pois tai hidasteta epätarkoituksenmukaisella sääntelyllä, on pienydinvoimalla mitä todennäköisimmin edessään loistava tulevaisuus ja parhaimmillaan hyvinkin pian.

Tähän kannattaa ehdottomasti pyrkiä ja sitä edistää, sillä vaihtoehtojakaan ei oikein ole. Tuuli- ja aurinkosähkö kasvavat nyt hurjaa vauhtia, mutta niiden heikohko energiatiheys ja vaihtelu säilyvät haasteina. Samalla vesivoimaa ja bioenergiaa rajoittavat niiden vaikutukset luonnolle, ja näiden osalta painetta on enemmänkin purkaa ja vähentää kuin rakentaa ja lisätä. Ydinvoiman etuna on myös edellä mainittu kyky tuottaa sekä sähköä että korkeita lämpötiloja.

Jos tahtoa löytyy, Suomessa voidaan ensimmäinen pienreaktori saada käyntiin vielä tällä vuosikymmenellä.

Ville Tulkki, tekniikan tohtori, ydinenergiatutkija, Espoo

Atte Harjanne, kansanedustaja, diplomi-insinööri, Helsinki

Kirjoittajat ovat eduskuntavaaliehdokkaita.