Tuhansien järvien maa oli aiemmin myös vapaana virtaavien vesien maa. Enää niin ei ole, ja se on käynyt vaelluskalojen kohtaloksi. Suunnan voi onneksi vielä muuttaa, ja tulokset patojen purkamisesta ovat erittäin lupaavia.

Keskustelu Suomen luonnon monimuotoisuudesta pyörii pitkälti metsien ympärillä. Se on monestakin syystä perusteltua, mutta muita luontotyyppejä ei saa unohtaa. Monet niistäkin kun ovat erittäin ahtaalla ihmisen toiminnan vuoksi, ja pulassa olevia eliölajeja ja ekosysteemejä löytyy myös esimerkiksi vesistöistä.

Erityisen ahtaalla Suomessa ovat vaelluskalat. Vaelluskaloihin lasketaan Suomessa lohikalat, muutamat särkikalat, nahkiainen ja ankerias. Näistä äärimmäisen uhanalaisia ovat järvilohi, Saimaan nieriä, meriharjus ja ankerias. Äärimmäinen uhanalaisuus tarkoittaa kaikessa karuudessaan sitä, että jokainen näistä lajeista on vaarassa kadota muutaman vuoden sisällä. Uhanalaisia lajeja ovat meritaimen, vaellussiika, ja järvitaimen. Nämä lajit eivät ole aivan yhtä kriittisessä hädässä, mutta vakavasti uhattuna siis nekin.

Vaelluskalat ovat Suomessa erityisen ahtaalla.

Lohi ei Tornionjoen vahvan kannan vuoksi kuulu uhanalaisten joukkoon, mutta myös sen kohtalo on ollut synkkä: Alkuperäisestä Suomen 35 lohijoesta enää kolmessa on alkuperäinen lohikanta. Muut lohikannat ovat kadonneet. 

Kuten luonnon monimuotoisuuden kanssa yleensäkin, on yksittäisen lajin hätä vain oire laajemmasta ongelmasta. Terve ekosysteemi on enemmän kuin osiensa summa, ja ilman vaelluskaloja koko virtavesiekosysteemi köyhtyy.

Vaelluskalojen suurin ongelma ovat padot ja muut vaellusesteet. Suomessa on kaikkiaan noin 5200 erilaista patorakennelmaa, joista vesivoimaa tuottaa tosin enää edes jotenkin merkittävästi noin 200. Näistä on lukumääräisesti suurin osa 1-10 megawatin pienvesivoimaloita ja alle megawatin minivesivoimaloita. Patojen ohella tiheän tieverkoston myötä tierummut rajoittavat kalojen liikkumista. Kaiken kaikkiaan noin 90% jokikilometreistämme on jollain tavalla ihmisen muokkaamia. Ilmastonmuutoksen myötä lämpenevät vedet vaikeuttavat monien kalalajien tilannetta entisestään, ja alleviivavat tarvetta vahvistaa kantojen elivoimaisuutta.

On sinänsä ymmärrettävää, että sotien jälkeisessä Suomessa tarvittiin edullista energiaa teollistumisen tarpeisiin ja elintason nostamiseen. Vaihtokaupan hinta luonnolle oli silti todella kova. Esimerkiksi Kemijoen patoamisen myötä hävisi Euroopan ehkä paras lohijoki. 

Alunperin poikkeusluvalla rakennetuille vesivoimaloille ei määrätty kalatalousvelvotteita. Sittemmin voimalayhtiöille on määrätty kalatalousmaksuja, jotka on käytetty pääosin istutuksiin. Istutukset ovat tuoneet kalastajille jonkin verran saalista, mutta kestäviä kalakantoja ei niiden avulla saada aikaiseksi ilman muita toimenpiteitä. Istutusten lisäksi on rakennettu kalateitä ja kalaportaita, mutta niidenkin tuoma apu on usein lopulta niukka. Esimerkiksi lähes mereen asti padotulla Kymijoella nousi kalaportaita pitkin 62 lohiemoa vuonna 2020, kun tavoitetaso olisi yli 4000 lohiemoa. 

Monet Suomen kalakannoista olisivat jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä.

Monet Suomen kalakannoista olisivatkin jo hävinneet ilman vapaaehtoisten kala- ja luontoaktiivien työtä. Tätä työtä on tuettu myös verovaroin, mutta mittakaava on ollut kokonaisuuteen nähden vielä melko pieni.

Vaikuttavin tapa ennallistaa vaelluskalakantoja on virtavesien ennallistaminen, eli käytännössä patojen purku. Kala-, kalastus- ja luontoaktiivien myötävaikutuksella onkin saatu aikaseksi ja käyntiin useita purkuhankkeita. 

Pääkaupunkiseudulla Tikkurilankoski Vantaalla saa nykyään virrata hienosti vapaana, Helsingissä Vanhankaupunginkosken padon purku näyttäisi sekin vihdoin vuosien väännön jälkeen etenevän. Kaakossa Hiitolanjoki, Vaalimaanjoki ja Summanjoki alkavat olla pian kokonaan vapautettuja. 

Mitä enemmän vapautushankkeista saadaan dataa, sitä selvemmäksi alkaa muodostua kuva vaikutuksista. Missä kosket vapautetaan, sinne kalat löytävät kutemaan. Esimerkiksi Hiitolanjoen kosket ruuhkautuivat äärimmäisen uhanalaisista kutevista järvilohista jo ensimmäisen kudun aikaan.

Suhteellisen kalliit ja vähävetiset kalaportaat ja kalatiet toimivat virtojen vapauttamiseen verrattuna huonosti. Suurempi houkutusvirtaama voi auttaa, mutta se tietää myös suurempia kustannuksia ja pienempää energiantuotantoa. Myös virtavesiekosysteemien ennallistamisessa kannattaa huolehtia kustannustehokkuudesta. Nopeasti säätyvää vesivoimaa tarvitaan jatkossakin, ja kaloille kannattaa ensin antaa tilaa siellä, missä taloudelliset vaikutukset ovat pienimmät. Tämä ei tarkoita, etteikö toimia tarvittaisi myös suurimmilla joilla. Päästötöntä sähköä osataan onneksi tuottaa ilman virtavesiäkin tuuli-, aurinko- ja ydinvoimalla, ja fiksulla energiapolitiikalla tarve vesivoimalle pienenee.

Suomessa onkin jatkettava työtä pien- ja minivesivoiman ja vanhojen patojen purkamiseksi ja luonnonmukaisten kulku-uomien rakentamiseksi. Vauhtia ja määrätietoisuutta tarvitaan kuitenkin reippaasti lisää, jos äärimmäisen uhanalaisten ja uhanalaisten lajien tulevaisuus halutaan turvata. Aikaa saattaa todellakin olla vain vuosia. 

Selkeitä esimerkkejä on Vanhankaupunginkosken lisäksi useita ympäri Suomea. Saimaan järvilohen kannalta tärkeät Palokin kosket on saatava vapaaksi, Kemijoelle tulisi rakentaa luonnonmukaiset uomat kaikkiin voimalaitoksiin ja täysin padotusta Kymijoesta tulisi purkaa Koivukosken pato – pelkästään tämä toimi voisi johtaa lohen poikastuotannon moninkertaistumiseen ja lopulta istutustarpeen loppumiseen.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat tärkeä osa Suomen luontoa.

Elivoimaiset vaelluskalakannat ja vapaana kuohuvat kosket ovat olennainen osa Suomen luontoa ja tärkeä osa maamme pitkää historiaa. Seuraavalla hallituskaudella tarvitaan entistä vaikuttavampi ohjelma uhanalaisten vaelluskalojen ja virtaavien vesien pelastamiseksi.

Suomen luonnon monimuotoisuuden turvaaminen edellyttää toimia myös vesistöissä.