(Puheenvuoro eduskunnan täysistunnossa 21.6.2023)

Pääministeri Orpon hallitus on esitellyt ohjelmansa. 

Ensi alkuun totean, että ohjelmassa on itse asiassa monia oikein hyviä kirjauksia. 

Kokonaisuudessaan on kuitenkin niin, että tämä ohjelma on epäuskottava, ja tämä ohjelma on epäreilu.

Hallitusohjelma on epäuskottava, koska esitetty keinovalikoima ja rahoitus ei vastaa ylevää tavoitetta vahvasta ja välittävästä Suomesta.

Hallituksen talouspoliittinen tavoite on saada aikaan kestävää kasvua. Silti työhön johtavaa maahanmuuttoa torpataan. Hallitus haluaa kääntää Suomen velkaantumisen laskuun. Silti puuttuu tahto tarttua tehottomiin verotukiin, mutta sitä löytyy surkeasti kohdentuvaan pumppuhintahumppaan. Hallitus haluaa kannustaa töihin, ja silti valitsee vaikeuttaa pienituloisen työntekijän elämää asumistuen leikkaamalla.

Hallitus linjaa sitoutuvansa ilmastolain tavoitteisiin ja puhtaan luonnon vaalimiseen. Silti toimenpiteet ovat riittämättömiä, tehokkaita asiantuntijoiden esittämiä keinoja rajataan suoraan pois ja päälle sitten linjataan aivan päinvastaisia toimia. Maa- ja metsätalouden välttämätöntä uudistamista ei ohjelmasta löydy, kuntien ilmastosuunnitelmat perutaan eikä hallitukselta näytä löytyvän rohkeutta valjastaa markkinoita toden teolla hiilensidontaan ja luonnon ennallistamiseen.

Hallitus linjaa kovat tavoitteet sosiaali- ja terveysmenojen hillitsemiselle, mutta torjuu maakuntaveron. Verot valtion maksettaviksi -linja hyvinvointialueilla siis jatkuu kustannustehokkuuden ja alueellisen demokratian vahvistamisen sijaan.

Hallitus toteaa ohjelmassa aivan oikein, että tavoitteena on globaalisti vahva ja toimintakykyinen Euroopan unioni – ja listaa sitten, kuinka se haluaa EU:n kehitystä jarruttaa.

Hallitusohjelma on läpikotaisin ristiriitainen cocktail.

Hallitusohjelma on läpikotaisin ristiriitainen cocktail, jossa yksityiskohtia linjataan naurettavuuteen asti, ja isoja kysymyksiä jää silti auki. Kauniita sanoja on paljon, mutta kun muistaa nyt nimitettyjen ministereiden lausuntoja viime vuosilta, pelkäänpä että edessä on niiden sanojen syömistä ja synkkiä tulkintoja.

Tämä hallitusohjelma on myös epäreilu. Se on epäreilu siksi, että se ohjaa pienituloisia kepillä ja kannustaa hyvätuloisia porkkanoilla. Se on epäreilu, koska se heikentää monen heikossa asemassa olevan asemaa työmarkkinoilla. 

Hallituksen tähtäimessä ovat erityisesti sosiaaliturvan varassa elävät, maahanmuuttajat ja ammattiyhdistysliike. 

Sosiaaliturva kaipaisi uudistamista talouden murrosten edessä, maahanmuutto sujuvoittamista ja työmarkkinat tasapainoista joustavoittamista. Näiden sijaan tarjolla on epäreilua tylytystä.

Yksi tylyimmistä kirjauksista on halu selvittää mahdollisuutta toimeentulotuen, siis viimesijaisen sosiaaliturvan, epäämiseksi kokonaan. Yhdessä perintöveron poiston selvittämisen kanssa se henkii jo liki feodaalista meininkiä.

Hallitusohjelma on epäreilu siksikin, ettei se rakenna uskottavaa polkua siihen, että Suomi kantaisi vastuunsa ilmastosta ja luonnosta. Se on epäreilua erityisesti lapsille, joille jätetään kuumempi planeetta ja luonnoltaan köyhempi Suomi.

Energia on avain kestävään tulevaisuuteen, ja energialinjauksista löytyy onneksi paljon hyvää: uusi ydinvoima saa vauhtia, tuulivoimaa pusketaan Itä-Suomeen ja merituulivoiman ja aurinkoenergian nousua edistetään.

Puutteitakin on: Tuulivoimalle linjatut velvoitteet olisi syytä tarkentaa pian, jottei investointivirta tyrehdy. Bioenergian ilmeiset ongelmat ohitetaan kokonaan.

Vaikka luontopolitiikka ei kokonaisuutena todellakaan vakuuta eikä eläinten hyvinvoinnissa ole edistystä luvassa, on Palokin koskien purku nostettava kiittämisen arvoisena tekona. Toisin kuin luontotoimille ohjelmassa muuten, sille on myös varattu rahoitus.

Luonto- ja eläinpolitiikka ei kokonaisuutena todellakaan vakuuta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Suomen vipua turvallisempaan maailmaan syödään kehitysyhteistyön leikkauksilla. Linjaukset aktiivisesta Nato-roolista ja Ukrainan tukemisesta ovat jämäköitä. Puolustuspolitiikan alle on listattu useita tervetulleita toimenpiteitä, mutta suhtautuminen asevelvollisuuden kehittämiseen on konservatiivinen ja reserviläisten laajemman hyödyntämisen kirjaukset vaisuja. Sukupuolineutraali, yhdenvertainen asevelvollisuusmalli on välttämätön, jotta järjestelmän hyväksyttävyys, joukkojen paras mahdollinen laatu ja riittävä määrä taataan vielä 2030-luvullakin.

 Joistakin hyvistä kirjauksista huolimatta en voi hyvällä tahdollakaan uskoa, että tämä hallitus tällä ohjelmalla rakentaisi tulevaisuudenkestävää ja kukoistavaa Suomea, vahvasta ja välittävästä puhumattakaan.

 Kannatan edustaja Virran esittämää epäluottamuslausetta.

”Me Vihreät tulemme oppositiossa olemaan se liberaali vaihtoehto, joka uudistaisi tätä maata oikeudenmukaisella ja kestävällä tavalla.” linjasi puolueen puheenjohtaja Sofia Virta täysistunnossa 21.6.

“Vahva ja välittävä” Suomi verottaa hyvin samassa hengessä kuin aiemminkin, vaikka rohkeammalle uudistamiselle olisi tarvetta erityisesti ilmaston ja luonnon kannalta kestävän talouden rakentamiseksi.

Hyvän veropolitiikan lähtökohdat ovat lopulta aika simppelit. Verotuksen tason on oltava riittävän korkea ylläpitämään hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta kansainvälisesti kilpailukykyinen. Veroja kannattaa kerätä tavoilla, jotka haittaavat taloutta mahdollisimman vähän, ja verotusta on järkevää käyttää ohjauskeinona ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden vauhdittamiseen. Verotuksen on tietysti oltava myös oikeudenmukaista, ja yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus ovat nekin eduksi. 

Fiksu veropolitiikka on siis kannustavaa ja uudistavaa. Valitettavasti uuden hallitusohjelman veropolitiikka on sitä vain osin ja hyvin rajallisesti. Pääpiirteissään Orpon hallituksen verolinjaa leimaa tietynlainen himmailu ja vision puute. Kokoomuksen lupailemaa jättimäistä tuloveroalea ei tule, ja hyvä niin, sillä siihen ei nyt olisi varaakaan. Päätön fossiilipolttoaineiden veronkevennys on sen sijaan valitettavasti osa ohjelmaa. Kokoomuksen kunnianhimoinen terveysvero osoittautui toden totta vain juhlapuheeksi, ja kaivatun mittaluokan ekologinen verouudistus jää edelleen haaveeksi.

Pääpiirteissään Orpon hallituksen verolinjaa leimaa tietynlainen himmailu ja vision puute.

Julkisen talouden tasapainottaminen on koko hallitusohjelman ja hallituspohjan keskeisimpiä päämääriä ja verotus on valtion talouspolitiikan tärkein väline. Tähän suhteutettuna verotuksen rooli kokonaisuudessa on varsin rajallinen ja menee vieläpä väärään suuntaan. Ohjelmassa linjattujen veropäätösten arvioitu suora vaikutus kun on itse asiassa 85 miljoonaa euroa julkista taloutta heikentävä. Toki esimerkiksi työn verotuksen keventäminen myös vahvistaa julkista taloutta työllisyyden kohentumisen kautta, vaikka nettovaikutus siinäkin jää esitetyn arvion mukaan pakkaselle.

Hallitusohjelma linjaa myös suoraan, ettei hallitus päätösperäisesti kiristä kokonaisveroastetta. Olen itsekin sitä mieltä, ettei Suomen kokonaisveroastetta ole tilaa nostaa merkittävästi. Kokonaan ei kuitenkaan kannattaisi tällä tavoin käsiä sitoa, jotta verotusta voi suunnata tehokkaammin ja tehottomia verotukia poistaa.

Ekonomistitkin ovat olleet varsin selvästi sillä kannalla, että verotusta on syytä hyödyntää valtiontaloutta tasapainottaessa. Kokonaisveroastetta pohtiessa tulisi myös tiedostaa, että ilman uusia päätöksiä veroaste jatkaa vaihvikaista laskuaan. Uuden hallituksen veronihkeyden ideologista luonnetta korostaa se, että samaan aikaan taloutta ollaan sopeuttamassa rajuilla leikkauksilla sosiaaliturvaan. 

Hallitusohjelman tervetullut linjaus verotuksen sujuvuudesta ja digitalisaatiosta itse asiassa muuten nostaa päätösperäisesti veroastetta: kun veronkantokyky paranee, kerätään enemmän veroja.

Toki hyvääkin linjasta löytyy: Uuden hallituksen kaavailema työn verotuksen keventämisen kohdentaminen pieni- ja keskituloisiin on ollut myös vihreiden veropoliittinen lähtökohta. Valmisteverojen kiristykset, ALV mukaan lukien, ovat tälle periaatteessa luonteva vastinpari: verotetaan työtä vähemmän ja haittoja ja materiaalista kulutusta enemmän. Hallitusohjelmassa ALV-kiristykset suunnataan kuitenkin pitkälti juuri palveluihin – se on kummallinen valinta, jota myös Veronmaksajain keskusliitto kritisoi toteamalla, että parempi linja olisi ollut korottaa hieman enemmän esimerkiksi tupakkatuotteiden ja alkoholin valmisteveroja. 

Kannustimien ja kohdentumisen kannalta ehdottomasti pöljin veroratkaisu on polttoaineen hiilipäästöihin perustuvan veron keventäminen. Kun fossiilienergian polttamisesta pitäisi päästä eroon sekä ilmaston, talouden että huoltovarmuuden takia, antaa Orpon hallitus tässä päinvastaisen signaalin. 

Bensan veroalesta hyötyvät eniten suurituloiset autoilijat.

Bensapopulismia perustellaan pienituloisten hädällä, vaikka tiedossa on, että eniten siitä hyötyvät suurituloiset autoilijat, sillä ajokilometrit korreloivat vahvasti tulojen kanssa. Juuri suurituloisilla olisi lisäksi taloudelliset edellytykset vaihtaa sähköautoon – myös tältä syödään kannustimia pois.

Listaamattomien yritysten osinkoverohuojennukseen Orpon porukalla ei ole halua koskea, vaikka nykymalli on kallis, tehoton, elinkeinopolitiikkaa vääristävä ja eniten suurituloisia hyödyttävä, ja vaikka asiantuntijaryhmä toisensa jälkeen on uudistamista esittänyt. Vaihtoehtona vinoutuneelle nykymallille ei ole vain huojennusten poisto, vaan mallia voisi uudistaa neutraalimmaksi ja reilummaksi Vihreiden elinkeinopoliittisen ohjelman mukaisesti.

Fiksu verotus olisi oiva keino vauhdittaa päästöttömyyttä, resurssitehokkuutta ja kiertotaloutta. Tähänkään vipuun ei hallitusohjelmassa uskalleta tarttua: Ilmastopaneelin perusteltu ehdotus teollisen puunpolton verosta ohitetaan eikä muitakaan vaikuttavia keinoja pientä kaivosveron tarkistusta lukuun ottamatta näy. On valitettavaa, ettei hallituksella riittänyt rohkeutta koskea ympäristölle haitallisiin verotukiin, lisätä ekologisia veroja tai sitoa  energiaverotusta indeksiin.

Hallitusohjelma linjaa myös, ettei hallitus valmistele maakuntaveron käyttöönottoa. Verot valtion maksettaviksi -linja hyvinvointialueilla siis jatkuu, vaikka tarjolla olisi taloustieteilijöiden suosima, toimiva kannustin kustannustehokkuuteen, joka vahvistaisi myös alueellista demokratiaa. Ymmärrän hyvin, miksi aluepolitiikan aina ja kaiken yli priorisoiva keskusta torppasi veron viime kaudella. Kokoomukselta odottaisi tässä asiassa vastuullisempaa linjaa, mutta valintana on opportunistinen veropopulismi. Siitä maksamme laskua lopulta kaikki.

Yleisesti ottaen hallituspuolueiden usko keski- ja hyvätuloisten ja yritysten kannustamiseen erilaisin verotuin on vahva, ja tämän seurauksena verotus Suomessa säilyy edelleen turhan pirstaleisena ja monimutkaisena. Hallitusohjelmassa linjataan myös pitkä lista erilaisia selvityksiä veromuutoksiin liittyen. Mukana on varsin hyviä nostoja, kuten varainsiirtoveron poisto ja aurinkovoiman verotuksen tarkistaminen, mutta myös dorkaa ja turhaa tavaraa, kuten perintöveron poiston selvittäminen.

Pienituloisia ohjataan kepillä, hyvätuloisia porkkanoilla.

Kokonaisuudessaan uuden hallituksen veropolitiikka peilaa hallitusohjelman muutakin henkeä, jossa keinovalikoima on ristiriitainen tavoitteisiin nähden ja toimivia ratkaisuja on rajattu tiukan ideologisesti ulos. Valittu veropolitiikka yhdistettynä kaavailtujen leikkausten kohdentamiseen näyttäytyy epäreiluna: pienituloisia ohjataan kepillä, hyvätuloisia porkkanoilla.

Lohdutuksena mukana on silti monia yksittäisiä hyviä linjauksia. Verotuksen iso kuva muuttuu edellisestä hallituskaudesta ja pitkästä linjasta tosiasiassa hyvin vähän. Se on sääli, sillä isommalle ekologiselle veroremontille ja fiksummalle verotukselle olisi tarvetta.

Veroilla rahoitetaan hyvinvointiyhteiskunnan pyörittäminen, mutta ne ovat myös keinot ohjata taloutta kestävämpään suuntaan.

(Avauspuheenvuoro Vihreiden puoluekokouksessa Seinäjoella 10.6.2023)
Arvoisa vihreä puoluekokousväki,

Hienoa päästä tänne lakeuksille, avaruuden äärelle kokoustamaan. Seinäjoki on monellakin tapaa mainio paikka – itselleni henkilökohtaisesti tärkeä siksikin, että Provinssirock vuonna 2002, 21 vuotta sitten, oli ensimmäinen oikea festarini, jonne tehtiin pitkä ja vaiherikas road trip Vantaalta kaverini henkselivetoisella Volvolla.

Samanlaisella Volvolla tehtiin muuten aikanaan, vuonna 1978, Vantaan Keimolassa yhtäjaksoisen peruuttamisen maailmanennätys. Kovia peruuttajia vaikuttaa olevan mukana Säätytalollakin. Tasa-arvosta, kansainvälisyydestä tai ihmisoikeuksista ei kuitenkaan pidä peruuttaa. Vihreää – tai puhdasta, whatever – siirtymää ei pidä jarruttaa, vaan vauhdittaa. Suomen menestys nojaa rohkeuteen uudistua.

Säätytalolla on se porukka, mikä on, kuitenkin siksi, että pärjäsimme vaaleissa huonosti. Vain 7 prosenttia äänestäjistä antoi meille äänensä, vaikka tavoitteemme ja arvomme ovat paljon laajemmin jaettuja tässä maassa. Sen johdosta menetimme seitsemän paikkaa eduskunnassa. 

Neljä erittäin ahkeraa ja pätevää vihreää kansanedustajaa putosi, ja liian monelle hienon kampanjan tehneelle, motivoituneelle ja osaavalle vihreälle paikka Arkadianmäellä jäi haaveeksi. Vaalitulos tarkoitti sitäkin, että puolueen taloustilanne on pakottanut irtisanomisiin ja menosopeutuksiin.

Emme hyödyntäneet ja tuoneet esille edustajiemme laajaa ja syvää osaamista, omia vihreitä ääniä ja uutteraa työtä valiokunnissa tarpeeksi.

Olen tästä äärimmäisen pahoillani. Anteeksi. Eduskuntaryhmä on puolueen edustusjoukkue, päivänpolitiikan kasvot. Me emme hyödyntäneet ja tuoneet esille edustajiemme laajaa ja syvää osaamista, omia vihreitä ääniä ja uutteraa duunia valiokunnissa tarpeeksi. Sekin näkyy siinä vaalituloksessa, jonka kanssa meidän on nyt elettävä. Eduskuntaryhmän puheenjohtajana, edustusjoukkueen kapteenina, olisi pitänyt tehdä parempaa työtä. Olen katsonut peiliin monta kertaa ja pitkään vaalien jälkeen. Tällä kaudella on onnistuttava paremmin. 

Paitsi että sanon anteeksi, haluan sanoa myös kiitos. Kiitos Marialle ja Velille puolueen luotsaamisesta. Kiitos lukemattomista työtunneista, sitoutumisesta ja vastuunkantamisesta – teillä ei ole hanskat pudonneet missään vaiheessa. Historia tulee muistamaan teidät siitä pitkästä listasta vihreitä poliittisia saavutuksia, joita olette kausillanne vieneet maaliin – ja se lista on pitkä. Kiitos ehdokkaat, tukiryhmät, järjestötoimijat, vapaaehtoiset ja työntekijät kautta maan, puoluetoimistolla ja piireissä sisukkaasta kampanjoinnista ja itsenne täysillä peliin laittamisesta! Sitä tarvitaan jatkossakin. 

Meitä tarvitaan jatkossakin. 

Konservatiivisen ja populistisen hallituksen haastajaksi tarvitaan oppositioon kirkas liberaali, ihmisiin ja edistykseen uskova ääni. Se olemme tietysti me. 

Filosofi Frank Martela muistutti äskettäin Verde-lehdessä, että vihreiden paikka on olla tulevaisuuden puolella. Olen samaa mieltä. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tulevaisuuspuolueen rooli vain korostuu.

Ei ole kuitenkaan ihan helppoa olla uudistava voima ja tulevaisuuden puolella. Se kun edellyttää muutoksen sanoittamista. Ja politiikassa on aina helpompi jarruttaa kuin saada muutosta aikaiseksi. Saavutettuja etuja puolustetaan hanakasti ja muut puolueet oikealta vasemmalle ovat kerta toisensa jälkeen pysähtyneisyyden puolella: siksi pro-market -puheet muuttuvat pro business -teoiksi, pienituloisen puolustaminen työmarkkinajärjestöjen edunvalvonnaksi, viljelijöiden ahdinko vain syvemmäksi ja turkistarhaus spinnataan kiertotaloudeksi. 

On ihan ymmärrettävää, että muutos huolettaa. Jotta vaadittuja uudistuksia Suomen talouteen ja hyvinvointivaltion rakenteisiin saadaan tehtyä, on huolehdittava kolmesta tunteesta. Ihmisillä on oltava tunne, että muutos on välttämätön, että se on hyväksi – ja että se on reilu.

Ihmisillä on oltava tunne, että muutos on välttämätön, että se on hyväksi – ja että se on reilu.

Talouden uudistaminen ekologisesti ja ilmaston kannalta kestäviin rajoihin on välttämätöntä. Tieteellinen tilannekuva on varsin yksiselitteinen: 1,5 asteen tavoite karkaa käsistä ja olemme aidosti kusessa. Olemme onneksi saaneet tavoitteellisen politiikan ansiosta käännettyä maailmaa asentoon, jossa päästöjen vähentäminen ei auta vain pidemmällä aikavälillä ja globaalisti, vaan näkyy suoraan massiivisena teollisten investointien aaltona, erityisesti tänne Suomeen.

Ilmastotoimien reiluuden tunteen kanssa työ on sen sijaan kesken, ja se vaikeuttaa myös välttämättömyyden ja hyödyn viestimistä. Tilanne ei parane ylhäältä päin selittämällä vaan arjen haasteet ja huolet vakavasti ottamalla.

Suomen talous kaipaa uudistamista myös julkisen talouden vahvistamiseksi, ja maan kilpailukyvyn ja vetovoiman takaamiseksi. Tämän välttämättömyyden kokoomus on onnistunut viestimään tehokkaasti, ja siksi Petteri Orpo johtaa paraikaa hallitusneuvotteluita. Nyt hallitusta muodostavalta porukalta en kuitenkaan uskalla odottaa kovin reilua uudistamista, tai edes erityisen kustannustehokasta ja vaikuttavaa politiikkaa. 

Keskeneräistä taideteosta on vaikea arvioida, mutta tihkuneiden tietojen valossa kuulostaa siltä, että talousvastuu ja kustannustehokkaat markkinamekanismit jäävät uudessa hallitusohjelmassa yhä edelleen tehottomien yritys- ja verotukien alle. Päälle on ilmeisesti tulossa myös bensapopulismia, joka käy kalliiksi oikeastaan kaikilla mittareilla. Kovimpia nettohyötyjiä ovat suurituloiset isojen polttomoottoriautojen omistajat – ja samalla fossiilituloilla valtaansa pitävät pahikset ympäri maailmaa hierovat käsiään. 

Onhan sillä hintaa, mutta se on poliittinen valinta, kuten Orpo osuvasti totesi.

Liikkumisen ja muiden elinkustannusten nousu on tietysti aivan aito ja asiallinen huoli, johon meidänkin on tarjottava ratkaisuja. Ja niin olemme tehneetkin, kun olemme esittäneet kohdennettua energiarahaa. Könttäsummakompensaatio on muuten myös ekonomistien tarjoama lääke, eivät veroalet tai hintasääntely.

Hyvinvointivaltion rakenteet ja palvelut kaipaavat nekin uudistamista. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kasvava rahoitustarve on kiistaton, mutta rahan on mentävä tehokkaaseen ja vaikuttavaan hoitoon. Ylhäältä alas, hallinto edellä -filosofian on tehtävä enemmän tilaa hoitoalan ammattilaisten mahdollisuuksille tehostaa omaa työtään, ja hyödynnettävä digitalisaatiota ja yksityistä palveluntuotantoa notkeasti. Viime kaudella luotu hyvinvointialuerakenne on kehityskelpoinen pohja, mutta arvelenpa, että edessä on vielä ainakin verotusoikeus ja alueiden yhdistäminen – ja hyvä niin. Pelkistä rakenteista ei tietenkään ole sotesektorilla kyse, vaan esimerkiksi nykyinen moralistinen päihdepolitiikka johtaa turhiin kuolemiin ja muihin karmeisiin seurauksiin. Tarvitaan tietoon pohjaava, humaani ote. Me edustamme sitä.

Kaikkien tulonsiirtojen – aluepolitiikan tuet mukaan lukien – vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta tulisi kammata tarkemmin läpi.

Myös sosiaaliturva kaipaa uudistamista yksinkertaisempaan, reilumpaan ja loukuttomampaan suuntaan. Vihreille on edelleen tilausta vahvana perustulon puolustajana. Ylipäänsä kaikkien tulonsiirtojen – aluepolitiikan tuet mukaan lukien – vaikuttavuutta ja kustannustehokkuutta tulisi kammata tarkemmin läpi. 

Raikasta, uudistavaa otetta kaipaa myös Suomen EU-politiikka ja siitä keskustelu. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ennakkovaikuttamista on vahvistettava. Muille puolueille se vain tuntuu usein tarkoittavan ennen kaikkea ilmasto- ja luontotoimien jarruttamista heikosti perusteltuja fraaseja hokemalla. Euroopan Unionin toimintakykyä, yhtenäisyyttä ja demokratiaa on vahvistettava, jotta Eurooppa pystyy vastaamaan ajan haasteisiin: kiristyvään geopolitiikkaan, Venäjän uhkaan ja Ukrainan tukeen ja jälleenrakennukseen, murrosteknologioiden nousuun, ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Tässä maassa tarvitaan analyyttistä, rakentavan kriittistä ja EU:n menestyksen arvon ymmärtävää otetta, ja johtavana eurooppapuolueena se on meidän roolimme.

Se rooli sopii hyvin yhteen rohkean ja näkyvän ulko- ja turvallisuuspoliittisen profiilin kanssa. Nato-jäsenyyden myötä Suomen turvallisuuspolitiikkaa linjataan uudessa asennossa. Vanhojen ”totuuksien” ja portinvartijoiden aika on ohi, se mureni lopullisesti helmikuussa 2022. Tämäkin on vihreille mahdollisuus: meille raikas, rehellinen ja osallistava ote ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ei ole uusi asia.

Ulko- ja turvallisuuspoliitikan vanhojen ”totuuksien” ja portinvartijoiden aika on ohi, se mureni lopullisesti helmikuussa 2022.

Arvoisa puoluekokous,

Uskon vakaasti, että liberaalille, tietoon pohjaavalle uudistajalle on paitsi tarve, myös tilausta poliittisella kentällä. Uudistusten aikaansaaminen on silti edellä mainituista syistä usein vaikeaa. Mutta jos se olisi helppoa, sen tekisi joku muu. 

Rohkea tulevaisuuspuolue uskaltaa johtaa ja olla aloitteellinen, ja jaksaa argumentoida ja perustella paremmat vaihtoehtonsa. Ylimielisyyteen ja viisasteluun ei kuitenkaan ole varaa. Tässä meidän skarpattava, ja siinä korvat ja läsnäolo ovat tärkeimmät työkalut. Kohdataan ihmisiä, muutetaan maailmaa.

Tänään selviää, kenet meidän puolueemme on valinnut johtamaan liikettä seuraavat vuodet. Varmaa on vain se, että nimi alkaa ässällä ja päättyy aahan, ja että saamme erinomaisen pätevän ja valovoimaisen puheenjohtajan. Saara ja Sofia, olette tehneet hurjan urakan kenttää kiertäen, paneeleita ja haastatteluita tykitellen aika armottomassa aikataulussa – kiitos teille hienosta, hyvähenkisestä kampanjoinnista.

Muista valinnoista päättää puoluekokous, ja tarjolla on äärimmäisen etevä katras ehdokkaita – kiitos kaikille teille, jotka olette lähteneet kilvoittelemaan vastuusta puolueen johtotehtävissä! Nostan teille suuresti hattua.

Itselläni ei tässä puoluekokouksessa ole äänioikeutta, mutta totean kuitenkin vielä lämpimän kannatuksen lähteä kohdassa 22 tukemaan Pekkaa presidentiksi. On toki hieman outo fiilis olla näin innoissaan kampanjasta, jonka toivottavana lopputuloksena Pekka Haavisto eroaa puolueesta.

Arvoisa puoluekokous. Nyt tehdään Pekasta presidentti.

Toivon, että lähdette sankoin joukoin tekemään kampanjaa ja tukemaan valitsijayhdistyksen työtä. Samalla kun tehdään Suomelle parasta mahdollista presidenttiä koko Suomelle yhdessä kaikkien innokkaiden kanssa, on se tilaisuus näyttää vihreitä kasvoja ja tekemisen meininkiä koko rikkaudessaan ympäri Suomea, ehkä innostaa joku uusi mukaan puolueen toimintaan.

Niin minun vihreä tarinani alkoi 11 vuotta sitten. Ja tässä sitä ollaan. 

Antoisaa kokousta!

Eduskuntaryhmän puheenjohtaja pitää perinteisesti toisen puoluekokouksen poliittisista avauspuheenvuoroista.

(Kirjoitus Verde-lehdessä 5.6.2023)

Liian vähäinen liikkuminen käy kalliiksi terveydelle ja taloudelle. Ihmisten liikkeelle saaminen vaatii laajaa keinovalikoimaa kaupunkisuunnittelusta harrastamisen kulttuuriin.

Keskustelin hiljattain varusmiehiä kouluttavan upseerin kanssa. Hän halusi herätellä päättäjiä siihen, kuinka karu tilanne alokkaiden fyysisen kunnon kanssa on käsillä. Tiedossa toki on, että palveluksen suorittavien kunto on sukeltanut jo vuosikymmeniä: kun vuonna 1979 joka neljäs alokas juoksi vähintään 3000 metriä, vuonna 2021 siihen pystyi enää viisi prosenttia.

Upseerin pointtina oli käytännön tilanne laskevien keskiarvojen takana. Varsin heikossa kunnossa olevia on alokkaista jo hälyttävän iso osa, ja monille kevyt hölkkälenkkikin on mahdottomuus. Näin käy, jos elämässä ei käytännössä ole ollut vuosiin juuri minkäänlaista liikuntaa.

Armeija on ehkä Suomen suurin kuntokoulu, mutta ei voi millään korjata vuosien puutetta liikkeestä. Liikkumattomuus ei todellakaan ole vain puolustusvoimien murhe, vaan koko yhteiskuntaa läpileikkaava ongelma. UKK-instituutti arvioi, että liikkumattomuus aiheuttaa Suomessa vuosittain yli kolmen miljardin euron kustannukset, eikä kyse ole tietenkään vain rahasta, vaan myös elämänlaadusta laajemmin. Ongelma on tiedostettu myös politiikassa. Hallituksenmuodostaja Petteri Orpo nosti teeman kysymyspatteristoonsa puolueille, ja kehottipa tasavallan presidentti Sauli Niinistökin eduskuntaa liikkumaan ja levittämään liikunnan sanomaa puheessaan uudelle eduskunnalle.

Sylissä siis tikittää ja jo räjähteleekin kansanterveydellinen ja -taloudellinen pommi. Sen purkaminen ja tilanteen korjaaminen on kuitenkin osoittautunut todella vaikeaksi, ja saman ongelman kanssa painitaan myös globaalisti.

Laiskuus on ihmiselle luonnollista

Haasteen viheliäisyys kumpuaa siitä, että ongelmana olemme oikeastaan me ihmiset itse. Ihminen on laiska eläin. Luonnossa ei yleensä ole energiaa tuhlattavaksi, ja eliöiden perusbiologia on lähtökohtaisesti viritetty säästämään ja varastoimaan energiaa tehokkaasti.

Ihminen on saattanut kehittyä vieläpä erityisen hyväksi välttelemään ylimääräistä liikuntaa. Harvardin yliopiston paleoantropologian professori Daniel E. Lieberman esittää mainiossa Exercised-kirjassaan ajatuksen, jonka mukaan metsästäjä-keräilijöiden ravinnonhankinta, lisääntyminen ja lasten kasvattaminen edellytti itsessään niin paljon energiaa, että kehityimme olemaan sitten tilaisuuden tullen erityisen laiskoja leppoistelijoita.

Vertailun vuoksi muut ihmisapinat pysyvät hengissä huomattavasti pienemmällä vaivalla. Villi simpanssi liikkuu päivän mittaan vähemmän kuin moderni toimistotyöntekijä – eivätkä ne kenties karta ylimääräistä liikkumista sitten samalla tapaa. Varmaksi en tätä tiedä, kun en ole koskaan yrittänyt houkutella simpanssia salille.

Meidät on siis ikään kuin koodattu maailmaan, jossa eläminen vie niin paljon energiaa, että laiskuus tilaisuuden tullen kannattaa. Tämä laiskuus lienee myös yksi keskeinen menestystekijämme. Jos edeltäjäni eivät olisi aikojen saatossa halunneet vähentää ruumiillisen uurastuksen tarvetta, en varmaan naputtelisi nyt tätä tekstiä korkeateknologisessa tietoyhteiskunnassa.

Vaurastuminen vätystyttää

Liikkumattomuuden kovaa hintaa kauhistellessa paradoksi onkin, että se on lopulta vaurastumisen sivutuote. Kun fyysistä työtä on korvattu koneilla, työn tuottavuus on monikymmenkertaistunut. Pakollisen fyysisen aktiviteetin määrä on samalla romahtanut, ja vain harvan tarvitsee enää hikoilla elääkseen.

Teollistumisen ja tuottavuuden kasvu on tuonut useammalle myös aitoa vapaa-aikaa. Synnynnäisinä laiskureina olemme täyttäneet tätä vapaa-aikaa fyysisesti kepeillä puuhilla, joiden houkuttelevan ja koukuttavan tarjonnan teknologia on räjäyttänyt käsiin. Iso osa vapaa-ajasta kuluukin erilaisten ruutujen äärellä.

Vaikka mielemme on laiska, kroppamme kaipaavat liikettä. Riittävän liikunnan terveyshyödyt ovat laajat ja kiistattomat, ja sen puutteen haitat merkittävät. Toki monelle liikunta tuottaa myös mielihyvää, ja sitä on edelleen suosittua harrastaa. Vaurastumisen myötä liikuntaharrastusten mahdollisuudet ovatkin paremmat kuin koskaan: tarjolla on laajempi kattaus erilaisia lajeja ja datapohjainen harjoittelu ja ammattitasoinen valmennus on käytännössä kenen tahansa tallaajan saavutettavissa.

Samalla liikunnan harrastaminen on vaivihkaa motorisoitunut. Treeneihin kuljetaan tai kuskataan autolla, ja samalla kun erityisesti lasten ja nuorten liikunnasta on tullut ohjelmoidumpaa ja tavoitteellisempaa, vapaamuotoinen fyysinen puuha ja liikunta on vähentynyt. En itse harrastanut lapsena mitään seuraliikuntaa kuin muutaman satunnaisen pätkän ja tykkäsin pelata tietokoneella todella paljon. Pihapelien ja -leikkien ja arkisen kävelyn ja polkupyöräilyn ansiosta sain kuitenkin suhteellisen terveen määrän liikuntaa, ja olen siitä kiitollinen nyt. Samalla asetelmalla ja laiskoilla geeneilläni ennuste olisi 2020-luvun lapsena varmasti huonompi.

Lisää liikettä arkeen ja erikseen

Olemme siis tilanteessa, jossa arkiliikunnan määrä on romahtanut eikä liikunnan harrastaminen nykyisellään paikkaa sitä riittävästi. Liikkumattomuushaasteen selättäminen edellyttääkin molempien lisäämistä: meidän pitäisi liikkua arjessa enemmän ja useamman tulisi löytää itselleen mieluisaa harrastusliikuntaa.

Fyysisen työn kysyntä työmarkkinoilla tuskin kääntyy enää kasvuun, joten luontevin tapa lisätä arkeen liikuntaa on päivään sisältyvä liikkuminen. Auto onkin yksi liikkumattomuuden suurimmista syntipukeista. Auton valitsevaa ihmistä ei kuitenkaan kannata liiaksi syyttää, kun koko yhteiskuntarakenne on suunniteltu niin syvästi autoille. Jopa Helsingin kaltaisessa tiiviissä kaupungissa, jossa vaihtoehtoja on eniten, autoille on varattu valtaosa katutilasta. Haja-alueilla työmatkat ja arjen palveluiden saavuttaminen voivat olla melkeinpä mahdottomia ilman autoa. Epäilemättä osin sen seurauksena maaseudulla lapset ja nuoret ovat nykyään huonommassa kunnossa kuin kaupungeissa.

Kävelyyn ja pyöräilyyn kannustaminen onkin aivan välttämätön osa liikkuvampaa yhteiskuntaa. Se edellyttää sujuvaa ja turvallista infraa. Myös toimiva joukkoliikenne tukee tavoitetta, sillä joukkoliikenteen käyttöön yhdistyy ihan merkittävä määrä kävelyä.

Lähipalveluiden hyötyjä on todennäköisesti aliarvioitu tehokkuuden kustannuksella. Suureksi yksiköksi keskitettyyn terveyskeskukseen tai kouluun saadaan paremmat palvelut edullisemmin, mutta ajan mittaan kertyvä hintalappu arkiliikunnan vähentyessä voi syödä näitä hyötyjä reippaasti. Vartin kaupunki onkin myös terveyden kannalta kelpo konsepti.

Pelkän arkiliikunnan ohella liikunnan harrastamisen lisääminen on yhteiskunnan tasolla tarpeen. Eri ihmiset nauttivat ja motivoituvat eri asioista, ja olennaista olisikin, että harrastusmahdollisuuksia on tarjolla laajalti, matalalla kynnyksellä ja taloudellisesti saavutettavissa. Verovarojen käyttö liikunnan edistämiseen varsinkin lasten ja nuorten osalta on vähintäänkin perusteltua. Kun rahaa on kuitenkin rajallisesti, pitää se käyttää vaikuttavasti: infraan ja sellaiseen seuratoimintaan, joka osallistaa ja tukee mahdollisimman monen ja monipuoliseen harrastamiseen.

Kouluillakin on liikkumattomuuden selättämisessä tärkeä rooli. Koululiikunnan muutamat viikkotunnit ovat tärkeitä liikunnalliseen sivistämiseen, mutta eivät isoa kuvaa vielä suuresti kuvaa muuta, mutta muuhun opetukseen ja koulupäivään integroitua liikkumista voisi kaiketi hyödyntää vielä paljon laajemmin. Tutkimuksista tiedetään sekin, että liikkuminen parantaa oppimistuloksia.

Syyt liian vähäiseen liikkumiseen ovat syvällä meissä itsessämme ja siinä yhteiskunnassa, jollaisen olemme rakentaneet. Suunta ei siksi muutu yksittäisellä tempulla. Uskon kuitenkin, että jos kannustamme ja ohjaamme reippaammin arkilikuntaan, huolehdimme lasten ja nuorten liikunnasta kattavammin ja teemme liikkumisesta kaikille mahdollisimman helppoa ja hauskaa, ja jossain määrin pakollistakin, tässä voidaan onnistua. Aivan olennaista on ymmärtää sekin, ettei kaikista voi tai tarvitse tulla tavoitteellisia himotreenaajia, eikä liikkumattomuutta ratkota pohtimalla sitä vain urheilun ja urheilupolitiikan näkökulmasta. Kaikki liike on haasteessa kotiinpäin.

Professori Lieberman tiivistää kirjassaan tutkimustulosten sanoman ohjeeksi, joka sopii niin politiikkaa tekevälle päättäjälle kuin kuin omaa liikkumistaan pohtivalle yksilöllekin:

“Make exercise necessary and fun. Do mostly cardio, but also some weights. Some is better than none. Keep it up as you age.”

(Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 30.5.2023)

Digitalisaatio muokkaa ihmisten arkea ja yhteiskuntaa nyt nopeasti, ja kyky kerätä ja käyttää dataa on jo muodostunut talouden keskeiseksi ajuriksi. Uusilla murrosteknologioilla on potentiaalia mullistaa kokonaisia toimialoja nopeastikin, ja erityisesti generatiivisen tekoälyn nopea kehitys herättää nyt sekä intoa että huolta.

Teknologisen muutoksen tahti hengästyttää monia, ja haastaa myös päättäjät ja poliittisen päätöksenteon rakenteet. Digitalisaation ja uusien teknologioiden lupaamat satumaiset hyödyt pitäisi saavuttaa reilusti ja koko yhteiskunnan parhaaksi. Samalla olisi rajoitettava epäeettistä käyttöä, ehkäistävä liiallista vallan keskittymistä ja torjuttava vakavimmat uhkakuvat ajoissa.

Onnistuminen edellyttää kykyä ymmärtää uusia teknologioita ja ennakoida niiden vaikutuksia. Tärkeää on myös kokonaisuuden hahmottaminen, sillä teknologinen murros läpileikkaa käytännössä kaikki politiikan osa-alueet koulutuksesta terveydenhuoltoon ja turvallisuudesta työlainsäädäntöön.

Suomalaisen poliittisen päätöksenteon rakenteet eivät vielä vastaa tätä haastetta. Eduskunnassa tieto- ja teknologiapolitiikan aiheet hajautuvat moniin eri valiokuntiin, eikä mihinkään kerry aihepiiristä vahvaa näkemystä ja osaamista. Historiallisista syistä liikenne- ja viestintävaliokunnalla on merkittävin rooli, mutta tietopolitiikan yhteys juuri liikenteeseen ei ole tätä nykyä mitenkään erityisen perusteltu.

Eduskuntaan tarvittaisiinkin erillinen valiokunta, joka käsittelisi lainsäädäntöä digitalisaation ja teknologisen murroksen näkökulmasta. Luontevin askel olisi laajentaa tulevaisuusvaliokunnan roolia tieto- ja tulevaisuuspoliittiseksi valiokunnaksi.

Atte Harjanne, kansanedustaja, Helsinki

Antti Poikola, datatalouden asiantuntija, Helsinki