(Kirjoitus Verde-lehdessä 28.8.2023)
Etelämannerta ympäröivä jääpeite on vuodenaikaan nähden romahtanut. Muutoksen mittakaava uhkaa käsityskykyä, ja herättää huolen ilmastojärjestelmän keikahduksesta.

Ilmaston kuumeneminen on tänä kesänä lyönyt uutisia selaavan kasvoille lujaa. Roihuavat tulimeret muun muassa Rodoksella, Teneriffalla, Kanadassa ja Havaijilla ovat näkyneet kuvina kotinsa, elinkeinonsa ja pahimmillaan elämänsä menettäneistä ihmisistä ja eläimistä. Kuivuus ja kuumuus luovat otollisia olosuhteita ennätysmäisille roihuille. Ilmaston kuumeneminen näyttää näyttää tältä, pelottavalta.

Jotain vielä pelottavampaa kätkeytyy silti niihin kliinisen näköisiin graafeihin ja numeroihin, jotka kuvaavat ympäristön tilaa maailman merillä. Meriin on ylipäätään pakkautunut tänä kesänä ennätysmäärin lämpöä. Lämpö antaa voimaa sään ääri-ilmiöille ja runtelee ekosysteemejä.

Kenties kaikkein kuumottavimmat luvut ovat silti peräisin eteläiseltä jäämereltä, Etelämannerta ympäröivältä valtamereltä, jossa jääpeite on ennätysmäisen alhaisella tasolla. Merijään laajuus* on laahannut alhaista ennätyskäyrää koko vuoden, mutta nyt kesäkuukausina – sikäläisittäin menossa on toki talvi – jään laajuus on sakannut aivan uudella tavalla vuodenaikaan nähden.

Merijää vaikuttaa moneen asiaan, kuten merivirtauksiin ja meren ekosysteemeihin. Sen väheminen on myös tunnettu ilmastollinen takaisinkytkentä, joka ruokkii itseään. Kun vaaleaa, auringon säteilyä heijastavaa jääpintaa on vähemmän, imee tumma meri enemmän auringon lämpöä, mikä lämmittää ilmastoa ennestään. Vähäisempi jääpeite saattaa myös johtaa mannerjään suurempaan sulamiseen, mikä olisi erittäin huono uutinen. Merijää ei sulaessaan nosta merenpintaa, mutta mantereelta mereen sulava jää nostaa.

Jääpeitteinen alue on ollut yli 2 miljoonaa, jopa yli 2,5 miljoonaa neliökilometriä ilmastollista vertailukautta** pienempi. Se on yli seitsemän kertaa Suomen kokoinen alue. Jääpeitteisyys toki vaihtelee vuosittain, suurella merialueella tietysti absoluuttisesti paljonkin. Suhteellisesti mitattuna jääpeite on nyt kesällä ollut yli kymmenen prosenttia keskiarvoa pienempi. Tällaista heilahdusta mihinkään suuntaan ei ole aiemmin nähty, ei likimainkaan.

Ilmakehään syydetty ylimääräinen hiili ja muu ihmistoiminta ovat muuttaneet ilmastojärjestelmää, joka oireilee nyt monin tavoin.

Tilastollinen analyysi kertoo poikkeaman mittakaavan kenties kirkkaimmin. Tänä kesänä päivittäinen jääpeite on poikennut ilmastollisesta keskiarvosta kuuden, tai jopa seitsemän keskihajonnan mitalla. Jos siis olettaisimme, että kyse olisi puhtaasta sattumasta, todennäköisyys tällaiselle tilanteelle olisi äärimmäisen pieni, prosentin miljoonasosia pienempi.

Tällaiset luvut kielivätkin ympäristön tilan muutoksesta. Ilmakehään syydetty ylimääräinen hiili ja muu ihmistoiminta ovat muuttaneet ilmastojärjestelmää, joka oireilee nyt monin tavoin. Nyt eteläisellä jäämerellä mitattu romahdus on silti tullut yllätyksenä tutkijoillekin, ja juuri se tekee siitä erityisen pelottavan.

En tiedä, mihin kaikkeen seitsemän Suomen verran puuttuvaa jääpeitettä vaikuttaa, mutta aivan varmasti moneen asiaan ja laajasti.

Yllättävä ja äärimmäisen raju jääpeitteen pudotus kun voi kertoa laajemmasta keikahduspisteestä. Termi viittaa äkilliseen ja mahdollisesti peruuttamattomaan ympäristön tilan muutokseen, jonka ilmastonmuutos edetessään laukaisee. Näistä keikahduspisteriskeistä kenties tunnetuimpia ovat Amazonin sademetsien kuivuminen savanniksi tai atlanttisen AMOC-virtauksen romahtaminen. Ongelma keikahduspisteiden kanssa on se, että ne tietää varmasti ylittäneensä vasta jälkikäteen. Erityisesti ilmaston, merien ja luonnon monimutkaista yhteispeliä on vaikea mallintaa. Ilmaston kuumeneminen on monin tavoin tuhoisaa ilman tällaisia keikahduksiaksin, mutta ne voivat muuttaa tulevaisuuden sietämättömäksi ennakoitua nopeammin ja yllättävämmin.

Turvallisinta olisikin päästöjen painaminen nolliin mahdollisimman vauhdikkaasti, sillä jokainen asteen murto-osa kuumenemista lisää riskiä sille, että jotain todella ikävää tapahtuu.

Etelämannerta ympäröivät meret ovat kaukana meistä ja arjen huolista, ja satelliittidatan tylsät käppyrät päätyvät harvojen silmiin. Ne kuitenkin kertovat tarinaa siitä, että olemme jo muuttaneet planeetan tilaa vaarallisesti ja nyt matkalla yhä syvemmälle sellaiseen ilmastoon, jota ihmiskunta ei ole koskaan kokenut, ja johon me ja luonto ympärillämme ei ole sopeutunut. Täyttä paluuta ei tosiasiallisesti enää ole, mutta stopilla on kiire.

* Merijään laajuus (sea ice extent) viittaa alueisiin, joilla jää peittää yli 15 % meren pinnasta. 

** Ilmastollisen vertailukauden muodostavat näissä tilastoissa vuodet 1981-2010. Luvut eivät siis ole äärimmäisen alhaisia vain suhteessa koko mittaushistoriaan, vaan myös suhteessa lähihistoriaan.

(Julkaistu Vihreiden blogissa 24.8.2023)
Suomi voi pärjätä vain satsaamalla työn tuottavuuteen ja luonnonvarojen arvokkaampaan ja kestävämpään hyödyntämiseen.

Ilmasto lämpenee, luonto köyhtyy ja monet luonnonvarat hupenevat. Taloutemme kolistelee planeetan kantokyvyn rajoja vasten jo erittäin vaarallisesti ja osin ylikin. Samaan aikaan Suomen talouden näkymiä synkentää velkataakka, jonka selättämistä vaikeuttaa se, että työtä tekevän väestön määrä ei kasva vaan uhkaa pienentyä.

Johtopäätös on selvä. Meidän on satsattava tuottavuuteen sekä työn että luonnonvarojen osalta. On välttämätöntä saada tehdystä työstä keskimäärin enemmän arvonlisää ja hyödynnettävä luonnovaroja arvokkaammin, jotta niitä voidaan kuluttaa vähemmän ja luontoa ja ilmastoa kuormittaa hellemmin.

Suomella on molemmilla saroilla paljon kirittävää. Olemme jääneet työn tuottavuudessa selkeästi jälkeen verrokkimaista, kuten Ruotsista. Vuoden 2008 negatiivinen tuottavuusshokki jätti Suomen takamatkalle, jota emme ole saaneet kirittyä. Erityisen kehnossa jamassa on yksityisten palveluiden tuottavuus.

Myös luonnonvarojen, maa-ala mukaanlukien, osalta tuottavuutemme kaipaa skarppaamista. Suomi erottuu EU-maista aivan omassa luokassaan siinä, kuinka paljon käytämme raaka-aineita henkeä kohden – siis huonoon suuntaan. On toki niin, että Suomi on harvaan asuttu maa, jossa on merkittävästi raskasta teollisuutta ja erityisesti raaka-ainesyöppöä puunjalostusta. Silti on aika hurjaa, että naapurissa Ruotsin talous pärjää meihin nähden mainiosti 37 % pienemmällä materiaalisella kulutuksella henkeä kohden.

Meidän on välttämätöntä käyttää luonnonvarojamme säästäväisemmin ja arvokkaammin. Esimerkiksi metsäteollisuuden jalostusaste on saatava reippaseen nousuun ja vihreän siirtymän edellyttämästä vety- ja kaivannaistuotannosta täytyy saada arvonlisää tänne ja välttää banaanivaltion asema. Panostukset kiertotalouteen ovat todella tarpeen ja hyödyksi.

Meidän on välttämätöntä käyttää luonnonvarojamme säästäväisemmin ja arvokkaammin.

Suomen talous tarvitseekin vihreän tuottavuuden ohjelman, jossa elinkeinopolitiikan määrätietoisena tavoitteena tulisi olla työn tuottavuuden ja resurssitehokkuuden parantaminen pohjoismaiseen kärkeen.

Tällaista tuottavuutta ei voi tietenkään lailla säätää tai määrätä, vaan se vaatii laaja-alaista keinovalikoimaa. TKI-investoinnit ovat keskeisessä asemassa. Nostosta neljään prosenttiin on linjattu, mutta on tärkeää että julkisia TKI-investointeja ohjaa laatu, jotta Suomeen syntyy uutta maailmanlaajuisesti merkittävää ja vetovoimaista osaamista. Uuden kehittäminen ja käyttöönotto ei onnistu ilman osaavia tekijöitä, mikä korostaa koulutuspanostusten ja sujuvan työhön johtavan maahanmuuton tarvetta.

Reilu kilpailu markkinoilla edistää tuottavuutta, ja sen esteitä on purettava. Investoinnit tulee tehdä mahdollisimman sujuviksi – hyvä ympäristösääntely on tiukkaa, mutta ennakoitavaa ja sujuvaa.

Elinkeinorakenteen muutosta jarruttavat verovinoumat ja tuet tulisi poistaa, ja tehottomat yritystuet tietysti muutenkin, erityisesti ympäristölle haitalliset. Verotusta kannattaa sen sijaan hyödyntää resurssitehokkuuden kannustimena muun muassa maa-aineksen käytön, puun teollisen polton ja jätteen tuottamisen verotuksella ja maankäytön muutosmaksulla. Mitä laajemmin tällaiseen ekologiseen verouudistukseen riittää rohkeutta, sitä enemmän voidaan periaatteessa työn verotusta keventää.

Hyvä ympäristösääntely on tiukkaa, mutta ennakoitavaa ja sujuvaa.

Uuden hallituksen ohjelmassa on sinänsä useita hyviä vihreää tuottavuutta edistäviä kirjauksia. Kokonaisuudessaan linja on kuitenkin epäjohdonmukainen, ja rivien välistä maistuu vanhakantainen muutosta vastaan haraava, säilyttävä pro business -ajattelu. Sitä me vihreissä aiomme haastaa ja lyödä pöytään parempia vaihtoehtoja.

Suomen talous erottuu EU-tilastoissa siinä, kuinka suurta raaka-aineen käyttömme henkeä kohden on. Teollinen yhteiskunta ei pärjää ilman materiaaleja, mutta elinkeinopolitiikkamme vaikuttaa vinoutuneen säilyttämään alemman jalostusarvon työtä korkeamman kustannuksella, kun samalla työn tuottavuus laahaa. 

Arvoisa vihreä eduskuntaryhmä, vihreät ystävät ja kollegat, median edustajat, muut kuulijat,

Vihreät lähtevät syksyyn akkunsa ladanneina, vaaleista sisuuntuneina, hallituksen sekoilusta tyrmistyneinä ja itseensä luottaen, tietäen sen, että meillä on ratkaisuja niihin haasteisiin, joita Suomi, Eurooppa ja maailma nyt kohtaavat.

 Olemme tulevaisuuspuolue, joka etsii avoimin mielin parhaita ratkaisuja.

 Minimiedellytys paremmalle tulevaisuudelle on kyky oppia historiasta.

Yksi koko 1900-luvun tärkeimmistä opeista on se, että rasismi ja äärinationalismi ovat äärimmäisen tuhoisia ideologioita. Ne ovat olleet tuhoisia niiden miljoonille uhreille, ja ne ovat olleet tuhoisia niille yhteiskunnille, jotka ovat niiden pauloihin langenneet. Se ei tapahtunut missään koskaan hetkessä, vaan askel kerrallaan. Se tapahtui, kun maltilliset voimat myivät arvonsa, kuvittelivat pysyvänsä kuskin paikalla samalla kun antoivat tilaa vihan lietsonnalle ja demokratian murentamiselle. Uhkapeli demokratialla ja ihmisoikeuksilla on kostautunut kerta toisensa jälkeen.

Kesän poliittisen kuohunnan keskellä mieleeni muistui kuva, joka levisi sosiaalisessa mediassa vuonna 2016. Siinä tyylikäs vanha rouva pitää kylttiä naisten oikeuksia puolustavassa mielenosoituksessa Puolassa. Teksti kyltissä kuuluu:

 ”I can’t believe I still have to protest this fucking shit.”

Samankaltaiset fiilikset ovat nousseet itselläni pintaan kesän aikana. Meillä on käsillä valtava urakka uudistaa Suomen taloutta ekologisen kestävyyden ja hyvinvoinnin turvaamiseksi, meillä on työtä oppimistulosten ja yhteiskunnallisen eriytymisen korjaamiseksi, meillä on Euroopassa sota, joka Ukrainan täytyy voittaa. Tuntuu kaiken tämän keskellä uskomattomalta, että vuonna 2023 Suomessa rasismi ja äärioikeistolaisuus ovat poliittisia voimia, joille annetaan tilaa hallituspuolueita myöten. Mutta niin se on, ja siihen on puututtava. Yhdenvertaisuus on aivan keskeinen ja välttämätön liberaalin demokratian peruspilari.

Äärioikeistolainen, populistinen vihanlietsonta ei koske vain viholliseksi leimattavia ihmisryhmiä, vaan myös demokratian keskeisiä instituutioita. Yksi niistä on vapaa, riippumaton media.

Vapaassa yhteiskunnassa valtaapitävät ovat vastuussa kansalle ja median vahtaamia. Epäonnistuneessa yhteiskunnassa asetelma on toisin päin.

Rakkaat toimittajat, minäkään en todellakaan aina pidä siitä, mitä te kirjoitatte. Ei silti tulisi mieleenkään pyrkiä hiljentämään teitä ja työtänne, joka on aivan kriittistä toimivalle, avoimelle demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle.

Vapaassa yhteiskunnassa valtaapitävät ovat vastuussa kansalle ja median vahtaamia. Epäonnistuneessa yhteiskunnassa asetelma on toisin päin. Yksi sellainen, synkkä ja autoritäärinen yhteiskunta löytyy itänaapurista, ja siihen suuntaan Trumpit ja Orbanit haluavat omia maitaan viedä. Sille polulle ei Suomea saa viedä.

Se tapa, jolla perussuomalaisten puoluekokous hyökkäsi mediaa vastaan, oli kylmäävä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli muuten se, ettei kyseisen kansanliikkeen kokouksessa jäsenistö käytännössä saanut sananvuoroa kokouksen poliittiseen keskusteluun.

Eduskunnan syksy alkaa näiden perustavanlaatuisten kysymysten parissa, eivätkä ne katoa yhden tiedonannon myötä ainakaan niin kauan, kuin hallituspuolueiden riveistä lietsotaan vihaa, vastakkainasettelua ja syrjintää ja maalataan vapaasta mediasta kansan vihollista.

Vaan on meillä syksyllä edessä muutakin. Hallituksensa kaatumista pelkäävä kokoomus vyöryttää eduskuntaan täyslaidallisen sosiaaliturvaan ja työmarkkinoihin liittyvää uutta lainsäädäntöä. Me emme ole kategorisesti kaikkea sitä vastaan. Me tunnistamme tarpeen päivittää sosiaaliturvaa ja sujuvoittaa työmarkkinoita. Mutta se ei käy, että talouden sopeuttamisen raskain osa kaadetaan heikko-osaisimpien niskaan, syvennetään köyhyyttä ja sen loukkuja, ja torpataan monilta mahdollisuus asua siellä, missä juuri heidän työlleen olisi kova tarve. Työmarkkinoilla on huolehdittava paitsi työmarkkinoiden joustavuudesta, myös tasapainoisesta ja reilusta neuvotteluvallasta, emmekä aio hyväksyä naisvaltaisten alojen naulaamista pysyvään palkkakuoppaan.

Olen suuri käppyröiden ja infografiikan ystävä. Numerot, jakaumat, hajonnat, trendit ja mittakaavat ovat minulle tärkein ikkuna siihen, mitä maailmassa tapahtuu.

Tänä kesänä käppyrät ovat kuumottaneet, jopa pelottaneet.

Heinäkuu 2023 oli mittaushistorian kuumin kuukausi maapallolla. Toistaiseksi. Tästä vuodesta tulee hyvin mahdollisesti koko mittaushistorian kuumin. Merivirtoja kääntävän El Nino -syklin myötä ensi vuosi on todennäköisesti vielä kuumempi. Ja niin kauan kuin hiiltä kertyy ilmakehään koko ajan lisää, kuumempia ja kuumempia vuosia tulee vielä paljon lisää.

Valtamerten pintalämpötilat ovat rikkoneet ennätyksiä sekä paikallisesti että globaalisti. Merten kuumenemisella on vakavia vaikutuksia luonnolle. Karibialla korallit ovat vaalenneet – käytännössä siis alkaneet kuolla – massivisessa mitassa.

Niin kauan kuin hiiltä kertyy ilmakehään, kuumempia ja kuumempia vuosia tulee vielä paljon lisää.

Merijääpeite on sekin globaalisti vuodenaikaan nähden ennätysalhaisissa lukemissa. Se on yksinään huolestuttavaa, mutta erityisen kuumottavaa asiasta tekee se, että ennätysluvut ovat olleet jopa kuuden keskihajonnan päästä ilmastollisesta vertailujaksosta. Puhtaan tilastollisesti tällaisen todennäköisyys olisi lottovoiton luokkaa. Tällainen radikaali muutos kielii isosta siirroksesta, keikahduspisteestä.

Tältä näyttää se, kun ilmastojärjestelmän tila muuttuu joksikin, mitä ihmiskunta ole kokenut. Globaali taloutemme ja tuotantomme on rakennettu ilmastoon, jota ei enää ole, ja joka lipuu päivä päivältä kauemmas menneisyyteen.

Kaikkia eivät numerot ja käppyrät kiinnosta. Sama maailman muutos on näkynyt myös hyvin konkreettisesti dramaattisina kuvina, videoina ja kertomuksina tulimeristä muun muassa Rodoksella, Espanjassa, Kanadassa ja Hawaijilla. Vaikka ilmaston kuumenemisen ajamat sään ääri-ilmiöt ovat tänä kesänä ohittaneet pääosin Suomen, ei kannata haudata päätä hiekkaan. Maailma palaa, ja se osuu meihinkin.

Samaan aikaan luonto on jatkuvasti ahtaammalla ja köyhtyy. Se on surullista itsessään, mutta myös meidän talouttamme ja hyvinvointiamme ylläpitävän elossapitojärjestelmän purkamista pala palalta.

Olemme jo muuttaneet planeetan tilaa vaarallisesti, ja jokainen asteen murto-osa, jonka voimme lämpenemistä estää, on äärimmäisen arvokas, ja jokainen ekosysteemi, jonka voimme suojella tai ennallistaa on tarpeen.

Ilmastokriisin ja luontokadon edessä ei ole varaa ajanpeluuseen tai heimoutuneeseen identiteettipolitiikkaan – ja vielä vähemmän taka-askeliin. Meidän on sopeuduttava ja varauduttava vaarallisesti muuttuvaan maailmaan – ja ennen kaikkea tehtävä kaikkemme sen muutoksen hillitsemiseksi.

Ilmastopäästöjen vähentäminen ja luontokadon pysäyttäminen on siis ennen kaikkea välttämättömyys.

Tästä välttämättömyydestä voi takoa myös mahdollisuuden, sillä globaali kysyntä ratkaisuille on jo valtava.

Käppyröitä ja numeroita on tullut selailtua myös Suomen taloudesta. Näistä oli paljon puhetta vaalien allakin. Valtion velkaantumisesta puhuttiin – hyvä, tärkeä aihe. Menoleikkauksistakin on puhuttu paljon, ja niitä on hallitukselta tulossa reippaasti. Osa perusteltuja, osa lyhytnäköisiä ja lopulta taloudelle varsin haitallisia.

Yksi talouden mittari, josta olisi paikallaan puhua enemmän, on tuottavuus. Pitkällä tähtäimellä tuottavuuden parantaminen ainoa talouskasvun lähde, kun väestö ei kasva eikä tehdyn työn määrää voi mahdottomasti kasvattaa. Pelkästään tuottavuuskehityksen varaan ei valtiontalouden tasapainottamista voi tietenkään laittaa, mutta Suomi on jäänyt tuottavuuskehityksessä verrokkimaita jälkeen, eikä vuoden 2008 jälkeisestä kuopasta ole vieläkään täysin noustu. Osaavan ja sisukkaan maan pitää pystyä parempaan. 

Työn tuottavuudessa on siis kyse siitä, kuinka paljon arvoa jollakin määrällä työtä saadaan. Kun samalla – tai vähemmällä – työllä saadaan enemmän aikaan, hyvinvointi kasvaa.

Taloutemme kolistessa ekologisen kestävyyden reunoja vasten on samalla välttämätöntä vauhdittaa kehitystä, jossa vähemmällä neitseellisten raaka-aineiden ja maa-alan käytöllä ja pienemmin päästöin tuotetaan enemmän arvoa.

Tehdyistä työtunneista ja käytetyistä luonnonvaroista on mahdollista saada enemmän hyvää meille kaikille jaettavaksi, planeetan ja Suomen luonnon rajoja kunnioittaen.

Materiaalisen tuottavuuden vertailu ylätasolla erilaisten maiden välillä on vaikeaa, mutta on selvää, että tässäkin suhteessa Suomella on merkittävästi skarppaamisen varaa sekä suhteessa verrokkeihin että absoluuttisesti.

Tehdyistä työtunneista ja käytetyistä luonnonvaroista on mahdollista saada enemmän hyvää meille kaikille jaettavaksi, planeetan ja Suomen luonnon rajoja kunnioittaen.

Suomi tarvitsee siksi vihreän tuottavuuden ohjelman.

Palaan tähän teemaan, tavoitteisiin ja keinovalikoimaamme tarkemmin huomenna. 

Vihreillä on nyt edessä uuden nousun rakentaminen oppositiossa, ja eduskuntaryhmän työ on siinä avainasemassa. Hallitusohjelman poliittisiin sisältöihin suhtaudumme rakentavan kriittisesti ja analyyttisesti, avoimen, liberaalin demokratian arvojen ja perusteiden kyseenalaistamiseen tiukasti ja tinkimättömästi. 

Kumpaankin työtä tarvitaan nyt, ja sitä pohjustetaan täällä Suomen Ateenassa seuraavat kaksi päivää.

Antoisaa kesäkokousta!

Vihreä eduskuntaryhmä kokoontuu kesäkokoukseen Jyväskylässä 23.-24.8.2023.