Pihalla luonnosta

(Julkaistu Verde-lehdessä 18.12.2023)

Suomen luonto on köyhtynyt rajusti ihmistoiminnan takia. Puiden laskeminen ikkunasta ei anna oikeaa kuvaa tilanteesta, sillä havainnoimme luontoa vinoutuneesti.

Suomen Luontopaneeli julkaisi joulukuun alussa kattavan raportin Suomen luonnon tilasta ja tarvittavista politiikkatoimista luontokadon pysäyttämiseksi. Maaluontotyyppeihin keskittyvän katsauksen yhteenvedossa muistutetaan lakonisen pysäyttävästi siitä, että Suomen ympäristö on kaukana eheästä luonnontilasta: “Suomen luonnon tilasta kaikkiaan 68 prosenttia on hävitetty jo ennen vuotta 2000.”  

Ja ei, luonnon heikentyminen ei suinkaan pysähtynyt vuoteen 2000, vaan on jatkunut siitä.

Uutisoinnissa seikkaperäisestä raportista nousi otsikoihin juuri tämä noin 70 prosentin hävitys. Tutkijoiden kiistatta epämiellyttävä viesti kirvoitti erikoisia kommentteja.

Kokoomuslainen entinen työelämävaikuttaja Sture Fjäder ilmoitti, ettei luontokatoa ole kun ei sitä lentokoneen ikkunasta näy. Perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä oli samoilla linjoilla kokemuksellaan kulkemisesta Helsingin ulkopuolisessa Suomessa. Politiikan toimittaja Vesa Kallionpää kiisti hänkin raportin tulokset vastaavilla argumenteilla, ja haukkui samalla asiattomasti myös sen tekijät.

Metsänomistajille ja metsäammattilaisille suunnattu Metsälehti päätti puolestaan antaa palstatilaa Seppo Vuokon tarkoitushakuisia virheitä vilisevälle purkaukselle, jossa Luontopaneelin selvityksen väitettiin olevan roskaa.

Fjäder, Mäkelä ja Kallionpää saivat sanomisistaan ansaittua kritiikkiä, mutta heidän töräyksillään on myös satoja peukutuksia. Vuokon tekstiin julkaistiin ansiokas vastine, mutta faktat tuskin purevat moniin niistä, joita Vuokon tekstin henki miellytti.

Suomessa on paljon ihmisiä, joiden mielestä huoli maan luonnon tilasta on turhaa, liioiteltua tai hörhöilyä.

Nämä ihmiset ovat väärässä. Väärä käsitys asioiden tilasta on kuitenkin ymmärrettävää, sillä sitä ruokkii useampi inhimillinen ja yhteiskunnallinen tekijä.

Yksi syy on tietysti ihan se, että ihmisen perspektiivistä katsoen eheää luontoa näyttäisi tosiaan Suomessa olevan vaikka kuinka. Maahan on puita ja metsää täynnä, katsoi sitä sitten auton tai lentokoneen ikkunasta. Teollisuuden saastepäästöjä on saatu aisoihin, ja ilma on puhdasta.

Perspektiivi kuitenkin pettää. Tasaikäinen talousmetsä voi näyttää eheältä luonnolta ihmiselle, mutta lahopuusta riippuvalle kovakuoriaiselle se on aivan eri ympäristö, kuten Pyry Toivonen X-ketjussaan avaa. Vastaavasti luonnon tyhjentäminen suurpedoista tai esimerkiksi majavista muuttaa koko ekosysteemiä voimakkaasti. Saastepäästöjen poistaminen ei pelasta luontoa intensiiviseltä taloudelliselta hyödyntämiseltä.

Tavallisen tallaajan arkinen havainnointi ei annakaan luonnon ekologisesta tilasta välttämättä lainkaan oikeaa kuvaa.

Näkökulmaa havainnointiin vinouttaa myös niin sanottu shifting baseline -ilmiö. Vertailukohtamme siihen, miltä koskematon tai eheä luonto näyttää, on muuttunut ajan mittaan luonnon köyhtymisen ja muutoksen myötä. Me ikään kuin totumme koko ajan liian heikkoon luonnon tilaan.

Vinoutunutta luontokuvaa on myös ylläpidetty ja rakennettu tietoisesti. Suomessa kulkee kansanviisautena – jopa koulukirjoja myöten – ajatus siitä, että avohakkuut olisivat ikään kuin luonnollinen osa metsän ekologista kiertoa, rinnastuen metsäpaloihin. Tällainen käsitys on tietysti intensiivisestä metsätaloudesta hyötyvien yritysten ja tahojen intressissä, vaikka se ei totta olekaan.

Moni arkijärkinen päättely tai mielikuva luonnon tilasta meneekin metsään. Lappi on mielikuvissa – myös omissani – täynnä upeaa arktista luontoa, jota suojelee sen tyhjyys ihmisistä. Tosiasiassa porotalous on putsannut laajoja alueita jäkälästä. Myös suurpetokannat pidetään metsästämällä kitkuisen pieninä porojen suojelemiseksi.

Vastaavaa vaivihkaista, mutta varsin laajaa luonnon köyhtymistä on aiheutettu myös patoamalla liki kaikki Suomen merkittävät virtavedet ja ojittamalla massiiviset määrät soita metsien kasvattamiseksi.

Intuitiota luonnon tilan ymmärtämisessä haastaa sekin, että luontoa voi säästyä yllättävissä paikoissa. Betonihelvetiksi ristityssä Helsingissä on monia erittäin arvokkaita luontokohteita. Asun itse metroaseman vieressä ja vartin kävelymatkan päässä on yksi Suomen kansainvälisesti tärkeiksi tunnistetuista lintualueista, jossa on havaittu yli 300 lintulajia.

Myös esimerkiksi puolustusvoimien ampuma-alueet tarjoavat suojasatamia harvinaisille lajeille. Voikin sanoa, että tykillä ampuminen on hakkuita vähemmän haitaksi luonnolle. Maatalous puolestaan voi olla luonnolle sekä ystävä että vihollinen: toisaalta päästöt ja maankäyttö köyhdyttävät luontoa, toisaalta perinnebiotoopeilla ylläpidetään erittäin uhanalaista lajistoa ja luontotyyppejä.

Mutu ei siis ole oikea pohja politiikalle, jos oikeasti välittää Suomen luonnosta. On välttämätöntä pitää yllä tilannekuvaa luonnosta tutkimuksen keinoin ja etsiä tieteeseen perustuen parhaita ja vaikuttavimpia keinoja sen suojelemiseksi. Tässä juuri Luontopaneelilla on tärkeä rooli päättäjien evästäjänä, ja paneelin ehdotukset politiikkatoimiksi painavaa asiaa.

Kovasta köyhtymisestä huolimatta Suomessa on vielä jäljellä upeaa luontoa. Pitkäjänteisellä luontopolitiikalla voidaan muuttaa suuntaa niin, että sitä on jatkossakin ja vielä upeampana. Onnistuminen vaatii tosiasioiden tunnustamista ja rohkeutta tarttua vaadittuihin tekoihin.

Viite täytti jo 15 vuotta – Kiitos ja onnea Tieteen ja teknologian vihreille!

Puheenvuoro Viite – Tieteen ja teknologian vihreät ry:n 15-vuotisjuhlassa 9.12.2023.

Arvoisat tieteen ja teknologian vihreät,

Juhlavieraat,

Tälle yleisölle on iso kunnia puhua, ja tämän liikkeen 15-vuotinen taival ja kasvu tuhatpäiseksi tiedepohjaisen politiikan ääneksi on todellakin juhlan aihe, jos jokin.

Jos Viitettä ei olisi, se pitäisi keksiä.

Työssäni poliitikkona mielessäni kaikuvat usein Axel Oxenstiernan tarinan mukaan lausumat sanat vajaan neljänsadan vuoden takaa.

Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.”

Omalle tytölleni haluaisin kuitenkin sanoa, että eteenpäin on kolmikymmenvuotisen sodan ajoista menty. Että politiikan arvovalinnat pohjautuisivat tutkittuun tietoon ja tieteeseen. 

Vielä ei olla siellä.

Viite antaa kuitenkin työllään siihen toivoa.

Viitteen kaltaista järjen, tieteen ja valistuksen ääntä tarvitaan tässä pähkähullussa maailmassa. Ja kun sanon pähkähullu, tarkoitan sitä.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon synkkä tilannekuva on kiistaton, ja on aivan päivänselvää, että ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ja luontokadon pysäyttäminen olisi meidän parhaaksemme ja viisasta. Selvää on sekin, että toimiminen ajoissa ja etupainotteisesti tulee halvemmaksi.

Silti tekeminen ei pelkästään takkua, vaan otetaan taka-askelia, Suomessakin. Täällä ollaan alentamassa fossiilisen bensan hintaa, ja vieläpä kohdentamalla veroale mahdollisimman ilmastovastaisesti. Luonnon suojelussa rahoitusta vähennetään ja sekin vähä käytetään tehottomasti. Metsiä poltetaan mieluummin hiileksi taivaalle kuin käytetään mahdollisimman arvokkaasti ja ekosysteemien arvo tunnistaen.

Maailmalla meno on toki vielä kreisimpää, eikä ollenkaan hyvällä tavalla. Todellisuudesta irronnutta tuubaa suoltavan, kertaalleen vallankaappausta yrittäneen Trumpin uudelleenvalinta näyttää aivan mahdolliselta. Venäjä on vajonnut yksioikoiseen barbarismiin ja jatkaa sotaansa Ukrainassa. Silti lännessä Putinin saappaannuolijat keräävät edelleen ääniä.

Toinen toistaan naurettavammat, mutta aitoa vahinkoa kylvävät salaliittoteoriat leviävät ja saavat jalansijaa.

Verkottonut datatalous on keskittänyt ennennäkemätöntä valtaa harvoihin käsiin, eikä niitä käsiä näytä ohjaavan mikään vakaa harkinta kun vaikkapa Elon Muskin edesottamuksia ja sanomisia seuraa. Sarjakuvamaisia Bond-pahiksia häärii oikeasti isojen päätösten äärellä.

Kaiken tämän edessä tulee helposti ajetelleeksi, että me elämme varsin synkällä ja omituisella multiversumin aikajanalla.

En tosin tiedä, mitä Viitteen kvanttimekaaninen linjapaperi multiversumitulkinnasta sanoo. Oletan, että sellainen linjapaperi juuri tällä järjestöllä voi nimittäin hyvin olla.

Olen itse asiassa miettinyt vaihtoehtoisia aikajanoja ja historioita viime aikoina paljon. Vauvan kanssa yöllä valvoessa olen katsellut mainiota For all mankind -scifisarjaa, jonka tarinan lähtökohtana on se, ettei viime vuosisadan kilpajuoksu avaruuteen loppunut kouralliseen kuulentoja. 

Vastaavia mieltä kutkuttavia vaihtoehtoisia menneisyyksiä on kiehtova ajatella. Mitä jos 1970-luvun öljykriisien eri maissa käynnistämää murrosta päästöttömään energiaan ja energiatehokkuuteen ei olisi vesitetty seuraavina vuosikymmeninä? Mitä jos Nokia olisi ottanut kosketutnäytöt ja sovellusteollisuuden ajoissa tosissaan? Mitä jos Riikka Karppinen olisi saanut 10 ääntä enemmän eduskuntavaaleissa vuonna 2019 tai Sanna Marin kaksi vähemmän demarien puheenjohtajavaalissa 2020? Mitä jos Kiova olisi kaatunut talvella 2022? Mitä jos Stanislav Petrov olisi tehnyt toisenlaisen johtopäätöksen bunkkerissa syyskuussa 1983?

On helppo maalata erilaisia utooppisia tai dystooppisia maailmoja, joiden toteutuminen on voinut olla hyvin pienestä kiinni. Toisaalta ajatus on kuumottava: maailma on käynyt jopa lähellä totaalista tuhoa ja selvinnyt hiuskarvan varassa.

Toisaalta se on voimaannuttava: Joka päivä voi tehdä jotain, joka tekee tulevaisuudesta paremman – ja vaikka se olisi pientä nyt, se voi olla ratkaisevaa pidemmän päälle.

Itse olen tänään erityisen iloinen siitä, että viisitoista vuotta sitten, 29.11.2008, joukko vihreitä piti Viitteen perustamiskokouksen. Nyt meillä on tuhannen jäsenen aktiivinen, innokas yhteisö. Vastavoima populismille ja huuhaalle. Suomen poliittisen kentän ainutlaatuinen kirittäjä ja globaalia vihreää politiikkaa uudistava liike. Eri taustaisia, erilaisia ihmisiä vihreän politiikan pariin tuova lämmin ja hauska yhteisö. Ziljoonia notifikaatioita loputtomasti kaikista viiteläisistä Whatsapp-ryhmistä ja Discord-kanavista tuuttaava joukkoäly ja ajatusten ekosysteemi.

Oma viiteryhmäni, poliittinen kotikenttäni, josta olen ylpeä.

Olen varma, että kaikki ne multiversumin aikajanat, joilla Viite on perustettu ja olemassa, ovat valoisampia kuin ne, joilla sitä ei ole.

Kiitos siis perustajille, aktiiveille, jäsenille ja tukijoille, teille kaikille.

Antoisaa ja ansaittua juhlaa!

IMG_3859

Viitteen puheenjohtajana on toiminut vuodesta 2023 kansanedustaja Hanna Holopainen.

 

Ilman yhteistä tunnetta välttämättömyydestä ja reiluudesta emme kykene ratkaisemaan ilmastokriisiä ja luontokatoa

Kolumni Verde-lehdessä 27.11.

Ilmastotoimet takkuavat ja luontokato jatkuu, vaikka tiedämme, että tekemättömyys kostautuu. Miksi muutosten tekeminen on niin vaikeaa, ja mitä asialle voisi tehdä?

YK:n ilmastokokous alkaa pian ja reilun viikon päästä Dubaihin kokoontuvat myös maailman maiden johtajat. Tilannekuva on melko synkkä: menossa on mittaushistorian kuumin vuosi, eikä realistista polkua 1,5 asteen maailmaan ole enää näkyvissä. Silti kokoukselta ei valitettavasti odoteta mitään suurta käännettä parempaan politiikkaan, vaan parhaimmillaankin asteittaisia askelia eteenpäin.

Samaan aikaan toinen vakava osa ympäristökriisiä, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, jatkuu ylevistä tavoitteista huolimatta. Luontokadon pysäyttäminen vuoteen 2030 mennessä edellyttää luontopolitiikan viemistä uudelle tasolle: suojeltua pinta-alaa tarvitaan reippaasti lisää ja maataloustuotanto ja luonnonvarojen hyödyntäminen kääntää kestävämmiksi.

Näille haasteille on yhteistä se, että tiedämme varsin hyvin miten jahkailun jatkamisen kanssa käy: huonosti. On aivan päivänselvää, että ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ja luontokadon pysäyttäminen olisi meidän parhaaksemme ja viisasta. Selvää on sekin, että toimiminen ajoissa ja etupainotteisesti tulee halvemmaksi.

Ihmiset ovat muutosvastarintaisia, mutta erittäin sopeutumiskykyisiä.

Silti tekeminen tökkii. Jopa suhteellisen vauraassa Suomessa, jolla olisi erinomaiset kortit voittaa vihreässä siirtymässä, on vaikea saada aikaiseksi riittäviä politiikkatoimia sen vauhdittamiseksi.

Oli kyse sitten näistä haasteista tai muista ongelmista ja hiipivistä kriiseistä, joiden edessä vetkuttelemme liikaa, on ratkaisun avaimena kyky muutokseen. Fossiilienergiasta luopuminen ja luonnon rajojen ottaminen päätöksenteon reunaehdoiksi ei ole mahdollisia ilman, että ne heijastuvat jollain tavalla ihmisten arkeen ja yhteiskunnan toimintaan.

Yhteiskunnallinen muutos, edes nopea ja perusteellinen, ei ole mahdottomuus. Se näyttää yleensä vaikeammalta etukäteen kuin jälkikäteen. Ihmiset ovat muutosvastarintaisia, mutta erittäin sopeutumiskykyisiä. Sama pätee tyypillisesti myös talouteen, kunhan markkinoilla on riittävästi tilaa toimia.

Ajatellaan vaikkapa koronapandemiaa. Tammikuussa 2020 ne rajoitustoimet, jotka pari kuukautta myöhemmin olivat osa arkea, olisivat kuulostaneet absurdeilta ja mahdottomilta. Ei rajoitusaika kivaa ollut, ja joistakin sen vaikutuksista kärsitään vielä pitkään, mutta ei yhteiskunta tai talous myöskään romahtanut. Vastaavasti Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan laukaisi nopeasti sarjan päätöksiä, jotka tuntuivat mahdottomilta vain hetkeä ennen, ja ovat aivan itsestään selviä nyt.

Mitä nopea ja iso yhteiskunnallinen muutos sitten vaatii?

Ensinnäkin tarvitaan jaettu kokemus välttämättömyydestä. Siitä, että muutos on tarpeen ja täytyy tehdä.

Toiseksi tarvitaan jaettu kokemus reiluudesta. Siitä, että muutos tehdään oikeudenmukaisesti, että kaikki osallistuvat ja että taakka jaetaan tasaisesti.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon suhteen haaste välttämättömyyden suhteen on aikajänne. Vaikka vaarallisen muutoksen vauhti on luonnolle raju, se muodostaa harvalle arjessa konkreettiselta tuntuvan uhan. Erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat pitkälti tilastollisia ja niitä hämärtää luonnollinen vaihtelu. Muutoksen havainnointia vääristää myös niin sanottu shifting baseline -ilmiö: Se tila, johon ympäristön muutosta verrataan, muuttuu myös.

Riittämätön reiluuden kokemus on sekin haaste vaadittavan mittakaavan ilmasto- ja luontotoimille. Vaikeimpia kysymyksiä ovat olleet harvaan asuttujen alueiden liikenne, maatalous ja metsänomistajien asema. Oikeudenmukaiseksi koetun politiikan tekemistä helpottaa se, että win-win-ratkaisuja on olemassa: juuri maaseudulla edellytykset sähkö- ja kaasuautoiluun ovat erinomaiset, kestävämpi maatalouspolitiikka mahdollistaisi myös kannattavuuden parantamisen ja metsänomistajille voi maksaa korvausta hiilensidonnasta ja luonnon ennallistamisesta.

Kaiken järjen mukaan sen tutkijoiden ilmastosta ja luonnosta välittämän tilannekuvan pitäisi herättää tunne välttämättömyydestä.

Kaiken järjen mukaan sen tutkijoiden ilmastosta ja luonnosta välittämän tilannekuvan pitäisi herättää tunne välttämättömyydestä. Toimien oikeudenmukainen taakanjako ei ole aina helppoa, mutta ei se ole rakettitiedettäkään. Valitettavasti riittävän isoa ja jaettua tunnetta välttämättömyydestä tai reiluudesta ei vielä ole. Yksi syy ovat poliitikot.

Epäreiluuden kokemus on valitettavan käyttökelpoista politiikan polttoainetta, ja siksi sitä myös ruokitaan tarkoituksella. Välttämättömyyttä taas on houkuttelevaa vähätellä, sillä muutoksen ajaminen on poliitikoille lähes aina säilyttämistä vaikeampaa.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon edessä tarvitaankin poliittista johtajuutta ja rohkeutta. Siihen kykenevät muistetaan tuleváisuudessa hyvällä, jahkailijoita ja jumittajia ei. Ja kun saamme aikaiseksi ne muutokset, joita aika vaatii, ne tuntuvat pian ilmeisiltä ja itsestäänselviltä.