Vihreä johto menee isosti uusiksi – onneksi joka pestiin on tarjolla pätevää porukkaa

Puolue uusii kerralla puheenjohtajiston, puoluesihteerin ja päättävät puolue-elimet. Tehtäviin valittavien vastuulla on ohjata uudenlaiseen vastuuasemaan kasvaneen puolueen kehittämistä ja vaikutustyötä.

 

Vihreät kokoontuu puoluekokoukseen Poriin tänä viikonloppuna, ja listalla on melkoinen kattaus henkilövalintoja. Kokouksessa valitaan samalla kertaa uusi puheenjohtaja, puoluesihteeri, varapuheenjohtajat ja puoluehallitus sekä puoluevaltuuskunta puheenjohtajineen.

Käytännössä siis koko puolueen johto menee uusiksi kerralla, mutta avoimena, matalan hierarkian liikkeenä, jolla on selkeä suunta, tämä onnistunee vihreiltä sujuvasti.

Uudeksi puheenjohtajaksi valitaan sisäministeri Maria Ohisalo, ja se on mahtavaa.

Uudeksi puheenjohtajaksi valitaan sisäministeri Maria Ohisalo, ja se on mahtavaa. Äänestin Mariaa jo edellisessä jäsenäänestyksessä, ja olisi äänestänyt nytkin jos olisi ollut tarpeen, sillä on vaikea kuvitella parempaa hahmoa puolueen ruoriin. Marian tapa tehdä politiikkaa ja käydä keskustelua yhdistää ahkeruuden, rohkeuden ja perehtyneisyyden tavalla, josta jokainen päättäjä voisi ottaa mallia. Maria Ohisalo on juuri sellainen vastavoima populismille, joka nyt tarvitaan.

Toinen erittäin merkittävä päätös kokouksessa on uuden puoluesihteerin valinta. Tehtävään on viisi pätevää ehdokasta, joista oma valintani olisi Kirsi Syväri. Kirsi on junaillut vihreille vaalivoiton toisensa jälkeen vuodesta 2012 alkaen, ja Kirsillä onkin timanttinen strateginen pelisilmä. Puolue ei tietenkään ole olemassa vaalivoittoja, vaan maailman muuttamista varten. Tässäkin suhteessa luotan Kirsiin luotsaamassa vihreiden ohjelmatyötä ja kasvua suureksi puolueeksi kaikkialla Suomessa ja osana Eurooppaa. Kirsi on rohkea tekijä, jolla on kykyä ja näkemystä saada moniäänisen liikkeen into ja osaaminen täysillä käyttöön. Elena Gorschkow ja Veli Liikanen ovat toki aivan mahtavia ehdokkaita myös.

Puolue ei ole olemassa vaalivoittoja, vaan maailman muuttamista varten.

Puolueen varapuheenjohtajien rooli liikkeessä korostuu taas jatkossa, kun puheenjohtaja toimii ministerinä. Onneksi varapuhiksiksi on tarjolla kovia nimiä, joista valitettavasti vain kolmelle on tarjota paikka. Haluaisin itse nähdä puheenjohtajistossa ainakin Fatim Diarran ja Jaakko Mustakallion.

Fatua ehdin jo hehkuttaa eurovaalien alla. Fatun tuotemerkki on rohkea asenne ja konstailematon tyyli. Pelkällään nämä ominaisuudet eivät välttämättä vie pitkälle – tai ole edes hyväksi- , mutta Fatussa ne yhdistyvät erittäin skarppiin, analyyttiseen ajatteluun, humaaniin arvopohjaan ja ratkaisukeskeiseen maailmankuvaan. Fatusta vihreät saisi varapuheenjohtajan, jonka puolue voi heittää huoletta mihin tahansa kovaan paikkaan ja vetämään mitä tahansa porukkaa tai projektia.

Jaakko on kaupunginvaltuutettu ja nuori politiikan konkari Tampereelta, jonka olisi mieluusti nähnyt myös eduskunnassa. Jaakko kuuluu siihen jengiin poliitikkoja, jotka eivät vain puhu ilmastopolitiikasta, vaan ovat aidosti perehtyneet aiheeseen. Jaakko on muun muassa ollut vastuussa havainnollistavan ilmastovelkalaskurin rakentamisesta. Ja siis onhan Jaakko muutenkin valtavan terävä ja vakuuttava tyyppi – ja innokkaimpia ja energisimpiä maailmanparantajia joita tunnen.

Tämän kaksikon ohella varapuhikseksi on monta muutakin erittäin pätevää tarjokasta. Harkitsin tätä kisaa itsekin, mutta kandidaattilistaa katsoessa voin hyvillä mielin todeta että oli fiksu päätös skipata ja keskittyä ottamaan kansanedustajan homma haltuun. Tästä joukosta ei varsinaisesti puutu mitään.

Muihinkin täytettäviin pesteihin on ilahduttavasti erinomaisia tarjokkaita. Tultiin Porista kotiin minkä tahansa kokoonpanon kanssa, on vihreä puolue hyvissä käsissä.

 

ps. Tieteen ja teknologian vihreät toteutti puoluekokouspäätöksiä varten tsekkaamisen veroisen vaalikoneen, joka ei ainakaan päästänyt ehdokkaita helpolla.

 

vihreät
Puoluekokous pidetään Porissa 15.-16.6.

Vihreä kansanrintama käy työhön lupaavan hallitusohjelman pohjalta

Viisikkohallituksen ensimmäinen yhteinen ponnistus tuotti hallitusohjelman, jolla on selkeä suunta ja hyvä sanoma. Ilmaston ja luonnon osalta on tärkeää, että tiukat tavoitteet ohjaavat kaikkea toimintaa.

Uusi hallitus on nyt kasassa, ohjelma neuvoteltu ja ministerit nimitetty. Vihreä kansanrintama lähtee rakentamaan osallistavaa ja osaavaa Suomea ja sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Olin itse mukana neuvottelemassa Säätytalolla. Siellä syntynyt ohjelma on sen tuottaneen perusteellisen prosessin näköinen. Ohjelma on pitkä ja monin osin varsin yksityiskohtainen, mutta sanomaltaan ja suunnaltaan selkeä. Se antaa pohjaa tehdä duunia ympäristön, yhdenvertaisuuden, paremman arjen, turvallisuuden ja ylipäänsä tulevaisuuden puolesta.

Yksi parhaista asioista hallitusohjelmassa on sen henki.

Yksi parhaista asioista hallitusohjelmassa on nimenomaan sen henki. Ilmastonmuutoksen hillintä ei ole enää erilliskysymys, vaan koko ohjelman läpileikkaava teema. Ajatus tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen hyvinvointiyhteiskunnan vahvistamisesta huokuu sekin kirjauksista. Hallitusohjelman ihmiskuva on arvostava, ja talouspolitiikkaa käsitellään kuten pitääkin – työkaluna eikä päämääränä. Tutkitun tiedon, koulutuksen ja sivistyksen merkitys ja arvo on ohjelmassa noteraattu. (Siis kuinka mahtava on tämäkin lause: “Sivistys on tärkeimpiä arvojamme ja ihmisen vapauden tae.”)

Ei olekaan ihme, että hallitusohjelma on saanut kehuja muun muassa Sitran asiantuntijoilta, Amnestyltä, Suomen luonnonsuojeluliitolta ja tieteentekijöiltä.

Itsekin diggaan ohjelmasta ja olen tietysti sitä sitoutunut toteuttamaan. Olisi silti falskia väittää, että ohjelma olisi täydellinen ja hallituspohja harmoninen kuoro. Hallitusohjelmassa on soviteltu yhteen valtava määrä erilaisia tavoitteita, ja hallituspuolueiden välillä – ja sisälläkin – on paljon erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä.

Ilmaston ja luonnon näkökulmasta hallitusohjelma näyttää paremmalta kuin koskaan ennen.

Itselleni tärkein kysymys on tietysti se, miltä hallitusohjelma näyttää ilmastonmuutoksen hillinnän ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen näkökulmasta. Lyhyt vastaus on selvä: Paremmalta kuin koskaan ennen. Tavoitteena on tehdä Suomesta hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä, ja luonnonsuojeluun satsataan ennennäkemätön summa rahaa. Energiaverotusta uusitaan niin, että se ohjaa voimakkaammin pois päästöistä. Tuulivoiman edellytyksiä parannetaan, ydinvoimaloiden jatkoluville näytetään peukkua. Ilmastopaneelia vahvistetaan ja luontopaneelin toimintaedellytykset varmistetaan. Ja melkoisesti muuta – ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta ohjelma onkin kunnianhimossaan maailman kärkeä.

Ilmaston suhteen luvataan siis paljon, mutta riittäkö se? Aika näyttää. Seuraavan hallituskauden aikana kuva ilmaston ja biosfäärin tilanteesta tarkentuu entisestään ja IPCC:kin julkaisee kuudennen laajan arviointiraporttinsa vuosien 2021 ja 2022 aikana. Silti jo nyt tiedetään tarpeeksi. Ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle ja kuudennen sukupuuttoaallon pysäyttäminen vaativat nopeaa ja laajaa muutosta energian tuotannossa ja maankäytössä, ja muutoksen on oltava globaali. Tähän ei tämä hallitusohjelma tällaisenaan riitä millään, mutta ainakin siinä asetetut tavoitteet ja tutkittuun tietoon nojaavaa ilmastopolitiikkaa ja luonnonsuojelua tukevat rakenteet ohjaavat oikeaan suuntaan. Tutkijoiden, järjestöjen ja ilmastolakkolaisten ei pidä päästää meitä päättäjiä helpolla, vaan vaadittava että pidämme nämä kaikista tärkeimmät lupauksemme.

 

Ps. Kannattaa lukea Oras Tynkkysen erinomainen bloggaus, jossa hän avaa hallitusohjelmaa ilmaston näkökulmasta vielä tarkemmin.

Pps.Täytyy vielä erikseen mehustella, että vihreillä on aivan jäätävän kova ministeritrio.

 

Vihreä neuvotteluryhmä Säätytalolla. Tähän porukkaan oli kunnia kuulua.

Tätä isommissa vaaleissa et pääse äänestämään – oma valintani on numero 233

wing-sky-star-wind-country-airplane-818415-pxhere.com

Eurovaaleissa päätetään ilmastopolitiikasta, turvallisuudesta ja taloudesta valtavassa mittakaavassa. Oma ääni kannattaa ehdottomasti käyttää – tietysti tarkan pohdinnan perusteella.

 

Tällä viikolla käydään vaalit, joissa yli neljäsataa miljoonaa eurooppalaista valitsee 751 edustajaansa päättämään siitä, millaisia lakeja EU-maissa säädetään ja mihin EU:n varoja käytetään – ja millaista ilmastopolitiikkaa unioni tekaa. Kiihkeiden eduskuntavaalien jälkeen leppoisassa kevätauringossa pääsee helposti unohtumaan, että kyseessä on globaalissakin mittakaavassa erittäin merkittävä poliittinen tapahtuma, jossa on todellakin syytä äänestää. Suomesta meppejä valitaan kolmetoista.

Yli 400 miljoonaa eurooppalaista valitsee taas edustajansa päättämään Euroopan suunnasta.

Äänestää siis kannattaa, mutta ketä? Tätä funtsiessa on syytä punnita vaalitapaa, Euroopan parlamentin toimintatapoja ja poliittista tilannetta Euroopassa nyt. Periaatteessa suomalaisen ääni menee ensin listalle ja sitten ehdokkaalle, ja lisäksi vaikuttaa sitten EU:n laajuisten poliittisten koalitioiden voimasuhteisiin parlamentissa. Samalla on hyvä tiedostaa, että yksittäisten meppien vaikutusvallassa on valtavan paljon eroa sen mukaan, miten hyvin he osaavat verkostoitua, kerätä luottamusta ja perehtyä valitsemiinsa teemoihin. Meppipesti tarjoaa myös näkyvän paikan osallistua poliittiseen keskusteluun laajalti.

Eurooppalaisen kontekstin takia eurovaaleissa äänestäessä tulee kerros lisää funtsittavaa verrattuna eduskuntavaaleihin. Mitä vihreisiin tulee, niin Suomessa vihreät on linjoissaan ja toimissaan selkeästi edellä monia sisarpuolueitaan tiedepohjaisessa päätöksenteossa. Vastaavasti kaikki muutkin ryhmät ja koalitiot parlamentissa ovat varsin laveita ja meppien kannat ja toiminta niiden alla monenlaista. Jos nyt vaikkapa nimenomaisesti Euroopan vihreiden ydinvoimakanta hiertää, niin toki esimerkiksi kokoomuksen varsin vaikutusvaltaiseksi arvioitu, todennäköisesti duuniaan jatkava meppi Sirpa Pietikäinen vetää käsittääkseni tiukan ydinvoimavastaista linjaa. Keskusta taas tunnetusti kuuluu parlamentissa liberaaliin Aldeen, jota luotsaa innokas federalisti Guy Verhofstadt. Perussuomalaisten oma Venäjä-linja vaihtelee ehkä puhujan mukaan, mutta on ilmeistä, että puolue on osa liikehdintää, joka pyrkii tietoisesti heikentämään EU:n yhtenäisyyttä – ja se on Venäjän nykyhallinnon mieleen. Esimerkkejä riittää. Jos puolueista ja ehdokkaista on vaikea valita sitä juuri itselle täydellistä kansallisissa vaaleissa, niin euroryhmien kanssa se on joskus vielä vaikeampaa. Siitä huolimatta kannattaa tietysti äänestää. On vain syytä suhteuttaa päätöksensä siihen, mitä kaikkea omalla äänellään ajaa ja millaisessa poliittisessa ympäristössä vaalit käydään.

Ääni vihreille on näissäkin vaaleissa ääni liberaalille arvomaailmalle, ihmisoikeuksille, Eurooppalaiselle yhteistyölle, kansainväliselle oikeudenmukaisuudelle, fiksulle tietoyhteiskuntakehitykselle – ja sille, että ilmastonmuutos ja biodiversiteetti pysyvät päättäjien agendalla korkealla. Tätä kehitystä haastetaan nyt entistä enemmän, ja oikeistopopulistien nousu saa huomiota. Näissä vaaleissa onkin äärimmäisen tärkeää käyttää ääntä ja näyttää, ettei enemmistö äänestäjistä todellakaan kannata oikeistopopulistien EU:ta horjuttavaa, vihaiseen nationalismiin ja konservatiivisuuteen nojaavaa politiikkaa.

Oman ääneni sai Fatim Diarra.

Oman ääneni sai Fatim Diarra. Haluan Fatun europarlamenttiin, koska Fatulla on paitsi varsin hyvät ja perustellut mielipiteet, myös erinomainen ymmärrys siitä, miten EU:n päätöksenteko toimii ja miten siihen vaikutetaan. Tutustuin Fatuun kun nousimme yhtä aikaa kaupunginvaltuustoon, ja Fatu on vakuuttanut kerta toisensa jälkeen valtuutettuna ja ryhmämme varapuhiksena. Fatu on jäätävän skarppi, kuten Soininvaarakin totesi. Voisiko Fatu oikeasti mennä läpi? Ei se mahdotonta ole, ja ääni Fatulle on joka tapauksessa ääni fiksun linjan puolesta myös vihreiden sisällä.

Muitakin hyviä ehdokkaita on pitkä lista – sekä vihreissä että että muissa puolueissa. Omilta listoilta nostaisin esimerkiksi Olli-Poika Parviaisen ja Miikka Keräsen mainioina kandidaatteina. Tieteen ja teknologian vihreiden kaikki ehdokkaat kannattaa tietysti tsekata myös!

 

Voiko paljon lentänyt tehdä ilmastopolitiikkaa?

Nousin eduskuntaan kärkenäni kunnianhimoinen ilmastopolitiikka, mutta olen reissannut ympäri maailmaa. Voiko ainoastaan oman hiilijalanjälkensä minimoinut puhua ilmaston puolesta?

Viime viikolla sosiaaliseen mediaan pulpahti jonkun nikkaroima kuva, jossa oli napattu instagramista liuta ulkomaan reissujani viime vuosilta. Kuvien oli määrä osoittaa, että olen tekopyhä kaksinaismoralisti, kun puhun kunnianhimoisemman ilmastopolitiikan puolesta omista lennoistani huolimatta.

Tällainen meemipolitiikka ei varsinaisesti tähtää keskusteluun vaan lähinnä epäluottamuksen kylvämiseen yleisesti poliittista päätöksentekoa kohtaan. Koen kuitenkin, että tähän on ihan vastuullista vastata avoimesti ja perustellen.

Minusta on erittäin suotavaa ja paikallaan, että lentomatkustustani kritisoidaan. Olen lentänyt aikuisiälläni paljon – osin siksi, että työni osana kansainvälisiä tutkimusprojekteja on sisältänyt paljon reissaamista, osin siksi että olen matkustellut muutenkin suhteellisen paljon ulkomailla. Olen sittemmin vähentänyt lentämistä, ja kompensoinut aiheuttamiani päästöjä, mutta en voi kiistää etteikö lentomaileja olisi ajan mittaa kertynyt isoa määrää.

Tämän pohjalta levitetty meemikuva antaa ymmärtää, ettei tekemäni ilmastopolitiikka koskisi minua. Totta kai koskee. En vaadi keneltäkään mitään sellaista, mihin en olisi valmis itsekin.

En ylipäänsä usko ilmastopolitiikassa moralisointiin. Ei tavallisia ihmisiä pidä jakaa hyviin ja pahoihin, vaan luoda sellaista sääntelyä ja rakenteita, jotka ohjaavat päästöjen ja muiden ympäristöhaittojen vähentämiseen – nopeasti ja oikeudenmukaisesti. Lihan syöntiä, autoilua ja lentämistä pitää vähentää, mutta niitä ei ole syytä demonisoida vaan mahdollistaa sellainen hyvä elämä, joka on paljon nykyistä kestävämällä pohjalla. Avainasemassa on haittojen heijastuminen nykyistä paremmin hintoihin verotuksella ja tukia uudelleen suuntamalla. Samalla on huolehdittava siitä, että verotuksen progressio säilyy, eikä pienituloisten taakka käy kohtuuttomaksi suhteessa muihin.

En usko, että kukaan äänesti minua eduskuntaan siksi, että olisin ollut erityisen esimerkillinen ilmastokansalainen. En ole. Asun pienessä kämpässä, syön lihaa varsin vähän ja hybridiautoni kulkee jäte-etanolilla ja on jaossa autonjakopalvelussa. Toisaalta juon maitoa, omistan auton ja matkustelen yhä pidemmin noin kerran vuodessa. En ole myöskään missään vaiheessa väittänyt muuta – siellä ne kuvat ovat olleet ihan kaikkien selattavissa.

Valistuneet kuluttajat ja aktivistit ovat tärkeässä osassa näyttämään esimerkkiä ja vaatimaan muutosta, ja arvostan heitä äärettömän paljon siitä hyvästä. Vaadittua muutosta ei kuitenkaan koskaan tule, jos luotamme siihen että ilmastonmuutoksen kaltainen kompleksi ongelma ratkaistaisiin valistuneiden yksilöiden omilla kulutusvalinnoilla.

Yhä useampi ymmärtää tämän. Minua ei äänestetty jeesustelemaan vaan tekemään asiantuntevia päätöksiä, joilla koko yhteiskuntaa ohjataan päästöttömään suuntaan parhaan tutkitun tiedon pohjalta. Sitä savottaa riittää seuraavat neljä vuotta, ja sitä aion tinkimättömästi puurtaa.

Minun puolestani voidaan vaikka jokaisen kansanedustajan hiilijalanjälki tähän asti ja jatkossa laskea läpi ja arvioida. Se voisi olla ihan opettava harjoitus. Paljon tärkeämpää ja hedelmällisempää on silti puhua politiikan sisällöistä. Meillä on edessämme valtava, maailmanlaajuinen haaste, joka pitää ratkaista koko järjestelmän tasolla eikä kinata asioista yksi pala tai yksilö kerrallaan.

 

Kvartaalikatsaus valtuustotyöhön I/2019

Valtuustoduuni on jatkunut vaalien allakin. Oma rooli paikallispolitiikassa muuttuu kansanedustajapestin myötä.

Vuoden 2019 eka kvartaali päättyi jo aikaa sitten, mutta vaalikiireiden takia ehdin kirjoittamaan kuulumiset vasta nyt. Itse valtuustossa eduskuntavaalit näkyivät lopulta aika hillitysti, vaikka ehdokaslistat Helsingissä olivat pullollaan eri ryhmien valtuutettuja. Päätöksenteko on rullannut pääosin ilman ylimääräistä poliittista teatteria. Hyvä niin – tiivistä ja toimivaa kaupunkia tarvitaan edelleen kipeästi lisää.

Sain itse vaaleissa uuden duunin kansanedustajana. Kiitos luottamuksesta! Tämän myötä olen esittänyt eronpyynnöt HKL:n johtokunnasta ja HSY:n hallituksesta – nämä ovat tärkeitä paikkoja, joissa ohjataan todella merkittäviä kaupunkiympäristön investointeja, ja niissä vaikuttavilla pitää olla aikaa paneutua ja perehtyä noiden lafkojen toimintaan. Siksi jätän nämä pestit suosiolla muille, vaikka olen pitänyt niistä todella paljon. Molemmissa pumpuissa on muuten nyt todella skarpit kokoonpanot ja erinomaiset puheenjohtajat.

En ole erityisen iso valtuusto-eduskunta-tuplatuolin fani, mutta valtuustossa ajattelin ainakin toistaiseksi jatkaa. Mielestäni hommani on siellä edelleen kesken – erityisesti Helsingin ilmasto- ja energiapolitiikkaan on vielä paljon sanottavaa, ja sana painaa enemmän valtuutettuna.

Valtuusto

Omasta näkökulmasta alkuvuoden merkittävin asia valtuustossa oli luonnollisesti aloitteeni lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta kaupunkikonsernissa vuoteen 2025 mennessä. Aloite oli käsittelyssä helmikuussa, jolloin pohjaesityksenä oli kuitata aloite ilman sen kummempia toimenpiteitä. Tiukan äänestyksen jälkeen aloite kuitenkin palautettiin valmisteluun niin, että alkuperäisestä tavoitteesta pidetään kiinni. Käytännössä valtuusto siis äänesti puolittamisen puolesta, ja virkakoneisto valmistelee uutta vastausta nyt sen pohjalta.

Sain aloitteestani paljon kiitosta, mutta myös huolestunutta palautetta. Moni oli erityisesti huolissaan siitä, saavatko kaupungin julkisen ruokapalvelun varassa olevat vanhukset enää riittävän ravitsevaa ja hyvää ruokaa. Tämä aloite ei sitä uhkaa, eikä missään vaiheessa ole ollut tarkoitus karsia ruuan laadusta, terveellisyydestä tai kustannuksista. Toinen yleinen kommentti liittyy siihen, että tässä sysätään vastuuta ilmastosta ja luonnosta pienituloisten vastuulle, heillä kun on kehnommat mahdollisuudet täydentää kaupungin ruokatarjontaa omasta pussista. Ihan asiallinen huoli tämäkin, ja siksi koko ruokakulttuuria pitää ohjata kestävämmälle pohjalle verotuksen ja tukien fiksumman ohjauksen keinoin – tätä pääsen nyt kansanedustajana edistämään.

Muita merkittäviä asioita ovat vuoden ekalla neljännekselle olleet Kaisaniemen puiston ja Kansalaistorin yhdistävä, radan alittava pyörätunneli ja Raide-Jokerin kustannusten nousu. Fillaritunnelia vatvottiin pitkään, ja moni olisi nähnyt sen tilalla mieluummin sillan. Niin minäkin – harmi vaan ettei tuohon paikkaan mahdu mitään järkevää ja toimivaa siltaratkaisua, ja siksi tunneli oli käytännössä ainut vaihtoehto. Ja se tunneli on todellakin tarpeen. Jo nyt steissin edusta on melkoinen hässäkkä. Ihmisten ja pyöräilijöiden määrän kasvaessa ja Kruunusiltojen sporien päättärin ilmestyessä samoille tonteille solmu olisi muuttunut jo sietämättömäksi. Tämä tunneli ei palvele vain pyöräilijöitä, se parantaa koko keskusta-alueen liikennejärjestelyitä.

Raide-Jokerin kustannusten nousu on sitten kurjempi uutinen, jota olen tietysti HKL:n johtokunnan jäsenenä seurannut tiiviisti. Päätöksentekojärjestelmämme ohjaa helposti siihen, että hankkeille arvioidaan etukäteen liian alhaisia hintoja. Kyse on myös siitä, että tällaisen, olemassa olevaan kaupunkiin rakennettavan ison infrahankkeen kustannuksia on oikeasti vaikea arvioida tarkkaan ennen kuin suunnitelmat tehdään yksityiskohtaisemmin. Hinnan noususta huolimatta Raide-Jokeri on tärkeä ja erittäin kannatettava hanke, joka kyllä maksaa itsensä takaisin jo maan arvon nousun myötä.

HKL

Kaupungin liikenneliikelaitoksen agendalla on alkuvuodesta ollut taas paljon eri kokoisia hankintoja, minkä lisäksi johtokuntaa on puhututtanut työhyvinvoinnin parantaminen ja HKL:n tulevaisuus.

Hankintoja on tehty vartioinnista IT-järjestelmiin. Yhtenä kiinnostavana hankkeena voisi nostaa koulutussimulaattorin, joka tehostaa kuljettajakoulutusta ja kaluston käyttöä jatkossa. Myös monenlaista tuki-infraa tarvitaan lisää, kun kasvavaan kaupunkiin rakennetaan lisää raiteita. Roihupeltoon nousee uusi bussivarikko, jossa on toivottavasti jatkossa entistä enemmän sähköbusseja, ja Laajasaloon nousee uusi pikaratikoiden varikko, jonka päällä voi myös asua. Laajasalon varikkoon herättänyt paljon keskustelua, mutta mielestäni suunnittelun lopputulos sovittaa eri tarpeet hienosti yhteen.

HSY

Myös ympäristöpalveluissa iso osa päätöksistä on erilaisia hankintoja ja investointeja. Massiivisin hanke juuri nyt on Espooseen louhittava Blominmäen jätevedenpuhdistamo, jonka työmaata kävimme hallituksen kanssa ihmettelemässä myös paikan päällä. Luola on kyllä vaikuttavan kokoinen, ja valmistuessaan täynnä täynnä vettä putsaavaa ja sen lämmön ja ravinteet keräävää huipputekniikkaa.

Luolaan upotettua vedenpuhdistamoa enemmän arjessa näkyvä asia ovat uudet jätehuoltomääräykset, jotka mahdollistavat jätteen keräämisen keskustassa vähemmän ruuhkaiseen aamuaikaan ja velvoittavat entistä tarkempaan jätteiden lajitteluun vuodesta 2021 alkaen. Omassa kotitalossani noiden määräysten mukainen lajittelu on arkea jo nyt, ja käytännössä ne tekevät kodin jätehuollosta lähinnä mukavampaa. Jätteiden nykyistä parempi hyödyntäminen on kiertotalouden avainjuttuja, ja kotitalouksilla on merkittävä rooli sen onnistumisessa.

Muuta

Kansanedustajahomman myötä oma rooli paikallispolitiikassa tosiaan muuttuu, ja kokoan jatkossa näihin katsauksiin kuulumiset myös eduskunnasta. Siltä osin kevät onkin erittäin kiireistä aikaa, kun neuvotellaan hallituspohjasta ja hallitusohjelmasta. Omat valiokuntapestit ja muut vastuut riippuvat luonnollisesti siitäkin, millaisiin tuloksiin noissa päädytään, mutta tarkoitus on tehdä töitä niiden asioiden parissa, joista kampanjoidessa puhuin: Ilmasto- ja energiapolitiikkaa, tiedettä, taloutta ja turvallisuutta.

Valtuustossa tässä keväällä on edessä ainakin kauden puoliväliin liittyvä arviointi. Toukokuussa puhutaan taas Vanhankaupunginkosken padosta, kun sitä koskeva aloitteeni tulee valtuustoon.

 

atteportailla

Uudet duunit kutsuu, ja samalla luovun joistakin kunnallispolitiikan pesteistä.

Ehdokas haussa? Lue tästä kolme syytä äänestää minua

Vaaleissa on tarjolla valtava määrä hyviä ehdokkaita. Uskon silti olevani äänesi arvoinen.

Kirjoitin aiemmin siitä, miksi vihreitä kannattaa äänestää. Tärkeimmät teemani vaaleissa löydät täältä ja blogissani olen avannut näkökulmiani muun muassa ilmastopolitiikkaan, turvallisuuspolitiikkaan ja talouteen.

Näin ihan vaalien alla on silti vielä kerran hyvä perustella se, miksi kaikista mainioista ehdokkaista juuri minua kannattaa äänestää. Tässä siihen kolme hyvää syytä.

1. Nyt tarvitaan ilmasto-osaamista

Ilmastopolitiikka on nyt ja tulevaisuudessa politiikan kovaa ydintä.  Päästöjen vähentäminen yhdessä luonnon monimuotoisuuden turvaamisen kanssa muodostaa reunaehdot kaikelle päätöksenteolle.

Usein ilmastopolitiikan osalta toistellaan sitä, että tietoa ja keinot on jo, vain tahtoa puuttuu. Ilmastonmuutoksen hillintä on kuitenkin monimutkainen koko energiatalotta ja maankäyttöä koskettava haaste. Päätöksentekijöiden on aivan keskeistä ymmärtää ilmastohaasteen mittakaava ja luonne hyvin. Tahto ilman tätä ymmärrystä voi johtaa kehnoihin päätöksiin. Vaarana on, että keskitymme vääriin asioihin – vaikkapa jankkaamaan uusiutuvasta energiasta päästöjen sijaan.

Uskallan väittää, että olen tämän vaalipiirin pätevin ilmastopoliitikko.

Olen ammatiltani ilmastonmuutostutkija. Olen siis tutkinut ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia työkseni joka päivä jo kuuden vuoden ajan. Kaupunginvaltuutettuna olen ollut kääntämässä kaupungin ilmasto- ja energiapolitiikkaa parempaan suuntaan.

Uskallan väittää, että olen tämän vaalipiirin pätevin ilmastopoliitikko.

2. Nyt tarvitaan tietoa luulon tilalle

Politiikassa on kyse arvoista. Hyvät arvot eivät kuitenkaan riitä, jos päätökset eivät perustu tutkittuun tietoon. Monimutkaisessa, nopeasti muuttuvassa maailmassa on houkuttelevaa tarttua yksinkertaisiin vastauksiin ja helppoihin lupauksiin. Se on virhe.

Tarvitaan rohkeutta haastaa vallitsevaa ajattelua, jos tutkittu tieto ei sitä tue.

Oli kyse sitten taloudesta, turvallisuudesta tai ympäristöstä, tarvitaan kompleksisessa maailmassa analyyttistä, monitieteistä otetta ja selkärankaa muuttaa mieltään parhaan tiedon valossa.Tarvitaan rohkeutta haastaa vallitsevaa ajattelua, jos tutkittu tieto ei sitä tue, uskallusta myöntää, että asiat ovat usein monimutkaisia ja vaikeita, ja tarmoa vääntää huuhaata, harhaluuloja ja vääriä käsityksiä vastaan.

Puhuttiin sitten vaikkapa ydinvoiman puolustamisesta tai lihan kulutuksen vähentämisestä, tämä on se linja jota olen vetänyt, ja jonka pidän vastedeskin.

3. Nyt voit antaa selkeän viestin

Jokainen ääni on mahdollisuus antaa viesti. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä äänestäjällä on paljon valtaa. Puolueen valinta on mahdollisuus antaa viesti siitä, mitä politiikalta toivoo, ehdokkaan valinta siitä, mitä puolueelta toivoo.

Suomalaisessa vaalijärjestelmässä äänestäjällä on paljon valtaa.

Ääni vihreille on ääni ilmaston, vapauden ja uudistavan politiikan puolesta.

Ääni minulle on selkeä viesti: Ilmastonmuutos pitää ottaa tosissaan ja torjua tieteeseen nojaten. Tiede ja sivistys ansaitsevat kunnianpalautuksen. Nyt tarvitaan fiksua liberaalia politiikkaa.

Kaiken tämän itsensä korostamisen jälkeen on tärkeä muistaa, että politiikka on yhdessä tekemistä, jossa voi onnistua vain rakentamalla luottamusta ja yhteistä ymmärrystä. Ja niitä ihan mahtavia ehdokkaita on Helsingissä tosiaan tarjolla valtavasti.

Muista äänestää!

 

 

Miltä näyttää Suomen veropohja 2030? En tiedä, mutta vaihtoehtoja pitää funtsia ajoissa ja tosissaan

massit

Suomen julkisiin menoihin liittyy kasvupaineita, joiden kehitystä voi hillitä vain rajallisesti. Samaan aikaan tulopuolen tulevaisuuteen liittyy paljon kysymyksiä, joihin on löydettävä ratkaisuja, jotta hyvinvointivaltio voidaan pitää kasassa ja kuosissa.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta mahtava asia. Sen pohjalla on ajatus siitä, että julkinen valta takaa edellytykset hyvään elämään ja tasaa rakenteista ja tuurista  johtuvia tuloeroja sopivassa suhteessa niin, että yhteiskunta koetaan yhteiseksi ja yrittäminen ja muu luova toiminta kannustavaksi.

Valtio ei ole firma tai kotitalous. Silti tulojen ja menojen pitää pidemmän päälle olla jotakuinkin tasapainossa.

Tämän hienon systeemin pitää olla ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävällä pohjalla. Mitä talouden kestävyyteen tulee, on syytä muistaa, ettei valtio ole firma tai kotitalous. Silti tulojen ja menojen pitää pidemmän päälle olla jotakuinkin tasapainossa.

Tästä tasapainosta on hyviä syitä olla huolissaan. Pelkkä valtion budjetin tarkastelu ei avaa ihan koko kuvaa, käytännössä kannattaa tarkastella valtiota, kuntia ja eläkejärjestelmää kokonaisuutena, joka muodostaa hyvinvointiyhteiskunnan institutionaalisen pohjan .

Tässä systeemissä suurimmat menoerät ovat eläkkeet (n. 31 mrd), muu sosiaaliturva (n. 38 mrd) ja terveydenhuolto (n. 15 mrd).  Isot tulovirrat kertyvät vastaavasti tuloveroista (n. 34 mrd), työeläkemaksuista (n. 22 mrd) ja kulutusveroista (n. 33 mrd).

Yllä olevat luvut ovat viitteellisiä ja summat voi määritellä toisinkin. Olennaista on mittakaava, suunta ja menojen luonne. Väestö ikääntyy, joten eläkkeisiin ja terveydenhuoltoon pitää varata enemmän fyrkkaa. Menoja tarkastellessa on tärkeää erottaa toisistaan investoinnit ja varsinaiset kustannukset. Toisin kuin esimerkiksi koulutus, tutkimus tai julkiset infrainvestoinnit, eläkkeet ja terveydenhuolto ovat budjetin näkökulmasta suurelta osin kuluja, jotka eivät maksa itseään takaisin. (Toki fiksulla sote-politiikalla voidaan kustantaa suhteessa enemmän ennaltaehkäisyä ja työkyvyn ylläpitoa ongelmien hoidon sijaan). Nykyisessä mallissa sote-kustannukset kasautuvat isoilta osin kuntien vastuulle ja katetaan kunnallisverosta, joka on vain osittain progressiivinen vero.

Yrittämistä ja työn tekemistä ei voi verottaa loputtoman paljon.

Tulopuolella luotetaan nyt työllisyysasteen nousuun ja suotuisaan talouskehitykseen. Eläkemaksuja lienee välttämätöntä nostaa joka tapauksessa. Samalla ainain tekoäly, robotisaatio ja jakamistalous muokkaavat työelämää aika tavalla ja voivat syventää työvoiman kohtaanto-ongelmia, ja kansainvälisillä markkinoilla pääoma väistää veroja vikkelästi. Työhön liittyvien tuloverojen kerääminen on tässä valossa ylipäänsä entistä hankalampaa eikä laajaa intoa niiden merkittävään nostoon ole – varsinkaan kun kasvavat eläkemaksut kasvattavat verokiilaa joka tapauksessa. Yrittämistä ja työn tekemistä ei kuitenkaan voi verottaa loputtoman paljon – ennen pitkää nousevat verot alkavat syömään reippaasti verokertymää, kun verotettavaa toimintaa karsiutuu pois kannattamattomana.

Yleinen näkemys onkin, että työn verotusta halutaan keventää ja haittaveroja vastaavasti nostaa. Haittaverojen nostoon liittyy kuitenkin se ongelma, että niitä tarvitaan nyt ohjaamaan kulutusta kestävälle tasolle, jolloin ne eivät ole erityisen hyviä fiskaalisia tulonlähteitä. Esimerkiksi lihan kulutusta on välttämätöntä vähentää merkittävästi ja fossiilisten polttoaineiden käyttö käytännössä lopettaa. Niistä ei siis saada pysyviä, vakaita tulovirtoja valtion kassaan, ja sama ongelma vaivaa monia muitakin kaavailtuja haittaveroja.

Kaikki yllä listattu tarkoittaa sitä, että meillä on syytä olla huolissaan verotulojen kertymästä ja progressiosta. Hyvinvointiyhteiskunnan pyörittämisen kannalta molemmat ovat nähdäkseni välttämättömiä. Kattavien peruspalvelujen ja sosiaaliturvan rahoittamiseen tarvitaan riittävästi fyrkkaa, ja jonkinlainen progressio on tarpeen tuloerojen tasaamiseksi ja sosiaalisen koheesion ylläpitämiseksi. Samalla koko hässäkän pitäisi ehdottomasti ohjata meitä nopeasti vähäpäästöiselle ja ekologisesti kestävälle uralle.

Tämä iso yhtälö jää talouspoliittisessa keskustelussa liikaa taustalle. Vappusataset tai veroprosenttien muutamien prosenttien säädöt ovat isoja summia, mutta eivät ison mittakaavan rakenteellisia muutoksia.

Pelkkä nykyjärjestelmän nappuloiden säätö ei riitä, vaan isompiakin reformeja tarvitaan.

Tähän tuskin on olemassa valmista, yksinkertaista vastausta. Pelkkä nykyjärjestelmän nappuloiden säätö ei riitä, vaan isompiakin reformeja tarvitaan. Eläkejärjestelmään on vaikeuksista huolimatta syytä kajota, kulutusveroihin on ehkä jollain tavalla leivottava progressiota tai tulonsiirtoja sisään ja perustulopohjaista sosiaaliturvaa pohdittava työkaluna henkisten resurssien vapauttamiseen.

Sen sijaan että väittäisin keksineeni varman ja yksinkertaisen ratkaisun, haluaisin laittaa valtionvarainministeriön virkamiehet ja parhaat ekonomistit laskemaan vaihtoehtoisia skenaarioita siitä, millainen voisi olla Suomen kestävä veropohja vuonna 2030. Veropohja, joka huomioisi kestävän kehityksen reunaehdot, erilaiset epävarmuudet sekä laadulliset käyttäytymisen ja työmarkkinoiden muutokset. Tältä pohjalta voitaisiin päättää suunta ja maali, jota kohti edettäisiin isoihin muutoksiin liittyvän kitkan huomioivalla aikataululla.

(ps. Odottelen innolla Sitran esitystä kestävän kehityksen verouudistukseksi.)

Ilmastonmuutos tietää kiireistä urakkaa, joka jatkuu ainakin vuosisadan ajan

tiimalasi

Ilmastopolitiikassa tarvitaan sekä niitä toimia, joilla päästöt saadaan heti laskuun, että niitä, joilla rakennetaan kokonaan päästötön yhteiskunta. Poliitikkojen pitää nyt ymmärtää kumpikin aikajänne.

 

Ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa on kiire. Globaalit kasvihuonekaasupäästöt pitää saada nopeasti lasku-uralle, jos tavoite lämpenemisen jarruttamisesta puoleentoista asteeseen halutaan pitää edes teoriassa mahdollisena. Päästövähennysten kanssa on vitkuteltu meillä ja maailmalla liian pitkään, ja haaste käy siksi vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Asiaa voi hahmottaa hiilibudjetin kautta. Tässä ajattelussa meillä on tietty kokonaismäärä päästöjä, jotka voimme ilmakehään päästää ennen kuin 1,5 astetta ylittyy. Budjetin tarkka arviointi on vaikeaa, mutta olemme käyttäneet siitä jo suuren osan ja karkeasti voisi arvioida että budjetti on nykypäästöillä kulunut ehkä reilussa vuosikymmenessä.

Jokainen vuosi himmailua syö hiilibudjettia pois.

Juuri tästä syntyy se kiire. Jokainen vuosi himmailua syö budjettia pois, ja erityisen huono homma on tuhlata budjettia asioihin, jotka eivät edistä siirtymää vähähiiliseen yhteiskuntaan. Päästökäyrät pitää siksi saada kääntymään vikkelästi alaspäin. Emme voi odottaa jotain tulevia teknologisia murroksia, meidän pitää hyödyntää tarmokkaasti ja heti niitä, mitä meillä on jo käytössä.

Samalla pitää ymmärtää, ettei homma ole suinkaan ohi tämän kriittisen vaiheen jälkeen, jona päästöt käännetään lasku-uralle. Tätä savottaa jatkuu nimittäin vuosisadan loppupuolelle asti, eikä homma välttämättä käy matkan varrella helpommaksi.

Katsotaanpa, miltä globaalien päästöjen pitäisi näyttää 1,5 asteen tavoitteen valossa. Alla oleva kuva kertoo, päästöt pitää ensin kääntää laskuun, jyrkän laskun pitää jatkua vielä vuosikymmeniä ja vuosisadan loppupuolella meidän tulee sitoa ilmakehästä valtavasti enemmän hiiltä kuin päästämme sinne. Samaan aikaan globaali väestö kasvaa vielä ainakin jonkin aikaa, ja miljardi ihmistä pitäisi nostaa köyhyydestä ja luonnon monimuotoisuuden romahtaminen pysäyttää.


ilmastokuvaaja3

Havainnollistava 1,5 asteen päästövähennyspolku. Kuva on yhdistelmä IPCC:n 1,5 asteen raportissa käytettyä skenaariodataa*. Päästöt on keskiarvoistettu 10 vuoden välityksellä, ja siksi sen mukaan päästöt näyttäisivät olevan jo loivassa, mutta selkeässä laskussa. Todellisuudessa näin ei ole – vuonna 2018 päästöt kasvoivat.

 

Haaste on siis hurja, ja osin ratkaisut ovat vasta paperilla. Ilmastopolitiikkaa pitääkin tehdä tämä käyrän kuvio mielessä: tarvitaan heti nopeita, vaikuttavia toimia JA tarvitaan polku jonka päässä on niin sanottu “syvä dekarbonisaatio” eli yhteiskunta, joka pyörii ilman nettopäästöjä – ja on silti vauras ja hyvinvoiva.

 Tarvitaan sekä heti nopeita, vaikuttavia toimia että kestävä polku nollapäästöiseen yhteiskuntaan.

Pohditaanpa vaikkapa energian säästämistä ja uutta ydinvoimaa. Energiatehokkuudella voidaan saada tehokkaasti ja usein jopa rahaa säästämällä päästöjä alas nopeasti (kunhan huolehditaan, ettei jäädä ns. Jevonsin paradoksin vangiksi). On kuitenkin selvä, ettei tästä haasteesta selvitä vain energian käyttöä tehostamalla, jos valtaosa energiastamme on edelleen fossiilista alkuperää. Sama pätee päästöjen kompensointiin – se on parhaimmillaan erittäin toimiva keino ostaa lisäaikaa, mutta se ei ole kattava ratkaisu.

Uutta ydinvoimaa ja  teknisesti lupaavia pienreaktoreita vastustetaan puolestaan sillä perusteella, että ne ovat liian hidas keino torjua päästöjä. Voi hyvin olla, että sarjatuotettu pienydinvoima on isosti markkinoilla vasta pitkällä 2030-luvulla, eli sitä ei kannata jäädä varsinaisesti odottelemaan. Ilmastosavottamme on kuitenkin tuolloin vielä edelleen kesken, ja kaikki uusi päästötön energia tulee kipeästi tarpeeseen. Siksi uutta teknologiaa pitää kehittää ja kaupallistaa nyt ripeästi ja julkisella tuella, jotta se saadaan mahdollisimman nopeasti käyttöön.

Mutta hetkinen, eikö Suomen pitänyt olla meidän vihreiden mukaan hiilineutraali jo vuonna 2030? Kyllä, ja se on oikein kelpo tavoite. Tämä hiilineutraalisuus kuitenkin nojaa luonnollisiin hiilinieluihin eikä se tarkoita sitä, että yhteiskunnan nettopäästöt olisivat vielä nollissa. Pidemmän päälle meidän onkin nollattava kaikki merkittävät päästölähteemme. Esimerkiksi teollisuuden korkeita lämpötiloja vaativat prosessit ovat haaste, jonka kanssa ollaan vasta piirrustuspöydällä. Se on muuten yksi niistä jutuista, joihin ydinvoima sopisi teknisesti oikein hyvin.

Tarvitaan siis kaikenlaisia niitä keinoja, jotka rakentavat selkeää polkua kohti nollapäästöistä yhteiskuntaa. Lisäksi maa-alaa ja/tai energiaa pitää vuosisadan loppupuolella jäädä käyttöön vielä valtavaa hiilensidontaurakkaa varten.

Jos keskitymme vain heti käsillä oleviin toimiin, ja unohdamme pidemmän tähtäimen, emme välttämättä pääse perille.

Nyt poliittisessa keskustelussa asetetaan usein nämä eri aikajänteiden toimet vastakkain: Joitakin keinoja kritisoidaan siitä, että niillä ei päästä maaliin asti, toisia siitä, että ne ovat liian hitaita. Jos keskitymme vain heti käsillä oleviin toimiin, ja unohdamme pidemmän tähtäimen, on riskinä ettemme pääse perille. Tämä vertautuu siihen, että rakentaisimme lentokoneen kuumatkaa varten. Saamme sen varmasti rakettia nopeammin ilmaan, mutta on varmaa ettei sillä päästä koskaan perille.

Jos taas skippaamme helpot ja nopeat keinot nyt parempia odotellessa, teemme koko haasteen itsellemme paljon vaikeammaksi ja kenties kokonaan mahdottomaksi. Samalla etenevä ilmastonmuutos aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Tätä voi verrata siihen, että kaverin saadessa sydänkohtauksen soitamme ehkä ambulanssin, mutta elvytyksen sijaan juomme kahvit odotellessa.

Ilmastonmuutos kaipaa nyt poliitikkoja, jotka ymmärtävät haasteen luonteen ja mittakaavan. Ilmastopolitiikkaa pitää tehdä viivyttelemättä ja niin, että se kantaa loppuun asti.

(Väitän olevani yksi tällainen poliitikko, ja olen ehdolla Helsingissä numerolla 28.)

 

 * Kuvan datan lähteenä  IIASA IAMC 1.5°C Scenario Explorer ja IIASA RCP Database v. 2.0.5. Kuvaan on yhdistetty historiallista ja valikoitujen skenaarioajojen dataa, ja sen on tarkoitus havainnollistaa lähinnä päästökehityksen yleistä muotoa, ei yksityiskohtia.

Suomi ei puolusta vain Suomea – ja vaikka puolustaisikin, onnistuu se paremmin osana porukkaa

Suomen puolustuksesta vastaa ennen kaikkea Suomi itse, mutta liikaa omaa napaan tuijottava turvallisuuspolitiikka voi lopulta heikentää turvallisuuttamme.

Eduskunta päättää Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjoista, eikä maailma tällä hetkellä tarjoa meille rauhaa ja harmoniaa vaan monta syytä olla huolissaan kasvavasta epävakaudesta. Silti nämä teemat ovat vaaleissa jääneet taustalle. Tätä ovat harmitelleet huolestuneena niin toimittajat kuin tasavallan presidenttikin. Tässäpä siis blogikirjoituksen verran paikkausta tähän vajaukseen turvallisuuspolitiikan osalta.

Politiikkaan 2000-luvulla lähteneelle nuorehkolle päättäjälle tämän maan turvallisuuspoliittinen keskustelu näyttäytyy kummallisen impivaaralaisena. Avoin, kansainvälinen ja globaalin vastuunsa kantava Suomi onkin sisäänpäinkääntynyt ja sitoutumiskammoinen. Välillä vanhemman polven päättäjiä kuunnellessa tuntuu, että on se ja sama mihin suuntaan maailma menee, kunhan omat jalat pysyvät kuivina. Totta kai Suomen turvallisuuspolitiikka tähtää ennen kaikkea Suomen turvallisuuteen. Liian likinäköinen politiikka voi kuitenkin lopulta heikentää turvallisuuttamme.

Seuraava looginen, turvallisuutta parantava askel olisi liittyä Natoon – mieluiten käsi kädessä Ruotsin kanssa.

Puolustusyhteistyö valikoituneitten kumppanien kanssa on viime vuosina tiivistynyt. Se on hyvä asia. Seuraava looginen, turvallisuutta parantava askel olisi liittyä Natoon – mieluiten käsi kädessä Ruotsin kanssa.

Puolustusyhteistyöstä ja Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa nousee usein esiin huoli siitä, että Suomi tulisi vedetyksi mukaan johonkin konfliktiin. Millainen olisi konflikti Suomen lähialueilla, joka koskettaisi EU- tai Nato-maata, josta voisimme jotenkin jättäytyä kokonaan pois? Ajatellaanpa, että Venäjä hyökkäisi jotakin Baltian maata vastaan. EU:n Lissabonin sopimus velvoittaa meitä auttamaan jollain tapaa, ja olemme eittämättä heti konfliktin jonkinlainen osapuoli. Ja siis – haluaisimmeko oikeasti vain katsoa sivusta, jos demokraattista yhteisöämme vastaan hyökättäisiin?

Kaikkein tärkeintä on tietysti toimia niin, ettei tällaista hyökkäystä koskaan tapahdu. Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyys mahdollistaisi Itämeren alueen puolustuksen suunnittelemisen, vastuunjaon ja harjoittelun kokonaisuutena yhdessä. Se mahdollistaisi resurssitehokkaammat puolustusjärjestelyt ja nostaisi huomattavasti kynnystä koetella minkään maan puolustusta. Se voisi käytännössä tarkoittaa myös sitä, että Suomi olisi osaltaan vastuussa Viron puolustamisesta yhdessä virolaisten ja muiden liittolaisten kanssa.

Tällainen yhteisvastuu on poliittisessa keskustelussamme lähestulkoon tabu. Se on kummallista. Miten voisimme missään tilanteessa itse toivoa apua yhtään keneltäkään, jos halua sen antamiseen ei vastaavasti ole? Ja jos olemme periaatteessa valmiita antamaan apua – kansainvälisen avun antaminen on nykyään osa puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä – miksi emme tekisi sitä mieluummin ennalta ehkäisevästi kuin vasta hädän hetkellä? Minun puolestani Virossa tai Gotlannissa voisi olla vaikka suomalainen joukko-osasto pysyvästi, jos se selkeästi parantaisi koko alueen yhteistä puolustusta. Vastaavasti toivotan ihan tervetulleeksi läntisiä joukkoja Suomeen yksittäisiä harjoituksia pidemmäksikin aikaa.

Entä sitten se riski, että Suomi joutuu vasten tahtoaan osaksi konfliktia jossain kaukana täältä? Tämä on periaatteessa ihan perusteltu huoli. Irakin, Georgian ja Ukrainan esimerkit kuitenkin opettavat, että Nato osaa halutessaan pitää kädet puhtaina konflikteista jäsenmaidensa ulkopuolella. Euroopan Nato-maista taasen vain Albania, Montenegro, Islanti, Norja ja Turkki ovat EU:n ulkopuolella, mikä rajaa mahdollisia skenaarioita. Muualle suuntautuviin hyökkäyssotiin Nato-jäsenyys ei velvoita osallistumaan.

Nato-keskustelu kaipaa analyyttisempää ja kansainvälisempää perspektiiviä.

Saatan tässä vaiheessa kuulostaa varauksettoman innokkaalta Nato-fanilta. En ole sitä, vaikka jäsenyyttä kannatankin. Kaipaisin ylipäänsä Nato-keskusteluun analyyttisempää ja kansainvälisempää perspektiiviä.

Näen Nato-skeptisyyteen kolme hyvää syytä: Trump, Turkki ja todellinen yhteinen puolustustahto. Trumpin sekoilu ravistelee transatlanttisen yhteistyön perustuksia, ja pahimmassa skenaariossa meidän ikioma Nato-optiomme vanhenee kun toimivaa liittoumaa ei enää ole. Turkki taasen on vaarallisella, autoritäärisellä polulla ja havittelee suurempaa valta-asemaa. Tällainen jäsen voi sekoittaa liittouman pakkaa aika vakavasti esimerkiksi vaatimalla Nato-liittolaisia isommin apuun kurdien kurittamisessa. Hyvä kysymys on sekin, mikä on länsi- ja eteläeurooppalaisten todellinen halu liittouman puolustamiseen. Vuonna 2015 toteutettu kansainvälinen kysely kertoi karuja lukuja – esimerkiksi saksalaisista, ranskalaisista ja italialaisista alle puolet oli valmiita sotilaalliseen apuun, jos Venäjä hyökkäisi itäisiä jäsenmaita vastaan. Populististen, Venäjää myötäilevien liikkeiden suosion kasvu sittemmin tuskin on ainakaan parantanut tilannetta.

Voi siis olla, että Nato rampautuu tai kaatuu jo ennen kuin ehdimme siihen liittyä tai sitten kun olemme jäseniä. Puolustustamme ei pidäkään rakentaa yksin Naton tai Yhdysvaltojen avun varaan, mutta nimenomaan Nato tarjoaa parhaat puitteet rakentaa ja harjoitella oman ja lähialueiden yhteistä puolustusta kumppaniemme kanssa. Kaikkien Pohjoismaiden Nato-jäsenyys myös selkiyttäisi turvallisuuspoliittisia asetelmia, mikä osaltaan parantaa vakautta ja tuottaa turvallisuutta. Ja jos Nato lakkaa olemasta, sen työ jatkuu sen raunioiden pohjalta – ei sen ulkopuolelta.

Olen reserviläisenä harjoitellut yhdessä muun muassa virolaisten, liettualaisten, latvialaisten, hollantilaisten ja saksalaisten kanssa. Se on ollut varsin luontevaa, eikä kukaan näissä treeneissä ole koskaan kyseenalaistanut tiivistä yhteistyötä. Fiilis on se, että tässä ollaan samaa porukkaa yhteistä turvallisuutta rakentamassa ja vapaata, demokraattista maailmaa suojaamassa. Kuitenkaan me Suomessa emme ole halunneet sitoutua tähän toimintana loppuun asti.

Liityimme sitten Natoon tai emme, on turvallisuuspoliittisen keskustelun pinttyneitä asenteita syytä tuulettaa.

Leveilemme täällä sotilaidemme ammattitaidolla ja suorituskykyisillä puolustusvoimillamme. Niistä onkin syytä olla ylpeitä. Samalla on syytä tiedostaa, että olemme läntisen maailman vapaamatkustajia: luotamme kollektiiviseen turvaan jota emme ole takaamassa. Omasta mielestäni tämän on korkea aika muuttua. Liityimme sitten Natoon tai emme, on turvallisuuspoliittisen keskustelun pinttyneitä asenteita syytä tuulettaa.

 

Nato-joukkoja Rovaniemellä vuoden 2018 Trident Juncture -harjoituksessa (kuva: U.S. Air Force, Senior Airman Luke Milano)

“Huippu tyyppi, väärä puolue” – Tässä kolme syytä, miksi olen juuri oikeassa puolueessa

Vihreät on tänä päivänä liberaali, pragmaattinen ja vastuunsa kantava yleispuolue, jota voi äänestää kuka tahansa. Ääni vihreille on ääni ilmaston, vapauden ja uudistavan politiikan puolesta.

Kaupunkia vaalihommissa kiertäessä saa kaikenlaista palautetta. Isoin osa siitä on erilaista tsemppiä ja rohkaisua, mikä on tietysti todella siistiä. Yksi aika tyypillinen empivämpi palaute liittyy puoluekantaani: Minua voisi kuulemma äänestää, mutta vihreät puolueena huolettaa.

Funtsin puoluettani aikanaan pitkään – olin opiskelujen alkupuolella jonkin aikaa itse asiassa kokoomuksen jäsen – ja mitä kauemmin olen vihreissä vaikuttanut, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että se on minulle juuri oikea porukka. Olen myös aika vakuuttunut, että vihreitä kannattaa ehdottomasti äänestää näissä vaaleissa. Siihen on kolme syytä: Vihreät on johtava ilmastopuolue, johtava liberaalipuolue ja puolue, jolla on parhaat edellytykset vauhdittaa välttämättömiä uudistuksia.

1. Vihreät on johtava ilmastopuolue – ja nyt käydään ilmastovaalit

Nyt käydään ilmastovaalit, halutaan tai ei. Jos tavoite lämpenemisen rajoittamisesta 1,5 asteeseen yritetään pitää hengissä, täytyy päästöt kääntää jyrkkään laskuun nopeasti. Jokainen vuosi nykyisellä polulla tekee haasteesta vaikeamman ja neljän vuoden päästä olemme jo myöhässä. Muutoksen täytyy tietysti olla globaali, mutta parhaiten Suomi edistää globaalia muutosta omalla esimerkillään.

Ilmastopolitiikka ei ole pitkään aikaan ollut vihreiden yksinoikeus, ja kaikki puolueet puhuvat nyt ilmastosta. Valitettavasti sanojen tueksi löytyy ohuelti halua isoihin tekoihin.

Kaikki puolueet puhuvat nyt ilmastosta. Valitettavasti sanojen tueksi löytyy ohuelti halua isoihin tekoihin.

Kokoomus ja SDP karttavat vielä johtajuutta asiassa äänestäjien reaktioiden pelossa, keskustalle taas maa- ja metsätalouden vanhojen rakenteiden säilyttäminen ajaa usein päästövähennysten edelle. Erilaisissa lehtien ja ympäristöjärjestöjen arvioissa vihreät ja vasemmisto ovat erottautuneet edukseen – se kertoo jotain, vaikkei kaikkia näiden arvioiden mittareista allekirjoittaisikaan. Näistä kahdesta nimenomaan vihreät on ajanut kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa jo pitkään ja määrätietoisesti.

Entäs sitten se ydinvoima? Voiko vihreitä ottaa vakavasti, kun merkittävän vähäpäästöisen energiamuodon kanssa edelleen kipuillaan? Voi. Tosiasiassa vihreiden linja on jo avartunut merkittävästi, eikä kaltaiseni näkyvä ydinvoiman puolesta liputtaja ole enää mikään kummajainen. Tässä voi muuten vihreitä äänestävä antaa puolueelle selkeän signaalin ehdokasvalinnallaan. Kaiken ilmastopolitiikan kilpistäminen ydinvoimaan on silti hassua, kuten kirjoitin aiemmin

2. Vihreät on johtava liberaalipuolue – ja vapaus tarvitsee nyt puolustajia

Liberaali arvomaailma on nyt uhattuna Suomessa ja maailmalla. Kun tukahduttava konservatiivisuus, protektionismi ja vihainen nationalismi nostavat päätään, täytyy vapauden puolustajien olla hereillä. Vihreiden äänestäminen on oiva signaali oikeaan suuntaan. Mennyt hallituskausi ei todellakaan ollut arvoliberaalin politiikan, sivistyksen tai tasa-arvon voittokulkua, ja petyin aidosti siihen, miten vaisusti kokoomus näiden puolustajana näkyi.

Kun tukahduttava konservatiivisuus, protektionismi ja vihainen nationalismi nostavat päätään, täytyy vapauden puolustajien olla hereillä.

Arvoliberaalille vihreät on siis selkeä valinta. Entäpä taloudellinen vapaus? Oli sitten kyse yritystuista, apteekeista, kaupunkien liikenteestä tai ruuan hintojen muodostumisesta, vihreät ovat olleet usein kärjessä vaatimassa selkeämpiä markkinamekanismeja ja markkinoita vääristävien tukien poistoa. Vihreissä on toki paljon vasemmalle kallellaan olevia poliitikkoja, ja itsekin korostan usein sitä, että vaikka markkinat ovat tehokas keino luoda vaurautta, ne tarvitsevat vaikuttavaa ja fiksua sääntelyä ja kattavan perusturvan kestävän yhteiskunnan pohjaksi.

Toimivien markkinoiden suurimmat uhat Suomessa eivät kuitenkaan aina tule vasemmalta, vaan keskeltä ja oikealta valikoitujen, usein johtavassa asemassa olevien yritysten etua ajavasta politiikasta. Tällainen pro business -politiikka on kaukana markkinamyönteisestä pro market -ajattelusta. Oikeistopuolueiden ajatus markkinoista on myös usein aika rajoittunut, kun ympäristöön ja terveyteen liittyville ulkoisvaikutuksille ei haluta asettaa niiden aitoa hintaa.

(Ja siis toki Suomessa on tätä nykyä ihan oikea Liberaalipuoluekin. Se vaan on vielä aika pieni, ja siksi uskallan väittää vihreitä johtavaksi liberaalipuolueeksi.)

3. Vihreät on uudistava voima – ja juuri sitä nyt tarvitaan

Sote-uudistus on vielä levällään, ja seuraavan eduskunnan pitäisi lähteä uudistamaan myös sotua eli sosiaaliturvaa. Näiden päälle pitäisi vielä rakentaa tiekartta siitä, miten verotus muokataan vähentämään vauhdilla päästöjä ja muita ympäristöhaittoja ilman että hyvinvointivaltion rahoituspohja katoaa. Päättäjiltä eivät siis työt lopu ja pöydällä on samaan aikaan monia erittäin isoja rakenteellisia uudistuksia.

Päättäjien pöydällä on samaan aikaan monia erittäin isoja rakenteellisia uudistuksia.

Tällaisia uudistuksia tehtäessä on äärimmäisen tärkeää katsoa eteenpäin. Sekä sosiaaliturvaa että veropohjaa uudistaessa on todennäköisesti pakko kajota monien eturyhmien saavutettuihin etuihin ja sosiaali- ja terveyspalveluissa puolestaan on käsillä vaikeita aluepoliittisia kysymyksiä. Samalla koko yhteiskunta pitäisi kuitenkin sitouttaa päätöksiin. Näihin rattaisiin vihreät tuovat rasvaa hiekan sijaa. Puolue ei ole erityisen sidoksissa työmarkkinajärjestöihin, elinkeinoelämään tai mihinkään toimialaan. Tiukkojen kynnyskysymysten sijaan voimme painottaa uudistusten tavoitteita ja reunaehtoja lopputuloksille.

Täydellistä puoluetta ei ole, ja hyviä ehdokkaita löytyy monesta – äänestäjä voi myös ohjata puolueita

Kirjoitin tästä samasta aiheesta viimeksi pari vuotta sitten kuntavaalien alla. Silloin listasin, että vihreät on johtava ympäristöpuolue, pro market -puolue ja isänmaallinen puolue. Olen noista silloin listaamistani pointeista edelleen samaa mieltä – lisäksi vihreitä voi ihan perustellusti sanoa johtavaksi tiedepuolueeksi, tärkeää sekin.

Ei vihreät silti täydellinen ole, ja muissakin puolueissa on iso liuta todella skarppeja ja hyviä tyyppejä. Ehdokkaiden välinen, puoluerajat ylittävä kollegiaalinen tunnelma onkin yksi erittäin hieno juttu vaalikentillä. Se ei ehkä twitterin väittelyistä välity, mutta tuolla kadulla tsemppaamme toisiamme reippaasti.

Kannattaa äänestää sellaista ehdokasta, joka rakentaa yhteistä pohjaa eikä kasvata suosiotaan jakolinjoja syventämällä.

Keskinäinen ymmärrys ja luottamus onkin todella merkittävä voimavara tälle maalle. Oli arvopohja mikä hyvänsä, kannattaa äänestää sellaista ehdokasta (tai puoluetta!), joka rakentaa yhteistä pohjaa eikä kasvata suosiotaan jakolinjoja syventämällä. Suomalaisessa vaalitavassa äänestäjä myös päättää, kuka puolueen listoilta menestyy ja voi siten vaikuttaa suoraan puolueiden äänenpainoihin.

Siispä tsemppiä ehdokkaan valintaan! Toivottavasti osuu Stadissa numeroon 28. Kannattaa joka tapauksessa muistaa, että liikkuva äänestäjä on demokratian kulmakivi.

 

bloginaama

Olen just oikeassa puolueessa, ja suosittelen lämpimästi vihreiden äänestämistä.