Helsingin ilmastopolitiikka 2021-2025 – Mittakaavat kondikseen

Lämmitys, liikenne ja sähkö ovat kaupungin suurimmat päästölähteet, eikä epäsuoriakaan päästöjä saa unohtaa.

 

Kunnallinen päätöksenteko on keskeinen ilmastopolitiikan foorumi. Asuminen ja liikenne ovat merkittäviä päästölähteitä, ja näitä ohjaavat päätökset ovat isosti kuntien käsissä. Julkisilla hankinnoillaan kunnat voivat vivuttaa kestävää siirtymää. 

Helsinki asetti kuluvan valtuustokauden aluksi kaupunkistrategiassaan tavoitteen olla hiilineutraali 2035*. Tavoitetta edistämään valmisteltiin sittemmin 147 toimenpiteen toimenpideohjelma, jonka etenemistä voi seurata erinomaisen Ilmastovahti-palvelun avulla. 

Helsingin päästöt eivät tällä valtuustokaudella ole kuitenkaan erityisesti laskeneet. Vuosien 2019 ja 2016 välillä päästöt putosivat 4,4 %. Lämmin koronavuosi 2020 tullee toki näkymään selkeänä pudotuksena, mutta sen taustalla ei tietenkään ole sellainen rakenteellinen ja pysyvä päästövähennys, jota pitäisi tavoitella. 

Tällainen päästökehitys ei sinänsä kerro epäonnistumisesta. Tällä kaudella on tehty monia päätöksiä ja linjanvetoja, jotka kokonaisuudessaan vähentävät päästöjä, vaikkeivät välttämättä heti näy. Tärkeintä kehitystä on ollut tiiviin raidekaupungin kaavoittaminen ja rakentaminen ja kävelyyn ja pyöräilyyn panostaminen. Vuosittaisia päästöjä katsoessa onkin tärkeää muistaa, että Helsinki kasvaa. Asukasta kohden hiilipäästöt ovat Helsingissä nyt yli 40 % pienemmät kuin 1990-luvulla.

Asukasta kohden hiilipäästöt ovat Helsingissä nyt yli 40 % pienemmät kuin 1990-luvulla.

Siitä ei silti pääse mihinkään, että hiilineutraalisuuteen on vielä matkaa ja päästöt on saatava nimenomaan absoluuttiseen laskuun. Seuraavan valtuuston onkin siis paitsi jatkettava kestävän kaupungin rakentamista, myös kiihdytettävä tahtia. Tätä savottaa on paikallaan avata sen suhteen, mistä kaupungin päästöt syntyvät. On paikallaan käydä läpi Helsingin suurimmat päästölähteet ja se, mitä niihin tarttuminen vaatii.

1. Hiilen hallitsema lämmitys: 57 % päästöistä

Helsingin ilmastopolitiikassa ei voi ohittaa lämmityksen merkitystä. Lämmityksen päästöistä suurin osa liittyy kaukolämpöön, joka yksin kattaa yli puolet (52 %) päästöistä. Syynä on tietysti hiileen (56 %) ja maakaasuun (32 %) nojaava tuotanto. Kaukolämmön tuotantopaletti muuttuu ratkaisevasti jo nykyisillä päätöksillä. Hanasaaressa hiilenpoltto loppuu kaupungin omasta päätöksestä jo vuoteen 2024 mennessä, kansallisesti kivihiilestä tulee laitointa vappuna 2029. 

On tärkeää, että biomassan rooli jää mahdollisimman pieneksi ja väliaikaiseksi.

Hiilestä on hienoa päästä eroon, mutta sen korvaaminen biomassalla on ilmastolle ja luonnolle erittäin vahingollista, vaikka paperilla päästöt putoaisivatkin. Siksi on tärkeää, että biomassan rooli jää mahdollisimman pieneksi ja väliaikaiseksi. Nykyinen valtuusto on ollut kiitettävän kriittinen biomassaa kohtaan, mutta haasteena on se, että nykyinen kansallinen ja eurooppalainen lainsäädäntö suosii vahvasti biomassan asemaa, ja kaukolämmöstä vastaava Helen on markkinoilla toimiva yritys.

Biomassan roolia on kuitenkin jo onnistuneesti kavennettu, ja Hanasaarta korvaamaan on rakennettu ja valmisteilla polttoon perustumattomia ratkaisuja, kuten Katri Valan lämpöpumppaamon laajentaminen ja Mustikkamaan lämpövarasto. Kaupunki puolestaan on skarpannut maalämmön ja muun pienemmän mittakaavan hajautetun tuotannon edellytyksiä. Energiatehokkaalla rakentamisella ja energiarempoilla saadaan pienennettyä lämmöntarvetta tuntuvasti. Ilmaston lämpeneminenkin näkyy lämmöntarvetta, vaikka tämän talven pakkaset muistuttavat, etteivät vuodet ole veljiä keskenään.

Salmisaaren hiiltä ja Vuosaaren kaasua ei näillä ratkaisuilla silti korvata millään. Siksi kaupunki käynnisti Helsinki Energy Challenge -projektikilpailun, jossa etsitään uusia tapoja lämmittää kaupunki kestävästi. Skaban tulokset saadaan maaliskuussa, ja odotan niitä innolla. Kisa veti niin paljon osallistujia, että finalistiehdokkailla on varmasti tarjota monia kelpo ratkaisuja Helsingin ja muiden kaupunkien käyttöön.

Uutta fysiikkaa kisasta ei kuitenkaan ole tulossa ulos. Käytännössä kaupungin voi lämmittää päästöttömästi erilaisilla lämpöpumpuilla tai varastoilla, erilaiset hukkalämmöt mukaanlukien, geolämmöllä, suoraan sähköllä, synteettisillä polttoaineilla tai ydinvoimalla. Riittävään mittakaavan hukkalämpöä taitaa olla käytännössä tarjolla vain Kilpilahden öljynjalostamosta, jonne on harmillisen pitkä matka ja toki ratkaisu kytkisi kaupungin lämmityksen riippuvaiseksi fossiilisesta öljynjalostuksesta

Itse pidän edelleen pienydinvoimaa teknisesti parhaana vaihtoehtona kaupungin lämmittämiseen. Tiellä on edelleen jäykkä lainsäädäntö, jonka päivittäminen tarvitsisi kipeästi vauhtia. Kaupunki ei lakeja säädä, mutta Helsingin ja Helenin kannattaisi laittaa isosti paukkuja paremman lain lobbaamiseen. Pilotoinnin voisi hyvin aloittaa nykyisenkin lain puitteissa.

2. Autoista riippuvainen liikenne: 24 % päästöistä

Lämmön jälkeen seuraavaksi suurimman siivun päästöistä aiheuttaa liikenne, jonka päästöistä henkilöautot kattavat noin puolet. Autojen päästöihin voi puuttua kahdella tavalla: Vähentämällä autoilua ja vaihtamalla autojen käyttövoimia. 

Käytännössä molempia tarvitaan väistämättä, ja samalla saadaan parempaa kaupunkia. Autoilun määrään puree tiiviin raidekaupungin rakentaminen ja pyöräilyinfraan panostaminen. Lisäksi on tärkeää hinnoitella autoilun haitat oikeudenmukaisesti: Autot vaativat paljon tilaa, joka on muusta käytöstä pois. Siksi pysäköinnin on syytä olla markkinaehtoista sekä rakentamisen että hinnoittelun osalta. Ruuhkamaksut on paikallaan ottaa käyttöön kunhan ne salliva laki saadaan valmisteltua ja voimaan. Kävelykeskustan laajentaminen kannattaa jo ihan keskustan viihtyisyyden ja vetovoimankin kannalta.

Sähköautoissa kehitys näyttää lupaavalta.

Kokonaan ilman autoja ei kaupunki silti tietenkään pyöri. Kaupunkirakenne ei muutu hetkessä, ja moni tarvitsee autoa arjessaan. Siksi autoliikenteen sähköistämistä on syytä tukea erilaisin kannustimin ja informaatiota tarjoamalla. Tältä osin kehitys näyttää kyllä vuosi vuodelta lupaavammalta. Kun hiilineutraalisuusohjelmaa laadittiiin 2018, oli taustaoletuksena, että ilman erillisiä toimenpiteitä autokannasta on vuonna 2035 14 % sähköisiä, plugarit mukaanlukien. Tavoitteena on toimenpiteillä nostaa tuo osuus 30 prosenttiin. Tämän päivän lukujen valossa on enemmänkin niin, että kaupungin pitäisi erikseen yrittää estää sähköautoja, jotta tuota tavoitelukua ei saavuteta. Myös joukkoliikenteessä sähköbussit etenevät vauhdilla. 

3. Koko ajan tarpeellisempi sähkö: 14 % päästöistä

Päästötilastoissa kulutussähkön osuus Helsingin päästöistä on 14 % (suora sähkölämmitys on laskettu tässä osaksi lämmitystä). Tämä on kuitenkin sikäli kirjanpidollinen luku, että sähkön päästöt lasketaan todellisen kulutuksen, mutta valtakunnallisen päästökertoimen mukaan. Tämä on tietysti ihan oikein, sillä tosiasiassa verkosta tulee samaa sähköä kaikille. 

Helsingin suhde sähköön muuttuu kaukolämmön muutoksen myötä. Nyt hiiltä ja kaasua poltetaan Hanasaaren, Salmisaaren ja Vuosaaren CHP-voimaloissa, joista saadaan lämmön ohella sähköä – se on fiksua, sillä tällöin hyötysuhde on erinomainen. Nämä korvaava tuotanto joko suoraan kuluttaa sähköä (lämpöpumput ja -varastot, mukaan lukien geolämpö) tai ei tuota sitä (biolämpölaitokset ja ydinvoima). CHP sinänsä onnistuu bioenergialla tai ydinvoimalla, mutta todennäköisesti pelkkä lämmöntuotanto on taloudellisempaa. Lämmityksen ohella liikenteen ja teollisuuden sähköistyminen lisää sähkön tarvetta entisestään.

Helsingissä siis kulutetaan jatkossa enemmän ja tuotetaan vähemmän sähköä.

Helsingissä siis kulutetaan jatkossa enemmän ja tuotetaan vähemmän sähköä. Tämä on ihan perusteltua, sillä sähköä voi helposti kuskata pidempääkin, eikä sitä tarvitse tai oikeastaan mahdukaan tuottamaan Helsingin alueella erityisen hyvin. Kattopintoja kannattaa toki hyödyntää aurinkosähkön tuotantoon. Tuulivoimaa mahtuisi merelle, mutta esteenä on yhteensovittaminen maanpuolustukselle kriittisen tutkatoiminnan kanssa. 

Suomen sähköverkossa kulkeva sähkö puhdistuu päästöistä koko ajan, kun tuulivoiman osuus kasvaa ja kun uudet ydinvoimalat saadaan verkkoon. Ongelma tosin tässäkin on nollapäästöiseksi oletettu bioenergia. Mitenkään automaattista kehitys ei kuitenkaan ole, se vaatii päästöttömiä investointeja, ja sähkön tarve kasvaa myös Helsingin ulkopuolella. Sähkön suhteen Helsingin ilmastopolitiikassa korostuukin vastuullisuus ja kokonaiskuvan ymmärtäminen. Jos ja kun täällä lämmitystä sähköistetään, on syytä muistaa ettei sähkö tule töpselistä. Siksi Helsingin on vaikutettava sen puolesta, että edellytykset päästöttömän sähköntuotannon kehittämiseen ovat kunnossa myös kaupungin rajojen ulkopuolella.

4. Kovin pieneksi jäävä kaikki muu: 5 %

Lämmityksen, liikenteen ja kulutussähkön lisäksi päästöjä syntyy Helsingissä muun muassa teollisuudessa ja työkoneissa, maataloudessa ja jätteiden käsittelyssä. Näiden osuus koko kaupungin päästöistä on pieni, mutta ei täysin merkityksetön. Oikeudenmukaisuuden ja signaalivaikutuksen takia myös näissäkin puuhissa on syytä kiinnittää päästökehitykseen huomiota.

5. Vaikeammin mitattavat epäsuorat päästöt

Tosiasiassa Helsingin päästötilastoissa näkyy vain osa kaupungin ja kaupunkilaisten päästöistä. Päästöluvut sisältävät kaupungin rajojen sisällä syntyvät päästöt ja sähkön osalta kaupungin sisällä tapahtuvan sähkönkulutuksen päästöt. Kun huomioidaan kaupungin ja kaupunkilaisten kulutuksesta aiheutuvat päästöt, ovat kokonaispäästöt ainakin tuplasti suuremmat.

Olisi itsensä huijaamista unohtaa mittavat epäsuorat päästöt.

Näiden niin sanottujen scope 3 -päästöjen osalta kirjanpito on huomattavasti kaupungin sisällä syntyviä päästöjä monimutkaisempaa, ja niissä painottuvat enemmän yksilöiden kulutusvalinnat. Siksi on perusteltua, että kaupungin ilmasto-ohjelma keskittyy suoriin päästöihin. Olisi kuitenkin itsensä huijaamista unohtaa mittavat epäsuorat päästöt.

Kaupunki voi kannustaa ja ohjata asukkaita ja yrityksiä vähäpäästöisempiin valintoihin monin tavoin. Kaupunkikonsernin julkiset hankinnat tarjoavat ison muskelin paremman maailman vivuttamiseen. Helsinki hankkii tavaroita ja palveluita noin 2,5 miljardilla eurolla vuosittain. Ilmasto- ja kestävyyskriteerien avulla kaupunki voikin luoda kysyntää ja markkinoita kestävälle bisnekselle. Yksittäisten kilpailutuskriteerien avulla tässä konsernitason strateginen ohjaus ja tavoitteet ovat tarpeen – esimerkkinä näistä tällä kaudella hyväksytty tavoite lihan ja maidon kulutuksen puolittamisesta vuoteen 2025 mennessä.

Erilaisia ilmasto- ja ympäristökriteereitä hyödynnetään toki paljon jo nykyisin, ja tänä päivänä on tyypillistä, ettei se välttämättä edes nosta hintaa. Kriteerien osalta on kuitenkin syytä olla tarkkana ja huolehtia, että ne asetetaan tiede eikä imago edellä. Uusiutuvan energian sijaan pitää vaatia vähäpäästöistä, luomun tai lähiruuan sijaan ekologisesti kestävää ruuantuotantoa.

Lopuksi

Helsingin hiilineutraalisuustavoite vuodelle 2035 on hyvä, ja siitä on syytä pitää tinkimättömästi kiinni. Vaikka tavoitevuoteen on 14 vuotta aikaa, tehdään ensi valtuustokaudella taas valtavasti ratkaisevan tärkeitä päätöksiä, jotka joko edistävät tai haittaavat tuon tavoitteen saavuttamista. Ilmastopolitiikka on monin osin win-win-politiikkaa, jolla saadaan myös viihtyisämpää, tasa-arvoisempaa ja terveellisempää kaupunkia. Ilmastopäätöksenteon vaikuttavuudesta, tiedepohjaisuudesta ja oikeasta fokuksesta on tärkeä pitää huolta myös ensi kaudella. Lisäksi  päästövähennyksiin tähtäävän politiikan rinnalla tarvitaan nykyistä vahvempaa luonnon monimuotoisuuden huomioimista.

 

_E6A48811 (1)

Kylmä talvi on omiaan muistuttamaan, että kaupunki tarvitsee lämpöä jatkossakin. Se pitää kuitenkin tuottaa päästöttömästi esimerkiksi pienydinvoimalla.

 

 

 

* Tosiasiassa tavoitellaan 80 % päästövähennystä, ja loput on tarkoitus kompensoida. Tämä on vallalla oleva käytäntö kuntatasolla, joka tulee ns. Hinku-kriteereistä (https://www.hiilineutraalisuomi.fi/fi-FI/Hinku/Hinkukriteerit)

 

Sellutehdas on jättipotti Kemiin, mutta sitä juhliessa on syytä muistaa biotalouden vääjäämätön rajallisuus

Työtä ja vientieuroja tietävistä biotalousinvestoinneista olisi helpompi iloita, jos kansallinen ja kansainvälinen ilmasto- ja luontopolitiikka olisivat globaalien haasteiden vaatimalla tasolla.

 

Tällä viikolla uutisoitiin Metsä Groupin päätöksestä rakentaa Kemiin uusi sellutehdas. 1,6 miljardin euron investointi on suurin suomalaisen metsäteollisuuden historiassa. Tehtaan on määrä valmistua 2023 ja Kemin vanha sellutehdas menee sitten samalla säppiin.

Vientituloja tehtaan pitäisi tuottaa puoli miljardia vuodessa ja työtä syntyy erityisesti rakentamisen ja hankintaketjujen kautta. Investointi onkin ilouutinen kapean taloudellisesti tarkasteltuna, mutta mitä se tarkoittaa ilmaston tai luonnon kannalta? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Toki teollinen toiminta aiheuttaa väistämättä haittaa ympäristölle, mutta itse elelen mieluummin teollisessa yhteiskunnassa kuin maakuopassa.

Sellutehtaan kaavaillaan käyttävän vuosittain noin 7,6 miljoonaa kuutiometriä puuta eli 4,5 miljoonaa kuutiota enemmän kuin nykyinen tehdas ja pääosan puusta on tarkoitus tulla Suomesta. Vuosittaiset hakkuumäärät Suomessa vaihtelevat, mutta ovat viime vuosina liikkuneet 50-70 miljoonassa kuutiossa. Kemi haukkaa siis hakkuista ihan merkittävän ja kasvavan osan, ja osuus pelkästä kuitupuusta on huomattavasti suurempi. Tutkija Sampo Soimakallion mukaan tällainen lisäys puunkäyttöön johtaisi Suomen hiilinielun kutistumiseen n. 7 megatonnilla. Hiilinielun ja -varaston pienentämisen ohella hakkuut kaventavat metsäluonnon tilaa.

Uusi tehdas ei kuitenkaan ihan suoraviivaisesti lisää puun kokonaiskäyttöä mainittua määrää, sillä puu ostetaan markkinoilta, joilla uusi tehdas on yksi puun ostaja muiden puun käyttäjien kanssa. Taloudellista riippuvuutta hakkuista ja painetta niihin se toki lisää, eikä hakkuiden nykytasokaan ole Luontopaneelin puheenjohtajan mukaan ekologisesti kestävä. Toki sekin on syytä huomioida, että Metsä Groupin mukaan uusi tehdas on ympäristönäkökulmasta vanhoja huomattavasti parempi, ja että sellua tuotetaan joka tapauksessa jossain, sillä sille on kysyntää.

Biotuotetehtaan pääasialliset tuotteet ovat sellu, sähkö ja hiilidioksidi.

Uuden tehtaan kerrotaan myös tuottavan 2 TWh sähköä vuodessa yli oman tarpeensa myytäväksi verkkoon, mikä vastaa n. 2,5 prosenttia kaikesta Suomen sähköntuotannosta. Uusi tehdas jatkaakin tuttua suomalaista biotaloutta, jossa yli puolet kaikesta hakatusta puusta käytetään enemmän tai vähemmän suoraan energiaksi. Erilaisia biojalosteita on niitäkin tulossa ja ilmeisesti myös tekstiilituotantoa kaavaillaan, mutta volyymiltään biotuotetehtaana esitellyn laitoksen pääasialliset tuotteet ovat sellu, sähkö ja hiilidioksidi. 

Vaikka puun poltto on kirjanpidollisesti päästötöntä, tupruttaa sellutehdas tosiasiassa tonneittain hiilidioksidia piipuistaan. Metsäteollisuuden laitokset olisivatkin ainakin teknisesti erinomainen kohde hiilen talteenotolle (CCS/CCU), jota 1,5 asteen ilmastotavoite käytännössä ennen pitkää vaatii. Kemin tehdas, jota valtio tukee 156 miljoonan euron väylähankkeilla, voisi olla mainio kohde pilotoida tekniikkaa. Ainakin siihen olisi syytä säilyttää valmius, ja tätä pitäisi oikeastaan nykyään jo sääntelyllä edellyttää.

Noin yleisesti poliitikkojen tehtävä on nähdäkseni keskittyä yksittäisten tehtaiden sijaan ensisijaisesti teollisuutta ohjaavaan politiikkaan. Metsiä on suojeltava kestävällä metsäpolitiikalla, ilmastoa päästöjä rajoittamalla. Talous ja hyvinvointi on joka tapauksessa pakko sovittaa kestäviin luonnon ja ilmaston reunaehtoihin, tai se romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Tätä asiaa on tiedeyhteisö (viimeisimpänä taloustieteilijä Dasgupta raportissaan) paukuttanut jo pitkään. Siinä valossa on outoa, että vihreiden ministerien tätä kokonaisnäkökulmaa painottavat lausunnot uutisoidaan jonkinlaisena hankalana nihkeilynä. Hallitusohjelmassa on onneksi linjattu, että hiilinieluja ja -varastoja vahvistetaan lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, ja luontokadon pysäyttämiseen on siihenkin sitouduttu.

Poliitikkojen tehtävänä olisi keskittyä yksittäisten tehtaiden sijaan teollisuutta ohjaavaan politiikkaan.

Biotalousfiilistelyä kuulee suomalaisessa poliittisessa keskustelussa paljon. Bioenergiaa hehkutetaan edelleen fossiilipolttoaineiden korvaajana ja biomuovia muovin tilalle. Oma roolinsa näillä onkin, mutta on kriittisen tärkeää tunnistaa myös biotalouden vääjäämättömät rajat ja rajoitteet. 

Globaalisti fossiilienergiaa kuluu maailmassa vuosittain vajaa 500 eksajoulea, kun fotosynteesin kautta maailmassa sitoutuu biomassaan n. 3150 EJ vuosittain, josta 2000 EJ maa-alueilla. Tällaiset luvut ovat tietysti karkeita arvioita, mutta mittakaava on selvä: Kaiken nykyisen fossiilienergian korvaaminen biomassalla vaatisi käytännössä planeetan muuttamista energiafarmiksi. Se on tietysti mahdotonta. Luonnolta viedään liikaa tilaa ja resursseja jo nyt, ja osin sen seurauksena käynnissä on kuudes sukupuuttoaalto. Bioenergialla voi kokonaisuudessaan olla fossiilienergian korvaajana vain melko kapea rooli.

Mitä biomuoveihin tulee, ne eivät ole mitenkään automaattisesti ympäristölle fossiilimuovia parempi ratkaisu. Keskeistä on materiaalitehokkuus, kulutuksen suitsiminen ja toimiva jätehuolto ja kiertotalous – pelkästään vaihtamalla muovin raaka-aine biomassaan eivät nykyiset muovin aiheuttamat ongelmat ratkea.

Biomassaa on syytä hyödyntää nykyistä harkitummin ja arvokkaammin, mutta myös sellua tarvitaan.

Haasteista huolimatta biotaloudella on roolinsa osana kestävää maailmaa, ja kestäville biopohjaisille tuotteille on tarvetta ja kysyntää. Vaikka biomassaa on syytä hyödyntää nykyistä harkitummin ja arvokkaammin, myös sellua eittämättä tarvitaan, ja on hienoa, että Suomessa on alan osaamista ja halua investointeihin. Isoa yksittäistä investointia juhliessa on kuitenkin pidettävä mielessä se, että planeetan rajoja kolkutellaan jo kovaa ja suunta on kiire kääntää. Kuten reilu vuosi sitten kirjoitin pidemmin, meidän tulisi Suomessa miettiä tarkemmin, mihin haluamme metsiämme käyttää.

ps. Aiheesta kannattaa myös lukaista tämä Satu Hassin mainio twiittiketju.

 

tree-forest-grass-branch-winter-plant-143769-pxhere.com

Biomassaa on hyödynnettävä harkiten, jos ilmastonmuutos ja luontokato halutaan torpata.

Kirjallinen kysymys Kilpailu- ja kuluttajaviraston yrityskauppavalvonnan kehittämisestä

(Kirjallinen kysymys, jätetty 10.2.2021)

Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV) valvoo Suomessa markkinoiden toimivuutta ja turvaa niin kuluttajien kuin yritystenkin terveen aseman markkinoilla. Näitä tehtäviä KKV harjoittaa muun muassa tutkimalla markkinoilla tapahtuvia yrityskauppoja ja estämällä kuluttajan kannalta haitallisten kauppojen toteutumisen joko kokonaan tai ehdollisesti. KKV:llä on tähän oikeus kilpailulain asettamien rajojen mukaisesti.

Kilpailulain 22 § (948/2011) määrittää liikevaihtorajat yrityskaupoille, joihin KKV:llä on oikeus puuttua. Yrityskaupan osapuolten yhteenlasketun liikevaihdon on ylitettävä 350 miljoonaa euroa, ja vähintään kahden yrityskaupan osapuolen Suomesta kertyneen liikevaihdon on ylitettävä 20 miljoonaa euroa kummallakin osapuolella.

Pienetkin yrityskaupat voivat keskittää markkinoita oleellisesti.

Liikevaihtorajat ovat Suomen oloihin varsin korkeat. Pienetkin yrityskaupat voivat keskittää markkinoita oleellisesti, sillä monien palveluiden ja tuotteiden osalta markkinat ovat Suomessa varsin pienet. KKV on itse käyttänyt esimerkkinä vuoden 2018 Koiviston auton ja Onnibus.comin välistä yrityskauppaa, johon sillä ei ollut liikevaihtorajojen vuoksi oikeutta puuttua, vaikka se näki sen mahdollisesti kuluttajille ongelmallisena kauppana. Jos KKV:llä olisi ollut toimivalta aloittaa tapauksen tutkinta, se olisi voinut arvioida, väheneekö esimerkiksi tarjonta jollain välillä merkittävästi tai koituuko kuluttajalle jotakin muuta haittaa.

Ruotsissa ongelma ratkaistiin vuonna 1997 niin, että kilpailuviranomaiselle annettiin erityistapauksissa oikeus yrityskaupan käsittelyyn, vaikka liikevaihtoraja ei ylittyisikään. Tällainen vastaavanlainen otto-oikeus takaisi KKV:lle mahdollisuuden toteuttaa sille annettuja tehtäviä entistä tehokkaammin ja paremmin.

On todennäköistä, että jo itse otto-oikeuden lanseeraaminen edistäisi markkinoiden toimintaa. Jo tieto siitä, että KKV:llä on otto-oikeus myös pienempiin yrityskauppoihin, ehkäisisi kaikkein räikeimmät markkinoiden keskittymiseen johtavat liikevaihtorajan alittavat kaupat. Tällä voisi olla selvä positiivinen vaikutus markkinoiden toimintaan Suomessa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus toimii varmistaakseen, että Kilpailu- ja kuluttajavirastolla on aito mahdollisuus tutkia ja mahdollisesti puuttua kaikkiin eri toimialojen toimintaa selvästi keskittäviin ja markkinoiden toimintaa heikentäviin yrityskauppajärjestelyihin?

Helsingissä 10.2.2021
Atte Harjanne

Talouspolitiikka on aina myös ilmasto- ja luontopolitiikkaa

(Kirjoitus on julkaistu Vihreiden blogissa 10.2.2021)


Taloutta on vaarallista tarkastella irrallaan ilmasto- ja ekokriisistä. Vihreään siirtymään panostaminen ei silti riitä vastaukseksi talouden rakenteellisiin haasteisiin.

Valtionvarainministeriön vastikään julkistettu Suomen talouden tilaa ja tulevaisuutta käsittelevä raportti on nostattanut tällä viikolla keskustelua. Kommentteja on tullut sekä siitä, mitä raportissa sanotaan, että siitä, mitä siinä ei sanota.

Kritiikkiä on nostanut esimerkiksi se, että raportti ohittaa ilmastokriisin ja luontokadon käytännössä kokonaan. Arvostelu onkin paikallaan. Talouden käsittely abstraktina, luonnosta ja planetaarisista rajoista irrallisena järjestelmänä on pahasti vanhentunut ajatus ja oikeastaan aika vaarallista. Taloutemme ja hyvinvointimme kun on tosiasiassa täysin riippuvainen toimivista ekosysteemeistä ja suotuisasta ilmastosta.

Silti ilmastonmuutoksen torjunta ei ole vielä riittävässä vauhdissa, ja luontokato kiihtyy, vaikka se pitäisi pysäyttää. Viime viikolla julkaistu taloustieteilijä Partha Dasguptan laaja koontiraportti alleviivasi tätä kehitystä ja tilannetta: Taloudellista ja inhimillistä pääomaa on kerrytetty luontopääomaa köyhdyttämällä. Tätä ei tietenkään voida jatkaa loputtomiin. Talouden lainalaisuudet nöyrtyvät lopulta fysiikan lakien edessä.

Kun kysytään, onko Suomi enää jatkossa Pohjoismaa, on hyvä pitää mielessä etteivät edes Pohjoismaat kunnianhimoisista tavoitteistaan huolimatta tee nykyisellään tarpeeksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamiseksi. Tulevaisuuden Pohjoismaa on hiilineutraali hyvinvointivaltio.

Talouspolitiikan tai varsinkaan talouskasvun edellytysten arviointi talouden välttämätöntä ekologista jälleenrakennusta tai vihreää siirtymää huomioimatta jää siis väistämättä vajaaksi. Kaiken työn ja talouden on oltava ekologisesti kestävällä pohjalla. Vihreä siirtymä tietää toki valtavaa globaalia kysyntää vähähiilisille, ekologisille ratkaisuille ja osaamiselle.

Valtiovarainministeriön raporttia ei ole silti syytä sivuuttaa tästä ilmeisestä puutteesta huolimatta, eikä pelkkä vihreän siirtymän tarpeen ja mahdollisuuksien toteaminen ole vielä kummoista talouspolitiikkaa. Suomen talous putosi finanssikriisin jälkeen verrokkimaiden kyydistä, ja uhkaa jäädä pysyvästi jälkeen ilman rakenteelliseen työttömyyteen puuttumista ja tuottavuuden parantamista. Tähän liittyviä syitä ja kehitystarpeita raportti nostaakin esiin ansiokkaasti.

Yksi keskeisistä talouden vahvistamisen edellytyksistä on työvoiman tarjonta. Eräänä syynä Suomen Ruotsista ja Norjasta poikkeavaan talouskehitykseen nostetaankin näiden maiden nettomaahanmuuton tuoma työikäisen väestön selvä kasvu. Myös nuorimpien ja vanhempien ikäluokkien sekä pienten lasten äitien työllisyydessä on meillä skarppaamista. Jo linjatun eläkeputken poiston ohella tarvitaan siis lisätoimia.

Tuottavuuden kannalta keskeisinä tekijöinä raportissa nousevat osaaminen, innovointi ja toimiva kilpailu. Panostukset koulutukseen ja tutkimukseen ovat siis paikallaan, ja innovaatioiden osalta on syytä välttää ja karsia liiallista voittajien valintaa ja olemassa olevan teollisuuden suosimista.

Toimet työllisyyden ja tuottavuuden eteen ovat tarpeen, ja on hyvä että valtionvarainministeriön asiantuntijat näihin esittävät vauhtia naapurimaihin vertaamalla. Ilman ilmastonmuutoksen ja luontokadon vaatimien toimien huomioimista talouspoliittinen keskustelu on kuitenkin irrallaan todellisuudesta. Talouspolitiikka on aina myös ilmasto- ja luontopolitiikkaa, halusi sitä tai ei.

Keskimääräinen suomalainen auto on tunnetusti vanha ja halpa, mutta päästövähennyksissä keskeisessä roolissa ovat uudet autot, joilla ajetaan paljon

Autoilun päästöt eivät jakaudu tasan autokannan kesken, sillä ajokilometrit kasvavat tulojen myötä.

 

Keskustelu liikennepolitiikasta ja liikenteen päästövähennyksistä kiihtyi jälleen tässä kuussa, kun hallitus lähetti pitkään valmistellun Fossiilittoman liikenteen tiekartan lausuntokierrokselle. Tiekartassa linjatut ensi vaiheen toimet tuskin yltävät tavoitteeseen päästöjen puolittamisesta, joten myös jatkokehittelyyn edenneitä liikenteen hinnoittelutoimia tullaan lähes varmasti tarvitsemaan.

Valituista politiikkatoimista riippumatta yksi keskeinen teknologinen ratkaisu päästöpuolituksessa on liikenteen sähköistäminen. Mikään muu vaihtoehtoinen käyttövoima ei yksinkertaisesti skaalaudu vastaamaan tarpeeseen: sekoitevelvoite on nykylinjauksilla jo melkoisen tapissa, paikallisen biokaasun potentiaali on melko rajallinen ja autotuotanto vähissä, sähköpolttoaineiden ja vetyautojen haasteena pysyy kokonaisenergiatalous. Sähköautoja sen sijaan suolletaan liukuhihnoilta jo massoittain. 

Sähköautoja vastaan esitetään usein innolla erilaisia argumentteja. Monet näistä perustuvat väärinkäsityksiin ja myytteihin, mutta kalliimpi hankintahinta on toistaiseksi tosiasia. Sähköautolla säästää käyttökustannuksissa: silti verrokkipolttiksen halvemman hankintahinnan kirimiseen menee vuosia. Hinta koetaankin sähköautoilun hidasteeksi.

Neljännes autoista tuottaa puolet päästöistä.

Autovalmistajien tuotantopanostukset ja käytettyjen autojen valuminen markkinoille helpottavat tilannetta jatkuvasti. Epäilijät nostavat kuitenkin tässä esiin sen, että suomalaiset ajavat keskimäärin varsin vanhoilla ja edullisilla autoilla. Se on totta: Autokannan keski-ikä on Suomessa 12,2 vuotta ja keskimääräisen auton laskennallinen arvo 6800 e.

Tuosta 6800 eurosta on vielä useampi tonni matkaa halvimpiin käytettyihin Nissan Leafeihin, uusista sähköautoista puhumattakaan. Onko päästöjen vähentäminen autokannan vauhdikkaalla sähköistämisellä siis turha haave?

Ei. 

Tässä kohtaa on syytä pureutua tilastoihin ja dataan syvemmin, kuten Aalto-yliopiston tutkijat ovat tehneet. Kaikilla autoilla ei ajeta yhtä paljon, ja itse asiassa noin 700 000 autoa, siis neljännes Suomen autoista, tuottaa puolet kaikista yksityisautoilun päästöistä. Samaan aikaan tiedetään, että ajokilometrit kasvavat tulotason myötä selvästi: 30 000 euron tuloilla ajetaan keskimäärin 15 000 kilometriä vuodessa, 80 000 euron tuloilla tuplasti. Hajontaa näissä tietysti on, mutta yhteys on selvä. Autojen keskimääräisissä päästöissä sen sijaan ei ole kovin suurta eroa eri tuloluokissa. Olettaisin, että suuremmat tulot korreloivat isompien autojen kanssa, mikä syö moottorien polttoainetehokkuuden parantumisen vaikutusta.

Suuremmilla tuloilla ajetaan siis enemmän, ja samalla enemmän ajetaankin keskimääräistä uudemmilla ja samalla kalliimmilla autoilla. Jos karkeana oletuksena ajatellaan, että nuo mainitut 700 000 eniten päästöjä aiheuttavaa autoa olisivat 700 000 uusinta autoa, olisi niiden keski-ikä n. 3,5 vuotta ja keskihinta vajaa 30 000 euroa (uuden auton keskimääräinen verotusarvo vuonna 2019 oli 34 000 euroa ja auton arvon voi arvioida alenevan keskimäärin n. 7 % vuosittain ensimmäisten vuosien aikana.

Nämä laskelmat pohjaavat tietysti karkeisiin oletuksiin ja yleistyksiin. Aallon, Tilastokeskuksen ja Autoalan tiedotuskeskuksen datan perusteella voi kuitenkin melko turvallisesti päätellä, että varsin suuri osa henkilöautoliikenteen päästöistä syntyy ajettaessa melko uusilla, useamman kymmenen tuhannen euron arvoisilla autoilla. Näihin autovalintoihin ja autoilijoihin vaikuttamalla saadaan siis iso vaikutus liikenteen kokonaispäästöihin.

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi sitten vetää politiikkaan? Ainakin sen, ettei liikennekeskustelussa pidä jumittaa pienituloisen haja-alueen autoilijan näkökulmassa. Ei sitä pidä tietenkään ohittaakaan, ja on äärimmäisen tärkeää, että liikenteen päästövähennyksissä pidetään sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisista liikkumismahdollisuuksista huolta. Silti fossiiliautoilun puolustaminen on nykytilassa yleisellä tasolla tosiasiallisesti kaikkein eniten keski- ja hyvätuloisten etujen ajamista. Se ei toki ole itsessään väärin, kunhan asian suhteen on rehellinen, ja itse asiassa yllä olevien lukujen valossa sähköistämisen tukea ja kannustimia on jopa perusteltua kohdentaa niille, joilla on varaa uudehkoihin autoihin. Näinhän hankintatuki ja päästöpohjainen autovero jo toimivatkin. Luonnollisesti käytetyt autot ovat entisiä uusia autoja, joten tätä kautta sähköautot ovat ajan kanssa yhä useamman ulottuvilla. Keskeisen tärkeää kuitenkin on, että tuet ja kannustimet kohdistuvat vähäpäästöiseen autoiluun, eivät autoiluun yleisesti!

Norjassa puolet uusista autoista vuonna 2020 oli täyssähköisiä.

Tuoreet myyntitilastot kertovat jo iloista viestiä siitä, että suunta on oikea: Joulukuussa 2020 liki 13 % ensirekisteröidyistä henkilöautoista oli täyssähköisiä. Norjassa täyssähköt vastasivat jo yli puolta kaikista uusista autoista 2020, ja se on tulevaisuutta täälläkin. Tällaisten lukujen valossa toistuvat mielipidepalstojen kirjoitukset sähköautojen sopimattomuudesta Suomeen ovat lähinnä kummallisia. Kaikkiin tarpeisiin ei tietysti vielä sähköautoa löydy, mutta useimpiin kyllä ja valikoima paranee koko ajan.

Kaiken tämän rinnalla on tietysti välttämätöntä vaihtaa fossiiliautoilu sähkö- tai kaasuauton sijaan yhä useammin joukkoliikenteeseen, polkupyörään tai kävelyyn – tai miksei sitten etätöihinkin. Tässä autojen viemän tilan markkinaehtoinen hinnoittelu, yhteiskuntarakenne, joukkoliikenteen resursointi ja fiksut infrainvestoinnit ovat olennaisia työkaluja.

 

ps. Fossiilittoman liikenteen tiekartan yhteydessä linjattiin, että niin sanottu liikenteen päästökauppa etenee jatkoselvitykseen. Se on erinomaista, sillä tällainen cap-and-trade-järjestelmä olisi elegantti ja taloudellisesti tehokas tapa saavuttaa päästötavoite varmasti. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi sen rinnalle tarvittaisiin todennäköisesti jonkinlainen kompensaatiomekanismi, ja nyt kannattaisikin laittaa paukut sellaisen kehittelyyn.

pps. Olen kirjoittanut blogissani aiemmin siitä, mitä liikenteen päästöpuolitus käytännössä vaatii ja siitä, miksi nimenomaan sähkö on voittava henkilöautoliikenteen käyttövoima jatkossa.

 

autokuva2

Päästöt eivät ole ainoa autojen haitta. Kaupungissa ne vievät paljon arvokasta tilaa.

Sosiaalista mediaa on perusteltua suitsia – demokratiaa ja perusoikeuksia kunnioittaen

Trumpin potkut Twitteristä saivat vauhtia keskusteluun sananvapaudesta ja somen sääntelystä. 2020-luvun haasteena on saada demokratia alan kehityksessä kyytiläisestä kuskin paikalle. 

Keskiviikko 6.1.2021 jää historiaan päivänä, jolloin Yhdysvaltain kongressiin kohdistui presidentti Donald Trumpin itse lietsoma, salaliittoteorioiden vauhdittama väkivaltainen vallankaappausyritys. Kongressirynnäkön jälkiseurauksena Trump suljettiin ulos Twitteristä ja muilta merkittävimmiltä sosiaalisen median alustoilta, minkä lisäksi Google, Apple ja Amazon lopettivat radikaalin äärioikeiston ja salaliittoteoreettikojen suosiman Parler-sovelluksen tukemisen. 

Näiden virtuaalisten megafonien ja torikokousten hiljentäminen on herättänyt kiivasta keskustelua sananvapaudesta ja some-jättien vallasta. Aihepiirin parissa on kuplinut pitkään, mutta näyttää siltä, että Washington D.C.:n tapahtumat saattavat lopulta muodostua yhdeksi käännepisteeksi koko verkottuneen digitaalisen viestinnän kehitykselle.

Mitä sananvapaus on, ja mitä se ei ole

Sananvapaus on aivan keskeinen liberaalin demokratian ominaisuus ja perusoikeus. Sitä ymmärretään kuitenkin ahkerasti väärin joko tietämättömästi tai tarkoituksella. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sananvapaus on oikeus ilmaista julkisesti mielipiteitään ilman ennakkosensuuria. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita oikeutta saada ääntään kuuluviin haluamallaan alustalla. Hesarin ei esimerkiksi tarvitse laittaa lähettämiäni mielipidekirjoituksia lehteen. Olen kuitenkin vapaa perustamaan oman lehteni, jos siltä tuntuu. Sananvapaus ei myöskään tarkoita sitä, etteikö typeriä sanomisiani saisi kritisoida. 

Sananvapaus ei tarkoita oikeutta saada ääntään kuuluviin haluamallaan alustalla.

Toinen sananvapaudesta viljelty kummallinen käsitys on, että se olisi jokin absoluuttinen ja koskematon asia. Se ei kuitenkaan ole ainoa perusoikeus, ja perusoikeudet voivat olla keskenään ristiriidassa. Sananvapauteen onkin säädetty käytännössä kaikissa demokratioissa erilaisia rajoituksia, joilla pyritään suojelemaan esimerkiksi henkeä, terveyttä, yhteiskuntarauhaa ja yksityisyyttä.

Sananvapauden ja liberaalin demokratian suhteeseen liittyykin kiinteästi filosofi Karl Popperin esittämä niin sanottu suvaitsevaisuusparadoksi. Popperin mukaan suvaitsemattomuutta loputtomasti suvaitseva yhteiskunta lakkaa ennen pitkää olemasta suvaitseva ja vapaa. Mikäli autoritäärisiä liikehdintää ei rajoiteta, jää yhteiskunta hirmuvallan alle. Tämä ei ole kuivaa filosofista teoriaa vaan todellinen tapahtumaketju, joka on historiassa todistettu liian monta kertaa. Popper joutui itse jättämään kotimaansa natsivaltaa paetakseen.

Sananvapaudella on siis syystäkin tarkkaan harkitut rajansa. Sananvapauden puolustamisen julistaminen onkin siksi usein sisällöllisesti merkityksetöntä mölinää, jonka varjolla pyritään enemmänkin hiljentämään kuin suojelemaan moniäänistä yhteiskuntaa. Analyyttinen keskustelu sananvapauden tarkoista rajoista tämän huutelun sijaan onkin sitten tärkeä osa liberaalia demokratiaa, ja sitä soisi käytävän nykyistä ahkerammin.

Some-jättien vastuu ja valta

Periaatteessa sananvapauden näkökulmasta Trumpin heivaaminen pois Twitteristä ja muista palveluista on yksinkertainen ja ongelmaton asia. Twitter on kaupallinen palvelu, joka on määritellyt omat sääntönsä. Harhaisilla hyökkäyksillään demokratiaa vastaan Trump rikkoi niitä ja sai kenkää. Mitään sananvapautta tämä ei riko, sillä Trump on edelleen vapaa saarnaamaan juttujaan esimerkiksi tiedotteilla. Vastaavasti hänen seuraajansa ovat edelleen vapaita vaihtamaan yhä sakeampia q-anon-huurujaan vaikka suosikkisovellus lakkaisikin toimimasta. 

Käytännössä asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen, sillä sosiaalinen media on nivoutunut tiiviisti osaksi yhteiskuntaa. Somepalveluita tuottavat yritykset ovat itse pyrkineet korostamaan asemaansa alustoina, eivät perinteisenä, toimitettuna mediana, joka on vastuussa julkaisemastaan sisällöstä. Tähän logiikkaan nojaten ne ovat aikaansaaneet sekä hyvää että pahaa. Sosiaalinen media on tasapäistänyt tiedonkulkua ja hajauttanut valtaa ja mahdollistanut valtavasti uutta ja uudenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, mikä näkyy sekä arjessa että koko yhteiskunnassa. Ilman Twitteriä ja Facebookia en tietäisi mitä vaihto-opiskelukavereilleni kuuluu eikä #metoo-ilmiötä olisi ikinä nähty. 

Sosiaalisen median jättifirmoille on keskittynyt ennennäkemättömästi valtaa, joka on varsin heikosti demokraattisessa kontrollissa.

Samat alustat ovat kuitenkin paitsi helpottaneet väkivallan, vihan ja häirinnän mobilisointia, suorastaan ruokkineet sitä ja pyrkineet hyötymään siitä taloudellisesti. Kaiken tämän ohessa niitä pyörittäville firmoille on keskittynyt ennennäkemättömästi valtaa, joka on varsin heikosti demokraattisessa kontrollissa. 

Trumpin bännääminen osoittaa ehkä tietynlaista moraalista krapulaa. Kenties somejätit valpastuvat nyt laajemminkin suitsimaan henkeä, terveyttä ja vapautta uhkaavaa sisältöä. Niille keskittynyt valta ei silti katoa mihinkään, eikä mikään takaa sitä, että näiden palveluiden narut ovat nyt tai tulevaisuudessa erityisen hyväntahtoisissa käsissä. Digitalisaation kiihdyttämä voittaja vie kaiken -dynamiikka on kaiken lisäksi johtanut siihen, että nykyisillä somealustoilla on käytännössä monopolimainen asema. 

Todennäköinen vastaus sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin on alustayhtiöiden omaehtoinen “disneytyminen”, kuten Jussi Pullinen kirjoittaa. Tässä kehityksessä yhtiöt mainehaittojen ja uuden sääntelyn pelossa siivoavat sisällön entistä tarmokkaammin mahdollisimman harmittomaksi ja ristiriidattomaksi. Tämä kyllä hillitsee osaa haitallisista lieveilmiöistä, mutta leikkaa siivet somelta yhteiskuntaa uudistavana voimana ja vahvistaa siten olemassa olevia valtarakenteita. Yhdysvaltalaisten somejättien sensuurilinjassa korostuu luonnollisesti sikäläinen näkökulma. Trumpin hiljentämisen jälkeenkin moni despootti ja hirmuhallinto on saanut jatkaa viestimistään.

Demokratiaa ja perusoikeuksia kunnioittava kontrolli tarpeen

Ihannemaailmassa meillä olisi tulevaisuudessa mahdollisimman paljon somen hyviä puolia hyödynnettävänä ja haittoja hillittäisiin mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. 

Yksinkertaisinta olisi korostaa sääntelyllä somepalveluiden velvollisuutta valvoa sisältönsä lainmukaisuutta ja kitkeä valheellista tietoa. Twiittejä, kuvia, videoita ja statuspäivityksiä pärisee tuhansia sekunnissa, joten työ voi vaikuttaa kohtuuttomalta. Alustayhtiöt ovat kuitenkin olleet yllättävän tehokkaita kitkemään esimerkiksi alastomuutta, suojelemaan tekijänoikeuksia ja keräämään ja hyödyntämään käyttäjätietoa markkinointiin algoritmeillaan. Jos halua tai pakko olisi, voisivat nämä firmat kitkeä valetietoa ja häirintää palveluistaan paljon nykyistä tehokkaammin. Suurempi haaste on tietysti rajanveto sen välillä, mitä hyväksytään ja mitä ei.

Tarkkaan määritelty velvoittava sääntely voisi kuitenkin myös sementoida nyky-yhtiöiden asemaa entisestään. Kilpailevan twitterin perustaminen olisi vaikeampaa, jos alusta asti vastuulla olisi käyttäjäkunnan tarkka moderointi.

Politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta nykyiset somealustat ovat jo muodostuneet keskeisiksi foorumeiksi. Johtaisiko tarkempi sensuuri sitten siihen, että jotkin mielipiteet ja ajatukset suljettaisiin näiltä keskeisiltä foorumeilta pois, mikä sitten vain ruokkisi niitä entisestään ja pahentaisi yhteiskunnan jakaantumista? Tämä höyrykattilateoria ei ole täysin uskottava. Nykyisten somejättien vaikutus on nimenomaan ollut se, että ne ovat avittaneet ääriajattelijat näkyville ja toistensa pariin, mikä on ruokkinut näitä keloja entisestään. 

Nykyiset kuplautuneet todellisuudet ovat levinneet pitkälti lähes kaikille tutuilla yhteisillä alustoilla, vaikka niiden juuret olisivatkin marginaalisemmissa verkkoyhteisöissä.

Tavallinen tallaaja innostuu kaatamaan parlamenttia tai vastustamaan rokotteita kaiketi todennäköisemmin, jos sitä hänelle erikseen mainostetaan hänen selatessaan käytettyjä pesukoneita, kuin siinä tilanteessa, että hänen pitää ensin itse etsiä käsiinsä ja asentaa uusi hähmäinen sovellus. Kuplautumisen kiihtyminen somejättien tiukemman kontrollin kautta on sikäli hieman ontto huoli, että nykyiset kuplautuneet todellisuudet ovat levinneet pitkälti lähes kaikille tutuilla yhteisillä alustoilla, vaikka niiden juuret olisivatkin marginaalisemmissa verkkoyhteisöissä. 

Vaihtoehtona on esitetty sitäkin, että sosiaalinen media otettaisiin julkisiin käsiin. Julkisesti hallinnoitu sosiaalinen media on tietysti korkeintaan niin vapaa ja demokraattinen kuin yhteiskunta sen taustallakin, mistä Kiina on hyvä esimerkki. Somealustoille nyt keskittynyt valta siis ei välttämättä olisi sen paremmassa käytössä julkishallinnossakaan. Perusoikeuksiin ollaan usein pelottavan innokkaita kajoamaan kansallisen turvallisuuden nimissä myös demokratioissa.

Minulla ei ole valmista sapluunaa siihen, miten sosiaalista mediaa tulisi tarkalleen säännellä. Ainakin alustojen vastuiden selkeä määrittäminen ja algoritmien avoimuus osana oikeutta oman henkilökohtaisen tiedon hallintaan olisivat uskoakseni oikeita askelia. Tähän suuntaan EU:n valmistelussa oleva uusi Digital Services Act on sääntelyä Euroopassa viemässäkin, mutta yksityiskohtien kanssa on syytä olla tarkkana.

Sosiaalisen median maailma on nyt joka tapauksessa murroksessa. Viime vuosikymmeninä tämä teknologia on kehittynyt demokratian rakenteita ja lainsäädäntöä nopeammin. Teknologia kehittyy yhä vauhdilla, mutta nyt näyttää siltä, että on sääntelyn ja rakenteiden vuoro ottaa kiinni. Painetta ja hyviä perusteluita tähän on, ja on tärkeää että kuskin paikalla on demokraattinen päätöksenteko ja ohjenuorana perusoikeuksien kunnioittaminen.

 

ps. Vihreissä valmistellaan paraikaa uutta tietopoliittista ohjelmaa, joka käsittelee myös tässä kirjoituksessa pohdittuja teemoja – ja paljon muutakin. Ohjelmaluonnoksen avoin kommenttikierros ehti jo päättyä, mutta kuulen valmistelevan työryhmän jäsenenä edelleen mielelläni palautetta aiheesta.

 

trumpsome

Hei hei, sanoi Twitter Trumpille. Ei tule ikävä.

 

 

Hyökkäys kongressiin muistuttaa, että demokratiaa on puolustettava täälläkin

Salaliittoshamaani senaatissa on koomisen absurdi näky, mutta tarkoituksella kiihotettu hyökkäys demokratiaa vastaan on äärimmäisen vakava ja huolestuttava asia.

Sillä, että kylvää tarkoituksella vihaa, salaliittohuuruja ja epäluottamusta demokratiaa kohtaan on seurauksensa. Niitä nähtiin eilen Yhdysvalloissa, kun presidentti Trumpin fanaattiset kannattajat rynnäköivät kongressiin.

Uutiskuva naamansa maalanneesta paidattomasta sarvipäästä heilumassa senaatin salissa on absurdi, totaalista meemimatskua. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä sekoilusta, vaan istuvan presidentin oman maansa demokratiaa vastaan kiihottamasta, väkivaltaisesta vallankaappausyrityksestä (toki kömpelöstä ja sekavasta sellaisesta), jonka yhteydessä loukkaantui ja kuoli ihmisiä.

Politiikkojen on tehtävä työtään demokratian keskeisiä instituutiota kunnioittaen.

Toivon todella, että eilen nähtiin Yhdysvaltojen poliittisen kulttuurin alennustilan aallonpohja, joka puhaltaa vauhtia demokratiaa kunnioittavaan, yhteistä etua ajavaan ja siltoja rakentavaan politiikan tekemiseen. Valitettavasti useiden republikaaniedustajien jatkunut tuki Trumpin vaalivilppihuuhaalle ei lupaa hyvää, kuten ei sekään, että merkittävä osa Trumpin kannattajista elää edelleen täysin omassa, tosiasioista irronneessa todellisuudessaan.

Yhdysvaltain tapahtumien soisi olevan herätys täälläkin. Suomalainen demokratia ei ole immuuni yrityksille horjuttaa tai jopa romuttaa sitä. Yhteiskuntaa hajottavan vallankäytön kannattajia, fasismin fanittajia ja valetiedon levittäjiä löytyy täältäkin, sekä valitettavasti niitäkin, jotka kyynisen vallantavoittelun nimissä tukevat tai flirttailevat tällaisen menon kanssa. Trump, siinä missä moni muukin esimerkki historiasta, osoittaa, että tällainen jengi on oikeasti vaarallista varsinkin päästessään valtaan.

Oli sitten omilta keloiltaan oikeistoa, vasemmistoa, konservatiivi tai liberaali, on demokratian puolustaminen yhteinen vastuu, jossa meillä ei ole varaa mokata. Sivistys, osallisuus ja keskinäinen ymmärrys ovat tässä tärkeitä, samoin asemaltaan vahva, vapaa ja vastuullisesti toimiva media. Politiikkojen on tehtävä työtään demokratian keskeisiä instituutiota kunnioittaen.

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon IV/2020

Vuoden viimeinen neljännes on budjettien aikaa.

Vuoden viimeinen kvartaali on perinteisesti talousarvioiden, eli ensi vuoden budjettien, aikaa sekä valtuustossa että eduskunnassa. Syksyn edetessä myös koronatartunnat nousivat Suomessakin vaarallisesti uuteen nousuun, mikä johti rajoitustoimien kiristämiseen eri puolella maata. Olin itse optimistisempi kohdennettujen rajoitusten, jäljityksen ja eristämisen tehosta tautia vastaan, mutta virus on ollut valitettavan vikkelä ja viheliäinen. Onneksi rokotukset on vihdoin saatu käyntiin, ja tunnelin päässä näkyy valoa vaikka vaikeat ajat jatkuvat yhä. 

Kansainvälisillä kentillä loppusyksy oli tapahtumarikasta aikaa. Joe Biden voitti Yhdysvalloissa presidentinvaalit, EU:n budjetista ja elpymispaketista saatiin lopulliset sovut kasaan ja vuoden päätteeksi EU:n ja Iso-Britannian uuden suhteen määrittävä sopimus saatiin neuvoteltua.

Näinkin pitkästä blogikirjoituksesta jää väistämättä valtavan paljon asiaa pois ja raportoimatta. Kannattaa siis seurata juttujani myös Twitterissä ja Facebookissa.

Eduskunta

Eduskunnan syksyä tahdittaa budjetin käsittely, joka kulkee vuosittain perinteisellä kaavalla. Hallitus antoi lopullisen esityksensä talousarviosta lokakuussa, valiokunnat käsittelivät esitystä ja kuulivat asiantuntijoita loka-marraskuussa ja lopulta valtiovarainvaliokunnan täydentämä budjetti hyväksyttiin juuri ennen joulutaukoa. Täysistunnossa käytiin keskustelut paitsi budjetista, myös oppositiopuolueiden varjobudjeteista. 

Kirjoitin budjettiesityksestä jo edellisen kvartaalikatsauksen yhteydessä, ja tuttuun tapaan esitys kulki eduskunnan läpi juurikaan muuttumatta. Budjetti on aina kompromissi, mutta päälinja elvyttävästä politiikasta on oikea ja mukana on monia ilmaston ja luonnon kannalta tärkeitä toimia kuten sähköveron lasku. Budjetin yhteydessä tarkastellaan myös talouden pitkän aikavälin näkymiä, ja on selvä että ekologisesti kestävän siirtymän ohella myös talouden kestävyysvaje fiskaalisessa mielessä vaatii kuromista. Yhtenä toimena aiemmin syksyllä työmarkkinajärjestöille heitetty eläkeputken poisto saatiin onneksi hallituksen voimin päätettyä – se tosin astuu voimaan vasta vuodesta 2023 alkaen. 

Eduskunnalla olisi syytä olla strategisempi rooli talousarviota linjatessa.

Käytännössä eduskunnan muutokset budjettiin tunnetaan ns. joululahjarahoina, joita tänä vuonna jaettiin n. 40 miljoonaa euroa. Monelta osin tämä rahaa menee sinänsä ihan hyviin juttuihin, kuten vaikkapa Luonnontieteellisen museon ylläpitoon tai päättäjille erinomaista tietoa toimittavan Helsinki GSE:n tilannehuonetoimintaan. Silti käytäntö, jossa eduskunta käyttää budjettivaltaansa talousarviosta alle promillen kattavien sekalaisten menolisäysten laatimiseen, kerää kritiikkiä aivan perustellusti. Käytäntö on tunnetusti myös varsin altis kotiinpäin vetämiselle. Pidemmän päälle eduskunnalla olisi syytä olla strategisempi rooli talousarviota linjatessa: Budjettivallan käyttäminen on lainsäädäntövallan ohella toinen eduskunnan perustehtävistä.

Loppusyksystä oma kalenterini eduskunnassa tiivistyi entisestään, kun siirryin tuuraamaan perheenlisäystä saanutta Iiris Suomelaa EU-kannat linjaavaan suureen valiokuntaan. Tällä hetkellä olen siis talousvaliokunnan, puolustusvaliokunnan ja suuren valiokunnan jäsen, sekä maa- ja metsätalousvaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan varajäsen. Kokouksista ei ole pulaa.

Talousvaliokunnan loppusyksy on ollut erityisen ruuhkainen. Laaja-alainen valiokunta tekee kaiketi eniten lausuntoja koko talossa, ja nyt syksyllä oli koronakevään lainvalmistelubufferia purettavana samaan aikaan kuin koronan aiheuttama talousshokki vaatii edelleen huomiota. Koronaan liittyen valiokunnassa käsiteltiin mm. yleisen kustannustuen päivittämistä ja jatkamista, ravintolatuen joustavoittamista ja kulutusluottojen väliaikaisen korkokaton jatkoa. Energiaan liittyvää lainsäädäntöä on myös paljon. Sen juuret ovat tyypillisesti EU-tason sääntelyssä, jota vaivaa kautta linjan vinoutunut uusiutuvan energian suosiminen ja erilaisten ohjausmekanismien päällekkäisyys. Teknologianeutraalimmalla ja tiedelähtöisemmällä energiapolitiikalla EU voisi olla vielä paljon nykyistä vaikuttavampi toimija ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamisessa.

Puolustusvaliokunnan ajasta suurin osa kuluu erilaisten katsausten parissa, mutta tällä kvartaalilla valiokunnassa saatiin valmiiksi myös konkreettista lainsäädäntöä, kun Puolustusvoimien kiinteistöjen eriyttäminen Senaatilta Puolustuskiinteistöt-tytäryhtiöön saatiin pitkän valmistelun jälkeen valmiiksi. Muutos on selkeä parannus nykytilaan ja parantaa edellytyksiä puolustusvoimien tehokkaalle kiinteistöjohtamiselle, mutta tytäryhtiörakenteen toimivuutta käytännössä pitää seurata vielä tarkkaan. Puolustusvaliokunnassa käsiteltiin loppusyksystä myös Suomen jatkoa Irak-operaatiossa. Pidin aiheesta vihreiden ryhmäpuheen täysistuntokäsittelyssä.

Suuri valiokunta poikkeaa toiminnaltaan muista valiokunnista. Se on suurempi (yllätys!), kokoontuu oman aikataulunsa mukaan ja kuulee säännöllisesti hallituksen ministereitä, kun nämä raportoivat menneistä ja tulevista tekemisistään EU:n ministerineuvoston kokouksissa ja muissa elimissä. Syksyn merkittäviä EU-asioita olivat EU:n monivuotinen rahoituskehys vuosille 2021-2027, erillinen elpymisrahasto ja siihen liittynyt oikeusvaltiovääntö Unkarin ja Puolan kanssa sekä EU:n ja Iso-Britannian yhteistyösopimus, jonka käsittely venyi lopulta välipäiville asti. Nämä EU-päätökset vaatisivat kaikki omat perinpohjaiset blogauksensa, mutta todetaan nyt tiiviisti, että jokainen näistä on poliittinen kompromissi ja sellaisena vähintään tyydyttävä tai siedettävä. EU:n yhteisesti koordinoitu finanssipoliittinen elvytyspaketti on perusteltu ja tarpeen, oikeusvaltioperiaate keskeinen osa EU:ta ja siksi sen sitominen rahanjakoon hyvä työkalu. EU:n budjetin ilmastopainotusten korostuminen on tervetullutta, mutta erityisesti maatalouspolitiikka olisi kaivannut paljon isompaa remonttia. EU-UK-sopimuskehikosta tuli aikalailla odotetun kaltainen. Brexit harmittaa edelleen, mutta nyt on tärkeää saada aikaan rakentava suhde saarivaltioon ja siihen sopimus luo pohjaa.

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko yhdistää hienosti niin sanotun laajan ja perinteisen, kovan turvallisuuden näkökulmat.

Yksi nyt syksyllä maaliin saatu isompi ponnistus on ollut uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, joka linjaa Suomen kansainvälisen politiikan tavoitteet ja painopisteet seuraaviksi vuosiksi. Olen ollut selonteon valmistelussa mukana seurantaryhmän jäsenenä. Selonteko yhdistää nähdäkseni hienosti niin sanotun laajan ja perinteisen, kovan turvallisuuden näkökulmat. Tätä fiilistelin myös ryhmäpuheessani täysistunnossa. 

Syksyn aikana poliittiseen keskusteluun ovat nousseet myös muun muassa sudet, kannabis ja turvetuotannon nopea pudotus. Susien ja kannabiksen suhteen toivoisin ennen kaikkea asiallista ja faktoihin nojaavaa keskustelua ja päätöksentekoa. Turpeen suhteen tarvitaan nyt käytännössä sitä paljon puhuttua reilua muutosta. Vaikeassa paikassa olevia yrityksiä ja alueita on paikallaan tukea kestävässä siirtymässä, mutta siirtymän on oltava sitten ihan oikeasti kestävä ja pohdittava ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjumisen asettamien reunaehtojen mukaisesti. Energiaturpeen tuotantoa ei esimerkiksi voi laajassa mittakaavassa korvata turpeen nostolla muuhun käyttöön. Energiantuotannossa biomassan on syytä jäädä turpeen korvaajana mahdollisimman pieneen ja väliaikaiseen rooliin.

Kirjoitin turpeesta pidemmin alkuvuodesta ja aiheesta jututti myös Uusi Suomi. Maikkarin aamussakin piipahdin debatoimassa turpeesta.

Joulukuussa perustuslakivaliokunta sai valmiiksi mietintönsä Pekka Haaviston ministerivastuumuistutuksesta. Valiokunnan antamat moitteet ovat vakava asia. Haaviston toimintaa kokonaisuutena arvioitaessa en kuitenkaan näe estettä jatkaa ulkoministerinä. Pekka on tehnyt ministerinä erinomaista duunia.

Valtuusto

Kaupunginvaltuusto kokoontui loka-joulukuussa yhteensä kuusi kertaa, joista yhden missasin puolustusselonteon seurantaryhmän seminaarin takia. Loppusyksyn kokouksissa  ehdittiin käsitellä taas iso pino aloitteita ja luonnollisesti ensi vuoden budjetti. Kokoukset on edelleen pidetty pääosin etänä, joskin paikan päälläkin saa kokoukset istua ja kourallinen valtuutettuja niin tekee.

7.10. pidetyssä valtuuston kokouksessa listalla oli muutamien lautakuntatäydennysten ja tonttien vuokraus- ja myyntiperiaatteiden lisäksi yhteensä 28 aloitetta, joista kaksi oli ryhmäaloitteita. Näitä ei luonnollisesti ehditty kerralla käsitellä, vaikka kokous tappiin asti eli yhteentoista kestikin. Käsittelyyn ehtivät muun muassa vihreiden ryhmäaloite 100 000 puusta Helsinkiin (toteutuu 15 vuoden kuluessa, jee!) ja demarien ryhmäaloite joukkoliikenteen käytön edistämisestä (erinomainen tavoite, mutta joidenkin ajama ilmaisuus kehno keino siihen).

Aloitteiden määrä on valtuutettujen parissa yleinen turhautumisen aihe, ja se tuskastuttaa itseänikin.

Aloitteiden määrä on valtuutettujen parissa yleinen turhautumisen aihe, ja se tuskastuttaa itseänikin. Olen tietysti tehnyt aloitteita itsekin, ja se on tärkeä keino saada valtuutettuna asioita aikaan. Monet, kenties jopa useimmat, aloitteet ovatkin ihan hyviä ja niillä tavoitellaan parempaa kaupunkia ja arkiympäristöä. Silti valtuuston kulttuuria olisi paikallaan viedä suuntaan, jossa jokaista aloitetta ei pyrittäisi saamaan valtuustokäsittelyyn 15 allekirjoituksella, vaan mittakaavaltaan pienet, yksittäiset aloitteet jätettäisiin suosiolla kaupunginhallituksen ja lautakuntien käsiin. 

21.10. pidetyssä kokouksessa aloitteiden käsittely jatkoi. Kokouksen asialistalla olivat myös nuorten aloitteet ja kuntalaisten aloitteet, jotka tulevat säännöllisesti nippuina valtuustoon keskusteltavaksi. Nuorten aloitteita on huomattavasti enemmän kuin kuntalaisaloitteita. Se on toki ymmärrettävää, kun täysi-ikäiset pääsevät itse ehdolle ja äänestämään. Kuntalaisten kannalta osallistuva budjetointi ja suorat yhteydenotot valtuutettuihin ja valtuustoryhmiin ovat nähdäkseni yleensä aloitteita fiksumpia ja vaikuttavampia kanavia. Nuorten aloitteet tarjoavat ikkunan nuorten huoliin, ja niitä lukiessa käy hyvin ilmi sekin, etteivät Helsingin nuoret ole mikään homogeeninen, yhdellä tapaa ajatteleva ihmisryhmä.

Kauden aikana moneen otteeseen elänyt valtuustoryhmärakenne muuttui 4.11. pidetyssä kokouksessa jälleen kerran, kun kristillisdemokraatit ja siniset yhdistyivät yhdeksi ryhmäksi – nimeltään kristillisdemokraateiksi ja sinisiksi. Kokouksessa myönnettiin Oy Apotti Ab:lle omavelkaista takausta. Apotti-hanke on ollut alusta asti ongelmallinen ja monelta osin esimerkki siitä, kuinka suurta, julkista tietojärjestelmäuudistusta ei pidä hankkia ja toteuttaa. Polkuriippuvuutta on kuitenkin ollut vaikeaa katkaista vauhdissa. Tärkeänä kaavapäätöksenä kokouksessa hyväksyttiin Laajasalon ratikkakortteli, jossa uuden sporavarikon päälle rakennetaan asuntoja. Varikko on tarpeen Kruunusiltojen kautta kulkevaa raideliikennettä varten. Sporakorttelia on hankkeena vastustettu Laajasalossa. Tämä on tyypillinen keissi, jossa kasvavan kaupungin alle jää väistämättä jonkin verran vihreää ympäristöä. Tiivis raidekaupunki säästää sitä silti monin verroin vaihtoehtoja enemmän, ja olen tyytyväinen että tällainen eri intressien yhteensovittaminen Helsingissä onnistuu.

Aloitesuma setvittiin 4.11. kokouksessa loppuun, ja käsittelyyn pääsivät myös oma aloitteeni viherkertoimen edistämisestä ja Petrus Pennasen aloite korttelipihapilotista. Nämä kaksi aloitetta suunniteltiin yhdessä ja yhteistyössä Korttelipihat takaisin -aktiivien kanssa. Tavoitteena on edistää vihreämpää ja viihtyisämpää kantakaupunkia. Molempia aloitevastauksia täydennettiin kokouksessa ponsilla, jotka toivottavasti vauhdittavat tavoitteen etenemistä.

Marraskuun toisessa kokouksessa 11.11. listalla olivat asumisen ja maankäytön toteutusohjelma sekä kunnan veroprosentit. AMA-ohjelma on erittäin merkittävä asiakirja, joka määrittelee muun muassa kaupungin asuntotuotantotavoitteen eli sen, kuinka paljon asuntoja kaupunkiin pyritään vuosittain rakentamaan. Tavoitetta nostetaan ohjelmassa nykyisestä 7000 asunnosta 8000 asuntoon vuodesta 2023 alkaen. Nosto on tarpeen, mutta tavoite olisi voinut olla korkeampikin. Kaupungin ilmastotavoitteet on ohjelmassa huomioitu melko hyvin, luonnon monimuotoisuuden osalta kaupunki kaipaisi edelleen strategisempaa otetta. Helsingin veroprosentit pysyvät tänä vuonna ennallaan. Kunnallisveron pitäminen ennallaan lienee fiksua erityisesti koronan aiheuttamat laajat talousvaikeudet huomioiden. Kiinteistövero on edelleen alikäytetty työkalu maankäytön ohjaamiseen ja varallisuuden kumuloitumisen näkökulmasta.

Erityisen tärkeää on, ettei keskeisiä kaupunki-infran investointeja lykätä, vaikka korona iskeekin.

25.11. kokouksessa keskusteltiin kaupungin budjetista vuodelle 2021. Missasin kokouksen, mutta osallistuin syksyn aikana toki oman valtuustoryhmämme sisäiseen budjettifuntsintaan. Kaupungin budjetti on tiukkojen neuvottelujen tulos, johon voi olla tyytyväinen. Erityisen tärkeää on, ettei keskeisiä kaupunki-infran investointeja lykätä, vaikka korona iskeekin. Ne kun maksavat itsensä takaisin, ja niistä nuukailu olisi järjetöntä. Helsinki-lisän poisto yli 1-vuotiailta on vaikea pala monelle, mutta budjettineuvotteluissa lisä päätettiin pitää alle 1-vuotialla ja leikkaus viivästää kesään vuodenvaihteen sijaan. Ymmärrän silti päätöksen aiheuttaman kiukun. Varhaiskasvatuksen resursseista onkin tärkeää huolehtia poiston rinnalla. 

Vuoden viimeisessä valtuuston kokouksessa 9.12. ohjelmassa oli budjetin lopullinen hyväksyminen, vuoden 2019 arviointikertomuksen johdosta suoritetut toimenpiteet, kaavoja ja aloitteita. 

Maakuntavaltuusto

Uudenmaan maakuntavaltuusto ehti loppusyksyllä kokoontua kertaalleen 15.12. päättämään Hiilineutraali Uusimaa 2035 -tiekartasta ja Suomenlahden merialuesuunnitelmasta. Äänestämäänkin päästiin tälläkin kertaa, kun tiekartasta esitettiin poistettavaksi mainintoja autoilun vähentämisestä ja lihatuotannon päästöistä. Pohja kuitenkin piti. Hyväksytty tiekartta on varsin hyvä, vaikka energiaosiossa duubioidaankin pienydinvoimaa lämmönlähteenä tiekartan tarkastaluaikajänteellä. Kiinnostava vertailukohta on esimerkiksi geoterminen energia, jonka potentiaalia tiekartassa nyt korostetaan, ja jonka pilottia paraikaa Otaniemessä valmistellaan. Jos tällainen tiekartta olisi tehty 2005, siinä tuskin olisi sanottu aiheesta mitään. 

Muuta

Eduskunnan ja valtuuston kokoukset pitivät siis loka-, marras- ja joulukuun kiireisenä. Valiokuntien lisäksi kokouksia oli myös Postin hallintoneuvostolla, Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnalla ja uuden kauden aloittaneella Harvaan asuttujen parlamentaarisella työryhmällä, johon minulla on taas ilo kuulua. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistuttua sama seurantaryhmä siirtyi jatkamaan puolustusselonteon parissa. Aloitin syksyllä myös Sitran kestävän talouspolitiikan johtamiskurssin, joka jäi koronan takia vielä harmillisesti kesken ja jatkuu keväällä.

Kuntavaalien lähestyminen johtanee erilaisiin huomiohakuisiin poliittisiin avauksiin ja kärkkäisiin hyökkäyksiin.

Lokakuussa järjestin Viitteen kanssa avaruuspoliittisen webinaarin, jossa asiantuntevat vieraat pohtivat Suomen mahdollisuuksia avaruudessa. Tallenne löytyy Youtubesta, ja kannattaa tsekata jos aihe yhtään kiinnostaa. Satu Hassin ja opintokeskus Vision kanssa järkkäilimme ilmastopoliitiikan kurssin, jonka kolme asiantuntijaluentokertaa löytyvät nekin netistä ([1], [2], [3]). Loppuvuodesta tuli myös piipahdettua useammassa paneelikeskustelussa ja telkkarissakin. Yhtenä kiinnostavana keikkana voisi nostaa Tarinoita Piritorilta -podcastin, jossa pääsi kerrankin kiireettömästi avaamaan omia politiikan keloja. Pidemmin taustoja pääsin avaamaan myös Uuden Suomen 200 kansanedustajaa -juttusarjassa. Hesarin vieraskynään kirjoitimme puolestaan MTK:n Juha Marttilan kanssa geenisaksien käytön puolesta.

Tulevaa

Ruuhkaisen loppusyksyn jälkeen vietetään eduskunnassa nyt istuntotaukoa 2.2. asti. Kaupunginvaltuusto kokoustaa ensimmäistä kertaa 20.1. Alkukevään poliittista keskustelua määrittävät todennäköisesti pitkälti koronatilanne ja kuntavaalien lähestyminen. Myös sote-uudistuksen käsittely eduskunnassa alkaa. Näistä kuntavaalien lähestyminen johtanee erilaisiin huomiohakuisiin poliittisiin avauksiin ja kärkkäisiin hyökkäyksiin. Oman kampanjanani koetan pitää rakentavana ja asiakeskeisenä – tervetuloa mukaan tekemään sitä!

Tapaamiset

Loppuvuoden aikana omat tapaamiseni jäivät aika vähiin kiireisen kokousrytmin takia, ja tapaamiset olivat luonnollisesti pääasiassa etänä. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Caruna
  • Fennovoima
  • HybridCoe
  • Ilmatieteen laitos
  • Koneyrittäjät
  • Lempäälän Energia Oy
  • Pohjanmaan Hyötyjätekuljetus Oy
  • Rakennusteollisuus
  • SAK
  • Sitra
  • Suomen Vuokranantajat ry
  • Teknologiateollisuus
  • Trustly.com
  • Turun työnantajayhdistys
  • Vapo
  • Voltan lähienergia

 

IMG-20201024-WA0012 (1)

Kuva vihreästä politiikosta sammaleisessa metsässä maiharirotsissa on jo aika klisee, mutta siitä ei pääse mihinkään, että luonnossa dallailu on erinomainen tapa relata kaiken kiireen välissä.

 

Kommentti kannabisaloitteeseen: Käytöstä rankaiseminen on turhaa ja haitallista

Kannabiksen käytön dekriminalisointia koskeva kansalaisaloite on tervetullut, ja tutkimustiedon perusteella perusteltu. Kaikki eivät kuitenkaan ole valmiita pohtimaan kysymystä asiallisesti ja avoimesti.

Eduskunta sai nyt syksyllä käsiteltäväkseen kansalaisaloitteen, jossa esitetään kannabiksen käytön ja pienimuotoisen kotikasvatuksen rangaistavuuden poistamista. Aloitteen lähetekeskustelu täysistunnossa meni hieman härväämiseksi. Alkuperäinen käsittely 26.11. keskeytettiin kokoomuslaisten toiveesta, kun oikeusministeri tai sisäministeri eivät olleet salissa paikalla. Peruste pöydätä oli sikäli erikoinen, ettei kansalaisaloitteiden käsittely erityisesti edellytä ministeriä paikalle, sillä kyseessä ei ole hallituksen vaan kansalaisten esitys. On toki hyvä, jos asianomainen ministeri on paikalla kansalaisaloitekeskustelussa, erityisesti jos aloite liittyy kiinteästi johonkin käynnissä olevaan lainvalmisteluun. Kannabiksen tapauksessa näin ei ole, ja äänekkäät vaatimukset saada erityisesti sisäministeri Ohisalo paikalle – asia kuuluu oikeusministerin hallinnonalalle – kielivät siitä, että taustalla oli enemmänkin oppositiopoliitikkojen halu päästä kuittailemaan vihreälle ministerille.

Aloite siis pöydättiin, ja sen käsittelyä jatkettiin eilen 2.12. Harmillisesti käsittely osui näin samalle päivälle opposition vaihtoehtobudjettien kanssa, ja oli epävarmaa, milloin lähetekeskustelu tarkalleen alkaa. Alkuillasta näyttikin siltä, ettei ministeri ehdi paikalleen tälläkään kertaa, ja asian käsittely siirtyy jälleen. Puoli yhdeksän aikaan illalla oikeusministeri Henriksson ehti kuitenkin paikalle, ja aloitteen lähetekeskustelu saatiin käytyä. Aikataulun takia keskustelu jäi melko tyngäksi. Itsekin olin jo ehtinyt lähteä eduskuntatalolta ja missasin salikeskustelun – oma vikani toki, ja näin eduskunta toimii, mutta erityisesti kansalaisaloitteen kannalta tällainen poukkoileva aikataulutus on harmillista, kun kiinnostunutta yleisöä todennäköisesti olisi melko laajasti. 

Dekriminalisointi tukee sitä, että päihdehaittoja voidaan tehokkaasti, humaanisti ja kustannustehokkaasti vähentää.

Kannabiksen käytön dekriminalisoinnista on eduskunnassa ja yhteiskunnassa laajemminkin vahvoja mielipiteitä puolesta ja vastaan. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta itseäni hiertää se, kuinka kannabiksen käyttörangaistuksia perustellaan päihdehaittojen vähentämisellä. Asiantuntijatieto ja näytöt maailmalta kun kertovat juuri päinvastaista viestiä. Dekriminalisointi nimenomaan tukee sitä, että päihdehaittoja voidaan tehokkaasti, humaanisti ja kustannustehokkaasti vähentää. Kummallisin argumentti on se, että laittomasta ei pidä tehdä laillista. Lakeja eduskunnassa on kuitenkin tarkoitus säätää. 

Eduskunnan kannabiskeskustelun moralistinen sävy on suurelle osalle suomalaisia vieras.

Eduskunnan kannabiskeskustelun paheksuva ja pelotteleva sävy on suurelle osalle suomalaisia kovin vieras. 24 % suomalaisista on kokeillut kannabista. Se on suurempi joukko ihmisiä kuin esimerkikiksi yhdenkään eduskuntapuolueen äänestäjäkunta. 25-34-vuotiaista suurin osa kannattaa kannabiksen dekriminalisointia, ja kaikista suomalaisista yli 40 % kannattaa kannabiksen käytön rankaisemisesta luopumista. Vaikkei se enemmistö olekaan, ei kyseessä siis ole mikään marginaalinen tai radikaali mielipide. Sitä puoltavat myös useiden asiantuntijoiden näkemykset ja muiden maiden kokemukset.

Tutkimustiedon valossa käytön laillistaminen ei näyttäisi lisäävän käyttöä, mutta kylläkin vähentävän haittoja. THL:n selvitysraportti tältä vuodelta toteaa yleisesti, että huumeiden käytön ja haittojen ehkäisy ja hoito on aina inhimillisesti ja taloudellisesti kannattavampaa kuin hoitamatta jättäminen ja rankaiseminen. THL:n asiantuntijat ovatkin jo aiemmin ottaneet kantaa dekriminalisoinnin puolesta.

Hiljattain Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila otti kannabikseen ihailtavan pragmaattisesti kantaa: kannabista voisi olla fiksua ja kannattavaa viljellä myös Suomessa. Kannabiksen laajempaa laillistamista on tosiaan sitäkin ihan perusteltua harkita täälläkin. Dekriminalisointia ei kuitenkaan kannata kytkeä yksioikoisesti varsinaiseen laillistamiseen. Käyttörangaistusten poisto kun on perusteltu muutos ihan riippumatta siitä, ajaako kannabiksen varsinaista laillistamista vai ei. Käytöstä rankaiseminen ei yksinkertaisesti toimi, sen haitat ovat hyötyjä suuremmat. 

Aloite tulee käsitellä sen ansaitsemalla vakavuudella avarin mielin, asiantuntijoita tarkkaan kuunnellen.

Yhä useamman silmissä nyt dekriminalisointia vanhentunein ja pelottelevin argumentein vastustavat puheenvuorot näyttäytyvätkin ummehtuneelta jarrutukselta, jossa konservatiivinen maailmankuva ja poliittinen laskelmointi estävät avaamasta silmiä tutkitulle tiedolle. Seuraavaksi kansalaisaloite etenee lakivaliokunnan käsittelyyn. Toivon, että valiokunta nousee pelottelun ja pöyristymisen yläpuolelle ja käsittelee tervetulleen aloitteen sen ansaitsemalla vakavuudella avarin mielin, asiantuntijoita tarkkaan kuunnellen. 

Omasta puolestani kiitän aloitteen tekijöitä. Kyllä tässä vielä ennen pitkää järki voittaa.

 

nature-plant-leaf-flower-foliage-green-659402-pxhere.com

Kannabiskeskustelua leimaa mörköily. Pragmaattisempi ja analyyttisempi lähestyminen tähänkin asiaan olisi tervetullutta.

Toimenpidealoite valtion takaamasta energiaomavaraisuuslainasta vähäpäästöisiin hankintoihin

(Jätetty käsiteltäväksi eduskunnassa 26.11.2020)

Ilmastonmuutos on todennäköisesti vakavimpia uhkia ihmiskunnan hyvinvoinnille, myös Suomessa. Hallitus onkin hallitusohjelmassaan linjannut, että Suomi on hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivinen nopeasti tämän jälkeen. Tavoitteena on olla maailman ensimmäinen hiilineutraali hyvinvointivaltio.

Päästöjen vähentäminen vaatii valtavasti investointeja, joita on tehtävä jokaisella yhteiskunnan sektorilla. Valtion keskeisenä tehtävänä onkin luoda päästövähennyksiä edistäville investoinneille kannustava ympäristö. Yrityksiin kohdistuvien kannustimien ohella on huolehdittava yksityishenkilöiden kyvystä investoida vähäpäästöisiin ratkaisuihin esimerkiksi korvaamalla polttomoottoriauto sähköautolla tai siirtymällä kodin lämmityksessä fossiilienergiasta vähäpäästöisiin lämmitysratkaisuihin.

Keskeinen haaste investoinneille on niiden hinta ja aivan erityisesti hankintahinta. Käyttökustannuksiltaan ilmastoystävälliset ratkaisut ovat tyypillisesti fossiilisten polttoaineiden käyttöä matalammat. Moni tahtoisikin tehdä hankintoja, jotka tukisivat sekä päästövähennystavoitteita että pitkässä juoksussa omaa taloutta ja hyvinvointia, mutta esteenä on usein raha. Haastetta kasvattaa se, ettei ilmastopäästöistä koituvia ongelmia ole nykyisellään hinnoiteltu riittävästi mukaan tuotteiden ja palveluiden hintoihin, joten fossiilienergiaan pohjaavat ratkaisut ovat vertailussa keinotekoisen edullisia.

Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan valtio voisi edistää päästövähennystavoitteita tukevia ajoneuvo- ja kiinteistöinvestointeja mahdollistamalla edullisemman lainan saamisen tällaisiin hankkeisiin. Tämä voisi toteutua esimerkiksi niin, että valtio takaisi pankkien myöntämiä lainoja, jolloin investoijalle lankeavat korkokulut madaltuisivat merkittävästi. Yleinen korkotaso on ollut jo pitkään historiallisen matalalla tasolla, joten päästövähennystavoitteita tukeville investoinneille olisi mahdollista taata edullista lainaa. Lainan maksuajan tulisi myös olla riittävän pitkä ja suhteutettu investoinnin takaisinmaksuaikaan.

Kotitalouksien ja yksityishenkilöiden ilmastoinvestointien edistäminen tukisi myös kansallisia työllisyys-, talous- ja ilmastotavoitteita. Päästöjen vähentämisen ohella uudet investoinnit toisivat työtä ja parantaisivat Suomen energiaomavaraisuutta vähentämällä fossiilisen tuontienergian tarvetta.

Edellä olevan perusteella ehdotamme,

että hallitus ryhtyy toimenpiteisiin varmistaakseen, että suomalaisten mahdollisuuksia investoida ilmastoystävällisiin ratkaisuihin omassa arjessaan parannetaan, ja selvittääkseen valtion takaaman lainan hyödyntämistä näiden investointien vauhdittamiseksi. 
 
Helsingissä 25.11.2020

Atte Harjanne (vihr)
Satu Hassi (vihr)
Saara-Sofia Sirén (kok)
Mai Kivelä (vas)
Jenni Pitko (vihr)
Tiina Elo (vihr)

 

technology-car-wheel-vehicle-steering-wheel-energy-1059380-pxhere.com

Sähköauton hankintahinta on kovempi, mutta käyttö edullisempaa.