Raideyhteys Tallinnaan olisi mullistus, joka toisi Suomen Eurooppaan ja Euroopan Suomeen.

Pääkaupunkiseudun asukkaiden enemmistö kannattaa Helsingin ja Tallinnan yhdistävää tunnelia. Rakennusprojektin hintalappu on massiivinen, nykyarvion mukaan 9-13 miljardia eli kymmenen kertaa länsimetron verran. Jo nykyiset lautat kiidättävät kaupungista toiseen parissa tunnissa. Länsimetro viivästyy jo vuodella ja budjetit paukkuvat, ja nyt puhutaan kuitenkin neljä kertaa pidemmästä meren alittavasta linjasta. Onko siis mitään järkeä haaveilla raiteista Tallinnaan?

On. Keksin tähän ainakin kolme syytä:

1.  Mahdollisuus aitoon kaksoiskaupunkiin

Helsinki ja Tallinna tiiraavat toisiaan meren yli niin läheltä, että raideyhteys tekisi niistä yhteistä työssäkäyntialuetta. Reilun puolen tunnin matka-aika tiivistäisi kaupunkilaisten välisiä yhteyksiä tavalla, jota voi olla vaikea saada kiinni arvioitaessa suoraviivaisesti hankkeen hyötyjä ja kustannuksia.

Jos yhteys avautuisi huomenna, puolet junavaunuista pitäisi varata kaljakeisseille ja tallinnalaiset kiroaisivat asumisen rakettimaisesti nousseita kustannuksia. 15-20 vuoden päästä tilanne lienee toinen, ja yhdessä kaksi kaupunkia voisivat muodostaa Itämeren rannoille globaalisti merkittävän talouden ja kulttuurin keskittymän.

2.   Ekologinen vaihtoehto lentämiselle

Suomesta pääsee pois käytännössä vain lentämällä. Tämä ei vielä ole ongelma, mutta kasvava lentoliikenne on törmäyskurssilla ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa. Toisin kuin sähkön tuotannossa, joukkoliikenteessä ja etenevässä määrin yksityisautoilussa, lentoliikenteessä ei ole näkyvissä teknologiaa, joka irrottaisi sen kestävästi fossiilisista polttoaineista. Lentokoneiden polttoainetehokkuus on toki parantunut huimasti, mutta se ei millään riitä kompensoimaan liikenteen kasvua.

Lentoyhteyksiä onkin tulevaisuudessa korvattava raiteilla käytännössä kaikkialla missä se on mahdollista. Helsingistä ei toki tällä hetkellä paljoa Tallinnaan lennetä, mutta yhdessä Baltian rataverkon kanssa tunneli loisi raideyhteyden Keski-Eurooppaan asti järjellisillä matka-ajoilla.

3.   Yhteydet Eurooppaan – ja itään

Ilmastovaikutusten ohella eurooppalaisella raideyhteydellä olisi antinsa Helsingin ja Suomen kulttuurille ja taloudelle. Kun Berliinin juna-asemalta saa lipun Helsinkiin, on Suomi monta askelta lähempänä ihmisiä, yrityksiä ja ajatuksia pitkin Eurooppaa. Aikana, jona eristäytyminen on jälleen nousussa, on tärkeä pitää yhteyksien ja liikkuvuuden puolia. Suomi näyttäytyy mielellään myös idän ja lännen kohtaamisen näyttämönä ja porttina Venäjän suuntaan. Tunneli Tallinnaan tekisi Helsingistä eurooppalaisen ja venäläisen raideyhteyden solmukohdan, ja vahvistaisi tätä asemaa kohtaamispaikkana entisestään.

Tällä hetkellä tunnelihankkeesta on menossa kannattavuusselvitys, jonka tuloksia odotellaan ensi vuoden alkupuolella. On siis varmaa, että seuraava kaupunginvaltuusto pääsee tästä vielä vääntämään. Itse odottelen selvitystä avoimin mielin, mutta kantani on ainakin nyt rehellisesti tunnelin puolella. 

Tutkimusta hyödyntävässä politiikassa tärkeintä on se, että on valmis muuttamaan mieltään.

Tieteen ja tutkimuksen kunnioitus on surkeassa jamassa päätöksenteossa. Vikaa on erityisesti poliitikoissa, mutta myös meissä tutkijoissa.

Pahin uhka tietoon nojaavalle politiikalle on luonnollisesti tieteen ja asiantuntemuksen suora halveksunta. Vaikka tällainen ajattelutapa nostaa täälläkin aika ajoin päätään, uskon että Suomessa korkea koulutustaso ja sivistyksen perinne suojelevat meitä ainakin vielä pahimmalta Ameriikan taudilta. Oikeastaan enemmän hiertääkin näennäistieteellinen argumentointi, jossa sinänsä oikea tutkimustieto valjastetaan ideologisen politiikan työkaluksi. Se on omalla tavallaan jopa häikäilemättömämpi ja petollisempi tieteen halveksunnan muoto.

Aloitetaan siitä, mitä tiedepohjainen politiikka ei ole. Se ei ole omaa näkemystä tukevien rusinoiden poimintaa koko tutkimuskentän pullista. Se ei ole sitä, että poliitikko ryhtyy lempiprofessorinsa äänitorveksi politiikan areenoilla. Se ei ole tutkimuksen tilaamista tai ohjaamista omia kantoja vastaaviksi. Itselleni tuttu energiapolitiikka on aivan villi kenttä, jolla suolletaan tieteeseen vedoten kaikenlaista sontaa vähän joka suunnasta – oli kyse sitten ydinvoiman väheksymisestä, räjähtävistä lepakoista tai biotalouden auvoisuudesta.  Muut politiikan alat tuskin ovat sen parempia suhteessaan tietoon ja tieteeseen.

Mitä tiedepohjainen politiikka sitten on? Se on asioilla argumentointia, avoimuutta ja halua syventää omaa ymmärrystään parempien päätösten tueksi. Sen ehdoton edellytys on valmius muuttaa mieltään ja näkemystään uuden tiedon valossa. Äärimmäisen tärkeää on myös ymmärtää miten tiede toimii, ja miten eri tieteenalojen ja metodien tuottama tieto eroaa luonteeltaan. Sosiologi, ekonomisti ja ilmastotutkija tekevät kaikki arvokasta työtä, mutta työn tulosten luonne, epävarmuus ja ennustavuus ovat aivan erilaisia. Tutkimustuloksia hyödyntäessään olisikin oltava perillä ainakin pääpiirteisesti myös siitä, miten ja millä oletuksilla tuloksiin päästiin – tämä on aivan erityisen totta aina kun kyse on jonkinlaisesta mallintamisesta.

Väitän, että vikaa löytyy myös tutkijoista. Ensinnäkin, liian harva tutkija pitää ääntä työstään. Toisekseen niistä, jotka pitävät, liian harva osaa tai haluaa kehystää asiantuntemustaan fiksusti. En hae tällä sitä, etteivätkö tutkijat saisi ottaa kantaa omaa, usein suppeaa tutkimuskohdettaan laajemmin, päinvastoin. Taloustieteen professori voi tuntea energiatekniikkaa tarkasti – tai olla aivan pihalla siitä. On tärkeä selventää, mitä tietää ja miten ja ymmärtää ettei mikään titteli koskaan vapauta perustelemasta omia kantojaan. Jonkin nimenomaisen alan asiantuntijana lausuessaan vastuunsa kantava tutkija antaa katsauksen koko alastaan, ei vain omista tuloksistaan ja näkökulmistaan.

Maailma on monimutkainen paikka, jota tiede tutkii monimutkaisin keinoin ja tuottaa yleensä monimutkaisia vastauksia. Jos jokainen voisi olla tieteen asiantuntija, jäisin tutkijana työttömäksi. Vaatimukset parempaan tieteen hyödyntämiseen eivät kuitenkaan ole kohtuuttomia. Kyse on enemmän asenteesta kuin laajasta tietopohjasta.

Ja ihan lopuksi on syytä muistaa, että pohjimmiltaan politiikka on arvovalintoja, joihin mikään määrä tutkimusta tai tiedettä ei koskaan anna kaikkia vastauksia.

ps. Tiedostan ettei oma puolueeni ole mikään tiedepohjaisen politiikan mallioppilas (mikään puolue ei ole). Vihreistä löytyy kuitenkin Suomen fiksuin poliittinen yhdistys: Viite – Tieteen ja teknologian vihreät.

Aika ajoin kuulee itkua siitä, kuinka vihreät ovat myyneet sielunsa Helsingissä, ja luonto on enää vain sivuseikka päätöksenteossa. Valitusta ja irtopisteiden keräämistä kuunnellessa on syytä muistaa, että kaupungin kehittämisen ja ympäristön suojelemisen yhteensovittaminen on haastavaa tasapainoilua.

Kannatin aikanaan uuden Keskuspuistoa kaventavan yleiskaavan hyväksymistä, ja samalla olen Hesaria myöten vedonnut Vanhankaupunginkosken padon purkamisen puolesta. Olen siis valmis toisaalla jyräämään metsää uusien talojen tieltä ja toisaalla purkamaan olemassa olevaa luonnon suojelemiseksi. Miksi näin?

Uusi yleiskaava ei ole täydellinen. Se on kuitenkin hyvä kompromissi, joka mahdollistaa sen, että kasvava Helsinki rakentuu tiiviisti raidepohjaisen joukkoliikenteen varaan. Tällaisen kaupungin tekeminen on itsessään ympäristöteko: Se mikä pienenä kaistaleena Keskuspuistoa menetetään, säästetään liikenteen päästöissä ja luonnossa Helsingin ympärillä moninkertaisesti. Kokonaisuutta arviodessa vaaka kippaa siis yleiskaavan puolelle Keskuspuiston liepeiden sijaan.

Vanhankaupunginkoski on sitten ihan toisenlainen tarina. Ylläpitämällä museopatoa aiheutetaan merkittävä ja jatkuva ympäristöhaitta vaelluskalojen mäiskiessä päätään seinään. Voimalalla ei ole enää aikoihin ollut mitään käytännön merkitystä, pääasiallinen argumentti sen puoltamiseksi on kulttuurihistoriallinen. Itse en ymmärrä, miksi 140 vuotta sitten rakennettu voimala on merkittävämpää kulttuuriperintöä kuin sitä edeltänyt monisatavuotinen historia rikkaana kalajokena. Padon purun hinta olisi pennosia verrattuna sen tuomiin ympäristöhyötyihin, eikä haittaisi kaupungin kasvua ja kehitystä merkittävästi. Tässä vaaka painuu siis puoltamaan kosken vapauttamista.

Ihmistoiminnan ja ympäristön tasapainoilua on luvassa päätöksissä läpi seuraavan valtuustokauden. Ennen vaaleja on helppo vuorotellen luvata sekä luontoarvoja että halpoja asuntoja hyvien yhteyksien päässä. Tosielämässä tilaa on rajallisesti ja eri näkökulmien yhteensovittaminen vaatii perehtymistä, avointa mieltä ja ymmärrystä kokonaiskuvasta.

Huoli ympäristöstä oli liberaalien arvojen ohella oli syy siihen, että entisenä kokoomuslaisena päädyin lopulta vihreisiin. Ympäristövaikutukset on otettava tosissaan huomioon joka ikisessä päätöksessä, ja luonnolle on kaupungissakin annettava mahdollisimman paljon tilaa. Se ei kuitenkaan tarkoita joustamatonta jokaisen näreen suojelua tai luontoarvojen nostamista esiin vain silloin kuin se omiin tai populistisiin päämääriin sopii. Ja ei, ympäristön ja kaupungin edut eivät läheskään aina ole toisensa poissulkevia. On mahdollista ja suotavaa kehittää Helsinkiä, joka on sekä vehreä että urbaani. On kuitenkin halpaa huijausta väittää, etteikö valintoja näiden välillä olisi aika ajoin pakko tehdä.

Mitään tarkkaa kaavaa ei rakentamisen ja ympäristön välillä pallotteluun ole. Lopulta kyse on aina arvovalinnoista. Johdonmukainen ja asiantuntijatietoa arvostava voi linjassaan silti olla, ja siihen tähtään ainakin itse.

Kuntavaaleissa äänestetään Helsingille uudenlainen johtaja. Tarjolla on vaikutusvaltaisen keulahahmon paikka.

Viikon alussa julkaistu gallup povaa Helsinkiin historiallista vihreää vaalivoittoa. Uutinen ei sinänsä yllätä, olen tätä kehitystä toitottanut tutuille jo tovin ja olen valmis lyömään vetoa sen puolesta, että vihreät on huhtikuussa Stadin isoin puolue. Kaupungin päätöksenteossa suurimman puolueen asemalla on kuitenkin vähemmän merkitystä kuin eduskuntavaaleissa, sillä selkeä hallitus-oppositio-asetelma puuttuu ja poliitikkojen osa-aikaisuus korostaa vaikuttamisen laatua suhteessa määrään. Itse asiassa kun katsoo tänä vuonna tehtyjä linjauksia, voisi kuvitella vihreiden olevan jo kaupungin isoin tekijä.

Kisa suurimman paikasta ei kuitenkaan ole missään määrin merkityksetön, varsinkaan nyt kun Helsingin johtamismalli muuttuu. Suurin puolue nimittäin valitsee joukostaan kaupungin uuden johtajan, pormestarin. Täyspäiväinen pormestari johtaa kaupunginhallitusta, edustaa Helsinkiä ja helsinkiläisiä monenlaisissa yhteyksissä ja omaa uuden hallintosäännön puitteissa myös melko laajasti suoraa päätösvaltaa.

Pormestari on myös paljon selkeämmin symboli kuin virkamieskaupunginjohtaja. Jo tittelinä pormestari herättää eri tavalla mielikuvia: Ankkalinnan sakettiasuinen possu on tuttu hahmo jokaiselle muksullekin. Moni pormestari on muokannut kaupunkiaan ja kuvaa kaupungistaan maailmalla lähtemättömästi hyvässä ja pahassa. Fiorello La Guardian johdossa New Yorkissa panostettiin joukkoliikenteeseen, sosiaaliseen asumiseen ja infrastruktuuriin. Sekä kaupunkilaisten että molempien puolueiden laajaan suosioon nousseen miehen kädenjälki näkyy isossa omenassa yhä. Nykyään toinen New Yorkin suurista lentokentistä kantaa entisen pormestarin nimeä.

Koomikko Jón Gnarr nosti itsensä ja Islannin maailmalla valokeilaan Reykjavikin pormestarina paitsi osoittautumalla päteväksi poliitikoksi, myös bailaamalla drag-asussa Pride-kulkueessa  ja kulkiessaan kylillä Jedi-ritarin asussa. Kärkästä Boris Johnsonia voi pitää jonkinlaisena lontoolaisuuden henkilöitymänä, jossa yhdistyvät pubikulttuurin karkeus hienostokoulujen koulimaan elitismiin ja verkottunut maailmankansalaisuus nurkkakuntaiseen itseriittoisuuteen – Lontoossa ei muuten ajeta Alepa-fillareilla vaan ”Boris-pyörillä”. Miehisen listan jatkoksi on todettava, että sellaiset historialliset suurkaupungit kuin Rooma, Baghdad ja Pariisi ovat tällä hetkellä naispormestarien käsissä.

Millaiset kasvot Helsinki sitten saa tänä keväänä? Lyhyt lista vaihtoehdoista saadaan, kun vihreät ja kokoomus nimeävät ehdokkaansa piakkoin. Nimipörssissä ovat pyörineet mm. Sinnemäki, Sauri, Vapaavuori ja Haavisto, mutta pestiin löytyisi varmasti skarppeja tyyppejä myös politiikan seuraavasta sukupolvesta. Miltä kuulostaisi vaikkapa pormestari Yanar?

Päätyi pormestarin nuija sitten kumman tahansa puolueen käsiin, toivon näkeväni Stadin johdossa henkilön, joka tuo päätöksenteon lähemmäs kaupunkilaisia ja sitoutuu rohkeasti kehittämään kestävää, kansainvälistä kaupunkia sekä nykyisille että tuleville asukkaille. Helsinki on mahtava paikka ja ansaitsee näköisensä keulahahmon.

Hallitus on liikenne- ja viestintäministeri Bernerin johdolla kaavailemassa hurjia muutoksia siihen, miten liikenteen rahavirrat tulevaisuudessa Suomessa liikkuvat. Vaadittavien päästövähennysten, lupaavasti etenevän robotiikan ja muiden haasteiden ja mahdollisuuksien edessä onkin syytä varautua uudistuksiin. Tavallisen kansalaisen arjen kannalta isoin juttu olisi visioitu muutos tieliikenteen hinnoitteluun. Ajoneuvo- ja polttoaineverotuksesta siirryttäisiin pääosin käyttömaksuihin, jotka perustuisivat autosta erillisellä laitteella mitattuun paikkatietoon. Yksityishenkilö ei kuitenkaan maksaisi matkojaan valtiolle vaan tekisi diilin jonkin firman kanssa, joka puolestaan ostaisi ”kaistaa” valtion uudelta väyläyhtiöltä.

Yksi tästä heräävistä huolenaiheista on yksityisyys. Se on ihan varteenotettava huoli, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, ettei kyseessä olisi varsinainen mullistus. Kännykkäliittymät, etukortit, ajotietokoneet, some-päivitykset ja netissä surffaaminen muodostavat jo nyt jäljitettävän aineiston, jonka keräämistä on työlästä estää. Oli ajoon liittyvä paikkatietoaineisto sitten yksityisissä tai julkisissa käsissä, ei se mukava ajatus ole, mutta olen valmis tinkimään yksityisyydestä jos sillä saavutetaan muuten huomattavia etuja.

Ne edut vain jäävät itselleni vielä kovin hähmäisiksi. Ajoneuvo- ja polttoaineveroilla voidaan jo nyt kohdentaa verotus vastaamaan käyttöä ja sen aiheuttamia ulkoistushaittoja. Olisin yllättynyt, jos Liikennevirasto ei aika tarkkaan tänäkin päivänä tiedä, kuinka paljon eri teillä liikutaan. Polttoaineverojen väheneminen liikenteen sähköistyessä on valtion kannalta haaste, mutta lopulta kyseessä on positiivinen ongelma – sähköistyminen vähentää ympäristöhaittoja ja siten myös luonnollisesti verotuksen tarvetta ja oikeutusta. Liikenteen paikalliseen ohjaukseenkin ehdotus tuntuu väärältä lääkkeeltä: Jos Suomessa on tarvetta erillisille ruuhkamaksuille, sitä on vain harvassa paikassa, eikä niiden toteuttamiseen tarvita raskasta valtakunnallista järjestelmää. Teoriassa paikkatiedolla voitaisiin valvoa myös turvallisuutta ja esimerkiksi sakottaa suoraan ylinopeudesta, mutta omiin korviini näin täydellinen kontrolli kuulostaa ahdistavalta.

Edes bisneksen näkökulmasta muutos ei vaikuta erityisen tarpeelliselta. Mikään ei tänä päivänäkään estä liiketoimintamallia, jossa minulla olisi käytössä auto kiinteää kuukausitaksaa tai käyttömaksua vastaan, ja tällaisten palveluiden suosio onkin kasvussa. Jakamistaloutta ei tällä siis eritysesti edistetä vaan pahimmillaan haitataan, jos liikenteen arvoketjuun tulee lisää yhteen sovitettavia, ylimääräisiä palikoita. Vaikutelma on lähinnä se, että tässä luodaan väkinäisesti uusia markkinoita sovellustaloudessa paikkaansa etsiville teleoperaattoreille ja muille homman puolesta mitä ilmeisimmin lobanneille yrityksille. Pro business ei kuitenkaan ole pro market, mitä ei Suomessa aina ymmärretä.

Esitetty muutos kalskahtaa myös tietynlaiselta väkipakkodigitalisaatiolta, jonka muita ilmentymiä ovat into sähköiseen äänestykseen ja koulunkäyntiin. Se, että jotain voidaan tehdä, ei suoraan tarkoita että se pitäisi tehdä. Digidigi ei itsessään tee asioista parempia – sen mahdollistama äly tekee, eikä se tässä varsinaisesti lisäänny. Koko homman hintalappukaan ei voi olla vaatimaton. Kun huomioidaan vielä julkisen sektorin surullinen historia suurten IT-projektien hankkijana, kasvaa skeptisyys entisestään.

Kaikesta tästä huolimatta nostan kyllä hattua Bernerin kunnianhimolle ja rohkeudelle. Silti: Mitä villimpiä muutoksia joku esittää, sen parempia perusteluita kaipaan. Hyötyä, hintaa ja riskejä punnitessani en ole vakuuttunut – ja suunniteltu aikataulu, se on todella tiukka.

Kahden puolueen maa valitsee presidentin, jota kumpikaan puolue ei kannata. Jos jätetään hetkeksi viha, ksenofobia ja seksismi sivuun, Trump oli ennen kaikkea protesti. Protesti järjestelmää vastaan, joka tuntuu etäiseltä, kierolta ja korruptoituneelta. Turhautuneiden protesti, niiden jotka kokevat salonkikelpoisen politiikan epäonnistuneen ja huoliensa jäävän ilman huomiota. Talouden trendit vievät työt ja uutinen toisensa perään läheltä ja kaukaa lisää hämmennystä ja epävarmuutta, jota vallassa olevat eivät ota tosissaan. Kun sitten kerrankin on tarjolla mahdollisuus vaikuttaa ja valita muutos, siihen haluaa tarttua, oli muutoksen suunta mikä tahansa. Onko se väärin?

Onko poliittinen järjestelmämme tässä ajassa siis tuomittu tuottamaan jytkyjä, trumpeja ja brexitejä? Pelkään, ettei pelkällä asialinjalla, valistuksella ja asiantuntemuksella voi peitota protestipopulismin nousua. Vaikka politiikan arjessa populismi usein sulaa, se ei estä sen uutta nousua eri vaatteissa – eikä rajoita läheskään kaikkea meuhkatessa ja vallankahvassa aiheutettua vahinkoa.

Mikä siis avuksi? Vuonna 2009 Islanti oli polvillaan talouskriisin seurauksena. Kaiken piti olla hyvin, kunnes kaasu pohjassa poliitikkojen siunauksella rakennettu finanssiutopia tuli tonttiin rytinällä. Ihmiset heräsivät hädissään todellisuuteen, jossa vieraalla valuutalla otettu laina karkasi käsistä kruunun sakatessa ja töiden kadotessa. Turhautuminen johti protestiin, mutta kunnallisvaaleissa päätään ei nostanut muukalaisviha vaan Reykjavikissä nousi valtaan “Paras puolue”, koomikko Jón Gnarrin satiirinen luomus. Gnarr taitelijakaarteineen teki pilkkaa politiikasta ja poliitikoiden kustannuksella, mutta lietsoi naurua vihan ja pelon sijasta. Puolueen vaalilupaukset vaihtelivat ilmaisista kylpypyyhkeistä jääkarhun hankintaan – sillä tarkennuksella, ettei niitä aiotukaan pitää. Ohjelman ja julistusten ydin oli kuitenkin aitoa asiaa: poliitikka on irronnut kansalaisten arjesta ja huolista.

Pormestarina Gnarr kantoi vastuunsa ja teki poliittisia valintoja siinä missä edeltäjänsäkin ja tietysti pelleili sitten siinä ohessa. Paras puolue ei ehkä muuttanut kaikkea, mutta se tuuletti järjestelmää, antoi toivoa ja toi liudan uusia kasvoja politiikkaan. Aivan kuten persut meillä tai Trump nyt Amerikassa. Jón Gnarrin voi ajatella olevan jonkinlainen anti-Trump, tai hyvä Trump.

Politiikkaa ei voi tehdä vain anarkian ja kaaoksen kautta; sille, että politiikka on sellaista kuin se on, on oikeasti monta hyvää syytä. Asiantuntemusta ja kokemusta pitää osata arvostaa. Silti ihmisluontoa ja ajankuvaa ei voi yksinkertaisesti kieltää, vaan siihen pitää vastata. Reykjavikin esimerkki osoittaa, että poliittinen protesti voi olla humaani, hauska, vastuuntuntoinen ja hyväsydäminen – ja kunnioittaa demokratiaa. Ehkä meidän myös hyvien puolella pitäisi tehdä enemmän asioita läpällä, luottaa intuitioon ja heittää ranttaliksi. Olla ihmisiä, kämmätä ja korjata, edetä fiilispohjalla, kommentoida räävittömästi ja nostaa lempeitä narreja haastamaan ilkeät klovnit.

Olisiko demokraattien pitänyt valita Bernie Sanders haastamaan Trump? Ei, oikea valinta olisi ollut Stephen Colbert. Tai ehkä Ellen DeGeneres.

Ollaanpa rehellisiä: Kuka oikeasti syttyy kunnallispolitiikasta? Mielikuvissa se on isoja riitoja pienistä asioista, tuntien vääntöä jostain kasvisruokapäivistä, loputtomia lautakuntia ja häpeilemätöntä oman naapuruston puolustamista. Voin myöntää, että oma kela ei ollut tästä hirvittävän kaukana vielä jokunen vuosi sitten. Politiikka on kyllä kiinnostanut aina, mutta lähinnä sellaiset isot ja kovat asiat, kuten ilmasto- ja energialinjaukset tai ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. En olisi tuolloin uskonut näkeväni vielä naamani kunnallisvaalien ehdokasjulisteissa.

Näkemys on sittemmin muuttunut, ja tällä hetkellä olen aivan fiiliksissä mahdollisuudesta olla ehdolla. Tähän on monta syytä. Neljä vuotta sitten olin mukana viemässä mainiota Saara Hyrkköä Espoossa valtuustoon ja aina kaupunginhallitukseen asti. Paitsi että kunnallisvaalikampanjan tekeminen oli hauskaa, tuli naapurikunnan päätöksentekoa ihmetellessä perehdyttyä myös kotikaupunkini poliittisiin kuvioihin, jotka osoittautuivat ennakkoluuloja paljon mielenkiintoisemmiksi. Samalla aloin hahmottamaan kuntapäätöksenteon mittakaavaa ja merkitystä. Kruunusiltojen havainnekuvia tai uutta yleiskaavaa ihaillessa voi käsittää, miten tärkeitä ja kauaskantoisia päätöksiä Helsingin kaupunginvaltuusto tekee. Kuluva urbanisaation vuosisata on myös globaalisti kaupunkien käsissä, ja Helsinki voi hyvin olla kokoaan suuremmassa roolissa tulevaisuuden tekemisessä. Ei mitään nappikauppaa siis.

Tämän oppimisen ohella on kulkenut oma arkikokemus. Olen asunut Helsingissä nyt reilut kuusi vuotta ja nähnyt omin silmin kuinka se on muuttunut päivä päivältä paremmaksi. Fillarointi baanalla, kaverin tuparit Kalasatamassa, hiekkahousujen vaihtuminen shortseiksi futiskentällä ja syysyön kotimatka Alepa-pyörällä ovat kaikki seurausta poliittisista valinnoista. Kaupungin omien päätösten ohella Stadin ilmapiiri tuntuu koko ajan urbaanimmalta, avoimemmalta ja enemmän tulevaisuuteen katsovalta, ja firmoilla, järjestöillä ja yksilöillä riittää halua ottaa riskejä hienomman kaupungin puolesta. Tällainen kehitys ei tietenkään tapahdu itsestään, vaan sen turvaamiseksi tarvitaan fiksua porukkaa valtuustoon. Huomaan itse kuinka fiilistelen Helsinkiä koko ajan enemmän, ja haluan varmistaa että se jatkaa matkaa oikeaan suuntaan.

Kuka siis syttyy kunnallispolitiikasta? No, minä ainakin. Kaikkien ei onneksi tarvitse innostua aiheesta samalla tarmolla. Suosittelen silti näin vaalien lähestyessä funtsimaan, mitä kaupungiltaan kaipaa, miten sitä voisi edistää ja kuka sen parhaiten tekisi. Toivon, että huhtikuun koittaessa olet vakuuttunut siitä, että se voisin olla minä.

ps. Tätä kirjoittaessani istun kahvilassa Reykjavikissa, jossa kolmen viikon keikkani Islannin yliopistolla lähenee loppuaan. Tämä on helposti yksi suosikkikaupungeistani ja täältä onkin tarttunut monta ideaa matkaan – silti edes täällä ei voi olla panematta merkille sitä, miten hienosti moni asia meillä on.

(Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 18.8.2016)

Turun Sanomien pääkirjoitus 18.8. julisti ydinvoiman ajautuneen kuilun partaalle. Samaa tarinaa ydinvoiman hautaavasta energiamullistuksesta on kuultu aiemminkin. Valitettavasti tällainen ajatuksenjuoksu on täysin irrallaan teknisistä ja tieteellisistä tosiasioista. Ydinvoiman ahdingon juurisyyt eivät ole taloudellisia vaan poliittisia. Kärjistäen ydinvoima on kallista, koska siitä on tehty kallista suhteessa vaihtoehtoihin. Kun eri energiantuotantomuotojen hyötyjä ja haittoja vertaillaan rinnakkain, on ydinvoima edelleen erittäin turvallinen, resurssitehokas ja ympäristöystävällinen tapa tuottaa energiaa.

Nykyisen tieteellisen tiedon valossa ilmastonmuutoksen hillitseminen siedettävälle tasolle ilman ydinvoiman lisärakentamista on vaikeaa ja kallista tai jopa käytännössä mahdotonta, etenkin jos kehitysmaiden asukkaita ei haluta tuomita vuosikymmenten energiaköyhyyteen. Edessä olevassa energiaremontissa tarvitaankin sekä ydinvoimaa että uusiutuvaa energiaa. Fossiilisista on laajassa mittakaavassa yksinkertaisesti pakko luopua, ja pelkästään uusiutuvaan energiaan perustuvat laskelmat rakentuvat hyvin erikoisille oletuksille. Esimerkiksi rahan kaataminen sähkön varastoinnin kehittämiseen ei tarkoita takuutuloksia ajoissa. Tarpeisiin vastaavaa teknologiaa ei ole vielä olemassa edes paperilla.

Jos ydinvoimaa odottaa dinosaurusten kohtalo epätieteellisen politiikan ja perusteettomien pelkojen takia, sama on edessä lukemattomille eliölajeille ilmastonmuutoksen kiihtyessä. Pahimmassa tapauksessa myös ihminen kuuluu tähän joukkoon.

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 1.8.2016)

Vantaalla on viriämässä outo tilanne, jossa kirjaimellisesti tsaarinaikaiseen lupaan nojaten suunnitellaan Vantaanjoen lisäpatoamista. Oli lain tulkinta mikä tahansa, joen ympäristön kannalta ajatus on järjetön.

Vantaanjoen vesistöalueella suunnan pitäisi olla päinvastainen. Tavoitteena tulisi olla vesistön virtaaminen kauttaaltaan vapaana. Tärkeintä olisi luonnollisesti Vanhankaupunginkosken museopadon purkaminen. Vapaana virtaava joki parantaisi uhanalaisen meritaimenen tilannetta sekä joen virkistys- ja luontoarvoa koko alueella. Kestäviä vasta-argumentteja ei oikeastaan ole. Patoamisen hyödyt energiantuotannossa tai tulvasuojelussa ovat mitättömät.

Vuosikymmeniä sitten Vantaanjoki oli käytännössä likaviemäri. Järjestelmällinen työ esimerkiksi jäteveden käsittelyn osalta on sittemmin parantanut veden laatua tyydyttävälle tasolle. Tähän ovat varmasti kaikki alueen asukkaat tyytyväisiä. Jostain syystä jokeen rakennettuja fyysisiä esteitä – patoja – ei nähdä samanlaisina ympäristöhaittoina kuin jätepäästöjä. Luonnonsuojelun logiikka on tältä osin poukkoilevaa. Siinä missä liito-orava voi määrittää kokonaisen kaupunginosan kohtalon, saa saukon, meritaimenen ja vuollejokisimpukan elinoloja uhata taloudellisesti merkityksettömillä rakenteilla.

Vanhoja patoja romantisoidaan tärkeänä kulttuuriperintönä. On kuitenkin vaikea keksiä elinvoimaista luontoa parempaa perintöä jälkipolville. Annetaan luonnolle se tila, jota emme oikeasti itse tarvitse.

(Mielipidekirjoitus Helsingin Sanomissa 23.4.2016)

Helsingin Sanomat nosti Pariisin ilmastosopimuksen allekirjoituksen uutisoinnin yhteydessä kärkeen uusiutuvan energian kehityksen (HS 23.4.). On totta, että Pariisin sopimus antoi vahvan signaalin energiajärjestelmien kehittämiseen maailmalla. Silti on tärkeää muistaa kaksi asiaa: kaikki uusiutuva energia ei ole päästötöntä, eikä kaikki päästötön energia ole uusiutuvaa. Ilmastonmuutoksen hillinnässä vain päästöillä on merkitystä. Toki eri energian tuotantomuodoilla on muitakin vaikutuksia ympäristöön ja terveyteen, mutta näissäkään uusiutuvat eivät aina erotu edukseen.

Uusiutuvaa energiaa tarvitaan eittämättä lisää. Silti uusiutuvia ei ole syytä nostaa energiapolitiikassa erityiselle jalustalle, vaan arvioida niitä tasaveroisesti osana kokonaisratkaisua. Esimerkiksi maailmanlaajuisia, riittäviin päästövähennyksiin johtavia kehityspolkuja on ollut vaikeaa tai mahdotonta mallintaa järjellisin oletuksin, jos ydinvoima ja hiilen talteenotto ja varastointi rajataan ratkaisuista pois.

Uusiutuva energia on jo terminä hieman harhaanjohtava. Esimerkiksi bioenergian tuotanto voi materiaalivirtana toki olla uusiutuva, mutta se voi tuhota luonnon uusiutumatonta monimuotoisuutta. Sama pätee vesivoimaan. Geoterminen energia on sekin itse asiassa pääosin luomuydinvoimaa.

Käytännössä kaikki uusiutuvan energian tuotanto vaatii myös merkittävästi uusiutumattomia raaka-aineita. Rajanveto on väistämättä keinotekoinen eikä kerro kestävyydestä tai päästöistä paljokaan.