Korona kysyy tasapainoista riskienhallintaa, jossa hyödyt ja haitat punnitaan ajantasaisen tiedon perusteella

Rokotusten edetessä rajoitusten hyöty-haitta-suhde muuttuu, ja tarkentunut tieto taudista antaa mahdollisuuksia kohdentaa toimet paremmin. Tämän on syytä näkyä yhteiskunnan avaamisessa.

Kevät 2020 oli todella kuumottavaa aikaa: Uusi, ennestään tuntematon virus levisi nopeasti pitkin maailmaa ja täytti uhkaavasti sairaalaosastoja potilailla Suomessakin. Tietoa viruksen tartuntamekanismeista, oireettomien osuudesta ja tehokkaista hoitokeinoista oli rajallisesti, ja rokotekehitys oli vasta aluillaan. Testauksen ja jäljityksen kapasiteetti oli alkuun riittämätön. 

Monenlainen epävarmuus varjosti taudin torjuntaa sekä strategisella että operatiivisella tasolla: Pitääkö tautia tukahduttaa vai hillitä? Millaisia rajoituksia on tarpeen asettaa? Tautia lähdettiin Suomessa lopulta tukahduttamaan melko tehokkaasti. Rajoitukset olivat luonteeltaan varsin lekamaisia ja varsin hyvästä syystä: ilman tarkepaa tietoa toimia oli vaikea kohdentaa, ja olennaista oli nuijia tartunnat kuriin.

Tilanne keväällä 2021 on hyvin erilainen kuin keväällä 2020.

Nyt eletään kevättä 2021 ja sama virus – tosin uusina, herkemmin tarttuvina muunnoksina – on täällä yhä. Tilanne on muuten kuitenkin hyvin erilainen. Yli 16-vuotiaista suomalaisista pian puolet on saanut vähintään yhden annoksen rokotetta, pahimmista riskiryhmistä moni jo kaksi. Maskeja on opittu käyttämään. Taudin tarttumisesta tiedetään enemmän: Tartunnat leviävät ilmateitse, eivät merkittävästi pinnoilta. Tartuntariski ulkotiloissa on moninkertaisesti pienempi kuin sisätiloissa, joissa taas ilmanvaihdolla ja väljyydellä on suuri merkitys. Tartunnat leviävät ryppäinä niin, että suuri osa leviämisestä tapahtuu ns. superleviämisen yhteydessä. Koronatesteistä on tullut arkista rutiinia, ja jäljitys toimii melko hyvin. Myös taudin hoidosta tiedetään enemmän

Samalla epidemian ja rajoitusten aiheuttama kuormitus esimerkiksi opiskelijoille, ravintoloille ja tapahtuma-alalle on käynyt ilmeisen raskaaksi, kun poikkeukselliset ajat ovat kestäneet jo yli vuoden. Vaikka olemme olleet hyviä sopeutumaan, ei siitä pääse mihinkään, että mitä pidempään vaikeat ajat jatkuvat, sitä syvempiä arpia yhteiskuntaan ja talouteen syntyy. 

Tilanne on nyt siis se, että virusmuunnoksista huolimatta yksittäisen tartunnan yhteiskunnalle aiheuttama riski on pienempi ja paremmin tunnettu kuin keväällä 2020. Rokotteiden ansiosta tartunta johtaa epätodennäköisemmin vakavaan tautimuotoon, ja jatkotartunnat ovat epätodennäköisempiä ja niiden jäljille päästään paremmin. Samalla tiedon karttuessa mahdollisuudet rajoitustoimien hyötyjen ja haittojen punnintaan ja kohdentamiseen ovat parantuneet ja paranevat koko ajan.

Kun samalla on niin, että tilastolliseen tartuntojen ehkäisyyn tähtäävät, mutta perusoikeuksia kunnioittavat rajoitukset ovat väistämättä osin epäjohdonmukaisia, riski rajoitusten hyväksyttävyyden laskulle kasvaa. Epäjohdonmukaisuuksiin kiinnittyy tilanteen pitkittyessä kasvavassa määrin huomiota: Mitä pidempään rajoitukset jatkuvat, sitä oudommaksi moni kokee vaikkapa sen, että kuntosalille voi mennä, mutta fudiskatsomoon ei; että pilkun iskiessä terassilla alkuillasta voi siirtyä pussikaljalle viereiseen puistoon. Esimerkkejä on lukuisia, ja tämä on ollut ainakin omissa ympyröissäni kevään vakiopuheenaihe.

Tällaisessa tilanteessa on tärkeää, että reilun vuoden mittaan muuttunut ja muuttuva tilanne heijastuu myös koronapolitiikkaan. En missään nimessä kannata löysäilyä: tällä rokotekattavuudellakin riski tilanteen pahenemisesta on vielä olemassa, ja virusmuunnokset ovat vaikeasti arvioitava ja hallittava riski. Yleisesti taudin tehokas torjunta on edelleen parasta talouspolitiikkaa, ja rajoitusten on syytä olla riittäviä.

Silti osa nykyisistä rajoituksista näyttäytyy tilanteeseen nähden varsin tylppinä instrumentteina, joissa tiedon karttuminen ja kokonaisriskin muuttuminen eivät vielä juuri näy. Sisä- ja ulkotilojen ero onneksi tunnistetaan, mutta nähdäkseni nykytiedon valossa erilaisia tiloja olisi perusteltua ja mahdollista erotella selkeästi enemmänkin riskien perusteella. Loppukesän ulkoilmatapahtumien peruminen surettaa, sillä kaiken järjen mukaan tuolloin pitäisi olla ihan kelpo edellytykset sellaisia turvallisesti järjestää. 

Tartuntatautilain päivityksessä on tarkoitus antaa viranomaisille mandaatti asettaa melko tiukkoja rajoituksia vuoden loppuun asti. Tämä on ihan perusteltua, mutta ainoastaan sillä edellytyksellä, että rajoituksia asetetaan vain tarkan harkinnan ja punninnan pohjalta välttämättömässä määrin, ja että niitä myös puretaan ilman ylimääräisiä viiveitä kun tilanne sen sallii.

Kun yhteiskuntaa nyt vihdoin avataan, on oma huoleni se, että koronavirus uutena, yllättävänä uhkana sumentaa kykyä arvioida ja hallita riskejä kokonaisvaltaisesti, ja sen torjunta “jää päälle” laveammin kuin hyödyt ja haitat huomioiden olisi perusteltua. Näitä hyötyjä ja haittoja pitää tietysti arvioida koko ajan.

Esimerkkejä vinoutuneesta riskienhallinnasta löytyy: Tunnettuja esimerkkejä ovat ydinvoima ja geenimuuntelu, joita säädellään erittäin tiukasti samalla kun polttolaitosten pienhiukkasten, ilmastonmuutoksen tai maata köyhdyttävän viljelyn paljon suurempia riskejä siedetään aivan eri mitassa. Koronassakin vinoumaa oli nähtävissä, kun AstraZenecan rokotteen harvinainen veritulppariski stoppasi jakelun, vaikka itse tauti ja sen leviäminen ovat suurempi riski terveydelle

Yksilötasolla ihmiset ovat huonoja arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meidän pitää onnistua paremmin.

Sinänsä perustellun ja hyvän varovaisuusperiaatteen nimissä tehdään usein epäjohdonmukaista politiikkaa. Yksilötasolla ihmiset ovat tunnetun huonosti virittyneet arvioimaan erilaisia riskejä, mutta yhteiskuntana meiltä pitäisi onnistua analyyttisempi ote. 

Riskienhallintaa pitäisi osata katsoa myös omia rajoja pidemmälle. Vaikka täällä valo tunnelin päässä kirkastuu koko ajan, maailmalla tauti tekee edelleen suurta tuhoa. Taudin globaali taltuttaminen on paitsi inhimillistä ja oikein, myös tärkeää oman hyvinvointimme kannalta. Virusvarianttien riski ja ongelmat globaalille taloudelle ja vakaudelle ovat siinä määrin suuria, että ekonomistit arvioivat rikkaille maille olevan taloudellisesti kannattavaa maksaa rokotteet kehittyviin maihin

Huolena on sekin, että fokus jymähtää tähän nimenomaiseen virukseen ja laajemmat ilmiöt unohtuvat taustalle. Samat voimat, jotka ajavat luontokatoa, lisäävät myös zoonoosiriskiä ja uusien pandemioiden uhkaa. Olisikin tärkeää ottaa tästä pandemiasta oikeat opit, ja puuttua näihin pandemiariskiä kasvattaviin juurisyihin.

Korona on vaarallinen tauti, jota ei pidä vähätellä. Koronaepidemian hallinnassa on Suomessa onnistuttu pääsääntöisesti varsin hyvin, mistä on kiittäminen sekä kuuliaisia, fiksuja kansalaisia että viranomaisia ja päättäjiäkin. Suosituksia ja määräyksiä on syytä noudattaa jatkossakin. Samalla kun niin tehdään, on päättäjien vastuulla huolehtia siitä, että toimet taudin torjuntaan ovat tarkoituksenmukaisia, oikein kohdennettuja ja punnittuja suhteessa hyötyihin ja haittoihin. Tämä punninta korostuu sitä enemmän, mitä pidempään koronavirus muodossa tai toisessa maailmalla ja Suomessa kiertää.

 

Koronarokotteet ovat tieteen ja edistyksen voimannäyttö, ja tie ulos pandemiasta. Ota omasi heti kun mahdollisuus tulee! (kuvan lähde: Lisa Ferdinando, Yhdysvaltain puolustuministeriö)

 

ps. Eduskunnan talousvaliokunta (jonka jäsen olen) pohti tätä aihepiiriä mielestäni varsin ansiokkaasti lausunnossaan tartuntatautilakia koskien viime viikolla.
pps. Valtioneuvoston tutkimus- ja selvitystoiminta julkaisee kuukausittain COVID-19-tutkimuskatsauksen, joka on erinomainen keino pysyä kärryillä koronaan liittyvästä tutkimuksesta.

Kasvukaupungit ovat Suomen talouden vetureita, eikä kaupunkipolitiikka saa jäädä aluepolitiikan varjoon

Kestävä kaupungistuminen vahvistaa taloutta, lisää hyvinvointia ja auttaa päästöjen vähentämisessä. Urbaani kehitys ansaitsisikin enemmän painoarvoa politiikassa.

Eduskuntatalo ja valtioneuvosto ovat fyysisesti Helsingin keskustassa, mutta henkisesti usein kaukana siitä. Kun ottaa huomioon, miten keskeisessä roolissa kaupungistuminen ja suuret kasvukaupungit ovat Suomen taloudessa ja tulevaisuudessa, ne painottuvat politiikan puheissa ja teoissa turhan vähän.

Esimerkkejä tästä vinoumasta on helppo listata. Maakuntien tehtaiden tai turvetuotannon työpaikkojen poliittinen painoarvo tuntuu olevan moninkertainen kaupunkien palveluihin tai kulttuuriin verrattuna. Pragmaattinen keskustelu liikenteen päästövähennyksistä on vaikeaa, kun huomion vie pitkälti haja-asutusalueiden autoilu. EU-vaikuttamisessa Suomi on laittanut erityisesti paukkuja maa- ja metsätalouden edunvalvontaan aika lailla hallituspohjasta riippumatta. Näille elinkeinoille on edelleen myös käytännössä oma ministeriönsä. Koronan runnellessa taloutta on huoli Lapin matkailusta ollut korostetusti esillä – tilastojen valossa Suomen merkittävin matkailukohde on kuitenkin itse asiassa Helsinki. Sote-uudistuksessa painopiste on enemmän maakuntien kuin kasvukeskusten murheissa.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella. Se on sinänsä ihan perusteltua, sillä varsinkin nykyisessä globaalissa taloudessa hyvinvointi ja vauraus tuppaavat kasaantua ja niitä on perusteltuakin tasata. Alueellisia huolia ei luonnollisestikaan pidä vähätellä eikä näkökulmaa sivuuttaa. Silti mittakaavat olisi syytä pitää mielessä ja muistaa kasvukaupunkien ja kaupungistumisen merkitys koko maalle ja taloudelle.

Käytännössä Suomessa tehdään kaikkea politiikkaa vähintään jonkinlaisella aluepolitiikan vivahteella.

Suomalaisista kolmasosa asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa, ja osuus on kasvanut vauhdilla. Aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI arvioi vuonna 2019, että vuonna 2040 kolmasosa Suomen väestöstä asuu pääkaupunkiseudulla ja toinen kolmasosa yhdeksällä muulla kaupunkiseudulla, kun koko maassa väestön ja työikäisen väestön kasvu keskittyy kohti suuria kaupunkeja. Korona-aika etätöineen ei ole kääntänyt kaupungistumista, vaikka vaikuttaisi sitä hivenen hidastaneen. Veikkaan itse, että lopulta palveluiden, korkeakoulujen ja rajojen avautuessa palataan tutuille, ellei jopa jyrkemmille, kaupungistumiskäyrille.

Talouslukuja katsoessa kaupunkien rooli korostuu entisestään. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta.

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Syracusen ja Toronton yliopistojen tutkijoiden koontiartikkeli vuodelta 2004 arvioi, että kaupungin koon tuplautuessa alueen tuotattuvuus kohoaa 3-8 % ja väestöntiheyden tuplaantuminen nostaa tuottavuutta keskimäärin 5 %. Kaupungistuminen itsessään siis kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Kaupungit rahoittavatkin laajasti julkista taloutta koko maassa kuntien valtionosuuksien kautta – erityisesti tässä korostuu pääkaupunkiseutu, sillä Helsinki, Espoo ja Vantaa kolmistaan maksoivat vuonna 2020 tasauksia liki 600 miljoonalla eurolla. Yleisesti valtionosuuksien merkitys kuntien taloudelle on pääsääntöisesti sitä suurempi, mitä pienemmästä kunnasta on kyse.

Talouden tila näkyy myös hyvinvoinnissa, joka on Kalevi Sorsa -säätiön tuoreen raportin mukaan keskittynyt pääkaupunkiseudulle ja suurten kaupunkien ympäryskuntiin. Tosin myös suurimmat tuloerot löytyvät kaupunkien sisältä, ja kaupunkien vähäosaiset jäävätkin joskus alueellisen tarkastelun jalkoihin.

Kaupungistuminen itsessään kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon torppaamisessa kaupungistuminen auttaa pienentämään asumisen ja liikenteen vaatimaa energiaa ja maa-alaa. Edellytyksenä tietysti on se, että energia tuotetaan päästöttömästi sekä se, ettei kaupunkilaisten kokema vaurastuminen käänny siinä määrin materiaaliseksi kulutukseksi kuin nykyisin.

Kestävä kaupungistuminen trendinä vahvistaa taloutta ja vähentää päästöjä. Onko siis edelleen mielekästä toistella vaaleista toiseen kysymystä siitä, pitäisikö koko maa pitää asuttuna? Ihmisillä on tietysti täysi vapaus itse päättää, missä asuvat. Edellä mainitut syyt kuitenkin ohjaavat yhä useampia kaupunkeihin ihan omasta tahdostaan. Kun kaupungistuminen tuo haasteistaan huolimatta niin paljon hyvää, kannattaisi politiikan lähtökohdaksi ottaa se, että urbaanin kehityksen hyötyjä vahvistetaan ja haittoja lievennetään. Virtaa vastaan ei kannata uida. 

Ymmärrän, että ajatus hajauttamisesta houkuttelee, mutta tiiviin kaupungin hyödyt edellyttävät tiivistä kaupunkia. Koronan myötä nähty etätöiden harppaus tuskin tätä dynamiikkaa muuttaa, sillä tähänkin asti digitalisaatio on enemmänkin vauhdittanut kaupungistumista kuin hidastanut sitä. Digitalisaatio auttaa toki siinä, että palvelut ja työ- ja opiskelumahdollisuudet niille, jotka eivät kaupunkeihin halua, on entistä helpompi järjestää. Tämän voisi ajatella hajauttavan asumista ja elinkeinoja, mutta vaikutus voi olla joissain tapauksissa myös päinvastainen.

Kaupungistumisen hyötyjä listatessa on hyvä muistaa, että kaupunkien hyvinvointi on varsin riippuvaista maaseudusta ja harvempaan asutuista alueista. Ruoka tulee maalta, ja teollinen tuotanto raaka-ainevirtoineen tapahtuu usein kaukana kaupunkien pääkonttoreista, eivätkä eurot siksi ihan täyttä kuvaa talouden fysikaalisesta perustasta kerrokaan. Ja mitä päästöihin tulee, kaupunkien päästökirjanpito – esimerkiksi Helsingin hiilineutraalisuustavoite – kattaa todellisuudessa vain osan päästöistä, sillä suuri osa jalanjäljestä muodostuu epäsuorasti kaupunkien ulkopuolella.

Harvempien alueiden tukeminen ja kaupunkeissa kasaantuvan hyvinvoinnin jakaminen laajemmalle on sinänsä perusteltua, samoin alueellisesti kohdennetut toimet. Kun pienellä paikkakunnalla menee nurin iso tehdas, tarvitaan siellä ymmärrettävästi kohdennetumpia tukitoimia kuin suuressa kaupungissa, jossa talous rullaa dynaamisemmin. Harkittu ja fiksu aluepolitiikka on siis tarpeen. Kaupunkipolitiikka ei kuitenkaan saisi jäädä sen varjoon.

Kaikkein surkeinta on vastakkainasettelun lietsominen, ja kehnointa aluepolitiikkaa syntyy, kun käyttövoimana on kaupungistumisen vastustaminen ja keinona kaupunkien kasvun kepittäminen. Parempi lähtökohta erilaisten alueiden erilaisten vahvuuksien ja haasteiden huomioiminen ja kasvukaupunkien ratkaisevan tärkeän roolin ymmärtäminen. Tätä tukisi se, että kaupungeille ja alueille annetaan mahdollisimman paljon vapautta ja vastuuta oman alueensa kehittämiseen.


 Kestävä kaupungistuminen hyödyttää koko maata, ja siihen kannattaa panostaa.

 

kalasatama2

Kalasataman alueelle nousee uutta Helsinkiä. Kun valmista tulee, asukkaita on saman verran kuin Imatralla (alkuperäinen kuva: Josefiina Alanen

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä ja edistäisi maanosan vakautta ja turvallisuutta

Naton laajentuminen itään on parantanut paitsi jäsentensä, myös Euroopan turvallisuutta. Eikö sama pätisi myös pohjoismaissa? 

Turvallisuuspoliittinen tunnelma Euroopassa on juuri nyt kireällä, kun Venäjä keskittää voimaa Ukrainan suunnalle, oppositiojohtaja Navalnyi riutuu vankilassa ja Tsekeissä on noussut esiin vakavia epäilyjä venäläisten tiedustelupalveluiden osuudesta ammusvarikon räjähdykseen maassa 2014. Samalla kun näitä käsillä olevia haasteita ratkotaan, herättää tilanne jälleen pohtimaan Suomen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyitä laajemmin.

Vaikka Suomi ei ole Naton jäsenmaa, on Natolla keskeinen asema Suomen turvallisuuspolitiikassa. Viime vuonna julkaistu ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko toteaa, että Nato on keskeinen transatlanttista ja eurooppalaista turvallisuutta ja vakautta edistävä toimija, jonka kanssa Suomi kehittää syventynyttä kumppanuusyhteistyötä omista lähtökohdistaan. 

Virallisen kumppanuuden lisäksi Suomen ja Naton nivoo yhteen se, että 27 EU:n jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon. Vaikka myös EU on turvatakuineen turvallisuuspoliittinen yhteisö ja puolustusyhteistyön alusta, on tilanne edelleen se, että Nato on eurooppalaisen puolustuksen kivijalka, jonka puitteissa puolustusyhteistyö ja erityisesti harjoittelu pitkälti tapahtuu. 

Muitakin rajapintoja on. Suomi tekee kahdenvälistä puolustusyhteistyötä useiden Nato-maiden kanssa, joista Yhdysvallat on luonnollisesti merkittävin. Monenkeskeistä yhteistyötä taasen tehdään esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian vetämissä maaryhmissä, joiden osanottajista suurin osa on Naton jäseniä. Suhde Natoon muodostaa jakolinjan myös pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä, kun Tanska, Norja ja Islanti ovat jäseniä ja Ruotsi ja Suomi eivät. 

Selkeämmät rakenteet ja työnjako

Oma opiskelutaustani on tekniikan parissa, ei kansainvälisessä politiikassa, ja omaan silmääni puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli – varsinkin kun huomioidaan se, että ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asetelmissa puhutaan usein lännestä, länsimaista tai läntisestä arvoyhteisöstä jotakuinkin yhtenäisenä joukkona. Erilaisten verkostojen ja järjestelyiden pohjalla tilanne on kuitenkin se, että Euroopan Nato-maille liittouma on ensisijainen puolustuspolitiikan perusta, jota muut järjestelyt sitten täydentävät.

Puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli.

Tästä näkökulmasta Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon selkeyttäisi Euroopan turvallisuusrakenteita huomattavasti*.  Erilaisia täydentäviä yhteistyökuvioita ja -järjestelyitä olisi toki edelleen, mutta ilman ylimääräistä saumaa. Yleisesti työnjakoa EU:n ja Naton välillä olisi mahdollisuuksia selkeyttää sitä paremmin, mitä kattavammin EU-maat Natoon kuuluvat. Toimiva työnjako ja yhteistyö on erityisen tärkeää puolustauduttaessa laaja-alaista hybridivaikuttamista vastaan, jossa tarvitaan sekä siviili- että sotilasviranomaisten voimavaroja, ja jossa erilaiset päätöksenteon ja yhteistyön saumakohdat ja katveet ovat hyökkääjälle herkullisia maalitauluja ja haaste vastatoimien toteuttamiselle.

Korkeampi kynnys tuo vakautta

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena ei toki ole organisatorinen selkeys, vaan vakaa ja turvallinen maailma. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydellä voi argumentoida olevan vakautta lisääviä tai heikentäviä vaikutuksia. Lähtökohtaisesti turvallisuuspolitiikassa asetelmien selkeys on silti eduksi: Jos kohdistaa aggression liittoutuneeseen maahan, tietää asettuvansa koko liittoumaa vastaan. Tämän kääntöpuolena on tietysti välitön eskalaatio, sillä alueellinen konflikti Nato-maan kanssa on heti Euroopan kattava ja Atlantin ylittävä kriisi. Maa, jonka turvallisuuspoliittinen asema on selkeä, on tällaisessa asetelmassa vähemmän houkutteleva kohde uhkapelille ja rajojen venyttämiselle. 

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen.

Virallisen ulkopoliittisen analyysin Suomessa toteaa edellä mainittu valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, joka päivitettiin viime syksynä. Selonteko tunnistaa Naton roolin Itämeren alueen vakauttajana, ja sen mukaan Naton ja Yhdysvaltain lisääntynyt toiminta ja läsnäolo Baltian maissa ja Puolassa on lisännyt vakautta Itämeren alueella. Näihin maihin on sijoitettu Naton pysyviä kansainvälisiä yksiköitä vuodesta 2017 lähtien niin sanotun Enhanced Forward Presence (EFP) -järjestelyn puitteissa. EFP-osastojen kokonaisvahvuus on vajaa viisi tuhatta sotilasta, eli alueen välittömän sotilaallisen puolustuksen vahvistuksena niiden rooli on rajallinen. Sen sijaan ne toimivat poliittis-sotilaallisena pidäkkeenä, sitouttavat koko liittokuntaa Baltian ja Puolan puolustamiseen ja nostavat sitä kautta kynnystä aggressioon näitä maita kohtaan.

Tämän on siis meillä katsottu vakauttavan aluetta. Itse taipuisin ajattelemaan, että sama logiikka pätisi myös Suomeen ja Ruotsiin, ilman ansalankajoukkojakin oman vahvan puolustuksemme ansiosta. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi samalla Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen, mutta ei ehkä lopulta radikaalisti nykyistä enempää. Edellä mainittu selonteko nimittäin toteaa, ettei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen, jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna. Ja jos Helsingin Sanomiin haastateltua ulkopolitiikan konkaria John Boltonia on uskominen, nähdään Suomi osana Baltian liittyvää kokonaisuutta jo nyt – mikä ei silti Boltonin mukaan tarkoita, että Yhdysvallat olisi ilman Nato-jäsenyyttä rientämässä Suomen avuksi kriisin koittaessa.

Suomen turvallisuus ei siis riipu vain siitä, mitä Suomen alueella tapahtuu. Tämä on paitsi itsestäänselvyys globaalissa, verkottuneessa maailmassa, myös sementoitu linja osana EU-jäsenyyttä. Laajalti päällekkäisten Nato- ja EU-jäsenyyksien takia Suomi ei käytännössä voi olla poliittisesti neutraali tilanteessa, jossa eurooppalaista Nato-maata vastaan hyökätään. Suomen Nato-jäsenyys selkeyttäisi asetelmaa ja nostaisi osaltaan kynnystä hyökätä. Vastaavasti Suomi nauttisi luonnollisesti yhteisen puolustuksen suojaa.

Venäjän nykyhallinnon linssin läpi katsottuna Naton laajentuminen ei arvatenkaan ole vakauttavaa, vaan oikeastaan päinvastoin: Venäjälle Naton aktiivisuus ja laajentaminen ovat haasteita, joihin on tasapainon nimissä vastattava. Tämä näkökulma on paikallaan ymmärtää, mutta sen ei ole syytä määrittää pohjoismaisia puolustuspoliittisia valintoja tai kaventaa kansallista liikkumatilaa. Kärjistäen voi todeta, että jos Euroopan turvallisuus järjesteltäisiin Kremlille mieleisellä tavalla, se tietäisi kovia aikoja vapaudelle, demokratialle ja kansalliselle itsemääräämisoikeudelle monissa maissa. Etupiiriajattelu ei yksinkertaisesti sovi eurooppalaiseen arvopohjaan.

Puolustusliittona Nato ei edes laajetessaan tosiasiassa uhkaa Venäjää alueena, vaikka entisten alusmaiden halu suojautua ja menestyvien demokratioiden asettama aatteellinen haaste kiusallisia asioita autoritääriselle hallinnolle ovatkin.

Puolustus pidettävä kunnossa jäsenenäkin

Suomen oman alueen välittömän puolustamisen kannalta Nato-jäsenyys ei välttämättä toisi suuria muutoksia. Nato-mailla ei ole ylimääräisiä merkittäviä joukkoja sijoitettavissa Suomeen tai Ruotsiin – tätä alleviivaa myös Baltian ja Puolan EFP-joukkojen ohuus. Suomen puolustus olisi siis edelleen ennen kaikkea Suomen vastuulla, eikä jäsenyys siten poistaisi tarvetta laajalle asevelvollisuusarmeijalle. Myös kahden- ja monenkeskisille täydentäville järjestelyille olisi edelleen paikkansa. 

Nato ei ole mikään hopealuoti, jonka turvin omaa puolustusta voisi ajaa alas.

Jäsenyys silti kiistatta vahvistaisi Suomen puolustusta erityisesti Yhdysvaltojen globaaleilla suorituskyvyillä ja liittouman teknologisilla kyvykkyyksillä ja resursseilla, jotka ovat käytännössä yksittäisen pienen maan ulottumattomissa. Harjoitusedellytykset paranisivat ja kiinteä, yhteinen puolustussuunnittelu kaikkien Pohjoismaiden ja Baltian alueiden osalta olisi osiensa summaa vaikuttavampaa – ja kustannustehokkaampaa.

Nato ei siis olisi mikään hopealuoti, jonka turvin voisimme ajaa alas omaa puolustustamme. Natolla on myös omat sisäiset haasteensa, joista kenties merkittävin on kysymys taakanjaosta Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden välillä, jota ajaa osaltaan Yhdysvaltojen huolien kääntyminen yhä enemmän Atlantilta Tyynellemerelle ja Kiinan suuntaan. Turkin kehitys haastaa liittouman arvopohjaa.

Suomi ja Ruotsi yhdessä paras vaihtoehto, pelkkä Ruotsi huonoin

Kaikki edellämainittu huomioiden ajattelen, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys edistäisi sekä Suomen omaa, että koko Euroopan turvallisuutta ja on siksi tavoiteltava asia. Liittyminen vahvistaisi Pohjoismaiden ja Baltian puolustusta, Natoa ja EU:n toimintakykyä. Samoja hyötyjä saataisiin toki jo siitäkin, että Natoon liittyisi ainoastaan Suomi ilman Ruotsia, mutta koko pakettia vähemmän. Liittoutumisen hintalappuna voidaan nähdä tietynlainen kansallisen liikkumatilan kaventuminen, mutta tämän merkitystä arvioidessa on paikallaan välttää likinäköisyys ja tarkastella Suomen turvallisuuden kytköstä lähialueisiin laajemmin. 

Lopulta kyse on silti erilaisten arvojen, arvioiden ja riskien painottamisesta, ja ymmärrän hyvin niitäkin, joiden mielestä nykytila ja tiivis kumppanuus on parempi ratkaisu. Jos kuitenkin ajatellaan, että liittymiselle on olemassa – turvallisuustilanteen kehittymisestä riippuen – jokin oikea aika, ovat silloin myös olemassa ne vaihtoehdot, joissa liittoudutaan “liian aikaisin” tai “liian myöhään”. Näistä etukeno on todennäköisesti myöhästymistä paljon turvallisempi vaihtoehto. Tiivis yhteistyö ja mahdollisuus jäsenyyteen on joka tapauksessa erittäin tärkeää pitää mukana linjoissa – kaikkein surkein vaihtoehto olisi varmaankin se, että Ruotsi liittyisi Natoon, ja Suomi sulkisi itsensä liiton ulkopuolelle. Silloin riskinä ovat kylmät ja yksinäiset ajat.

 

ps. Nykyinen maailmantilanne ei ole liittymisprosessin kannalta ihan helpoin, ja mahdollinen pyrkimys synkronoida valinnat Ruotsin kanssa tuo omat mutkansa. Tässä valossa Suomen ja Ruotsin jättäytyminen pois Naton laajentumisesta vuosituhannen vaihteen laajentumiskierroksilta vuosina 1999 ja 2004 näyttäytyy ilmeisenä virheenä. Jälkiviisastelu ei kuitenkaan tee Suomesta tai maailmasta turvallisempaa, ja kiikarit kannattaa suunnata tulevaan kehitykseen. On myös mahdollista, että Nato-jäsenyys tuolloin olisi johtanut sotilaallisen maanpuolustuksen heikentämiseen vuosina, joina Naton fokus oli kollektiviisen puolustuksen sijaan kriisinhallinnassa. Jättäytyminen Naton ulkopuolelle ei toki suojannut Ruotsia tältä kehitykseltä.

 

* Neljä muuta liittoutumatonta EU-maata ovat Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros. Näiden maiden huomattavasti pienempi merkitys tässä kuviossa selviää karttaa katsomalla.

 

40509036262_f568e8393c_k

Hollantilaisia EFP-joukkoihin kuuluvia sotilaita sotaharjoituksessa Liettuassa vuonna 2018. (Kuva: Nato)

 

Kirjallinen kysymys työperäisen maahanmuuton edistämisestä

Jätetty eduskunnan puhemiehelle 9.4.2021

Suomi tarvitsee kipeästi lisää eri alojen osaajia, sillä ilman lisätoimia työikäisten suhteellinen osuus väestöstä tulee vähenemään selvästi tulevina vuosikymmeninä. Työikäisten osuus Suomen väestöstä oli Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen mukaan 62 prosenttia vuonna 2019. Ennusteen arvion mukaan työikäisten määrä vähenee 60 prosenttiin vuoteen 2040 mennessä, ja 57 prosenttiin vuoteen 2060 mennessä. Trendi ei aseta haastetta vain julkisen talouden tasapainolle, vaan myös yritysten toiminnalle – useat yritykset ovat raportoineet jo nyt, että osaavaa työvoimaa on haastavaa löytää Suomesta. Koko työperäisen maahanmuuton prosessi tarvitsee sujuvoittamista ja korkeampaa tavoitteellisuutta, mikä vaatii tietysti riittäviä resursseja. Suomella olisi syytä olla selvät tavoitteet osaajien määrien ja osaamisalojen osalta, jotta politiikkatoimia voitaisiin toteuttaa mahdollisimman kohdistetusti.

Työperäisen maahanmuuton merkitys on Suomelle niin keskeinen, että siihen liittyvien prosessien tulisi olla huippuluokkaa: Byrokratia ei saisi olla este eikä hidaste, vaan sen tulisi olla sujuvaa ja ihmislähtöistä. Lähtökohtana tulisi olla se, että työlupa hyväksytään, jos hakemusta ei ole hylätty kuukauden sisällä sen hakemisesta. Tilastojen valossa tällainen prosessi olisi järkevä, sillä esimerkiksi vuonna 2019 ensimmäisistä työnteon perusteella haetuista oleskeluluvista hyväksyttiin yli 75 prosenttia. Hakemusten pitäisi olla myös mahdollisimman helposti ymmärrettäviä ja täytettäviä, jotta koko hakemisprosessi ei venyisi kohtuuttomasti hakemuksiin mahdollisesti eksyneiden virheiden takia.

 Byrokratia ei saisi olla este eikä hidaste, vaan sen tulisi olla sujuvaa ja ihmislähtöistä.

Erityisesti kansainvälisesti kilpailtujen osaajien hakemusten käsittelyprosessia on tarkasteltava kriittisesti. Tällainen osaaja ei välttämättä ole valmis odottamaan Suomeen pääsyä useita kuukausia, ja nopea käsittelyprosessi voisi tehdä Suomesta astetta houkuttelevamman maan hakea tänne töihin. Yksi tapa nopeuttaa kansainvälisesti kilpailtujen osaajien hakemusten käsittelyprosessia voisi olla tähän tarkoitukseen suunnattu oma yksikkönsä.

Olisi pohdittava vakavasti sitäkin, voisiko joissain julkishallinnon osissa ottaa englannin käyttöön virallisena asiointikielenä, jotta asiointi Suomessa olisi helpompaa kansainvälisille erityisosaajille, jotka puhuvat usein hyvää englantia.

On myös hyvä huomata, että kolmanneksi yleisin peruste hakea oleskelulupaa EU:n ulkopuolelta Suomeen ovat opinnot Suomessa. Opiskelijat ovat suuri ja potentiaalinen ryhmä, joista monella on  mielenkiintoa jäädä työskentelemään Suomeen opintojen päätyttyä, selkeä side suomalaiseen yhteiskuntaan ja valmiita verkostoja maassa. Valmistuneille olisikin perusteltua myöntää automaattisesti pysyvä oleskelulupa.

Myös ensimmäisen työluvan jälkeisten prosessien toiminnan varmuus ja jouhevuus ovat tärkeitä. Prosessin lähtökohtana tulisi olla se, että ihmisten olisi helppoa elää arkeaan ja tehdä työtään Suomessa. Pohtimisen arvoisia keinoja voisivat olla esimerkiksi oleskeluluvan muuttaminen ulkomaalaisen henkilökorttia vastaavaksi asiakirjaksi, ja erilaisten lupiin ja päätöksiin liittyvien kriteerien tarkasteleminen moninaisten elämäntilanteiden kannalta. Esimerkiksi henkilöille, jotka työskentelevät aloilla, joilla työsopimukset ovat tyypillisesti lyhyitä ja määräaikaisia, vakinaisen osoitteen saamiseen vaadittavien kriteerien täyttäminen voi olla haastavaa oleskelun ensimmäisen vuoden aikana. Vakinainen osoite on vaatimus useissa peruspalveluissa Suomessa, ja sen saaminen mahdollisimman pian työn alettua helpottaisi monen elämää. Olisi syytä pohtia sitäkin, voisiko lyhyimpiä oleskelulupia pidentää, jotta ihmisillä olisi joustovaraa etsiä halutessaan esimerkiksi uusi työpaikka tai järjestellä muuten asioitaan Suomessa.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus aikoo edistää työperäistä maahanmuuttoa Suomeen, sujuvoittaa maahanmuuton käytäntöjä ja helpottaa Suomessa jo työskentelevien ulkomaalaisten elämää lupaprosessien ja muun byrokratian osalta?

 

Helsingissä 9.4.2021

Atte Harjanne [vihr]
Inka Hopsu [vihr]

 

inka_atte-tile

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon I/2021

Politiikassa eletään taas koronan hallitsemaa kevättä – onneksi rokotukset etenevät. Pandemia on pysynyt täällä verrattain hyvin kurissa, vaikka päätöksenteossa on nähty myös kompurointia.

Vuoden 2021 alkupuoli olisi voinut kulua paremmissakin merkeissä. Koronatartunnat lähtivät jälleen nousuun vuoden alussa, ja nousivat kolmannessa aallossa ennennäkemättömän korkeisiin lukuihin. Viruksen ärhäkämpi brittimuunnos on syönyt rajoitusten ja toimien tehoja, ja maaliskuun alussa Suomen julistettiin olevan jälleen poikkeusoloissa. Eduskunta siirtyi päätöksenteossa koronamoodiin, jossa täysistunnossa käsitellään pääsääntöisesti vain koronaan liittyviä tai muuten kiireellisiä asioita. Avaankin tällä kertaa kvartaalikatsauksessa alkuun hieman pidemmin ajatuksia koronatilanteen hoitamisesta alkuvuoden osalta. 

Katsaus koronatoimiin

Koronaan liittyvässä päätöksenteossa on nyt alkuvuonna nähty sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Isossa kuvassa tilanne on Suomessa pysynyt verraten hyvänä: tartuntojen, sairaalapotilaiden ja kuolemien luvut ovat jääneet täällä suhteellisen mataliksi samaan aikaan, kun monessa maassa Euroopassakan on nähty varsin karmeita lukuja. Myös taloudelliset vaikutukset ovat jääneet siedettävämmiksi, vaikka erityisesti palvelualojen kokema isku kova onkin. Samalla Suomessa rajoitukset ovat olleet maailman mittakaavassa kevyitä. Silti esimerkiksi nuorten ja opiskelijoiden tilanne ja pidemmän aikavälin seuraukset kuumottavat todella paljon. Vaikka rokotteita on saatu turhan hitaasti, on itse rokottaminen on rullannut mallikkaasti.

Kaikilta osin koronakriisin hoito ei kuitenkaan ole mennyt putkeen. Kuntavaalien siirto oli perusteltu ratkaisu, mutta ajautuminen tilanteeseen, jossa se oli huonoista vaihtoehdoista kenties paras ja tehtiin viime tipassa, olisi voitu välttää. Siirto herätti itselläni huolta ministeriön varautumisen tasosta yleisemmin. Koronahan ei ollut täysi yllätys, ja Suomessa oli jo vuonna 2012 valmisteltu varautumissuunnitelma influenssapandemiaa varten. On selvää, ettei kaikkeen voi varautua, mutta näin jälkikäteen tuntuu hurjalta, ettei tässä suunnitelmassa oikeusministeriön osiossa käsitellä vaaleja, demokratian ydinprosessia, lainkaan. Ja vaikkei tästä suunnitelmasta ollut apua, olisi terveysturvallisten vaalien valmistelu pitänyt laittaa isosti käyntiin jo pitkällä viime vuoden puolella, jotta esimerkiksi lakimuutoksiin olisi ollut aikaa. Ei suomalainen demokratia tästä siirrosta lopulta isoa klommoa ota, mutta siirto näin lähellä vaaleja oli eittämättä epäonnistuminen.

Myös tartuntojen torjunta rajoilla kangerteli. Suomihan on pitänyt itse rajaliikenteen kontrollin verrattain tiukkana, mutta kattavan koronatestauksen saamisessa aikaan on kestänyt. Raja-asiasta on samalla tullut omanlaisensa poliittinen keppihevonen, jota jankataan myös maan sisäisten toimien yhteydessä. Tartuntoja ei kuitenkaan voi torjua jälkikäteen.

 Eksponentiaalisesti leviävää virusta voi torjua vain ennakkoon tai pahasti myöhässä.

Ehkä isoin feelu liittyy liikkumisrajoituksiin, joihin liittyvä hallituksen esitys kaatui perustuslakivaliokunnassa. Tiukempien rajoitusten valmistelu itsessään oli erittäin hyvä asia, sillä tarve niille voi syntyä nopeasti ja tilanne näytti varsin vaaralliselta maaliskuun puolivälissä. Eksponentiaalisesti leviävää virusta voi torjua vain ennakkoon tai pahasti myöhässä. Valmistelu meni kuitenkin mönkään, ja itselleni jäi prosessista vaikutelma, että keinona laajat liikkumisen rajoitukset lukittiin aika varhain erilaisten vaihtoehtojen rinnakkaisen arvioinnin sijaan. Perustuslakivaliokunta näki asian toisin, ja tuloksena oli bumerangi. Asiaa käsitteli talousvaliokuntakin, ja nosti monia kriittisiä huomioita. Talousvaliokunnan saama tilastotieto suomalaisten liikkumisesta osoittaa, että maaliskuussa ihmisten liikkuminen on lisääntynyt samalla kun tartuntaluvut ovat laskeneet. Tämä alleviivaa sitä, että laajat liikkumisrajoitukset olisivat olleet kehnosti kohdennettu, vaikkakin todennäköisesti varsin vaikuttava keino.

Riski tartuntojen ampaisusta nousuun on kuitenkin edelleen olemassa, ja työkalupakissa olisi tärkeää olla valmisteltuna ja päätettynä toimia sen varalle.

Liikkumisrajoitusten valmistelussa itseäni turhautti myös jälleen kerran kompastelu avoimuuden kanssa. Tiedon tarpeeton jemmaamisen sijaan olisi tärkeä rakentaa luottamusta, ja siinä avoimuus on keskeistä.

Rokotteiden alueellisen painotuksen viivästyminen on todennäköisesti huono asia ihan koko maan näkökulmasta.

Maaliskuun lopulla syntyi vielä vääntöä rokotusten kohdentamisesta alueellisesti epidemiatilanteen mukaan, jota kansallinen rokotusasiantuntijaryhmä esitti ja joka THL:n laskelmien mukaan suojaisi terveyttä, vaikkei käytännön logistinen toteutus olisi aivan yksinkertaista. STM ja THL kuitenkin valmistelivat hallitukselle esityksen, jossa kohdennuksien edellytyksenä on koko maan riskiryhmien rokottaminen ensin, eikä tämän, kohdentamista huomattavasti hidastavan linjan perusteluja ole vielä kunnolla avattu ministeriön tai THL:n toimesta. Nähdäkseni on niin, että rokotteiden alueellisen painotuksen viivästyminen on sekä terveydensuojelun ja epidemian torjunnan että taudin talousvaikutusten kannalta huono asia ihan koko maan näkökulmasta.

Koronatoimien puutteiden käsittely voi kuulostaa jälkiviisaalta ja sitähän se toki monin osin onkin. On kuitenkin tärkeää olla arvioida toimintaa avoimesti ja kriittisesti, jotta jatkossa skarpataan. Mikään näkemäni tai lukemani ei myöskään viittaa siihen, että oppositiopuolueet olisivat onnistuneet koronan kanssa paremmin. Oppositiosta on toki annettu kritiikkiä ja joskus ihan aiheestakin, mutta myös vaadittu vuoron perään tiukempia ja löysempiä toimia usein epäjohdonmukaisesti. Pääosin hallitus on joka tapauksessa onnistunut koronakriisin hoidossa, erittäin vaikeassa tilanteessa. 

(Tammikuussa muuten julkaistiin Helmi Räisäsen ja Jussi T. Erosen kanssa Tiede ja edistys -lehteen kirjoittamamme tutkimusartikkeli, jossa vertailemme kevään 2020 koronakriisin ja ilmastokriisin päätöksentekoa Suomessa).

Eduskunta

Tammikuu on eduskunnassa pitkälti taukoa, ja varsinainen istuntokausi alkoi 2.2. Jatkan edelleen toistaiseksi suuren valiokunnan jäsenenä talous- ja puolustusvaliokuntien ohella. Koronatilanne on heijastunut erityisesti talousvaliokunnan työhön, kun valiokunta on käsitellyt yritysten tukitoimia ja ravintoloiden ja muiden palveluiden rajoituksia. Puolustusvaliokunnan painopiste on ollut erilaisissa kuulemisissa, ja erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on kuultu ahkerasti maan parhaita asiantuntijoita laajalla skaalalla. Erikseen nimetty parlamentaarinen seurantaryhmä on siirtynyt UTP-selonteosta seuraamaan puolustusselonteon etenemistä, ja työ siinäkin porukassa jatkuu.

Koronaan liittyvät yritystuet ja rajoitustoimet vaativat monipuolista ja usein vaikeaakin pohdintaa.

Koronaan liittyvät yritystuet ja rajoitustoimet ovat vaatineet talousvaliokunnassa monipuolista ja usein vaikeaakin pohdintaa. On selvää, että tartuntojen tehokas torjunta on myös talouden etu, mutta samalla olisi tärkeää rajoittaa taloutta – ja ihmisten vapauksia – vain sen verran kuin on välttämättä tarpeen ja tehokasta. Vastaavasti yritystukien suhteen on samaan aikaan estettävä konkursseja ja varmistettava nopean elpymisen edellytykset, mutta torppaamatta talouden tervettä dynamiikkaa. Nähdäkseni valiokunta on onnistunut työssään tässä tasapainoilussa varsin hyvin ja koettanut ohjata hallitusta kiinnittämään huomiota erityisesti erilasiin väliinputoajiin ja erilaisten alojen tasapuoliseen kohteluun.

Ihan pelkkää koronaa ei eduskunta vuoden ensimmäisellä neljänneksellä toki ole ollut. Käsittelyssä on paraikaa muun muassa sote-uudistus ja sähkön siirtohintoja taklaava sähkömarkkinalaki. EU:n piirissä tapahtuu myös jatkuvasti. Hallitus esitteli EU-poliittisen selonteon, jossa itseäni miellytti erityisesti tiedepohjaisuus ilmasto- ja luontopolitiikassa, jonka on syytä näkyä sitten myös toimissa. 

Hallituksen laatima alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma EU:n elpymispaketin käytöstä sisältää historiallisen mittakaavan, noin miljardin, panostukset vihreään siirtymään, mikä on tietysti erittäin hieno asia. Tärkeää on myös panostus tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan.

Tammi-maaliskuun aikana olen jättänyt pinon kirjallisia kysymyksiä. Kirjalliset kysymykset ovat siis keino kansanedustajana saada kirjallinen, virallinen selvitys hallitukselta – käytännössä asiasta vastaavalta ministeriöltä – jostakin asiasta. Ne ovat suosittu tapa nostaa jotakin yksittäistä asiaa tai teema esiin, ja joskus kysymykseen saa jopa aidosti vastauksenkin. 

Luonnon monimuotoisuuden taloudellista arvottamista käsitelleen ns. Dasguptan raportin tiimoilta esitin kysymyksen monimuotoisuuden huomioimisesta Suomen talouspolitiikassa. Jätin kysymykset myös tietokirjallisuuden rahoituksen asemasta, tietosuojavaltuutetun resursoinnista, Kilpailu- ja kuluttajaviraston valtuuksista puuttua markkinoita keskittäviin yrityskauppoihin ja Suomen osallistumisesta Euroopan avaruusjärjestön miehitettyihin avaruuslentoihin .

Maaliskuun lopulla jätin vielä kysymyksen ydinvoiman huomioimisesta EU:n kestävän rahoituksen taksonomiassa  – itse asiassa toista kertaa, koska tiedustelin jotakuinkin samaa asiaa viimeksi aika lailla vuosi sitten. Paljon on kuitenkin sittemmin tapahtunut: taksonomian käsittely on viivästynyt, ja edelleen riskinä on, että sen sisältö pohjaa enemmän politiikkaan kuin tieteeseen. Hyvänä uutisena Euroopan komission tutkimuskeskuksen (JRC) julkisuuteen vuotanut arviointiraportti  paukuttaa varsin vastaansanomattomasti, ettei tieteellisiä perusteluita ydinvoiman sulkemiselle ulos ole. Suomen on tärkeä vaikuttaa sen puolesta, että tämä linja pitää. On sinänsä pettymys, että Suomi ei liittynyt ydinvoimaa puolustaneiden maiden kirjelmään, vaikka bioenergian osalta näin tekikin.

Vuoden ensimmäinen Ulkopolitiikka-lehti nosti minut yhdeksi uuden sukupolven ulko- ja turvallisuuspolitiikan tekijöistä. Tämä oli iso kunnia, mutta samalla tunsin piston sydämessä kun ulkoturpo-aiheista tulee kirjoiteltua turhan vähän esimerkiksi tähän blogiin. Aihepiirin parissa kuitenkin kuluu aika paljon työtunteja muun muassa puolustusvaliokunnassa, puolustuspoliittisen selonteon seurantaryhmässä ja Ulkopoliittisen instituutin tilaisuuksissa.

Valtuuston kokoukset

Valtuuston kevään isoin uutinen oli tietysti se, että kuntavaalien siirron myötä valtuuston aamukampaan pamahti 61 piikkiä lisää. Vaalit käydään nyt siis 13.6. ja uusi valtuusto aloittaa 1.8. Nyt tammi-helmikuussa valtuusto on ehtinyt kokoustaa kuudesti.

Mahdollisuuksia kaivattujen asuntojen rakentamiseen hyvällä sijainnilla luontoon kajoamatta on hyvin vähän, ja ne kannattaa käyttää.

Tammikuun 20. päivän kokouksessa teemana olivat raiteet ja kaupungin tiivistys, kun listalla olivat muun muassa Länsi-Helsingin raitioteiden yleissuunnitelma ja “Kallion eduskuntatalon” eli Agricolankadun koulurakennuksen laajennus. Sporasuunnitelman pihvinä on Vihdintien bulevardisointiin liittyvä pikaraitiotie, eli kyseessä on merkittävä ja tärkeä askel yleiskaavan toteuttamisessa ja kestävän, tiiviin raidekaupungin tekemisessä. Päätös Agricolankadun talon muuttamisesta asunnoiksi ja lisäosan rakentamisesta herättivät vastustusta. Talo näkyy kotini ikkunasta, ja lisärakennuksen platta on tällä hetkellä tyhjä harmaa siipale puiston vieressä. Mahdollisuuksia kaivattujen asuntojen rakentamiseen näin hyvällä sijainnilla luontoon kajoamatta on hyvin vähän, ja ne kannattaa käyttää, joten tervehdin rakentamista ilolla.

Helmikuun 3. päivän valtuustossa isoin asia listalla oli periaatepäätös Helsingin satamatoimintojen mylläyksestä niin, että Eteläsatama vapautuu muulle kaupunkitilan kehittämiselle, Tukholman laivat keskittyvät Katajanokalle ja Tallinnan laivat Länsisatamaan. Isoin poliittinen vääntö käytiin siitä, tulisiko samalla linjata, että Länsisatamasta Länsiväylälle suunnitellaan tunneliyhteys. Me vihreät yhdessä vasemmiston kanssa olisimme halunneet vielä arvioida tarkemmin tunnelin tarvetta ja mahdollisuutta siirtää enemmän liikennettä Vuosaareen. Esitys hävisi, mutta en ole siitä erityisen katkera. Tähänastisissa arvionneissa tunnelille näyttäisi olevan tarvetta, joskin suunnittelun edetessä tarkentuvat hintalappu ja liikenteen kehitysnäkymät kiinnostavat.

Helmikuun toisessa kokouksessa käsiteltiin muun muassa asemakaavoja, talousarvion toteutumattomia sitovia tavoitteita ja aloitteita. Avoin puolue tarjosi lennokkaassa aloitteessaan Elielinaukiolle pilvenpiirtäjää Eliel Saarisen historiallisten suunnitelmien hengessä. Tämä idea ei lentänyt, mutta aukiosta on nyt virinnyt ahkera julkinen keskustelu kun aukion arkkitehtuurikilpailun kilpailuehdotukset julkistettiin. Itse diggaan eniten Elielinsaaristosta ja Plattasta ehdotuksina. Aukiolle rakentaminen on kirvoittanut läjän koko hanketta vastustavia mielipidekirjoituksia eri medioihin. On sinänsä totta, että ehdotettu rakentaminen on melko massiivista ja muuttaa miljöötä, mutta ihmeellisen paljon nykyistä harmaata bussiaukiota ja historiaa ratapihana on teksteissä romantisoitu. 

3.3. järjestetty kokous keskittyi pitkälti koronatilanteen käsittelyyn kyselytunnilla, itse lista oli varsin lyhyt. 17.3. päätettiin tilojen vuokraamisesta Helsingin luonnontiedelukiolle uudesta Kumpulan kampukselle valmistuvasta rakennuksesta. Mainio homma, joka vahvistaa luonnontiedelukiota entisestään ja hyödyntää kampuksen synergiaa. Asia kirvoitti varsin värikkään ja pitkän keskustelun lukiokoulutuksesta ennen, nyt ja tulevaisuudessa ylipäänsä. Sen voi ehkä omasta puolestani summata niin, että on tärkeää että pääkaupunkiseudulla on laadukasta lukiokoulutusta tarjolla kattavasti eri alueilla.

Erilaisten hyötyjen, haittojen ja arvojen punninta on valtuuston ominta työtä.

Maaliskuun viimeisenä päivänä ehdittiin vielä kokoustamaan ja päättämään Olympiastadionin rempan rahoitusosuuden korottamisesta ja Malmin lentokentän alueen ensimmäisistä kaavoista. Malmin lentokentän kohtalo on herättänyt varsin voimakkaita tunteita ja vastustavaa liikehdintää. Kyse on kaikessa yksinkertaisuudessaan erilaisten hyötyjen, haittojen ja arvojen punninnasta, jota on tehnyt jo useampi vaaleilla valittu valtuusto – ja juuri se on valtuuston työtä. Malmin suunnitelmissa on tasapainoiltu taitavasti luontoarvojen ja kulttuuriperinnön huomioimisessa, kun samalla rakennetaan kipeästi kaivattuja kämppiä yhteyksien puolesta hyvälle sijainnille. Lentäminen loppuu, ja se on tietysti peruuttamaton muutos ja monelle kova isku. Minulla ei ole mitään yleisilmailua vastaan ja kyllähän lentojen loppu on haikeaa, mutta kaupungin laajempi kehitys painaa tässä vaa’assa enemmän. Sähkölentokoneiden lupaava kehitys ei tätä yhtälöä ratkaisevasti muuta.

Maaliskuussa Helsingin politiikassa nousi debattiin myös kaupungin odotettua huomattavasti paremmat luvut vuoden 2020 tilinpäätöksessä. Taustalla olivat ennakoitua paremmat myyntitulot maasta, rakennuksista ja osakkeista sekä ennakoitua parempi verokertymä. Kaupungille ei silti ilmestynyt puolta miljardia rahaa jaettavaksi, sillä tulot menevät käytännössä investointeihin. Koronan lopullinen hintalappu Helsingille ja koko seudulle on vielä epävarma, ja on hyvä että kaupungin talous on mahdollisimman iskunkestävässä kunnossa.

Muuta ja tulevaa

Koronatilanne värittää tietysti myös edessä olevaa loppukevättä. Poliittisen painopisteen pitäisi nyt olla siinä, miten ja millä aikataululla Suomea avataan. Tällainen exit-suunnitelma onkin työn alla. Jonkin verran on kuultu vaatimuksia tarkoista päivämääristä vaikkapa terasseille, teattereille ja festareille – ymmärrän tarpeen ja tällaista näkymää pitää rakentaa hyvissä ajoin ja mahdollisimman avoimesti ja selkeästi. Siitä ei kuitenkaan pääse millään yli, ettei itse virukselle voi sanella aikataulua. 

Hallituksella on edessä puoliväliriihi, josta itse kaipaisin tuloksena uskottavaa sapluunaa kestävälle talouspolitiikalle ja vahvaa sitoutumista ilmasto- ja luontotavoitteiden toteuttamiseen. Ilmaston asialta moni asia on niin sanotusti putkessa: fossiilittoman liikenteen tiekartta lausunnoilla, energia- ja ilmastostrategia valmisteilla ja luonnos uudesta ilmastolaista tekeillä. Näistä putkista pitää saada ulos tiedepohjaista ja asetettuja tavoitteita noudattavaa politiikkaa.

Seuraavan kvartaalin lopulla käydään sitten siirretyt kuntavaalit. Meillä on Helsingissä uskomattoman kova vihreä lista, ja erinomaiset mahdollisuudet nousta kaupungin suurimmaksi kuntapuolueeksi. Tervetuloa mukaan kampanjatiimiin!

Tästäkin blogista jäi taas biljoona pientä ja useampi isokin asia alkukeväältä käsittelemättä – laita viestiä jos jokin tietty asia jäi askarruttamaan.

Tapaamiset

Tapaamiset ovat olleet luonnollisesti pitkälti etäkokouksia, vaikka alkuvuodesta ehti muutaman kerran nähdä ihmisiä naamatustenkin. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Aalto-yliopiston ylioppislaskunta
  • Apple
  • Blic
  • Caruna
  • EK
  • Elokapina
  • Helsingin kaupunki
  • HybridCoE
  • Kanadan suurlähetystö
  • Kaupan liitto
  • Linja-autoliitto
  • Luontopaneeli
  • NEOT
  • Oulun yliopisto
  • Panimoliitto
  • Perheyritysten liitto
  • Posti
  • Rud Pedersen
  • Suomen Akatemia
  • TEK
  • Tesla
  • Ulkopoliittinen instituutti
  • Upseeriliitto
  • VTT

tsygäkuva1

 

Kevät etenee onneksi koronasta huolimatta. 

Haastavaa haitattomuutta: Do no significant harm on tarpeellinen periaate, mutta tarkemman valmistelun asento EU:ssa huolettaa

Yhtä ympäristöongelmaa ratkoessa ei saisi pahentaa toista. Periaatteessa simppeliä, käytännössä haastavaa – varsinkin jos linjaa sotketaan poliittisin tarkoitusperin.

Tällä viikolla julkaistiin Suomen kestävän kasvun ohjelman alustava elpymis- ja palautumissuunnitelma eli sapluuna siitä, miten Suomi aikoo käyttää EU:n elpymispaketista saatavat varat. Vihreä siirtymä on suunnitelmassa keskiössä, ja varojen käyttö painottuukin kiitettävästi päästövähennyksiin. Miljardin investointi erilaisiin ilmastoratkaisuihin on kokoluokaltaan historiallinen. On ylipäänsä aivan erinomainen asia, että ilmastovaikutusten arviointi on noussut keskeiseksi talouspoliittisessa instrumentissa. Tämän on syytä olla jatkossa pysyvä käytäntö.

Siltä osin kun investoinnit eivät osu suoraan vihreään siirtymään, on vielä erikseen linjattu ettei “ohjelmasta ei tueta suoraan tai välillisestikään aloja tai investointeja, jotka on listattu, tunnistettu ja arvioitu ”do no significant harm” -periaatteen vastaisiksi”. Ohjelmassa onkin joka osa-alueen kohdalla erillinen “ei merkittävää haittaa” -arviointi matkassa.

Do no significant harm -periaatteen (DNSH) tarkoituksena on siis varmistaa, etteivät ympäristön tilan suhteen samaan aikaan soudeta ja huovata tai ettei parannusta yhdessä asiassa tehdä toista ongelmaa merkittävästi pahentamalla. Karkea esimerkki voisi olla vaikkapa akkujen raaka-aineita tuottava kaivos, jonka alta runnottaisiin uhanalainen ekosysteemi.

Tähän eri kestävyystavoitteiden väliseen mahdolliseen ristiriitaan kiinnitti vastikään huomiota myös tieteellinen Luontopaneeli, joka muistutti että jotkin hiilineutraalisuustoimet voivat aiheuttaa luontohaittaa

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla.

Kestävän kehityksen edistämisessä ei kannata edetä ojasta allikkoon vaan laajalla rintamalla. Juuri siksi DNSH on erinomainen ja tärkeä periaate – ainakin periaatteessa. Asia ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen.

Absoluuttinen harmittomuus (“do no harm”) on pääsääntöisesti mahdotonta ainakin ilman kompensaatiota, sillä jotakuinkin kaikki teollinen ja taloudellinen toiminta kuormittaa ympäristöä. Juuri siksi mukana on ajatus merkittävästä (significant) haitasta. Merkittävyyden tarkka määrittely onkin sitten varsin haastavaa.

EU:n yritys tähän määrittelyyn on niin sanottu kestävän rahoituksen taksonomia*, jonka on tarkoitus listata ne kriteerit, joiden mukaan jokin investointi täyttää DNSH-ehdon. Ympäristötavoitteet, joiden suhteen haittaa arvioidaan, ovat ilmastonmuutoksen hillintä, ilmastonmuutokseen sopeutuminen,veden ja merellisten resurssien kestävä käyttö ja suojelu, siirtymä kiertotalouteen ja saasteiden ehkäisy ja kontrollointi sekä biodiversiteetin ja ekosysteemien suojelu. 

On ilmeistä, että nämä tavoitteet ovat usein vaikeasti yhteismitallisia, vaikka kaikkia voi ja on syytä edistää samaan aikaan. Tavoitteilla on myös selkeää sisäistä hierarkiaa: ilmastonmuutoksen hillintä ja biodiversiteetin suojelu ovat ensisijaisia kattotavoitteita, jotka vaativat vesistöjen suojelua, saasteiden hillintää ja tehokasta materiaalikiertoa. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen taas on toisenlainen, enemmän sosiaaliseen ja taloudelliseen kestävyyteen liittyvä ulottuvuus. 

Taksonomian käytöstä on jo linjattu asetuksella, mutta tarkan teknisen kriteeristön aikaansaaminen on ollut vaikeaa, ja päätökset ovat viivästyneet. Ideaalina olisi tietysti tiedepohjainen, selkeä luokittelu, mutta tosiasiallisesti valmistelussa on ollut aimo annos politiikkaa mukana. Yksi ilmentymä tästä on suhde ydinvoimaan, jota sen vastustajat ovat pyrkineet kampeamaan pois kestävien investointien parista. Pohjatyötä tehnyt tekninen asiantuntijaryhmä linjasi, ettei se voi varmaksi todeta ydinvoiman riittävää haitattomuutta, vaikka ilmastoansiot ovat selvät. Politiikka paistaa huterien perustelujen läpi, ja kompromissina asia laitettiin tieteellisempään jatkoarviointiin

Kaasuinfran lobbaaminen haitattomaksi on puolestaan ollut väkevää. Euroopan kaasuriippuvuus on edelleen vahva erityisesti lämmityssektorilla ja ydinvoimavastainen politiikka uhkaa ylläpitää kaasuriippuvuutta koko energiajärjestelmässä vielä pitkään. Panokset DNSH-kriteerien lobbaamiseen ovat kovat myös vesivoiman ja biomassojen käytön osalta.

On vielä vaikea sanoa, millaiseksi tarkat DNSH-kriteerit kokonaisuudessaan lopulta viilataan. Tulos on pahimmillaan kestävää siirtymää pahasti hidastava pannukakku, erityisesti jos ydinvoima jää ulos ja kaasun ja biomassojen osalta otetaan löperö linja. 

EU:n nykyiset politiikkainstrumentit eivät ole riittäviä torppaamaan ilmastokriisiä tai luontokatoa. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n omassa vallassa.

On ylipäänsä hyvä kysymys, missä määrin nyt valittu lähestymistapa on perusteltu. Päästövähennyksiin EU:lla on jo tehokas markkinapohjainen instrumentti: päästökauppa. Päästökauppa kaipaisi ennemmin tehostamista kuin heikentämistä päällekkäisin instrumentein. Muiden kestävyystavoitteiden osalta on myös jo olemassa olevia instrumentteja, kuten uusiutuvan energian RED II -direktiivi, biodiversiteettistrategia ja jätesäädöspaketti muiden ohella. Ovatko nämä riittäviä takaamaan että ilmastokriisi ja luontokato torpataan? Eivät. Niiden vahvistaminen on kuitenkin EU:n vallassa. 

Yskivää konetta ei kannata korjata lyömällä purkkaa teipin päälle. Viherpesua torppaava sijoituskriteeristö voi toki silti olla hyödyllinen, ja juuri sitä taksonomian on määrä tehdä ja ohjata erityisesti yksityisiä investointeja kestävämmiksi. Siitä näyttäisi kuitenkin tulevan laajempi osa EU:n politiikkaa, ja Suomessakin taksonomia on omaksuttu jo osaksi Ilmastorahaston sijoitusten vaatimuksia. Ilman pelisilmää tämä voi johtaa esimerkiksi pienydinvoiman rajaamiseen rahaston TKI-tuen ulkopuolelle, mikä olisi sääli. Innovaatioita kannattaa vauhdittaa tieteellisin perustein eikä saksalaisen energiapolitiikan ehdoilla.

On päivänselvää, ettei ilmastonmuutosta kannata kiihdyttää samalla kun sitä yritetään jarruttaa ja ettei ilmastopolitiikkaa pidä tehdä luonnon monimuotoisuuden kustannuksella. 

Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta.

Merkittävän haitan välttäminen onkin oiva ohjenuora elvytyspaketin ohella kaiken politiikan tekemiseen. Tapa, jolla sitä ollaan nyt sementoimassa EU:n tasolla, sisältää kuitenkin riskejä. Suomen onkin syytä vaikuttaa voimakkaasti tiedepohjaisen kriteeristön puolesta. Jos siinä ei onnistuta, ei omia kansallisia instrumentteja kannata sitoa kehnoon kriteeristöön yhtään enempää kuin on pakko. Itse periaatteesta on tietysti syytä pitää kiinni.

 

Tuulivoima on varsin ekologinen energianlähde. Entäpä sähköjärjestelmä, jossa vaihtelut tasataan kaasulla? Tai tuulisähköllä toimiva alumiinisulatto? Haitattomuuden määrittelyn haasteet korostuvat järjestelmätasolla.

 

* Erinomainen lukuvinkki taksonomiaan liittyen on tämä BIOS-tutkimusyksikön perkaus aiheesta: https://bios.fi/eun-kestavan-rahoituksen-luokittelujarjestelma/

 

Autoilun lopettamista ei aja kukaan

(Mielipidekirjoitus, julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 12.3.2021)

Keskustan kansanedustaja Antti Kurvinen kirjoitti Eduskunnasta-kolumnissaan 6.3. autoilijoiden pelottelusta. Kirjoituksessa oli useita erikoisia ajatuksia, joita on paikallaan korjata.

Kurvinen kertoi muun muassa kiilusilmäisistä fundamentalistisista betonivihreistä, jotka haluavat pelastaa maailman lopettamalla autoilun Suomessa. Jos tällaisia betonivihreitä on olemassa, niin minä kaiketi sellainen sitten olen. Autoilun lopettamista en aja, enkä tunne yhtäkään poliittista toimijaa, joka sitä ajaisi.

Vähäpäästöinen, sujuva ja saavutettava liikenne on kaikkien tavoitteena.

Suomi on harvaan asuttu maa, ja henkilöauto on osa liikennejärjestelmää tulevaisuudessakin. Riippuvuutta autoilusta kannattaa silti vähentää panostamalla hyviin joukkoliikenneyhteyksiin ja kävelyn ja pyöräilyn edellytyksiin. Nämä toimet korostuvat tietysti tiheästi asutuilla kaupunkiseuduilla.

Harvemmalla alueella ei yleensä riitä joukkoja joukkoliikenteeseen, ja matkat ovat usein liian pitkiä tai epäkäytännöllisiä pyörällä kuljettavaksi. Tällaisilla seuduilla autoilun tarvetta voi vähentää etätyöt ja -palvelut mahdollistavilla yhteyksillä.

Autoilun tarve ei siis ole kokonaan poistumassa. Samaan aikaan tiedämme, että vaarallisen ilmastonmuutoksen torjumiseksi fossiilienergian käyttöä on välttämätöntä vähentää. Suomen on kannettava tässä vastuunsa, ja tuontiöljystä riippuvana maana hyödymme siitä myös huoltovarmuuden ja kauppataseen kannalta. Myös terveyshyödyt ovat ilmeisiä. Tämän takia vähähiilisempää autoilua on syytä edistää esimerkiksi sähkö- ja biokaasuautoilun hankintoja ja infraa tukemalla, kuten hallitus tekeekin.

Kurvinen korostaa kirjoituksessaan uusiutuvien kotimaisten polttoaineiden käyttöä. Niitä tarvitaan, mutta on tärkeää ymmärtää kestävien raaka-aineiden rajoitukset. Jo nyt merkittävä osa kotimaassa tuotetuista biopolttoaineista tehdäänkin tuontiraaka-aineista.

Autoilijoiden pelottelua harrastavatkin lähinnä vastakkainasettelusta vauhtia hakevat populistit.

Kannustimet vähähiiliseen autoiluun ovat perusteltuja, mutta taloustieteellisestä näkökulmasta kustannustehottomia ja todennäköisesti riittämättömiä. Siksi myös hintaohjausta kannattaa valmistella. Liikenteen päästökauppa olisi taloustieteellisesti tehokkain tapa saavuttaa päästötavoitteet varmasti. Se ei kuitenkaan takaa oikeudenmukaisuutta, ja onkin tärkeää varmistaa, ettei liikennepolitiikka johda kohtuuttomiin vaikutuksiin. Tästä oikeudenmukaisuuden tarpeesta on laaja yksimielisyys. Vähäpäästöinen, sujuva ja saavutettava liikenne on kaikkien tavoitteena. Se tarkoittaa erilaisia ratkaisuja kaupungeissa ja maaseudulla, ja mahdollisesti kustannusten kompensaatiota.

Autoilijoiden pelottelua harrastavatkin lähinnä vastakkainasettelusta vauhtia hakevat populistit. Ilmastonmuutoksen torjunta on kaikkien etu ja yhteinen haaste, jossa kaivataan rakentavaa keskustelua ja eri näkökulmien ymmärtämistä viholliskuvien luomisen sijaan.

Atte Harjanne (vihr.)

kansanedustaja

Helsinki

Kirjallinen kysymys kotimaisen tietokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden kääntämisen tuesta

(Jätetty eduskunnan puhemielelle 8.3.2021)

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee parhaillaan kirjailijoille ja kääntäjille myönnettävän apurahan eli niin sanotun kirjastoapurahan uudistamista. Ministeriön julkaisemassa luonnoksessa lakiesityksestä käytetään nimeä “laki eräiksi kirjailijoille ja kääntäjille myönnettävistä apurahoista”. Lain tavoitteeksi on asetettu kirjallisen kulttuurin monimuotoisuuden, elinvoimaisuuden ja saavutettavuuden edistäminen. Tavoitteena on myös edistää Suomessa asuvan väestön mahdollisuuksia päästä osalliseksi vieraskielisestä kirjallisuudesta sekä kirjailijoiden ja kääntäjien luovaa ammatillista työskentelyä. Kyseiset tavoitteet sopivat hyvin yhteen hallitusohjelman kanssa, jossa on linjattuna tavoite kotimaisilla kielillä kirjoitetun tiedekirjallisuuden julkaisemisen tukemisesta ja vähälevikkisen laatukirjallisuuden saavutettavuuden parantamisesta.

Lakiesitys ei kuitenkaan vastaa näitä tavoitteita kotimaisilla kielillä kirjoitetun tietokirjallisuuden tuottamisen ja tietokirjallisuuden kääntämisen tukien osalta. Ehdotukseen on kirjattu, että määrärahasta 90 prosenttia varattaisiin kaunokirjallisuudelle ja 10 prosenttia tietokirjallisuudelle. Näistä osuuksista myönnettäisiin kirjailijoille vähintään 78 prosenttia ja kääntäjille vähintään 18 prosenttia. Ehdotukseen kirjattu jakosuhde olisi käytännössä siis seuraavanlainen: Suomessa kirjoitettu kaunokirjallisuus 70,2 %, kaunokirjallisuuden kääntäminen 16,2 %, tietokirjallisuuden kirjoittaminen 7,8 % ja tietokirjallisuuden kääntäminen 1,8 %. Jäljelle jäävä 4 prosenttia jaettaisiin kirjailijoiden ja kääntäjien kesken vuosittain tehtävän päätöksen mukaan.

Ehdotetut osuudet tieto- ja kaunokirjallisuudelle ovat kokoluokaltaan räikeän erisuuruisia, eikä jakoa ole perusteltu ehdotuksessa millään tavalla. Ehdotetut osuudet eivät vastaa eri kirjallisuuden lajien merkitystä eivätkä huomioi lajien saamia tukia kokonaisuutena. Vuosien 2010 ja 2019 välisenä aikana määräraha on kokonaisuudessaan vaihdellut noin 2,6 ja 2,9 miljoonan euron välillä. Vuonna 2020 määrärahan suuruus oli 2 709 456 euroa. Tietokirjallisuuden kääntämiseen kotimaisille kielille varattaisiin siis tässä tilanteessa vuosittain vain noin 40 000—50 000 euroa.

Kotimaisilla kielillä julkaistun, laadukkaan tietokirjallisuuden merkitys korostuu aikana, jona tieteenvastaisuus ja valetieto leviävät entistä nopeammin. Ajantasaiseen tutkittuun tietoon perustuvan yleistajuisen tietokirjallisuuden saatavuus on hyvän ja laajan yleissivistyksen edellytys.

Kotimaisen tietokirjallisuuden tukemisen ohella laadukkaan ulkomaisen tietokirjallisuuden kääntäminen kotimaisille kielille on tärkeää, jotta suomalaiset pääsevät käsiksi ajantasaiseen tietoon. Kaikkia tärkeitä aiheita ei ole mahdollista käsitellä kattavasti kotimaisten kirjoittajien toimesta. Olisikin syytä varmistaa, että sekä korkealuokkaisen tietokirjallisuuden kirjoittamiseen että kääntämiseen myönnettäisiin vuosittain riittävä määrä tukea, jotta lakiesitykselle asetetut tavoitteet voidaan aidosti saavuttaa.

Kirjallisuuden eri lajeja ja muotoja olisi syytä tarkastella kokonaisuutena ja perustella tukien kohdentaminen selkein argumentein. Näin voitaisiin varmistaa tasapuolisempi kohtelu kirjallisuuden eri lajeille.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitämme asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Miten hallitus aikoo turvata tulevaisuudessa riittävän tuen tietokirjallisuuden tuottamiselle kotimaisilla kielillä ja tietokirjallisuuden kääntämiselle kotimaisille kielille?

Helsingissä 8.3.2021

Atte Harjanne 

Pirkka-Pekka Petelius

ppp_Atte-tile

Kirjallinen kysymys Suomen osallistumisesta miehitettyjen avaruuslentojen rahoitukseen

(jätetty eduskunnan puhemiehelle 1.3.2021)

Euroopan avaruusjärjestö ESA (European Space Agency) on kansainvälinen eurooppalainen avaruusjärjestö, johon kuuluu 22 jäsenmaata sekä muutamia muita tahoja, mm. Euroopan unioni. Järjestön tavoitteena on varmistaa Euroopan keskeinen rooli avaruuden tutkimuksessa ja tuottaa tuloksia tieteen eri aloilla sekä inspiroida uusia sukupolvia kiinnostumaan avaruudesta ja sen merkityksestä.

Avaruudella on Euroopalle myös kasvavaa taloudellista merkitystä, sillä tällä hetkellä eurooppalainen avaruussektori työllistää suoraan noin 40 000 ja epäsuorasti noin 250 000 työntekijää. Myös Suomessa toimii aktiivisesti useita avaruusliiketoimintaan keskittyviä erikokoisia yrityksiä. Toisaalta eurooppalaiset voivat odottaa ESA:n toiminnalta muitakin käytännön etuja, kuten parempia sääennusteita, kehittyneempiä mahdollisuuksia viestintään sekä varmempaa paikanmääritystä.

Myös Suomi on ESA:n jäsen muiden Pohjoismaiden lisäksi Islantia lukuun ottamatta. Suomi osallistuu ESA:n rahoitukseen noin 28 miljoonalla eurolla vuodessa, joka on selvästi muita Pohjoismaita pienempi summa verrattuna esimerkiksi maiden bruttokansantuotteeseen. Avaruussektorilla on kuitenkin kasvava merkitys myös Suomessa niin liiketoiminnan kuin tutkimuksen näkökulmasta. Olisikin aiheellista pohtia, olisiko myös Suomen järkevää olla suuremmalla budjettiosuudella mukana ESA:n toiminnassa.

Seuraava askel Suomelle voisi olla osallistuminen miehitettyjen avaruuslentojen rahoitukseen eli niin sanottuun miehitettyjen lentojen ja robotiikan vapaaehtoiseen ohjelmaan (E3P-ohjelma). Suomi on tällä hetkellä toinen ESA:n kahdesta jäsenmaasta, jotka eivät kyseiseen rahoitukseen osallistu. Rahoittajaksi ryhtyminen lisäisi jatkossa myös mahdollisuuksia saada suomalainen todennäköisemmin ura-astronautiksi.

Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 §:ään viitaten esitän asianomaisen ministerin vastattavaksi seuraavan kysymyksen:

Suunnitteleeko Suomi osallistumista Euroopan avaruusjärjestö ESA:n miehitettyjen avaruuslentojen rahoitukseen tulevaisuudessa? 

Helsingissä 1.3.2021

Atte Harjanne

ruotsinautti2
Ruotsalainen astronautti Christer Fuglesang osallistui kahdelle sukkulalennolle ja poseeraa tässä kansainvälisen avaruusaseman huoltohommissa. Ihminen on luotaimiin verrattuna hankalasti hengissä pidettävä lihasäkki, mutta edelleen joissain puuhissa vaikeasti korvattava. Avaruuden asuttaminen on myös yksi avaruustutkimuksen pitkän tähtäimen selkeistä päämääristä (kuva: Nasa).

Yritysmyönteinen Helsinki on hyödyksi kaikille: 5+1 pointtia kaupungin elinkeinopolitiikan kehittämiseen

Yritysmyönteisen kaupungin kannattaa sujuvoittaa maahanmuuttoa, byrokratiaa ja kestävää liikennettä, ja huolehtia vetovoimastaan ja vastuullisuudestaan kautta linjan.

Kuntavaalien alla tulee ajatelleeksi sitä, kuka tai mikä Helsinki oikeastaan on. Virallisesti Helsingin kaupunki on noin viiden miljardin euron toimintamenoilla pyörivä, 38 000 ihmistä työllistävä organisaatio, joka tuottaa kaupungin asukkaille monenlaisia, suurelta osin lakisääteisiä julkisia palveluita kuten terveydenhuoltoa ja opetusta, ja ylläpitää ja rakentaa kaupungissa elämisen ja liikkumisen infraa. 

Kaupunki on tietysti tosiasiassa myös paljon muutakin. Julkishallinto on lopulta ennen kaikkea mahdollistava alusta, jonka pohjalta ja puitteissa kaupungin tekevät sen asukkaat – ja merkittävissä määrin myös täällä toimivat yritykset. Kaupunkien juuret ovat etymologiaa myöten kaupankäynnissä, ja elinvoimaisen kaupungin onkin syytä varmistaa, että se on hyvä paikka paitsi elää, myös yrittää ja pyörittää kaupallista toimintaa. Nämä asiat yleensä tukevat toisiaan: virkeä elinkeinoelämä ja viihtyisä kaupunki kulkevat käsi kädessä. Suorien ja välillisten verotulojen kautta yritysten menestys avittaa rahoittamaan parempia julkisia palveluita ja kaupungin kehittämistä edelleen.

On tärkeää tarjota myös yrityksille valoisa visio ja puitteet kukoistaa.

Kun huhtikuussa valittava uusi valtuusto linjaa uutta kaupunkistrategiaa, on strategian tärkeää tarjota yrityksille valoisa visio ja puitteet kukoistaa. Vaikkei kunta voi säätää lakeja, voi Helsinki tehdä monenlaista yritystoiminnan edellytysten eteen. Tässä muutama oma nosto kaupungin elinkeinopolitiikan kehittämiseen.

1. Osaavan ja riittävän työvoiman saatavuus – myös ulkomailta

Osaava ja riittävä työvoima on yritystoiminnan edellytys. Yksi keskeinen keino tämän varmistamisessa on kaavoittaa ja rakentaa tarpeeksi asuntoja, jotta asumisen hinta ei karkaa pilviin ja kaupunkiin mahtuu ja on varaa muuttaa kaikenlaisiin töihin. Kansainvälisten osaajien houkuttelu ja saapuminen pitää tehdä helpommaksi – tästä kuulee edelleen aivan liikaa kauhutarinoita kankeista käytännöistä ja pitkistä prosesseista. Lainsäädäntö kaipaa tässä päivittämistä, mutta myös kaupungin kannattaa tehdä kaikki mahdollinen homman sujuvoittamiseksi. Erilaisia kampanjoita onkin tehty, ja esimerkiksi International House Helsinki -palvelu on pystyssä. Kaupungin sisäänheittopalveluita voisi silti vielä vahvistaa.

2. Sujuva byrokratia

Tällä valtuustokaudella Helsinki linjasi tavoitteeksi olla maailman toimivin kaupunki. Se on edelleen erinomainen linja, ja sujuvoittamista on tehtykin. Silti Euroopan komission vuoden 2020 “Quality of Life in European Cities” -kyselyssä yleisesti hyvin pärjäävä Helsinki sai keskimääräistä heikomman arvosanan siitä, kuinka kauan asioiden käsittely kaupungin hallinnon kanssa kestää. Tekemistä riittää siis vielä.

3. Fiksut hankinnat ja yksityisen sektorin hyödyntäminen

Helsinki tekee vuosittain hankintoja noin 2,5 miljardilla eurolla. Hankintojen toteutuksessa ja kilpailutuksessa on tärkeää pitää huolta siitä, että kilpailu toimii ja että pienet ja keskisuuret yritykset voivat skabata mukana tasavertaisesti. Lisäksi hankintoja tulisi speksata mahdollisuuksien mukaan avoimiksi niin, että uusilla yrityksillä ja liiketoimintamalleilla voi menestyä. Tämä on oiva keino esimerkiksi digitalisaation vauhdittamiseen. Erilaisia innovatiivisia hankintakäytäntöjä, kuten markkinavuoropuhelua kannattaa hyödyntää. Helsingin hankinnat ovat  toki iso vipu myös ilmasto- ja luontopolitiikan tavoitteiden ajamiseen.

Yksityistä sektoria kannattaa hyödyntää julkisten palvelujen täydentäjänä ennakkoluulottomasti. Keskeisen tärkeää tässä tietysti on, että kannustimet, sääntely ja valvonta ovat kunnossa, ja että kaupungilla on keinot puuttua epäkohtiin. Viime vuonna päätetty terveysasemapalvelukokeilu on hyvä esimerkki fiksusta linjasta, jossa myös tavoitteiden toteutumista seurataan tarkkaan.

4. Tehokas liikenneinfra ja viihtyisä ja turvallinen kaupunkiympäristö

Koronan pakottamasta etätyöbuumista ja kaupan digitalisaatiosta huolimatta sijainnilla on jatkossakin väliä erityisesti palveluiden alalla. Helsingin talous pyöriikin pitkälti palvelujen ympärillä. Kaupunkien verkostoitumisedut eivät nekään ole kadonneet mihinkään, ja hyvien yhteyksien päässä oleville toimistoille on tarvetta jatkossakin. Tiiviin raidekaupungin rakentaminen ja kävelyn ja pyöräilyn edellytysten parantaminen ovat tässä suhteessa perusteltua kehitystä – ne ovat tilatehokkaita tapoja liikuttaa suuria määriä ihmisiä. Keskusta-asioinnin liikevaihdon kannalta avainasemassa on nimenomaan joukkoliikenne.

Turvallisuus ja viihtyisyys ovat Helsingin ehdottomia valtteja kansainvälisessä vertailussa. Niistä on syytä pitää kiinni ja parantaa entisestään.

5. Kilpailukykyinen verotus

Verotuksen painoarvoa vetovoimatekijänä liioitellaan usein, mutta on sillä väliäkin. Yhteistöveron ja suurimman osan muustakin verotuksesta määrittää valtio, kunnan käsissä ovat kunnallisvero ja kiinteistövero (lain asettamissa rajoissa). Helsingin kunnallisveroprosentti on suhteessa Suomen kuntiin maltillinen ja hyvä niin – pitkässä juoksussa olisi hyvä, jos tulojen verottamista voitaisiin keventää ja paikata varallisuuteen osuvan kiinteistöveron puolella. Maa kun ei pääse karkuun, ja se on tärkeää saada tehokkaaseen käyttöön.

+1 Globaalin vastuun kantaminen

Helsingin kilpakumppanit löytyvät enemmän Euroopasta ja maailmalta kuin kotimaasta. Tässä kisassa merkitystä on silläkin, millaista tulevaisuutta kaupunki itse on rakentamassa. Vastuullisuus kiinnostaa firmoja ja vetää puoleensa osaajia. Siksi Helsingin tinkimätön vastuunkanto ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjunnassa on sekin tärkeää myös elinkeinoelämän kantilta – nämä ovat lisäksi niitä aloja, joiden ratkaisuille ja osaamiselle on globaalisti valtava ja kasvava tarve.

Hyvä elinkeinopolitiikka noudattaa pro market-filosofiaa, ei pro business -filosofiaa.

Lopuksi

Elinkeinopolitiikassa on tietysti tärkeä muistaa, että yrityksiä on valtavasti erilaisia yksinyrittävästä kampaajasta holding-yhtiöön ja monikansalliseen teollisuuskonglomeraattiin ja kaikkeen siltä väliltä. Jokaisella yrityksellä on omat intressinsä. Yksittäisiä firmoja on syytä kuulla kaupungin kehittämisessä, mutta kriittisillä mielin, sillä hyvä elinkeinopolitiikka noudattaa pro market-filosofiaa, ei pro business -filosofiaa. Terve kilpailu ja uuden luominen ovat tavoiteltavia asioita. Sekin pitää muistaa, että firmat ovat lopulta vain abstrakteja rakenteita, joiden takana on aina ihmisiä. Siksi yritysmyönteisen kaupungin on syytä olla myös kulttuuriltaan suvaitseva, liberaali ja yhdenvertainen yhteisö, johon jokainen kokee olevansa tervetullut.

 

yritysblogikuva

Virkeä elinkeinoelämä ja viihtyisä kaupunki kulkevat käsi kädessä. Elinkeinopolitiikalla voi ja kannattaa ohjata myös ilmastotoimia.