Ilmastonmuutos tietää kiireistä urakkaa, joka jatkuu ainakin vuosisadan ajan

tiimalasi

Ilmastopolitiikassa tarvitaan sekä niitä toimia, joilla päästöt saadaan heti laskuun, että niitä, joilla rakennetaan kokonaan päästötön yhteiskunta. Poliitikkojen pitää nyt ymmärtää kumpikin aikajänne.

 

Ilmastonmuutoksen hillinnän kanssa on kiire. Globaalit kasvihuonekaasupäästöt pitää saada nopeasti lasku-uralle, jos tavoite lämpenemisen jarruttamisesta puoleentoista asteeseen halutaan pitää edes teoriassa mahdollisena. Päästövähennysten kanssa on vitkuteltu meillä ja maailmalla liian pitkään, ja haaste käy siksi vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Asiaa voi hahmottaa hiilibudjetin kautta. Tässä ajattelussa meillä on tietty kokonaismäärä päästöjä, jotka voimme ilmakehään päästää ennen kuin 1,5 astetta ylittyy. Budjetin tarkka arviointi on vaikeaa, mutta olemme käyttäneet siitä jo suuren osan ja karkeasti voisi arvioida että budjetti on nykypäästöillä kulunut ehkä reilussa vuosikymmenessä.

Jokainen vuosi himmailua syö hiilibudjettia pois.

Juuri tästä syntyy se kiire. Jokainen vuosi himmailua syö budjettia pois, ja erityisen huono homma on tuhlata budjettia asioihin, jotka eivät edistä siirtymää vähähiiliseen yhteiskuntaan. Päästökäyrät pitää siksi saada kääntymään vikkelästi alaspäin. Emme voi odottaa jotain tulevia teknologisia murroksia, meidän pitää hyödyntää tarmokkaasti ja heti niitä, mitä meillä on jo käytössä.

Samalla pitää ymmärtää, ettei homma ole suinkaan ohi tämän kriittisen vaiheen jälkeen, jona päästöt käännetään lasku-uralle. Tätä savottaa jatkuu nimittäin vuosisadan loppupuolelle asti, eikä homma välttämättä käy matkan varrella helpommaksi.

Katsotaanpa, miltä globaalien päästöjen pitäisi näyttää 1,5 asteen tavoitteen valossa. Alla oleva kuva kertoo, päästöt pitää ensin kääntää laskuun, jyrkän laskun pitää jatkua vielä vuosikymmeniä ja vuosisadan loppupuolella meidän tulee sitoa ilmakehästä valtavasti enemmän hiiltä kuin päästämme sinne. Samaan aikaan globaali väestö kasvaa vielä ainakin jonkin aikaa, ja miljardi ihmistä pitäisi nostaa köyhyydestä ja luonnon monimuotoisuuden romahtaminen pysäyttää.


ilmastokuvaaja3

Havainnollistava 1,5 asteen päästövähennyspolku. Kuva on yhdistelmä IPCC:n 1,5 asteen raportissa käytettyä skenaariodataa*. Päästöt on keskiarvoistettu 10 vuoden välityksellä, ja siksi sen mukaan päästöt näyttäisivät olevan jo loivassa, mutta selkeässä laskussa. Todellisuudessa näin ei ole – vuonna 2018 päästöt kasvoivat.

 

Haaste on siis hurja, ja osin ratkaisut ovat vasta paperilla. Ilmastopolitiikkaa pitääkin tehdä tämä käyrän kuvio mielessä: tarvitaan heti nopeita, vaikuttavia toimia JA tarvitaan polku jonka päässä on niin sanottu “syvä dekarbonisaatio” eli yhteiskunta, joka pyörii ilman nettopäästöjä – ja on silti vauras ja hyvinvoiva.

 Tarvitaan sekä heti nopeita, vaikuttavia toimia että kestävä polku nollapäästöiseen yhteiskuntaan.

Pohditaanpa vaikkapa energian säästämistä ja uutta ydinvoimaa. Energiatehokkuudella voidaan saada tehokkaasti ja usein jopa rahaa säästämällä päästöjä alas nopeasti (kunhan huolehditaan, ettei jäädä ns. Jevonsin paradoksin vangiksi). On kuitenkin selvä, ettei tästä haasteesta selvitä vain energian käyttöä tehostamalla, jos valtaosa energiastamme on edelleen fossiilista alkuperää. Sama pätee päästöjen kompensointiin – se on parhaimmillaan erittäin toimiva keino ostaa lisäaikaa, mutta se ei ole kattava ratkaisu.

Uutta ydinvoimaa ja  teknisesti lupaavia pienreaktoreita vastustetaan puolestaan sillä perusteella, että ne ovat liian hidas keino torjua päästöjä. Voi hyvin olla, että sarjatuotettu pienydinvoima on isosti markkinoilla vasta pitkällä 2030-luvulla, eli sitä ei kannata jäädä varsinaisesti odottelemaan. Ilmastosavottamme on kuitenkin tuolloin vielä edelleen kesken, ja kaikki uusi päästötön energia tulee kipeästi tarpeeseen. Siksi uutta teknologiaa pitää kehittää ja kaupallistaa nyt ripeästi ja julkisella tuella, jotta se saadaan mahdollisimman nopeasti käyttöön.

Mutta hetkinen, eikö Suomen pitänyt olla meidän vihreiden mukaan hiilineutraali jo vuonna 2030? Kyllä, ja se on oikein kelpo tavoite. Tämä hiilineutraalisuus kuitenkin nojaa luonnollisiin hiilinieluihin eikä se tarkoita sitä, että yhteiskunnan nettopäästöt olisivat vielä nollissa. Pidemmän päälle meidän onkin nollattava kaikki merkittävät päästölähteemme. Esimerkiksi teollisuuden korkeita lämpötiloja vaativat prosessit ovat haaste, jonka kanssa ollaan vasta piirrustuspöydällä. Se on muuten yksi niistä jutuista, joihin ydinvoima sopisi teknisesti oikein hyvin.

Tarvitaan siis kaikenlaisia niitä keinoja, jotka rakentavat selkeää polkua kohti nollapäästöistä yhteiskuntaa. Lisäksi maa-alaa ja/tai energiaa pitää vuosisadan loppupuolella jäädä käyttöön vielä valtavaa hiilensidontaurakkaa varten.

Jos keskitymme vain heti käsillä oleviin toimiin, ja unohdamme pidemmän tähtäimen, emme välttämättä pääse perille.

Nyt poliittisessa keskustelussa asetetaan usein nämä eri aikajänteiden toimet vastakkain: Joitakin keinoja kritisoidaan siitä, että niillä ei päästä maaliin asti, toisia siitä, että ne ovat liian hitaita. Jos keskitymme vain heti käsillä oleviin toimiin, ja unohdamme pidemmän tähtäimen, on riskinä ettemme pääse perille. Tämä vertautuu siihen, että rakentaisimme lentokoneen kuumatkaa varten. Saamme sen varmasti rakettia nopeammin ilmaan, mutta on varmaa ettei sillä päästä koskaan perille.

Jos taas skippaamme helpot ja nopeat keinot nyt parempia odotellessa, teemme koko haasteen itsellemme paljon vaikeammaksi ja kenties kokonaan mahdottomaksi. Samalla etenevä ilmastonmuutos aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa. Tätä voi verrata siihen, että kaverin saadessa sydänkohtauksen soitamme ehkä ambulanssin, mutta elvytyksen sijaan juomme kahvit odotellessa.

Ilmastonmuutos kaipaa nyt poliitikkoja, jotka ymmärtävät haasteen luonteen ja mittakaavan. Ilmastopolitiikkaa pitää tehdä viivyttelemättä ja niin, että se kantaa loppuun asti.

(Väitän olevani yksi tällainen poliitikko, ja olen ehdolla Helsingissä numerolla 28.)

 

 * Kuvan datan lähteenä  IIASA IAMC 1.5°C Scenario Explorer ja IIASA RCP Database v. 2.0.5. Kuvaan on yhdistetty historiallista ja valikoitujen skenaarioajojen dataa, ja sen on tarkoitus havainnollistaa lähinnä päästökehityksen yleistä muotoa, ei yksityiskohtia.

Suomi ei puolusta vain Suomea – ja vaikka puolustaisikin, onnistuu se paremmin osana porukkaa

Suomen puolustuksesta vastaa ennen kaikkea Suomi itse, mutta liikaa omaa napaan tuijottava turvallisuuspolitiikka voi lopulta heikentää turvallisuuttamme.

Eduskunta päättää Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjoista, eikä maailma tällä hetkellä tarjoa meille rauhaa ja harmoniaa vaan monta syytä olla huolissaan kasvavasta epävakaudesta. Silti nämä teemat ovat vaaleissa jääneet taustalle. Tätä ovat harmitelleet huolestuneena niin toimittajat kuin tasavallan presidenttikin. Tässäpä siis blogikirjoituksen verran paikkausta tähän vajaukseen turvallisuuspolitiikan osalta.

Politiikkaan 2000-luvulla lähteneelle nuorehkolle päättäjälle tämän maan turvallisuuspoliittinen keskustelu näyttäytyy kummallisen impivaaralaisena. Avoin, kansainvälinen ja globaalin vastuunsa kantava Suomi onkin sisäänpäinkääntynyt ja sitoutumiskammoinen. Välillä vanhemman polven päättäjiä kuunnellessa tuntuu, että on se ja sama mihin suuntaan maailma menee, kunhan omat jalat pysyvät kuivina. Totta kai Suomen turvallisuuspolitiikka tähtää ennen kaikkea Suomen turvallisuuteen. Liian likinäköinen politiikka voi kuitenkin lopulta heikentää turvallisuuttamme.

Seuraava looginen, turvallisuutta parantava askel olisi liittyä Natoon – mieluiten käsi kädessä Ruotsin kanssa.

Puolustusyhteistyö valikoituneitten kumppanien kanssa on viime vuosina tiivistynyt. Se on hyvä asia. Seuraava looginen, turvallisuutta parantava askel olisi liittyä Natoon – mieluiten käsi kädessä Ruotsin kanssa.

Puolustusyhteistyöstä ja Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa nousee usein esiin huoli siitä, että Suomi tulisi vedetyksi mukaan johonkin konfliktiin. Millainen olisi konflikti Suomen lähialueilla, joka koskettaisi EU- tai Nato-maata, josta voisimme jotenkin jättäytyä kokonaan pois? Ajatellaanpa, että Venäjä hyökkäisi jotakin Baltian maata vastaan. EU:n Lissabonin sopimus velvoittaa meitä auttamaan jollain tapaa, ja olemme eittämättä heti konfliktin jonkinlainen osapuoli. Ja siis – haluaisimmeko oikeasti vain katsoa sivusta, jos demokraattista yhteisöämme vastaan hyökättäisiin?

Kaikkein tärkeintä on tietysti toimia niin, ettei tällaista hyökkäystä koskaan tapahdu. Suomen (ja Ruotsin) Nato-jäsenyys mahdollistaisi Itämeren alueen puolustuksen suunnittelemisen, vastuunjaon ja harjoittelun kokonaisuutena yhdessä. Se mahdollistaisi resurssitehokkaammat puolustusjärjestelyt ja nostaisi huomattavasti kynnystä koetella minkään maan puolustusta. Se voisi käytännössä tarkoittaa myös sitä, että Suomi olisi osaltaan vastuussa Viron puolustamisesta yhdessä virolaisten ja muiden liittolaisten kanssa.

Tällainen yhteisvastuu on poliittisessa keskustelussamme lähestulkoon tabu. Se on kummallista. Miten voisimme missään tilanteessa itse toivoa apua yhtään keneltäkään, jos halua sen antamiseen ei vastaavasti ole? Ja jos olemme periaatteessa valmiita antamaan apua – kansainvälisen avun antaminen on nykyään osa puolustusvoimien lakisääteisiä tehtäviä – miksi emme tekisi sitä mieluummin ennalta ehkäisevästi kuin vasta hädän hetkellä? Minun puolestani Virossa tai Gotlannissa voisi olla vaikka suomalainen joukko-osasto pysyvästi, jos se selkeästi parantaisi koko alueen yhteistä puolustusta. Vastaavasti toivotan ihan tervetulleeksi läntisiä joukkoja Suomeen yksittäisiä harjoituksia pidemmäksikin aikaa.

Entä sitten se riski, että Suomi joutuu vasten tahtoaan osaksi konfliktia jossain kaukana täältä? Tämä on periaatteessa ihan perusteltu huoli. Irakin, Georgian ja Ukrainan esimerkit kuitenkin opettavat, että Nato osaa halutessaan pitää kädet puhtaina konflikteista jäsenmaidensa ulkopuolella. Euroopan Nato-maista taasen vain Albania, Montenegro, Islanti, Norja ja Turkki ovat EU:n ulkopuolella, mikä rajaa mahdollisia skenaarioita. Muualle suuntautuviin hyökkäyssotiin Nato-jäsenyys ei velvoita osallistumaan.

Nato-keskustelu kaipaa analyyttisempää ja kansainvälisempää perspektiiviä.

Saatan tässä vaiheessa kuulostaa varauksettoman innokkaalta Nato-fanilta. En ole sitä, vaikka jäsenyyttä kannatankin. Kaipaisin ylipäänsä Nato-keskusteluun analyyttisempää ja kansainvälisempää perspektiiviä.

Näen Nato-skeptisyyteen kolme hyvää syytä: Trump, Turkki ja todellinen yhteinen puolustustahto. Trumpin sekoilu ravistelee transatlanttisen yhteistyön perustuksia, ja pahimmassa skenaariossa meidän ikioma Nato-optiomme vanhenee kun toimivaa liittoumaa ei enää ole. Turkki taasen on vaarallisella, autoritäärisellä polulla ja havittelee suurempaa valta-asemaa. Tällainen jäsen voi sekoittaa liittouman pakkaa aika vakavasti esimerkiksi vaatimalla Nato-liittolaisia isommin apuun kurdien kurittamisessa. Hyvä kysymys on sekin, mikä on länsi- ja eteläeurooppalaisten todellinen halu liittouman puolustamiseen. Vuonna 2015 toteutettu kansainvälinen kysely kertoi karuja lukuja – esimerkiksi saksalaisista, ranskalaisista ja italialaisista alle puolet oli valmiita sotilaalliseen apuun, jos Venäjä hyökkäisi itäisiä jäsenmaita vastaan. Populististen, Venäjää myötäilevien liikkeiden suosion kasvu sittemmin tuskin on ainakaan parantanut tilannetta.

Voi siis olla, että Nato rampautuu tai kaatuu jo ennen kuin ehdimme siihen liittyä tai sitten kun olemme jäseniä. Puolustustamme ei pidäkään rakentaa yksin Naton tai Yhdysvaltojen avun varaan, mutta nimenomaan Nato tarjoaa parhaat puitteet rakentaa ja harjoitella oman ja lähialueiden yhteistä puolustusta kumppaniemme kanssa. Kaikkien Pohjoismaiden Nato-jäsenyys myös selkiyttäisi turvallisuuspoliittisia asetelmia, mikä osaltaan parantaa vakautta ja tuottaa turvallisuutta. Ja jos Nato lakkaa olemasta, sen työ jatkuu sen raunioiden pohjalta – ei sen ulkopuolelta.

Olen reserviläisenä harjoitellut yhdessä muun muassa virolaisten, liettualaisten, latvialaisten, hollantilaisten ja saksalaisten kanssa. Se on ollut varsin luontevaa, eikä kukaan näissä treeneissä ole koskaan kyseenalaistanut tiivistä yhteistyötä. Fiilis on se, että tässä ollaan samaa porukkaa yhteistä turvallisuutta rakentamassa ja vapaata, demokraattista maailmaa suojaamassa. Kuitenkaan me Suomessa emme ole halunneet sitoutua tähän toimintana loppuun asti.

Liityimme sitten Natoon tai emme, on turvallisuuspoliittisen keskustelun pinttyneitä asenteita syytä tuulettaa.

Leveilemme täällä sotilaidemme ammattitaidolla ja suorituskykyisillä puolustusvoimillamme. Niistä onkin syytä olla ylpeitä. Samalla on syytä tiedostaa, että olemme läntisen maailman vapaamatkustajia: luotamme kollektiiviseen turvaan jota emme ole takaamassa. Omasta mielestäni tämän on korkea aika muuttua. Liityimme sitten Natoon tai emme, on turvallisuuspoliittisen keskustelun pinttyneitä asenteita syytä tuulettaa.

 

Nato-joukkoja Rovaniemellä vuoden 2018 Trident Juncture -harjoituksessa (kuva: U.S. Air Force, Senior Airman Luke Milano)

“Huippu tyyppi, väärä puolue” – Tässä kolme syytä, miksi olen juuri oikeassa puolueessa

Vihreät on tänä päivänä liberaali, pragmaattinen ja vastuunsa kantava yleispuolue, jota voi äänestää kuka tahansa. Ääni vihreille on ääni ilmaston, vapauden ja uudistavan politiikan puolesta.

Kaupunkia vaalihommissa kiertäessä saa kaikenlaista palautetta. Isoin osa siitä on erilaista tsemppiä ja rohkaisua, mikä on tietysti todella siistiä. Yksi aika tyypillinen empivämpi palaute liittyy puoluekantaani: Minua voisi kuulemma äänestää, mutta vihreät puolueena huolettaa.

Funtsin puoluettani aikanaan pitkään – olin opiskelujen alkupuolella jonkin aikaa itse asiassa kokoomuksen jäsen – ja mitä kauemmin olen vihreissä vaikuttanut, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että se on minulle juuri oikea porukka. Olen myös aika vakuuttunut, että vihreitä kannattaa ehdottomasti äänestää näissä vaaleissa. Siihen on kolme syytä: Vihreät on johtava ilmastopuolue, johtava liberaalipuolue ja puolue, jolla on parhaat edellytykset vauhdittaa välttämättömiä uudistuksia.

1. Vihreät on johtava ilmastopuolue – ja nyt käydään ilmastovaalit

Nyt käydään ilmastovaalit, halutaan tai ei. Jos tavoite lämpenemisen rajoittamisesta 1,5 asteeseen yritetään pitää hengissä, täytyy päästöt kääntää jyrkkään laskuun nopeasti. Jokainen vuosi nykyisellä polulla tekee haasteesta vaikeamman ja neljän vuoden päästä olemme jo myöhässä. Muutoksen täytyy tietysti olla globaali, mutta parhaiten Suomi edistää globaalia muutosta omalla esimerkillään.

Ilmastopolitiikka ei ole pitkään aikaan ollut vihreiden yksinoikeus, ja kaikki puolueet puhuvat nyt ilmastosta. Valitettavasti sanojen tueksi löytyy ohuelti halua isoihin tekoihin.

Kaikki puolueet puhuvat nyt ilmastosta. Valitettavasti sanojen tueksi löytyy ohuelti halua isoihin tekoihin.

Kokoomus ja SDP karttavat vielä johtajuutta asiassa äänestäjien reaktioiden pelossa, keskustalle taas maa- ja metsätalouden vanhojen rakenteiden säilyttäminen ajaa usein päästövähennysten edelle. Erilaisissa lehtien ja ympäristöjärjestöjen arvioissa vihreät ja vasemmisto ovat erottautuneet edukseen – se kertoo jotain, vaikkei kaikkia näiden arvioiden mittareista allekirjoittaisikaan. Näistä kahdesta nimenomaan vihreät on ajanut kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa jo pitkään ja määrätietoisesti.

Entäs sitten se ydinvoima? Voiko vihreitä ottaa vakavasti, kun merkittävän vähäpäästöisen energiamuodon kanssa edelleen kipuillaan? Voi. Tosiasiassa vihreiden linja on jo avartunut merkittävästi, eikä kaltaiseni näkyvä ydinvoiman puolesta liputtaja ole enää mikään kummajainen. Tässä voi muuten vihreitä äänestävä antaa puolueelle selkeän signaalin ehdokasvalinnallaan. Kaiken ilmastopolitiikan kilpistäminen ydinvoimaan on silti hassua, kuten kirjoitin aiemmin

2. Vihreät on johtava liberaalipuolue – ja vapaus tarvitsee nyt puolustajia

Liberaali arvomaailma on nyt uhattuna Suomessa ja maailmalla. Kun tukahduttava konservatiivisuus, protektionismi ja vihainen nationalismi nostavat päätään, täytyy vapauden puolustajien olla hereillä. Vihreiden äänestäminen on oiva signaali oikeaan suuntaan. Mennyt hallituskausi ei todellakaan ollut arvoliberaalin politiikan, sivistyksen tai tasa-arvon voittokulkua, ja petyin aidosti siihen, miten vaisusti kokoomus näiden puolustajana näkyi.

Kun tukahduttava konservatiivisuus, protektionismi ja vihainen nationalismi nostavat päätään, täytyy vapauden puolustajien olla hereillä.

Arvoliberaalille vihreät on siis selkeä valinta. Entäpä taloudellinen vapaus? Oli sitten kyse yritystuista, apteekeista, kaupunkien liikenteestä tai ruuan hintojen muodostumisesta, vihreät ovat olleet usein kärjessä vaatimassa selkeämpiä markkinamekanismeja ja markkinoita vääristävien tukien poistoa. Vihreissä on toki paljon vasemmalle kallellaan olevia poliitikkoja, ja itsekin korostan usein sitä, että vaikka markkinat ovat tehokas keino luoda vaurautta, ne tarvitsevat vaikuttavaa ja fiksua sääntelyä ja kattavan perusturvan kestävän yhteiskunnan pohjaksi.

Toimivien markkinoiden suurimmat uhat Suomessa eivät kuitenkaan aina tule vasemmalta, vaan keskeltä ja oikealta valikoitujen, usein johtavassa asemassa olevien yritysten etua ajavasta politiikasta. Tällainen pro business -politiikka on kaukana markkinamyönteisestä pro market -ajattelusta. Oikeistopuolueiden ajatus markkinoista on myös usein aika rajoittunut, kun ympäristöön ja terveyteen liittyville ulkoisvaikutuksille ei haluta asettaa niiden aitoa hintaa.

(Ja siis toki Suomessa on tätä nykyä ihan oikea Liberaalipuoluekin. Se vaan on vielä aika pieni, ja siksi uskallan väittää vihreitä johtavaksi liberaalipuolueeksi.)

3. Vihreät on uudistava voima – ja juuri sitä nyt tarvitaan

Sote-uudistus on vielä levällään, ja seuraavan eduskunnan pitäisi lähteä uudistamaan myös sotua eli sosiaaliturvaa. Näiden päälle pitäisi vielä rakentaa tiekartta siitä, miten verotus muokataan vähentämään vauhdilla päästöjä ja muita ympäristöhaittoja ilman että hyvinvointivaltion rahoituspohja katoaa. Päättäjiltä eivät siis työt lopu ja pöydällä on samaan aikaan monia erittäin isoja rakenteellisia uudistuksia.

Päättäjien pöydällä on samaan aikaan monia erittäin isoja rakenteellisia uudistuksia.

Tällaisia uudistuksia tehtäessä on äärimmäisen tärkeää katsoa eteenpäin. Sekä sosiaaliturvaa että veropohjaa uudistaessa on todennäköisesti pakko kajota monien eturyhmien saavutettuihin etuihin ja sosiaali- ja terveyspalveluissa puolestaan on käsillä vaikeita aluepoliittisia kysymyksiä. Samalla koko yhteiskunta pitäisi kuitenkin sitouttaa päätöksiin. Näihin rattaisiin vihreät tuovat rasvaa hiekan sijaa. Puolue ei ole erityisen sidoksissa työmarkkinajärjestöihin, elinkeinoelämään tai mihinkään toimialaan. Tiukkojen kynnyskysymysten sijaan voimme painottaa uudistusten tavoitteita ja reunaehtoja lopputuloksille.

Täydellistä puoluetta ei ole, ja hyviä ehdokkaita löytyy monesta – äänestäjä voi myös ohjata puolueita

Kirjoitin tästä samasta aiheesta viimeksi pari vuotta sitten kuntavaalien alla. Silloin listasin, että vihreät on johtava ympäristöpuolue, pro market -puolue ja isänmaallinen puolue. Olen noista silloin listaamistani pointeista edelleen samaa mieltä – lisäksi vihreitä voi ihan perustellusti sanoa johtavaksi tiedepuolueeksi, tärkeää sekin.

Ei vihreät silti täydellinen ole, ja muissakin puolueissa on iso liuta todella skarppeja ja hyviä tyyppejä. Ehdokkaiden välinen, puoluerajat ylittävä kollegiaalinen tunnelma onkin yksi erittäin hieno juttu vaalikentillä. Se ei ehkä twitterin väittelyistä välity, mutta tuolla kadulla tsemppaamme toisiamme reippaasti.

Kannattaa äänestää sellaista ehdokasta, joka rakentaa yhteistä pohjaa eikä kasvata suosiotaan jakolinjoja syventämällä.

Keskinäinen ymmärrys ja luottamus onkin todella merkittävä voimavara tälle maalle. Oli arvopohja mikä hyvänsä, kannattaa äänestää sellaista ehdokasta (tai puoluetta!), joka rakentaa yhteistä pohjaa eikä kasvata suosiotaan jakolinjoja syventämällä. Suomalaisessa vaalitavassa äänestäjä myös päättää, kuka puolueen listoilta menestyy ja voi siten vaikuttaa suoraan puolueiden äänenpainoihin.

Siispä tsemppiä ehdokkaan valintaan! Toivottavasti osuu Stadissa numeroon 28. Kannattaa joka tapauksessa muistaa, että liikkuva äänestäjä on demokratian kulmakivi.

 

bloginaama

Olen just oikeassa puolueessa, ja suosittelen lämpimästi vihreiden äänestämistä.

Tulevaisuus pitää kirjaimellisesti rakentaa, ja siksi se ratkeaa raksatyömailla

Ilmastonmuutoksen hillintä ja nopea kaupungistuminen edellyttävät hurjaa määrää uutta ja uudenlaista rakentamista. Politiikkojen vastuulla on luoda puitteet, joissa se onnistuu.

Nyt on rakentamisen aika. Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää, että rakennamme ison osan energia- ja liikenneinfrasta uusiksi, jotta jatkossa sähkö ja lämpö tehdään ilman hiilipäästöjä ja matkat voidaan taittaa raiteilla. Samalla pitää rakentaa iso määrä uusia kämppiä, kun ihmiset muuttavat joukolla kaupunkeihin – eivät ilmastoa pelastaakseen, vaan ihan vaan koska talous ja tekeminen keskittyy kasvukeskuksiin ja ihmiset haluavat osaksi sitä.

 Ei pidä unohtaa, että kaikkien nollien ja ykkösten taustalla on valtavat määrät betonia, terästä ja haalaripukuista duunia.

Tulevaisuuden työelämästä ja taloudesta puhuttaessa erilaiset digitalisaatio-, tekoäly- ja automatisaatiovisiot nousevat usein korostetusti esiin. Ne ovatkin jo nyt epäilemättä tulevaisuudessa entistä enemmän kehitystä määrittäviä tekijöitä. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että nollien ja ykkösten taustalla on valtavat määrät betonia, terästä ja haalaripukuista duunia. Vaikka teollisuuden, rakentamisen ja alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on laskenut vuosikymmeniä, emme tosiasiassa ole niistä yhtään sen vähemmän riippuvaisia kuin ennenkään. Myös palvelutaloudessa ihmiset ja yritykset tarvitsevat koteja ja toimitiloja, sähköä ja lämpöä ja liikkumisen infraa.

Ja nyt kaikkea tätä infraa siis tarvitaan kovaa vauhtia samalla kun vanhan korjausvelkaa täytyy lyhentää. Siksi mieleen tulee muutama konkreettinen tavoite ja askel seuraavalle hallitukselle.

1. Strateginen investointiohjelma

1,5 asteen ilmastotavoite tarkoittaa väistämättä hurjaa määrää uutta päästötöntä energiainfraa. Raideyhteyksien parantaminen on sekä päästöjen että talouden kannalta tärkeää. Tiivistä, energiatehokasta asuntorakentamista tarvitaan sitäkin lisää, ja vanhassakin riittää remppaamista. Iso osa näistä rakennetaan yksityisen sektorin voimin, mutta myös julkisia investointeja tarvitaan, ja monessa tapauksessa nämä kulkevat käsi kädessä. Tällaisessa tilanteessa tarvitaan fiksua politiikkaa, jossa funtsitaan yhdessä valtion, kuntien ja yksityisen sektorin kanssa isojen hankkeiden rytmitys ja priorisoinnit. Näkökulman on oltava maan ja maailman edussa, ei aluepolitiikassa

2. Tuottavuushyppy rakentamiseen

Rakennusalan tuottavuus Suomessa ei ole juuri kasvanut neljäänkymmeneen vuoteen. Internet, kännykät tai kymmenet vuosien varrella esitetyt johtamistrendit eivät siis ole tehostaneet rakentamista, vaan tunnissa saadaan yhtä lailla arvoa aikaan kuin 70-luvulla. Samassa ajassa esimerkiksi tehdasteollisuuden tuottavuus on moninkertaistunut. Jotain vastaavaa pitäisi saada aikaan rakentamisessakin. Valtio ei usein ole se ykkösinnovaattori, mutta fiksuilla hankintojen ohjauksella, tähän kohdennetulla T&K-tuella ja joustavalla digitalisaatiolla voidaan saada paljon aikaan. Allianssimallin laajempi hyödyntäminen jatkuvasti oppien auttanee sekin.

Rakennusalan tuottavuus Suomessa ei ole juuri kasvanut neljäänkymmeneen vuoteen.

3. Terve markkinarakenne

Tuottavuutta edesauttaa sekin, että alan markkinat toimivat. Isojen hankkeiden osalta Suomen rakennusala on varsin keskittynyt eikä kovin kansainvälinen. On vaarallista, jos maan rakentamista ohjaavat muutaman firman taseen optimoinnit tai jos kokonaisten kaupunginosien rakentaminen hidastuu yksittäisten yhtiöiden kompuroidessa. Kaupungeilla on tältä osin paljon valtaa, ja olisikin tärkeää kaavoittaa riittävästi erilaisia tontteja ja eri kokoisa aluekehityshankkeita, jotta kaikenkokoisille toimijoille riittää mahdollisuuksia. Valtakunnan tasolla olisi syytä funtsia sitä, miten rakentamisen parhaiden käytäntöjen kansainvälistä liikkuvuutta voisi parantaa.

4. Koulutuksen kunnianpalautus

Vaikka tuottavuus paranisi ja markkinat pelaisivat, on selvä että rakentamisessa tarvitaan myös paljon käsipareja. Ilmastonmuutoksen ja kaupungistumisen myötä käynnissä ja edessä on rakentamisbuumi, joka vaatii osaavaa työvoimaa. Esimerkiksi Olkiluoto 3:n ja Länsimetron ongelmien taustalla on osin sekin, ettei Suomessa ole vuosikausiin rakennettu metrolinjoja tai ydinvoimaloita. Työlistalla on nyt lisää niitä ja paljon muutakin – esimerkiksi massiivista puurakentamista, viherkattoja ja pikaratikoita, jotka ovat kaikki aika uutta täällä. Koulutuksen määrän ja laadun on siksi oltava kunnossa kaikilla asteilla. Ainakin toisen asteen ammatillinen koulutus kaipaa satsauksia, ja korkeakoulutuksen rahoituksen nostaminen parantaisi edellytyksiä kouluttaa skarppeja rakennusalan ammattilaisia. Myös alalle kohdennettu akateeminen tutkimusrahoitus esimerkiksi kaupunkitaloustieteeseen, digitalisaation hyödyntämiseen ja infrarakentamiseen tulisi tarpeeseen. Kaikkea ei kuitenkaan voi eikä kannatakaan tehdä itse – siksi ulkomaisen työvoiman tarveharkinnan poisto olisi ja täällä opiskelleiden ulkomaalaisten pidemmät oleskeluluvat olisivat kovia juttuja nekin.

Rakentamisessa pitäisi nykyistä paremmin saada sitä mitä tilaa, ja kaiken rakentamisen ekologista ja ilmastollista jalanjälkeä on pienennettävä vielä paljon.

Rakentamiselle on siis varmistettava riittävät resurssit ja edellytykset. Samalla määrän ohella pitää muistaa laatua. Rakentamisessa pitäisi nykyistä paremmin saada sitä mitä tilaa, ja kaiken rakentamisen ekologista ja ilmastollista jalanjälkeä on pienennettävä vielä paljon. Edellä mainitut eväät voisivat auttaa pitkälti myös laadun parantamiseen. Olivat keinot sitten nämä esittämäni tai jotkin muut, on selvää että tulevaisuus syntyy vain rakentamalla se – ihan kirjaimellisesti.

 

work-architecture-structure-building-city-skyscraper-724752-pxhere.com

Uutta kämppää, voimalaitosta ja raidelinjaa nousee nyt vauhdilla, ja vauhdin pitäisi vain kiihtyä.

Ilman suurpetoja ei ole luontoakaan – Susista ja ahmoista on myös hyötyä

(Yhteiskirjoitus liberaalipuolueen eduskuntavaaliehdokkaan Tea Törmäsen kanssa)

Suurpedoilla on tärkeä rooli terveiden ekosysteemien ylläpitämisessä. Olisikin parempi metsästää elinkelpoisen luonnon ehdoilla kuin pakottaa luonto metsästyksen ehtoihin.

Sudet, ahmat, ilvekset ja karhut ovat taas tähtäimessä. Keskustelu susista ja muista suurpedoista on ottanut tänä vuonna vauhtia muun muassa keskustan tuoreen eräpoliittisen linjauksen ja eduskunnassa tehdyn metsästyslain muuttamiseen tähtäävän aloitteen myötä. Linjauksessa halutaan höllentää suurpetojen metsästystä ja kutistaa susikantaa, aloitteessa esitetään nykyistä laajempaa oikeutta ampua petoeläimiä itsensä tai kotieläimiensä suojelemiseksi.

Vaikka suurpetojen uhka ihmisille on Suomessa todella pieni, on sinänsä ymmärrettävää että petokantoja halutaan rajoittaa. Sudet ovat kiistatta uhka koirille, ja ahmat popsivat välillä poroja. Toisaalta susien merkitys koirien kuolinsyynä on ruotsalaisen vakuutusyhtiön tilastojen mukaan vähäinen verrattuna esimerkiksi liikenteen ja muiden villieläinten aiheuttamiin vahinkoihin. Pitää myös ymmärtää, että ekosysteemeihin kajoamisella on haittansa. Suurpedoilla on tärkeä ekologinen rooli, ja sen valossa susia ja muita isoja petoja kannattaisi sietää nykyistä paremmin – etenkin jos pitää luonnon ja biodiversiteetin suojelua missään arvossa.

 Suurpedoilla on tärkeä ekologinen rooli.

Ravintoketjun huipulla olevat isot pedot ovat lukumäärässä mitattuna vain pieni osa ekosysteemiä. Ne pitävät silti saaliseläinten ja toisten petojen kannat tasapainossa ja hyödyttävät haaskansyöjiä. Nämä vaikutukset kantautuvat läpi koko ravintoverkkoon  ja näkyvät monin tavoin. Esimerkiksi taimikot hyötyvät, kun sudet metsästävät hirvieläimiä. Äärimmäisen uhanalainen naali iloitsisi, jos pohjoisessa temmeltäisi enemmän suurpetoja. Sudet pitäisivät ketut ahtaammalla ja sekä sudet että ahmat tarjoaisivat naaleille haaskoja ruuaksi. Myös ilvesten on todettu rajoittavan kettu- ja supikoirakantoja. Toipumassa olevat kanalintukannat hyötyisivät pienpetojen kohtuullisesta määrästä. Hitaana saalistajana uhanalainen ahma saa suuren osan ravinnostaan haaskoista, joten senkin tulevaisuus on riippuvainen muiden suurpetojen, etenkin susien olemassaolosta. Sudet pitäisivät myös tänne ennen pitkää työntyvät kultasakaalit poissa, ja harventavat vieraslajeja kuten villisikoja. Terveet suurpetokannat vaikuttavat myös muiden eliöiden käyttäytymiseen.

Tunnetuin esimerkki suurpetokannan elpymisen ekosysteemitason hyödyistä lienee Yellowstone, jossa susien paluu on elvyttänyt myös majavakantaa ja kohentanut kasvillisuuden tilaa. Hieman toisenlaisen esimerkin tarjoaa Tšernobylin alue, jossa on ilmeisen vahva susikanta ja tasapainoinen lajisto – ihmistoiminta on siis luonnolle säteilyäkin pahempi uhka. Suomesta tutkimustietoa on vielä rajallisesti, sillä suurpetojen määrä on kauan ollut hyvin alhainen.

Voisiko ihminen ottaa suurpetojen roolin, ja hoitaa metsästämällä muiden kantojen rajausta? Tällainen tausta-ajatus on havaittavissa jo mainitusta keskustan erälinjasta. Siinä kun halutaan lisätä paitsi suurpetojen, myös oikeastaan kaikkien muidenkin riista- ja haittaeläinten metsästystä. Tällainen politiikka tuskin kuitenkaan toimii halutulla tavalla, sillä ekosysteemit ovat monimutkaisia ja osin vaikeasti ennakoitavia järjestelmiä. Esimerkiksi supikoirakannat voivat jopa kasvaa metsästyksen takia. Lopulta käteen jää myös syvempi kysymys siitä, mikä oikeastaan on luontoa. Suurpedoista harvennettu ja metsästyksellä kontrolloitu talousmetsä ei sitä välttämättä enää ole. Metsästys itsessään on ihan hieno harrastus, mutta on parempi metsästää elinkelpoisen luonnon ehdoilla kuin pakottaa luonto metsästyksen ehtoihin.

On parempi metsästää elinkelpoisen luonnon ehdoilla kuin pakottaa luonto metsästyksen ehtoihin.

Biodiversiteetti on globaalisti ja Suomessakin uhattuna alati laajenevan ihmistoiminnan ja muuttuvan ilmaston takia. Luonto tarvitsee lisää tilaa. Tällaisen harvaan asutun maan soisi löytävän keinot sovittaa sekä ihmiset että suurpedot alueelleen. Vasta julkaistun Suomen lajiston uhanalaisarvioinnin mukaan Suomen luonto köyhtyy edelleen, eikä jo ennestään pienten petopopulaatioiden harventaminen ole yhteensopiva toimi biodiversiteettikadon pysäyttämisen kanssa. Tutkimusten mukaan petojen metsästäminen on tehoton keino kotieläinvahinkojen torjumiseksi, eivätkä tappoluvat myöskään vähennä petoihin kohdistuvia pelkoja. Suurpedot ovat älykkäitä ja oppivaisia eläimiä, joten karkoitustoimia voisi kehittää. Esimerkiksi USA:ssa on suurpetojen karkoittamiseen erikoistuneita ryhmiä. Voi silti olla, että lajikadon pysäyttämisen nimissä meidän on yksinkertaisesti siedettävä nykyistä enemmän suurpetojen puuhia – samalla ehkä hyödymme tavoilla, joita emme osanneet odottaa.

 

vincent-van-zalinge-394623-unsplash

Ahma on Suomessa  ahtaalla. (Kuva: Vincent van Zalinge)

Kolme reunaehtoa kaikelle energiapoliitikalle

Suomen energiapolitiikkaa ei tehdä tyhjiössä. Ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto ja köyhyys on selätettävä globaalisti ja koko ihmiskunta siirrettävä kestävän kehityksen polulle. Tämä iso kuva määrittää vaatimukset energiatalouden murrokselle.

Energiapolittisessa keskustelussa on erilaisia leirejä ja joskus kiivastakin vääntöä siitä, millaisia päätöksiä nyt tarvitaan. Yhdestä asiasta ollaan silti pitkälti samaa mieltä. Energiatalous on suuren murroksen edessä.

Energiamurrospuheessa vilisee usein erilaisia vauhdikkaita muutoksen laatua ja mahdollisuuksia kuvaavia termejä. Sähköverkosta tulee älykäs. Energian kuluttajista tulee sen tuottajia, prosumereita. Energia muuttuu hyödykkeestä palveluksi. Edelläkävijyys luo edellytykset cleantech-viennille ja kilpailukyvylle. Ja niin edelleen.

Nämä ovat ihan merkittäviä juttuja, ja samaa jargonia jauhan usein itsekin. On silti tärkeää palata välillä perusteisiin, ja muistaa miksi ja millaiseksi energiatalouden on muututtava globaalisti ja varsin nopeasti. Käytännössä energiapoliitikalla pitää pysäyttää ilmastonmuutos ja lajikato, ja samalla nostaa koko maailma pois köyhyydestä.

Päästöt on saatava alas, luonnolle on annettava lisää tilaa ja köyhyys on poistettava.

1. Ilmastonmuutos

Energian tuotanto fossiilisilla polttoaineilla on tärkein ilmastonmuutosta nyt ajava asia. Korkattuamme käyttöön hiilen, öljyn ja kaasun olemme lämmittäneet ilmastoa jo reilun asteen verran. Sen vaikutuksia nähdään jo, mutta paljon pahempaa on luvassa seuraavan asteen myötä, jolloin lämpenemisen povataan uhkaavan muun muassa globaalia ruokaturvaa, terveyttä ja monia lajirikkaita ekosysteemejä. Useiden asteiden lämpeneminen tarkoittaisi sitten vielä huomattavasti karumpaa tulevaisuutta.

Globaalista energiantarpeesta noin 80 % tyydytetään nyt fossiilisella energialla. Jos ilmastonmuutos halutaan pitää 1,5 asteessa, pitää tuon osuuden pudota noin 50 prosenttiin kymmenessä vuodessa ja murto-osaan vuoteen 2050 mennessä. Radikaali vähennys on tarpeen, vaikka hiilen talteenoton ja sidonnan (CCS) oletettaisiin kehittyvän ja yleistyvän suhteellisen nopeasti.

Globaalista energiantarpeesta noin 80 % tyydytetään nyt fossiilisella energialla. Osuuden pitää pudota reilusti jo kymmenessä vuodessa.

Tämä on energiamurroksen ehkä tärkein reunaehto ja sitä eniten määrittävä suunta. Globaali fossiilitalous on ajettava alas ja rakennettava pyörimään vähäpäästöisen energian varassa. Katastrofaalisen ilmastonmuutoksen välttämiseksi energian tuotannosta täytyy siis tehdä päästötöntä tai hyvin vähäpäästöistä.

2. Kuudes sukupuuttoaalto

Ilmastonmuutos ei ole suinkaan ainoa globaali huolemme. Toinen kuumottava kehityskulku liittyy kapenevaan biodiversiteettiin. Erittäin varovaisten arvioiden mukaan lajeja kuolee sukupuuttoon nyt sata kertaa luontaista tahtia nopeammin – joidenkin arvioiden mukaan tahti on jo tuhat- tai kymmentuhatkertainen.

Myrkyt, metsästys ja vieraslajit tuhoavat lajeja, mutta pahin uhka on yksinkertaisesti elintilan pirstaloituminen ja katoaminen, jota ilmastonmuutos pahentaa. Luonto on todellakin ahtaalla.

Kaikesta nisäkkäiden biomassasta 60 % on kotieläimiä, 36 % ihmisiä ja vain neljä prosenttia villieläimiä. Vastaavasti kaikista maailman linnuista valtaosa on teollista siipikarjaa. Koskematonta luontoa ei tosiasiassa ole enää missään.

Maailman linnuista valtaosa on teollista siipikarjaa. Koskematonta luontoa ei tosiasiassa ole enää missään.

Päästöjen takia ilmastonmuutos siis pakottaa meitä mullistamaan energiatalouden, mutta kuudennen sukupuuttoaallon edessä ilmastonmuutosta ei voi ratkoa keinoilla, jotka pahentavat luonnon ahdinkoa. Bioenergia on tästä näkökulmasta erityisen ongelmallinen keino.

Bioenergia, jonka päästöt otetaan vielä erikseen talteen (ns. BECCS) näyttelee merkittävää osaa monissa poluissa, joissa ilmastonmuutos jarrutetaan 1,5 asteeseen. Nykytiedon valossa tällaisen energiabiomassan vaatima maa-ala, energia ja ravinteet muodostavat kuitenkin itsessään jo valtavan uhan biodiversiteetille.

Ruokavalion muuttaminen kasvispainotteisemmaksi jättäisi jonkin verran enemmän maa-alaa energiasektoria varten, mutta rajat tulevat silti vastaan. Energian tuotannon ekologinen jalanjälki ei siis saa kasvaa. Bioenergian ongelmien valossa näyttääkin siltä, että kaikkea muuta uutta, kestävää energiaa tarvitaan vielä enemmän kuin on arveltu.

3. Köyhyys

Kolmas viheliäinen reunaehto kumpuaa köyhyydestä. Vajaa miljardi ihmistä elää edelleen ilman sähköä. Äärimmäinen köyhyys on isoilta osin puutetta energiasta, ja siitä nouseminen vaatii siis lisää energiaa. Ilmastonmuutoksen ja ekologisten romahdusten jarruttamisen ohella on tärkeää edistää sosiaalisesti kestävää kehitystä.

Äärimmäinen köyhyys on isoilta osin puutetta energiasta, ja siitä nouseminen vaatii lisää energiaa.

Globaalia energiataloutta onkin rakennettava niin, että kaikilla maailmassa on mahdollisuus hyvään, terveeseen elämään. Meillä vauraissa länsimaissa on varaa vähentää omaa energiankulutustamme, mutta globaalisti energiatehokkuus tai “negawatit” eivät ratkaise käsillä olevia ongelmia, sillä energiaa tarvitaan edelleen paljon lisää.

Absoluuttisen köyhyyden ohella energiapolitiikassa on syytä huomioida suhteellinen köyhyys. Jos tiiviistä, halvasta fossiilienergiasta luopuminen nostaa energian hintaa, se iskee pahiten pienituloisiin, joiden varoista suurempi osa menee perustarpeisiin. Tätä paikkaamaan tarvitaan jonkinlainen tasoittava mekanismi.

Vain yksi mahdollisuus onnistua

Näiden kolmen reunaehdon ohella on tiedostettava sekin, että meillä on vain yksi mahdollisuus onnistua. Öljyä, hiiltä ja kaasua ei riitä loputtomiin, ja olemme jo käyttäneet niistä ison ja helpoiten hyödynnettävän osan. Jos emme käytä niiden tarjoamaa energiaa vähäpäästöisen, hyvinvoivan sivilisaation rakentamiseen, kuihdumme ennen pitkää vain odottamaan jotain meidät pois pyyhkivää katastrofia.

Katastrofin tai kuihtumisen välttämiseksi globaalin energiapolitiikan raamit ovat siis selvät. Päästöt on saatava alas, luonnolle on annettava lisää tilaa ja köyhyys on poistettava. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ehdot täyttävää energiantuotantoa, kuten tuuli-, aurinko-, geo- ja ydinvoimaa, tarvitaan aivan valtavasti lisää, ja bioenergian lisäykset rajattava välttämättömään minimiin. Energiapolitiikkaa pitäisi tehdä Suomessakin näistä lähtökohdista.

 

Globaali talous ja vauraus on rakennettu fossiilienergian avulla. Nykyinen elintaso ja tuleva kehitys pitää tästedes ylläpitää ilman päästöjä, muttei biodiversiteetin kustannuksella (kuva © Raimond Spekking / CC BY-SA 4.0 (via Wikimedia Commons)). 

Lihankulutus puoliksi 2025 mennessä? Helsingillä on nyt paikka näyttää isosti suuntaa, jos poliitikkojen rohkeus riittää

Lihan kulutusta on vähennettävä ilmaston ja luonnon suojelemiseksi ja terveyden edistämiseksi. Helsinki voi nyt näyttää suuntaa, mutta nykyinen ilmasto-ohjelma ei pelkällään riitä.

 

Jätin kesäkuussa 2018 kaupunginvaltuutettuna aloitteen siitä, että kaupunki ottaa tavoitteekseen puolittaa liha- ja maitotuotteiden kulutus kaupunkikonsernissa vuoteen 2025 mennessä, ja että tavoitteen tukemiseksi valmistellaan kaupunkikonsernin kattava suunnitelma ja ohjeistus. Syitä on useita. Tärkeimpiä ovat ilmastonmuutoksen ja lajikadon jarruttaminen, ja niiden päälle tulevat terveyshyödyt, Itämeren tila ja yleisemmin eläintenpidon etiikka. Kaupunginvaltuusto käsittelee aloitetta ensi keskiviikkona 13.2.

Miksi lihan kulutusta pitää vähentää?

Ruuantuotannon ja -kulutuksen osuus ilmastovaikutuksista Suomessa on reilu viidennes. Ruuantuotannon vaikutusten pienentämiseen on kehitteillä erilaisia teknologioita, mutta lopulta suurin merkitys on sillä, mitä tuotetaan ja syödään. Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta pääsääntö on selvä: eläinperäinen ruoka aiheuttaa enemmän päästöjä ja muita ympäristöhaittoja. Taustalla on kaksi seikkaa. Ensinnäkin, energiaa ja maata tarvitaan paljon enemmän eläintuotannossa kun ensin pitää kasvattaa rehua eläimelle ja sitten vielä itse eläin, Toisekseen märehtivä karja aiheuttaa valtavia metaanipäästöjä, ja metaani on hiilidioksidiakin voimakkaampi kasvihuonekaasu. Kuljetusketjun päästöt eivät muuta tätä pääsääntöä, ja toki Suomeen tuodaan nykyisin paljon eläinten rehua ulkomailta.

Pääsääntö on selvä: eläinperäinen ruoka aiheuttaa enemmän päästöjä ja muita ympäristöhaittoja.

Maatalous on merkittävä Itämeren kuormittaja ja rehevöittäjä, ja kasvispainotteisempi ruokavalio auttaisi kohentamaan meren tilaa. Myös terveyssyistä punaista ja prosessoitua lihaa tulisi syödä huomattavasti nykyistä vähemmän. Samalla merkittävä vähennys eläinperäisten tuotteiden kuluttamiseen mahdollistaisi niiden tuottamisen nykyistä eettisemmin.

Tutkijoiden viesti aiheesta on sekin selvä. Kesäkuussa 2018 Science-lehdessä julkaistu tutkimus nosti lihan ja maidon käytön vähentämisen tärkeimpänä keinona vähentää henkilökohtaista ympäristöjalanjälkeään ja samalla linjalla oli hiljattain planeetan tasolla kestävää ruokavaliota valmistellut kansainvälinen tutkijakomissio. Kanadassa tämä muutoksen tarve on hiffattu jo kansallisen ravintosuositusten tasolla, jossa maidon ja lihan osuutta on pienennetty huomattavasti. Suomi on EU:n kärjessä sen osalta, kuinka suuri osa kaloreista saadaan eläinperäisistä tuotteista. Täällä on todellakin varaa vähentää.

Mistä aloitteessa on kyse ja miksi sitä tarvitaan?

Oma esitykseni kulutuksen puolittamisesta kaupunkikonsernissa vuoteen 2025 mennessä on valistunut arvaus sellaisesta mittakaavasta ja aikataulusta, jolla on merkittävä vaikutus, mutta joka on hyväksyttävissä ja toteutettavissa käytännössä ilman kustannusvaikutuksia valmistelua lukuun ottamatta. Mitään ei olla siis kieltämässä, vaan vähentämässä, ja koska eri kaupungin eri toimialoilla on tähän aika erilaiset lähtökohdat, on parempi asettaa ylätason tavoite ja antaa asiantuntevan virkakoneiston suunnitella ja ohjeistaa sen käytännön toteutus.

Aloitetta käsiteltiin kaupunginhallituksessa 28.1., jossa voimaan jäi aloitteen käytännössä tyrmäävä pohjaesitys. Kritisoidessani päätöstä sain kuulla joiltakin naapuripuolueiden kollegoilta ja kannattajilta olevani irtopisteitä keräävä populisti. Pohjaesityksen ja näiden läksyttäjien perustelu oli sama: Kaupunki on jo sitoutunut kunnianhimoiseen ilmasto-ohjelmaan, jossa linjataan kasvisruuan lisäämisestä ja kestävistä hankinnoista.

Uskoakseni tässä on taustalla on kaksi väärinkäsitystä. Ensinnäkin edelleen liian harva päättäjä ymmärtää, millaisen haasteen edessä olemme Ilmastonmuutoksen kanssa. Puoleentoista tai edes kahteen asteeseen ei ole mitään toivoa jäädä tahdonosoituksilla tai vähittäisillä säädöillä. Tarvitaan nopeita, vaikuttavia päätöksiä. Ruuankulutuksen päästöjen merkittävä laskeminen on vieläpä suhteellisen kevyt rasti: ei tarvita uutta teknologiaa, vain muutosta kulutustottumuksiin.

On vaarallista, jos puutteelliseksi tiedetystä ilmasto-ohjelmasta muodostuu perustelu vastustaa sitä täydentäviä ilmastotoimia.

Toisekseen Helsingin ilmasto-ohjelma on ilmeisesti ymmärretty hieman väärin. Hiilineutraalia Helsinkiä vuonna 2035 tavoitteleva ohjelma on hieno ja kunnianhimoinen, mutta siinä on kaksi huomattavaa rajausta. Helenin energiantuotanto on rajattu toimenpiteistä ulos, ja ohjelma ottaa varsin vähän kantaa kaupungin ja kaupunkilaisten kulutuksen aiheuttamiin päästöihin, jotka toteutuvat kaupungin rajojen ulkopuolella. Näitä epäsuoria päästöjä ei lasketa kaupungin päästötaseeseen eikä siten asetettuun hiilineutraalisuustavoitteeseen. Näin ollen esimerkiksi ruuantuotannon päästöt eivät laskelmiin sisälly. Tällainen fokus ilmasto-ohjelmassa on ihan perusteltua, mutta samalla on ollut alusta asti selvää ettei ohjelma pelkällään riitä toteuttamaan Helsingin strategiaa, jonka mukaan Helsinki ottaa vastuunsa ilmastonmuutoksen torjunnassa vakavasti ja torjuu ilmastonmuutosta kunnianhimoisesti.

 

Lihankulutuksen vähentäminen on suoraviivainen ja edullinen tapa leikata nopeasti kaupungin ekologista jalanjälkeä

Aloite onkin valmisteltu täydentämään ilmasto-ohjelmaa, jossa on vain löyhiä kirjauksia kasvisruuasta ilman sitovia tavoitteita. On vaarallista, jos puutteelliseksi tiedetystä ilmasto-ohjelmasta muodostuu perustelu vastustaa sitä täydentäviä ilmastotoimia.

Lopuksi

Helsingin kaupunkikonsernin lihankulutuksen puolittaminen ei pelasta maailmaa. Se on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, ja se on suoraviivainen ja edullinen tapa leikata nopeasti kaupungin ekologista jalanjälkeä. Hyödyistään huolimatta tällainen päätös on eittämättä monissa piireissä epäsuosittu. Ilmastopolitiikolta tarvitaankin rohkeutta, sillä vaikeita päätöksiä on edessä vielä paljon. Uskon ja toivon, että sitä löytyy valtuustosalista keskiviikkona.

 

ps. Painotan vielä, ettei pointtina ole kieltää lihansyöntiä, vaan vähentää sitä. Syön itsekin lihaa ja maitotuotteita, ja käsittääkseni ekologisesti kestävässäkin ruuantuotantojärjestelmässä meillä on edelleen tilaa laiduntavalle karjalle ja muille eläimille. Kyse on siitä, kuinka paljon.

 

bursa

Vegaaninen herkkuburgeri, joka maistuu liian lihaisalta joidenkin kasvissyöjien makuun. What a time to be alive!

Aina ei tuule ja joskus tuulee liikaa, mutta puhtaalle tuulisähkölle löytyy aina käyttöä

Suomen merkittävää tuulivoimapotentiaalia kannattaisi miettiä sähkömarkkinoita laajemmin. Niin sanottuja power-to-x-teknologioita tarvitaan tulevaisuudessa lähes varmasti.

 

Suomi on erinomainen maa tuulivoiman rakentamiseen. Täällä on varsin hyvät tuuliolosuhteet ja paljon lääniä ilman. Tuulivoima onkin hyvässä nosteessa. Viime vuonna sähköstä tuotettiin tuulivoimalla jo 5,9 TWh sähköä, mikä vastaa noin 7 % kulutuksesta. Suomen Tuulivoimayhdistyksen tavoitteena on viisinkertaistaa tuotanto vuoteen 2030 mennessä. Uusia rakentamista odottavia, kaavoitettuja tuulipuistoja on jo nyt lähes 20 TWh:n edestä. Tavoitetta kohti ollaan siis menossa vauhdilla, kun samalla uutisiin on noussut jo useita täysin markkinaehtoisia hankkeita. Kun katsotaan myytävän sähkön hintaa, tuulivoima on nyt edullisin tapa rakentaa uutta sähköntuotantoa. Kustannusten odotetaan putoavan teknisen ja logistisen kehityksen ansiosta vielä jatkossakin.

Tuulivoimalla on silti ongelma: varastointi. Tuulivoiman tuotanto vaihtelee sään mukana, kun sähköä tarvitaan jatkuvasti. Hyvää, järjestelmän tasolle skaalautuvaa teknistä varastointiratkaisua ei ole vielä keksitty, eikä välttämättä keksitäkkään. Kysyntäjoustolla ja paremmilla siirtoyhteyksillä vaihtelua voi tasoittaa jonkin verran, mutta tuulivoima – samoin kuin aurinkoenergiakin – tarvitsee väistämättä rinnalleen sellaista tuotantoa, joka toimii säästä riippumatta. Samaan aikaan edullinen tuulivoima vähentää tuon muun tuotannon kilpailukykyä ja haluja investoida siihen. Se myös ennen pitkää kannibalisoi omaa kannattavuuttaan.

Voimalaitoksen – kuten tuulivoimalan – kustannukset ovat vain yksi osa tuotannon kustannuksista. Kustannuksia tulee myös siitä, millaisia muita investointeja sähköjärjestelmään tarvitaan, jotta se toimii, ja nämä kustannukset kohdistuvat myös muille kuin sen tuulivoimalan pystyttäjille. Kasvava vaihtelevan tuulivoiman osuus tuotannosta aiheuttaa kasvavia järjestelmätason kustannuksia suoraan varavoimaan, verkkoihin ja varastoihin ja epäsuorasti muun tuotannon käyttöasteen alentuessa. Tuulivoiman tuotantokustannusten laskiessa olemme siis tilanteessa, jossa on koko ajan halvempaa tehdä sähköä, mutta koko ajan kalliimpaa leipoa se sisään sähköverkkoon. Aiheesta enemmän kiinnostuneiden kannattaa ottaa lukulistalle tämä tuore “The Costs of Decarbonization” -raportti.

Pitäisikö tuulivoimalle iskeä siis jarruja päälle, jottei sähköjärjestelmämme mene sekaisin? Ei. Näkökulma pitää avartaa sähköstä laajemmin energiatalouteen, sen sijaan että väännetään tuulivoiman osuudesta prosenteissa. Edullinen, päästötön sähkö on tervetullutta vähän hankalassakin muodossa. Sähköstä kun voidaan tehdä melkein mitä vain. Sillä voidaan pumpata lämpöä, jonka varastointi on selkeästi sähköä helpompaa. Sen avulla voidaan tehdä käytännössä päästöttömiä polttoaineita vedestä ja ilmasta, tai siirtyä tuottamaan lannoitteita ilman fossiilisia hiilivetyjä. Tällaiset “power-to-X”-ratkaisut ovat näillä näkymin välttämätön pala vähähiilistä taloutta. Esimerkiksi lentoliikenteessä, työkoneissa ja erilaisissa teollisuusprosesseissa tarvitaan polttoaineita todennäköisesti vielä pitkään, vaikka fossiilisista polttoaineista pitääkin päästä eroon.

Tuulivoiman lisärakentaminen on siis erittäin tervetullutta. Energiamarkkinoiden sääntelyä pitää vain kehittää niin, että etenemme paitsi kohti täysin päästötöntä, kustannustehokasta sähköjärjestelmää, myös sähkön käyttämiseen joustavasti yhteiskunnan muiden toimintojen päästöjen vähentämiseen.

Power-to-x-ratkaisut eivät ole kilpailukykyisiä niin kauan kuin niiden vaihtoehtona on halpa fossiilinen polttoaine. Yksi ongelma on sekin, ettei synteettisiä polttoaineita huomioida kun asetetaan sekoitevelvoitteita polttoaineiden bio-osuuksille – jälleen esimerkki siitä, miksi uusiutuvan energian sijaan pitäisi keskittyä päästöihin. Päästötavoitteiden välttämättömät kiristykset muuttavat kuitenkin asetelmaa. Siksi näitä teknologioita kannattaisi pilotoida jo nyt, ensimmäisten joukossa.

 

tuulivoimaa4

Tuulivoima vie paljon tilaa, muttei sen alueelle mahtuu muutakin. Tämä Olostunturin luonnonsuojelualueella sijaitseva mylly on jo 20 vuotta vanha. Tuulivoimatekniikka on sinä aikana kehittynyt aika tavalla.

Ilmastonmuutos tekee maailmasta turvattomamman paikan – mutta niin tekee sen torjuntakin

aeroplane-aircraft-airplane-35854

Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii nopeaa fossiilisen energian käytön vähentämistä, mikä uhkaa sen myynnistä riippuvaisten maiden vakautta. Se voi heijastua myös meidän turvallisuuteemme.

 

Ilmastonmuutos on maailman vakavin turvallisuusuhka. Mikäli ilmastonmuutosta ei saada kuriin ajoissa, se uhkaa kymmenien tai satojen miljoonien ruokaturvaa tai elinkeinoja, tuo äkillisiä ääri-ilmiöitä ja voi ajaa valtavia siirtolaisjoukkoja liikkeelle.

Nämä uhkakuvat ovat todellisia ja yhä laajemmin tunnettuja. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että myös ilmastonmuutoksen torjunta tuo mukanaan vaikeasti ennustettavia, mutta merkittäviä turvallisuusuhkia. Fossiilisen energian virrat ovat keskeisessä asemassa koko maailman taloudessa ja geopolitiikassa. Lisäksi fossiilitaloudessa on kiinni valtava määrä työpaikkoja esimerkiksi hiilikaivoksissa ja polttomoottoriteknologioiden tuotannossa. Ilmastonmuutoksen hillinnän vaatima fossiilienergiasta luopuminen järisyttää näitä kansainvälisiä ja kansallisia rakenteita, mikä voi aiheuttaa monenlaista epävakautta.

Kansainvälisen uusiutuvan energian järjestön IRENAn tuore raportti käsittelee energiamurroksen geopolitiikkaa. Aiemmin samasta aiheesta erityisellä Venäjä-painotuksella on julkaistu myös valtioneuvoston teettämä selvitys. Lähi-Idän öljyntuottajamaat ja Venäjä ovatkin ehkä pahiten lirissä muutoksen edessä. Niiden talous on erittäin riippuvainen fossiilienergian vientituloista, ja ne ovat herkästi vaikeuksissa jos kysyntä tai hinta laskee merkittävästi. Sen lisäksi monet niistä ovat autoritäärisiä sortovaltioita, joiden yhteiskuntarauha nojaa tähän helppoon tulonlähteeseen, ja niiden kyky ja halu uudistua on tähän asti nähdyn perusteella heikko. Ei ihme, että näillä mailla on kova hinku vesittää kansainvälistä ilmastopolitiikkaa.

1,5 asteen politiikka tarkoittaa fossiilienergian kulutuksen putoamista alle puoleen vuosien 2020 ja 2030 välillä. Nämä ovat synkkiä lukuja fossiilienergian kauppiaille. Vähäpäästöisemmän maailman kylkiäisenä saatetaankin saada horjuva Venäjä ja romahtava Saudi-Arabia. Vaikka en koe minkäänlaista sympatiaa kyseisissä maissa vallassa olevia rosvohallintoja kohtaan, niiden sekasortoinen luhistuminen ei sekään lämmitä mieltäni. Sortuva Saudi-Arabia voi olla vielä paljon Syyrian sotaa ikävämpi skenaario, ja johtaa valtavaan pakolaisaaltoon ja terrorismin kasvualustaan. Heikkenevän Venäjän johdolle ulkoinen aggressio voi olla houkutteleva polku suitsia sisäistä levottomuutta.

fossiilikulutus
1,5 asteen politiikassa fossiilienergian kulutuksen pitäisi todennäköisesti pudota alle puoleen yhden vuosikymmenen aikana. Huono uutinen sitä myyville. (Datan lähde: IIASA, kuvassa keskiarvo 1,5 asteen alle jäävistä skenaarioista)

 

Tarvitaan siis kansainvälistä politiikkaa, joka sovittaa yhteen suuret päästövähennykset ja rauhan rakentamisen. Ilmastopolitiikkaa ei pitäisikään nähdä erillisenä asiana, vaan aivan keskeisenä osana kauppa-, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi vetää suomalaiseen politiikkaan? Ainakin se on selvää, että epävakaassa maailmassa on syytä panostaa uskottavaan puolustukseen, oikeiden ja vakaiden liittolaisten valintaan sekä liittolaisuuden vahvistamiseen, puolustuksen ja kriisinhallinnan valmiuteen ja yhteiskunnan huoltovarmuuteen. En lähtisi tässä ympäristössä kilpailemaan siitä, kuka uskaltaa luvata vähiten hävittäjiä. Sen sijaan pitäisi miettiä sitäkin, että niiden hävittäjien on syytä ennen pitkää lentää synteettisellä tai kestävällä biopohjaisella kerosiinilla. Myös puolustus on irroitettava fossiilitaloudesta.

Kovan turvallisuuspolitiikan ohella on pohdittava miten Suomi voi edistää sujuvaa siirtymää pois fossiilienergiasta. Vaikka se hullulta kuulostaakin, voi venäläisen ydinvoimalan tilaaminen kaikista sen riskeistä ja ongelmista huolimatta olla omanlaisensa rauhanteko. Ydinvoima kun on yksi harvoista ilmastonmuutoksen torjunnan teknologioista, jossa Venäjällä on korkeaa, vientikelpoista osaamista, jonka varaan rakentaa fossiilienergian viennin sijasta.

Ilmastonmuutoksen tuomat turvallisuusuhat eivät siis ole syy karsia puolustuksesta, eikä investointeja ilmastonmuutoksen hillintään ja turvallisuuteen kannata peilata vain vastakkain. On silti tärkeää jälleen kerran muistaa mittakaavat. Ilmastonmuutosta on torjuttava nopeasti ja tehokkaasti kaikilla yhteiskunnan sektoreilla. Vaikka ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutukset on syytä hahmottaa, ei ilmastonmuutosta ole syytä kohdata vain turvallisuusuhkana.

Mikään määrä aseita ei suojaa muuttuvalta ilmastolta. Konkreettinen muistutus tästäkin saatiin, kun hurrikaani Michael moukaroi kerralla läjän Yhdysvaltojen edistyneimpiä F-22-hävittäjiä romuksi viime syksynä. Se on jotain, josta useimmat maan sotilaalliset viholliset voivat vain haaveilla.

 

Kiertotalous on taloutta sekin, ja sellaisena sitä on syytä ohjata

Kiertotalous tähtää kasvavaan materiaalitehokkuuteen ja talouden pienenevään ekologiseen jalanjälkeen. Siihen pääsemiseksi tarvitaan toimivaa taloudellista ohjaamista.

Kiertotalous on noussut viime vuosina suosituksi termiksi, jolla kuvataan yleensä siirtymistä materiaalien kulutuksesta niiden kierrättämiseen, sekä materiaalien käyttöajan pidentämiseen ja osin myös siirtymää omistamisesta jakamiseen. Kiertotalous on jotain, jolla tavoiteltu talouskasvu saadaan kytkettyä irti jatkuvasti kasvavasta ekologisesta jalanjäljestä ja riippuvuudesta fossiiliseen energiaan, muoviin ja neitseellisiin raaka-aineisiin.

Hyvä juttu siis, ja ehdottoman tärkeä suunta kehitykselle tästedes. Suomessa kiertotalouskeskustelu ja -toimenpiteet ovat kuitenkin keskittyneet aika paljon erilaisiin biotalouskuvioihin ja jätteen käsittelyyn. Kiertotalouden edistämisestä jää helposti varsin tekninen kuva. Kuitenkin kyse on lopulta siitä, että jos halutaan kiertotaloutta, pitää säännellä taloutta niin, että tavara ja resurssit kiertävät eikä niitä hukata. Keskeinen ohjauskeino on tietysti verotus. Tässä siis pari verotuksellista evästä kohti kiertoa:

  1. Työn verotus suhteessa kulutuksen verotukseen. Tavaran korjaaminen suhteessa uuden ostamiseen on tyypillisesti aivan liian kallista. Tähän on monta syytä, eikä kaikkiin ole helppo puuttua kansallisella tasolla. Korjaaminen vaatii kuitenkin useinmiten manuaalista työtä, kun taas tavaraa pusketaan optimoiduilta tuotantolinjoilta. Korkea verokiila, palkkataso ja jäykähköt työmarkkinat täällä verrattuna halpatyövoiman tuotantomaihin vinouttaa tilannetta entisestään. Kohdentamalla verotusta työnteosta uuden tavaran kulutukseen voisi siis edistää kiertotaloutta. Haasteeseen voisi tarttua myös alentamalla suoraan tavaroiden korjaamisen verotusta: Pienille korjauspalveluille saisi EU:n puitteissa käyttää alennettu ALV-kantaa, ja vuosina 2007-2011 näin itse asiassa tehtiinkin.
  1. Osuva haittaverotus. Kiertotalouden näkökulmasta tuotteen voi suunnitella kahdella tapaa hyvin. Joko niin, että se kestää pitkään ja on korjattavissa, tai sitten niin että sen materiaalit ovat helposti uudelleen hyödynnettävissä. Parasta on tietysti tavara, joka täyttää molemmat ehdot, ja kamalinta tavara, joka ei ole kumpaakaan. Esimerkiksi elastaanilla höystetty pikamuoti ja elektroniikkayhtiöiden pyrkimykset estää korjaus ja kierrätys pitäisi saada kitkettyä, ja haittavero on siihen oiva työkalu. Hyvä on sekin, että tavaroiden korjauskelpoisuudelle asetetaan vähimmäisvaatimukset – tämä on muuten taas yksi asia, jossa EU tekee duunia kuluttajan puolesta, vaikkei se aina otsikoissa näy.
  1. Energian verottaminen fiksusti. Energian kulutus nähdään usein mörkönä, jota täytyy suitsia. Kiertotalouden näkökulmasta asia on monimutkaisempi. Materiaalien kierrättäminen kun vie usein enemmän energiaa kuin neitseellisen raaka-aineen tuottaminen. Tässäkin on lisäksi maantieteellinen jakauma. Tavaran tuottaminen kuluttaa energiaa Kiinassa, materiaalien kierrättäminen kuluttaa energiaa täällä. Tärkeää onkin tehdä ero polttamalla tuotetun, päästöintensiviisen energian ja vähäpäästöisen sähkön ja lämmön välille. Energiankulutusta ei kannata suitsia ja verottaa tiukasti aina ja kaikkialla, vaan huolehtia siitä että energia tehdään mahdollisimman pienellä ekologisella jalanjäljellä tuulesta, auringosta tai halkeavista ytimistä. Kiertotalous tarvitsee pyöriäkseen paljon puhdasta energiaa.

Mitä erilaisiin muotitermeihin tulee, on kiertotalous parhaasta päästä. Taloudellisen toiminnan materiaalista ja ekologista jalanjälkeä on välttämätöntä pienentää. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, etteivät ratkaisuksi riitä valistaminen tai luontoa ja ilmastoa pahimmillaan uhkaava biotalouspöhinä. Kiertotaloutta rakennetaan parhaiten sellaisella verotuksella ja sääntelyllä, joka tukee uudelleenkäyttöä, kiertoa ja korjausta, sekä tuotannon sivuvirtojen järkevää hyödyntämistä. Erilaisia taloudellisia ohjauskeinoja pohdittiin kattavasti tässä viimevuotisessa selvityksessä ja paraikaa Sitrakin työstää uutta kiertotalouden tiekarttaa. Nyt täytyy vielä valita vaaleissa päättäjiä, jotka ottavat kiertotalouden edistämisen tosissaan.

korjaus2

Tuotteiden korjattavuus ja kierrätettävyys ovat kiertotaloudessa keskeisiä juttuja, ja varmistettava sääntelyllä.