Puoluekokouspuheenvuorot 2020

Vihreiden vuoden 2020 puoluekokous pidettiin etäkokouksena 19.-20.9.2020. Pidin kokouksen polittisessa keskustelussa kaksi puheenvuoroa. Kokouksen päätösasioista merkittävin oli uusi periaateohjelma.

Puheenvuoro luontokadosta

Luonnolle on annettava tilaa.

Hyvä vihreä puoluekokousväki,

Kuten tänäänkin on jo kuultu, ovat ilmastonmuutos ja luontokato aikamme suurimmat haasteet. Ilmastonmuutoksen hillitsemisessä ja biodiversiteetin kapenemisen pysäyttämisessä ei yksinkertaisesti ole varaa epäonnistua, ja silti juuri niin on tähän asti käynyt: globaali talous pyörii edelleen pitkälti fossiilienergialla ja hiiltä kumuloituu ilmakehään. YK:n tuore biodiversiteettiraportti iski synkät faktat pöytään: yhtäkään kymmenen vuotta sitten kansainvälisesti asetetuista biodiversiteettitavoitteista ei ole saavutettu.

Näistä kahdesta kriisistä ilmastonmuutos on jo politiikan valtavirtaa kansainvälisellä, kansallisella ja kuntatasolla, vaikka teot ovat vielä pitkällä puheita perässä. Päästöjä mitataan, seurataan ja
tavoitteellistetaan. Luontokadon kanssa vastaavaa mittaristoa ei vielä  oikein ole. Monimutkaisten ekosysteemien tilaa on tietysti vaikea kuvata yksinkertaisin tunnusluvuin, ja on tärkeää muistaa ettei kyse ole vain lajien määrästä, vaan myös populaatioiden koosta ja lajien vuorovaikutuksesta.

Yksi selkeä nyrkkisääntö luontokadon pysäyttämiseen kuitenkin on. Luonnolle on annettava tilaa. Laajoja, yhtenäisiä ja toisiinsa liittyneitä maa- ja vesialueita on säästettävä ihmistoiminnan
kuormitukselta. Eri tutkijoiden arvioiden mukaan kolmannes, tai jopa puolet tästä planeetasta tulisi jättää luonnolle. Tila auttaa eri lajeja myös sopeutumaan nopeasti muuttuvaan ilmastoon.

Olemme riippuvaisia elävästä planeetasta ja eheistä ekosysteemeistä. Luontokato uhkaa myös omaa hyvinvointiamme ja tulevaisuuttamme. Siksi luonnon vaalimisen tulee ohjata nykyistä enemmän kaikkea päätöksentekoamme, erityisesti energiapolitiikkaa, maankäyttöä ja luonnonvarojen hyödyntämistä. Tärkeitä päätöksiä tehdään paitsi Brysselissä ja eduskunnassa, myös paikallisella tasolla kunnissa. Kevään vaaleista onkin paikallaan tehdä myös luontovaalit, joiden jälkeen biodiversiteetin suojelu on tapetilla jokaisessa Suomen kunnassa.

Puheenvuoro demokratian puolustamisesta

Kun demokratian puolesta taistellaan, Suomen pitää sitä tukea.

Hyvä puoluekokousporukka,

Kasvoin lapsesta nuoreksi vuosituhanteen vaihteessa. Ennen ei ollut paremmin, mutta tuohon aikaan näytti ainakin Suomesta käsin siltä, että demokratia, tasa-arvo ja ihmisoikeudet etenee maailmalla vääjäämättömästi. Että nopeasti kehittyvä tietotekniikka yhdisti ihmisiä, hajautti valtaa ja mursi hierarkioita. Tuntui siltä, että maailma ei ole vain valtakilpailun näyttämö, vaan siitä oli tulossa yhteisö, joka voi tarttua globaaleihin haasteisiin yhdessä.

Tämä saattoi toki olla vähän naiivi käsitys jo aikanaan. Se on kuitenkin selvää, että viime vuosina demokratia on ottanut huolestuttavasti takapakkia. Populistiset liikkeet ja autoritääriset
hallinnot hyökkäävät demokratian keskeisiä instituutiota vastaan omissa maissaan yhä avoimemmin ja pyrkivät horjuttamaan ja häiritsemään niitä myös rajojensa ulkopuolella, pahimmillaan
väkivalloin. Röyhkeää oman edun ajamista ja valtapolitiikkaa ei aina edes peitellä. Digitaalisesta teknologiasta on leivottu tehokas valvonnan, alistamisen ja vihanlietsonnan väline.

Demokratian ja vapauden voima ja kaipuu ei ole kuitenkaan kadonnut. Se on nähty Hong Kongissa, ja se näkyy nyt Minskissä, jossa kansa osoittaa väsymättä mieltään vääristeltyjä vaaleja vastaan.

Kun demokratiaa ajetaan ahtaalle, Suomen pitää sitä vastustaa. Kun demokratian puolesta taistellaan, Suomen pitää sitä tukea. Hallitusohjelmassa linjattu ihmisoikeusperustainen ulko- ja
turvallisuuspolitiikka on oikea valinta turvallisemman ja vapaamman maailman rakentamisessa. Kun suuri peli tekee paluuta, on voi tuntua houkuttelevalta astua syrjään ja varoa sanomisiaan ja tekemisiään. Suomen ei pidä kuitenkaan olla sivustakatsoja, vaan vastuunkantaja ja rohkea demokratian ja ihmisoikeuksien puolustaja, ja vahvistaa kaikkia niitä rakenteita, jotka demokratiaa puolustavat.

 

Päästökauppakompensaation aika on ohi, tilalle tukea kestävään siirtymään

Vähähiilisen siirtymän osalta tarvitaan tukea investointeihin, ei olemassa olevan toiminnan pyörittämiseen. Pistemäiset tuet eivät ole tehokas keino kilpailukyvyn turvaamiseen.

Suomessa tuetaan julkisin varoin yrityksiä monin tavoin. Yksi niistä on niin sanottu päästökauppakompensaatio, eli kompensaatiotuki, jonka tarkoituksena on kompensoida tietyille teollisuuden toimialoille päästökaupan takia mahdollisesti kohonnutta sähkön hintaa. Kun koko päästökaupan ideana on ohjata päästöjen vähentämiseen nostamalla päästöjen hintaa, ajatus vaikuttaa tietysti aika pöljältä. 

Pohjalla on kuitenkin ajatus siitä, että EU:n päästökaupan piirissä jotkut hiilivuodolle alttiit toimialat kilpailevat globaaleilla markkinoilla, joilla niiden kilpailijoilla ei ole vastaavia sähkön hinnan noususta aiheutuvia kustannuksia. Näinpä EU on sallinut kohdennetun tuen tätä paikkaamaan, ja tällainen tuki on Suomessa ollut nykymuodossaan käytössä vuodesta 2016. Kompensaatio on käytössä useassa muussakin maassa, mutta esimerkiksi Ruotsi ei ole ottanut sitä käyttöön. Sen sijaan Ruotsissa on viety sähköverotus EU:n minimiin – fiksu ratkaisu, joka onneksi on nyt edessä täälläkin.

Ilman erillisiä päätöksiä tuki päättyy vuonna 2021.

Tuki perustuu perustuu siis täysin tuotantolaitosten sähkön kulutukseen, ja sitä myönnetään vain suurille (yli 1 GWh vuosikulutus) sähkönkäyttäjille. Tukisumma pohjautuu menneiden vuosien toteutuneeseen sähkönkulutukseen, jota arvioidaan joko tuotteen tonniperusteisen tuotannon tai tuotannon sähkönkulutuksen perusteella. Tuen perusta on nykytilanteessa sikäli erikoinen, että Suomessa sähkö on jo kohtuullisen vähäpäästöistä ja sen hintaa vatkaavat paljolti muut tekijät kuin päästöoikeuksien hinta. 

Vuosittain kompensaatiotukea saa Suomessa 50-60 laitosta ja monilla yrityksillä on useampia tukea saaneita laitoksia. Enimmillään tukea maksetaan vuosina 2017-2021 231 miljoonaa euroa, eli vuositasolla kulu on muutamia kymmeniä miljoonia. Tarkasteluvuoden päästöoikeuden hinta vaikuttaa tuen määrään, mikä selittää merkittävän eron päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatiotuen talousarvioerissä eri vuosina. 

Päästökauppakompensaatio on nyt katkolla, tai oikeammin päättymässä. Järjestelmä on sidottu päästökauppajärjestelmän kolmanteen jaksoon niin, että viimeiset kompensaatiot maksetaan 2021. Ilman erillisiä päätöksiä tuki siis päättyy, ja hyvä niin. Hallitusohjelmassa linjataan, että päästökauppakompensaation jatkosta päätetään osana yritystukien tarkastelua. Jos linjana on, että tukien on oltava tarkoituksenmukaisia, kompensaatiotuki ei tällaisenaan ansaitse jatkoa.

Päästökauppakompensaatiossa on monia ongelmia. Tuki on käytännössä suora tulonsiirto veronmaksajilta teollisuuden omistajille, eikä sillä ole suoria positiivisia kansantaloudellisia tai ilmastollisia vaikutuksia. Tuki kohdistuu suuryrityksille, jolloin ne saavat kilpailuetua pienempiin yrityksiin nähden, mikä vääristää kilpailua ja hidastaa talouden uudistumista. Tuella ei myöskään ole havaittua vaikutusta yritysten lyhyen aikavälin kustannuskilpailukykyyn. Päästökaupalla itsellään kun ei ole tutkimusten perusteella ollut merkittäviä havaittavia kielteisiä vaikutuksia yritysten kilpailukykyyn, eli päästökaupan kompensaatio on tässäkin valossa tarpeeton tuki. Päästökauppakompensaation ongelmia ovatkin tuoneet esille niin tutkijat kuin Työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehetkin.

Jos ja kun suomalaisen raskaan teollisuuden kilpailukykyä halutaan yleisesti parantaa, ei sitä kannata tehdä tällaisella veivauksella, vaan suunnitella politiikkatoimet sen tavoitteen perusteella erikseen. Kannustava verotus, toimivat työmarkkinat, osaava työvoima ja selkeä ja ennakoitava sääntely-ympäristö ovat pistemäistä tukea parempia. Energian hinnan kannalta keskeistä on kaiken aidosti vähäpäästöisen sähkön ja lämmön tuotannon vauhdittaminen. Teollisuuspolitiikan strategisempi pohdinta on oikein tervetullutta, mutta sitä ei kannata rakentaa saavutettujen etujen pohjalle.

Jos suomalaisen raskaan teollisuuden kilpailukykyä halutaan yleisesti parantaa, ei sitä kannata tehdä tällaisella veivauksella.

Tutkimusnäyttö tähänastisesta hiilivuodosta EU:n ulkopuolelle on vähintäänkin ristiriitaista (ks. esim.  Naegel & Zaklan, 2019 – “We find no evidence that the EU ETS caused carbon leakage.“), vaikka intuitiivisesti ilmiö tuntuukin selkeältä ja toki päästökaupan hintojen noustessa riski saattaa olla olemassa. Jos suomalaista ja eurooppalaista teollisuutta halutaan puolustaa löyhän ilmastopolitiikan maiden kilpailulta, on hiilitullien kaltainen, kaikkia koskettava työkalu epätasaisesti jaettua tukea parempi instrumentti. Ja siis tietysti päästöjen kannalta on fiksumpaa vyöryttää ohjausta myös rajojensa ulkopuolelle kuin vesittää omaa politiikkaa. 

Euroopan tasolla käsillä on tietysti peliteoreettinen ongelma. Kun niin moni muukin EU-maa tätä kompensaatiota harrastaa, eikö meidänkin kannata? Uskallan väittää, että ei. Samalla rahalla voi saada aikaan enemmän, jos tuetaan uusiutumista ylläpitämisen sijasta. Teollisuus kautta linjan on valtavan ja väistämättömän murroksen edessä. Päästöistä on päästävä, mikä tarkoittaa fossiilienergiasta luopumista ja raaka-aineiden käytön ja kierron tehostamista. Sähköistämisellä on tässä suuri merkitys, ja moni tuotantoprosessi menee osin tai kokonaan uusiksi. Toimien mittakaava ja tarvittava nopeus tarkoittaa sitä, ettei pelkkä markkinaohjaus riitä. Yrityksiä on siis paikallaan tukea tässä urakassa, mutta tuki pitää suunnata teknologioiden kehittämiseen, pilotoimiseen ja skaalaamiseen – siis investointeihin ja uusiin ratkaisuihin ylläpitämisen sijasta. Jos päästökauppakompensaatiota päätettäisiin jatkaa, tulisi jollain tavalla varmistua siitä, että tuki todella vauhdittaa välttämättömiä dekarbonisaatioinvestointeja pelkän geneerisen kädenojennuksen sijaan. Fiksumpaa ja varmempaa on sitoa yritysten tukeminen suoraan siihen, mitä halutaan ja tarvitaan.

Päästökauppakompensaatio on siis perustellusti tullut tiensä päähän. Luonnollisesti kompensaatiotuista hyötyvät yritykset ovat eri mieltä, ja moni päättäjäkin on peukuttanut jatkoa. Kurjien yritysuutisten valossa tällaisen tuen jatkaminen voikin tuntua hyvältä idealta, mutta tarkemmin ajateltuna perustelut ontuvat. Valtiontalouden kehyksessä ei tähän ole varattu senttiäkään vuoden 2021 jälkeen, joten jatkaminen vaatii joistakin muista menoista karsimista. Vihreänä elvytyksenä tai tulevaisuusinvestointina ei tukea nykymuodossaan voi perustella.

ps. Päästökauppakompensaatio on vain yksi energiaan kytkeytyvistä yritystuista. Koko savottaa perkaa hienosti tämä Osmo Soininvaaran kirjoitus.

 

veeterzy-UwBrS-qRMHo-unsplash

Kompensaatiotukea saavat mm. massan- ja paperinvalmistus sekä metalliteollisuus. Tuore tieto Kaipolan paperitehtaan sulkemisesta ei muuta sitä, ettei kompensaatiotuki ole erityisen toimiva tai perusteltu tapa tukea suomalaista teollisuutta.

(Alkuperäinen kuva: @veeterzy/unsplash.com)

Koko hallitus on sitoutunut ilmastotavoitteisiin

(Julkaistu Lapin kansassa 13.8.2020)

Urpo Alatalo väitti mielipidekirjoituksessaan 8.8. vihreiden uhkailleen hallituksesta lähtemisellä, jollei hallitusohjelmassa linjattua ilmastopolitiikkaa tiukenneta. Tosiasiassa mitään tällaista uhkailua ei ole ollut, vaan vihreät ovat nimenomaan korostaneet hallitusohjelmassa linjattujen ilmastotavoitteiden noudattamista. Tärkein tavoite on hiilineutraali Suomi vuonna 2035, johon ovat sitoutuneet luonnollisesti kaikki hallituspuolueet. Kaikkia tavoitteen vaatimia toimia ei ollut tarkoituskaan linjata hallitusohjelmassa. Toki myös useita tarkempia keinoja mainitaan ohjelmassa – yhtenä niistä turpeen energiakäytön puolitus vuoteen 2030 mennessä. Mielikuva pienestä vähemmistöstä uhkailemassa suurta enemmistöä on outo siksikin, ettei yksikään puolue Suomessa edusta äänestäjien enemmistöä. Jokainen hallituspuolue on osaltaan asettanut hallitustyölle ehtoja, joita hallitusohjelma sitten heijastelee kokonaisuutena.

Suomen on ehdottomasti syytä olla kärkijoukoissa torjumassa ilmastonmuutosta. Maailmanlaajuinen vähähiilinen siirtymä on edellytys tulevaisuuden hyvinvoinnille, ja meidän on syytä kantaa oma vastuumme kiireellisen ilmastokriisin ratkaisemisessa. Osaavana, mutta olosuhteiltamme sopivan haastavana maana meillä on hyvät edellytykset kehittää ja monistaa kestäviä ratkaisuja, joille on maailmalla nyt ja tulevaisuudessa aivan valtava kysyntä. Ajatus siitä, että olemme liian pieni maa, on erikoinen, kun edessä on kaikkia koskettava globaali haaste. Tällä päättelyllä koko maailman voi jakaa viiden miljoonan ihmisen kokoisiin osioihin, ja todeta ettei kenenkään kannata tehdä mitään. Tosiasiassa kaikkien panosta tarvitaan. On kuitenkin keskeistä, että vähähiilisen siirtymän oikeudenmukaisuudesta pidetään huolta sekä maiden sisällä että niiden välillä.

En tiedä, mihin Alatalo pohjaa tietonsa siitä, että vihreät ovat sopimattomia koko kansaa koskeviin johtotehtäviin. Suosittelen kuitenkin avartamaan omaa maailmankuvaa.

Atte Harjanne

Kansanedustaja, Helsinki

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon II/2020

Kevään edetessä politiikan painopiste vaihtui koronan taltuttamisesta talouden elvytykseen.

Politiikassa loppukevät on usein kiireisintä aikaa. Kesäbreikki tarjoaa luonnollisen deadlinen erilaisille hankkeille ja valmisteluille, ja tavanomaisena vuonna puoluekokousten henkilövalinnat ja linjanvedot osuisivat nekin näihin aikoihin. Nyt kokoukset on siirretty syksyyn, ja tämä kevät muistetaan koronasta. Kiirettä on silti riittänyt, kun valtavan isoja päätöksiä on valmisteltu ja tehty tiiviillä aikataululla taudin tukahduttamiseksi ja talousvaikutusten hillitsemseksi.

Ensimmäiset nykyisen valmiuslainsäädännön mukaiset poikkeusolot alkoivat 16.3. ja päättyivät 16.6. Uudenmaan ja muun Suomen välinen liikenne rajattiin vain välttämättömään 28.3.-15.4. Huhti-kesäkuun aikana päätettiin kolmesta lisätalousarviosta, joissa menoja lisättiin miljardikaupalla. Valtionvarainministeri erosi ja uusi nimitettiin. Keväästä 2020 riittää aineistoa vaikka useampaan opinnäytetyöhön ja se vie varmasti aukeamakaupalla tilaa monista tulevista politiikan muistelmista ja historiikeista. 

Eduskunta

Eduskunta jatkoi kesätaukoon asti poikkeusjärjestelyillä. Talo oli suljettu vierailta, istuntosalissa pidettiin hajurakoa, äänestykset hoidettiin muutama poikkeusta lukuunottamatta 54 edustajan rajoitetulla kokoonpanolla ja käsittelyt rajattiin pääosin koronaan liittyviin tai muuten kiireisiin asioihin. Siksi esimerkiksi kaivoslain uudistamista vaativan Kaivoslaki nyt -kansalaisaloitteen käsittely jäi kesken, vaikka talousvaliokunta ehtikin asiasta varsin kattavan ja tasapainoisen mietinnön jo tuottaa.

Suomi selvisi koronaepidemian ensimmäisestä aallosta paremmin kuin uskalsin maaliskuussa toivoa. Rajoitukset purivat ja ihmiset toimivat vastuullisesti, ja nyt ollaan päästy tilanteeseen, jossa epidemia jatkaa hiipumistaan ja tartuntatapaukset ovat yksittäisiä. Epäilemättä meillä kävin osin tuurikin ja täkäläisen yhteiskunnan väljyys auttoi varmasti sekin. Globaalisti COVID-19-pandemia on kaikkea muuta kuin voitettu, ja riskinä on täälläkin sen uusi nousu. Jos kyky testata, jäljittää ja eristää pidetään kunnossa ja ohjeista pidetään jatkossakin kiinni, ei tuhoisa toinen aalto kuitenkaan ole mikään vääjäämättömyys.

Aika ja jälkiviisaat analyysit kertovat ehkä myöhemmin, miltä osin korona minkäkin päätösten ansioista ja miltä osin niistä huolimatta. Uskon kuitenkin, että tavoitteen päivittäminen pelkästä taudin hidastamisesta sen tukahduttamiseen* oli tämän maan lähihistorian tärkeimpiä ja parhaita valintoja. Vilkaisu rajan yli länteen kertoo, miten pahaksi tilanne olisi täälläkin saattanut mennä. Hybridistrategian muodostaminen ja käytännön toteuttaminen on ollut monien käänteiden prosessi, johon on mahtunut mukaan mm. semanttinen vääntö tukahduttamisen merkityksestä, arvovaltataistelun piirteitä saanut maskidebatti ja edelleen jatkuva keskustelu sosiaali- ja terveysministeriön ja THL:n tuottaman tietopohjan avoimuudesta. Lopputulos onneksi ratkaisee, ja isossa kuvassa koronakevät on ollut täällä tieteeseen pohjaavan, pragmaattisen ja jatkuvasti oppivan päätöksenteon, aktiivisen kansalaiskeskustelun ja toimivan yhteistyön menestystarina. 

Koronaan liittyvän mallinnuksen avoimuudesta päädyimme tekemään Mari Holopaisen kanssa kirjallisen kysymyksen. Kyse ei siis ole THL:n osaamisen tai asiantuntemuksen kyseenalaistamisesta, vaan päätöksenteon ja julkisen tieteen avoimuudesta. Epidemian hallitsemiseksi tehtiin valmiuslain nojalla merkittäviä rajoituksia perusoikeuksiin. Tällaisen päätöksenteon tietopohja on avattava mahdollisimman laajasti. Kuitenkin avaaminen on edennyt tipottain, ja olen yllättynyt STM:n ja THL:n johdon nihkeydestä asiaa kohtaan. Näiden tahojen kiirettä ja kuormitusta ei epäile kukaan. Kuitenkin määrätietoinen avoimuus todennäköisesti keventäisi kuormitusta kun tietoja tarvitsisi erikseen kysellä. Eikä tieteen avoimuus ei heikennä sen laatua vaan parantaa sitä. Siltä osin, kun tietoja julkaistaan, tulisi olla valmius käydä niistä avointa, kriittistä keskustelua. Itseäni ihmetyttivät ns. Hetemäen työryhmän 1. vaiheen raportin yhteydessä julkaistut skenaariot, joissa ns. toista aaltoa ei oikeastaan edes yritetä estää. Näiden skenaaroiden oletukset ovat sittemmin jo vanhentuneet – silti ne ovat edelleen tuorein näiden viranomaisten aiheesta selkeästi julkaisema mallinnustulos.

Jäljityksen tueksi tulevan mobiilisovelluksen lainsäädäntö saatiin kevätkauden viime metreillä kuntoon, ja sovellus pitäisi saada käyttöön kesän päätteeksi. Nopeampikin aikataulu olisi ollut tervetullut, mutta tärkeintä on, että tietoturva ja yksityisyyden suoja ovat varmasti kunnossa.

Talousvaliokunnan jäsenenä itse olin tiiviisti mukana ravintola-alan koronatoimiin liittyvässä päätöksenteossa. Ensin ravintolat suljettiin henkilöstöravintoloita ja take away -annoksia lukuunottamatta huhtikuussa. Merkittävä toimenpide, jonka edellytyksenä nähtiin erillinen hyvitystuki rafla-alalle. Hankalaa asiasta teki se, että itse asiassa ravintoiloiden bisnes sukelsi syvälle jo kauan ennen virallista rajoituspäätöstä, kun ihmiset alkoivat välttämään niissä asiointia tartuntojen välttämiseksi. Moni muukin ala ja yritys kärsi, mutta vastaavaa kohdennettua korvausmekanismia niille ei räätälöity. Ravintolatuen rinnalle luotiinkin kovia kokeneille aloille kohdentuva yleiskustannustuki, jonka haku aukesi aivan vastikään ja jatkuu 31.8. asti. Täydellisen kattavaa, oikein osuvaa ja oikeudenmukaista tukimekanismia on mahdoton luoda, mutta minusta lopullinen paketti oli varsin hyvä. 

Olisin itse tukenut ravintola-alaa alkoholin ulosmyynnin huojennuksilla ja pienpanimoita suoran etämyynnin sallimisella. Nämä jymähtivät sosiaali- ja terveysministeriön vastustukseen, jossa Alkon monopolin suojelu on ehdoton prioriteetti. Monopolin peruste on haittojen vähentäminen, mutta omaan silmään näyttää siltä, että keinosta on muodostunut tarkoitusta tärkeämpi päämäärä – sama koskee myös Veikkausta, jossa ongelmana on myös rakenteellinen riippuvuus monopolin tuotoistga. Toivottavasti seuraavassa hallitusohjelmassa avataan mahdollisuus näiden monopolien kriittiseen tarkasteluun ja asteittaiseen purkamiseen.

Lisätalousarvioissa keskiössä on ollut massiivinen koronaelvytys pitkittyvän taantuman välttämiseksi. Taloustieteilijät ovat melko yksimielisesti sitä mieltä, että tällainen elvytys on nyt tarpeen eikä nuukailla kannata – ja että elvytys on syytä ohjata ympäristön kannalta kestävästi. Kalliimmaksi tulisi, jos talouden poikkeustilaa ei tasoitettaisi ja samalla vauhditettaisi kestävää siirtymää. Velkataakan kasvattaminen miljardeilla toki kuumottaa silti, sillä mahdollisuuksia tällaisiin piristysruiskeisiin on rajatusti joten ne on syytä tehdä hyvin. Mukana elvytysmenoissa on kaikenlaista, mutta varoja laitetaan nyt onneksi kuitenkin suurelta osin siltaamaan talouden koronakuilua ja edistämään kestävää siirtymää panostamalla esimerkiksi raidehankkeisiin ja ilmastorahastoon. Neljännen lisätalousarvion pöytäkirjamerkintä siitä, että seuraavaa budjettia arvioidaan tuoreilla, ja oikein hyvillä, kestävän elvytyksen kriteereillä on erittäin tärkeä ja siitä pitää pitää kiinni.

Historiallisen massiivista elvytystä on tekeillä myös EU-tasolla, jossa puidaan paraikaa komission valmistelevaa 750 miljardin euron elpymisrahastoa.  Riittävä EU-tason elvytys on tärkeää ja kannatettavaa, mutta olen itse tuonut esille sitä, että uudenlaiseen velanottoon nojaavan paketin osana pitäisi tarkemmin määritellä myös sen rahoitus. Lisäksi vihreän elvytyksen ydinvoimavastaisuudesta pitäisi päästä eroon, jotta tärkeät tavoitteet eivät vaarannu. EU:n elvytyspaketti on joka tapauksessa historiallinen, ja sitä on syytä arvioida myös koko unionin toimintakyvyn ja solidaarisuuden nojalta, ei vain omaa saantia ynnäämällä. Suomessa asiasta on noussut myös perustuslaillista vääntöä, ja ideaalimaailmassa tällaista muutosta edeltäisi EU:n perussopimuksen muokkaaminen. EU-oikeuden näkökulmasta elvytys on kuitenkin muodollisesti kunnossa.

Ihan pelkkää koronaa ei tämä kevät toki ole ollut. Teollisuuden vähähiilisyystiekartat valmistuivat tulevan ilmasto- ja energiapolitiikan syötteeksi. Tiekartoissa on kuvattu niitä edellytyksiä ja toimia, joilla eri teollisuuden alat voivat tehdä osansa Suomen ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi. Selkein viesti tiekartoista on se, että päästötöntä energiaa tarvitaan valtavasti lisää, jottei sähkö lopu kesken. Sähköä on sinänsä helppo tehdä lisää. Kestävä biomassa onkin vaikeampi rajoite, ja sen osalta olen huolissani siitä, ettei tiekartoissa ole huomioitu luonnon monimuotoisuutta riittävästi. Ehdotinkin, että Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin olisi syytä arvioida tiekartat tieteellisesti. Ministerin vastaus herättää huolta monimuotoisuuden jäämisestä jalkoihin, joten asiassa on syytä olla tarkkana kun tulevia päätöksiä tehdään.

Huhti-kesäkuun aikana tein kirjalliset kysymykset myös valtionhallinnon sähköpostien tunnistamisen parantamisesta  ja aurinkomyrskyihin varautumisesta. Ennen kesätaukoa äänestettiin sitten vielä Juha Mäenpään syytesuojan murtamisesta. Äänestin syytesuojan murtamisen puolesta perustuslakivaliokunnan enemmistön kannan mukaan. Sananvapaus on tärkeä perusarvo, jonka rajoja on aina punnittava todella tarkkaan. Kansanedustajien korostetulle sananvapaudelle on perusteet, mutta puhevapautta ei ole tarkoitettu suojaamaan ihmisarvon ja yhdenvertaisuuden loukkauksia. Retoriikka vieraslajeista kalskahtaa samalta kuin ne puheet ja tekstit, joilla on yllytetty poliittiseen väkivaltaan ja todella karmeisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Sellainen on syystäkin rajattu sananvapauden ulkopuolelle, eikä sille pitäisi olla sijaa täysistunnossa. Siksikin tämä olisi ollut hyvä saada tuomioistuimeen puitavaksi. Mäenpään syyllisyydestähän rikokseen eduskunta ei siis äänestänyt, se ei ole eduskunnan duuni.

Valtuusto

Myös kaupunkipolitiikan kevät on ollut koronan värittämä. Näkyvin vaikutus on se, että kokoukset on pidetty etänä, ja käsiteltäviä asioita on rajattu. Valtuutettujen aloitteiden käsittely siirrettiiin syksyyn, mikä voi tuolloin näkyä aikamoisena aloitesumana kokouksissa. Huhti-kesäkuussa on kuitenkin kokoustettu kuusi kertaa. 

Suurin osa päätöksistä on jälleen ollut kaavoja ja rakentamista. Huhtikuussa käsiteltiin myös nippu nuorten ja kuntalaisten aloitteita. Nämä aloitteet ovat edelleen melko kankea tapa vaikuttaa, ja esimerkiksi osallistuva budjetointi ja yhteydenotot valtuutettuihin ovat usein fiksumpi ja luontevampi tapa edistää asioita.

Kesäkuussa käsiteltiin kaupungin ympäristöraportti vuodelta 2019. Helsingin päästöt kasvoivat vuoteen 2018 verrattuna kaksi prosenttia, mikä on tietysti täysin väärä suunta. Taustalla on kaukolämmön tuotanto ja hiilen ja kaasun muuttuneet osuudet. Monella muulla osa-alueella päästöjä on saatu pudotettua, mutta niissäkin vauhtia pitäisi kiihdyttää. Luonnon monimuotoisuuden seuranta ja mittaaminen on raportin valossa liian hajanaista, ja teinkin kokouksessa ponnen aiheesta. Samassa kokouksessa käsiteltiin pitkästi myös terveysasemapalveluiden kokeilua, jossa keskustan ja Kannelmäen alueilla kokeillaan saisiko yksityisiä toimijoita hyödyntämällä vetoapua jonojen purkamiseen ja resurssipulaan. Kyseessä ei ole mikään valtava yksityistäminen tai sellaisen junailu, ja tähän kannattaa suhtautua pragmaattisesti. Kollega Kati Juva kirjoitti aiheesta varsin hyvin blogissaan.

Kevään viimeisessä kokouksessa keskusteltiin talousarviosta, josta sitten päätetään syksyn puolella. Korona on iskenyt palveluista elävään kaupunkiin kovaa. Toisaalta toimiva, vetovoimainen ja fiksujen ihmisten asuttama Helsinki on kaupunki, joka voi tällaisesta iskusta nousta nopeastikin. Talousarvion suhteen on tärkeää, ettei kaupungin kasvua ja kestävyyttä tukevia investointeja laiteta jäihin tai hidastella. Talousarvion ohella debatti kävi kiivaana johtamisjärjestelmästä, jonka haasteita tuore arviointikertomus toi esiin. Parantamisen varaa on, ja siihen tarkastuslautakunnan ehdotukset ovat hyvä pohja.

Loppukeväällä tapetilla on ollut myös Lapinlahden sairaala-alueen kohtalo, vaikkei se vielä valtuustoon asti tullutkaan. Alue on hieno, ja ymmärrän sen myymisen ja kehittämisen herättämät huolet. En silti ole erityisen innoissani tilanteesta, jossa kaupunki speksaa ideakilpailun, muttei sitten sitoudu sen tuloksiin. Tilojen väliaikaiskäytön hivuttaminen pysyväksi on sekin ongelmallista koko joustavan väliaikaiskäytön kulttuurille, kuten kollega Hannu Oskala tässä kirjoittaa.

Maakuntavaltuusto

Tänä keväänä maakuntavaltuustokin on ollut poikkeuksellisen merkittävä toimija, kun käsittelyssä on ollut uusi Uudenmaan maakuntakaava. Kertauksena: Nykyinen maakuntavaltuusto muodostuu alueen kuntien valtuutettujen parista nimetyistä maakuntavaltuutetuista, ja maakuntakaava on yksi harvoista siellä tehtävistä isoista poliittisista linjauksista. 

Maakuntakaavan parissa kokoustettiin kesäkuussa kahdesti, mutta valmista ei vielä tullut. Maakuntakaava on nyt määrä hyväksyä elokuussa. Maakuntavaltuusto on harvakseltaan kokoustava elin, jolla ei oikein ole toimivaa kokousrutiinia. Kun se kokoontuu etäyhteyksien yli erittäin laaja-alaisen päätösasian ääreen, ei ole ihmekään, että säädöksi menee.

Maakuntakaavan keskeiset kiistat liittyvät Tallinnan tunnelin linjauksiin, raskaan raideliikenteen varikkoon ja Vartiosaareen. Kaikista näistä ehdittiin jo äänestääkin, vaikka kokousteknisesti asioita ei vielä päätettykään. Tallinnan tunnelin linjaus päätettiin nyt jättää vain Helsingin keskustaan – perusteltu päätös, sillä Espooseen kaavailtu FinEstBay-hanke edellyttäisi toteutuessaan joka tapauksessa isoja paikallisen joukkoliikenteen muutoksia, jotta kapasiteetti riittää.  Raskaan raideliikenteen läntinen varikko on alueen raideliikenteen kehittäisen vaatima välttämättömyys, jota kukaan ei kuitenkaan haluaisi nurkilleen. Nyt se on tulossa Mankki-Luoman alueelle, joka on Väylän teknistaloudellisen selvityksen mukaan paras vaihtoehto. Luonnonarvot huolettavat, ja siksi tein ponnen siitä, että kaikki ympäristöhaittoja lieventävät toimet on syytä toteuttaa. Ponnesta ei vielä ehditty äänestää. 

Kolmas kiistakappale on Vartiosaari, jolle on kaavassa merkitty mahdollisuus taajamatoimintojen kehittämisestä. Tätä vastaan on noussut kansalaisliikehdintää, mutta itse en näe asiassa suurta ongelmaa. Kaavassa Vartiosaari ei ole vain osa taajamatoimintojen kehittämisaluetta – se on myös merkitty kulttuuriympäristönä ja maisemana tärkeäksi ja virkistyskäytön kohdealueeksi. Tarkemmin Vartiosaaren tulevaisuudesta päättää Helsingin valtuusto, enkä itse näe kategorista rakentamisen kieltämistä edes tarkoituksenmukaisena, vaikka ymmärrän hyvin toisenkin kannan. Kynnys arvokkaan luonnonalueen rakentamisessa tulee joka tapauksessa olla todella korkealla, mutta joskus sillä voidaan säästää vielä enemmän arvokasta luontoa toisaalla.

Lopuksi

Nyt edessä on kesätauko. Kaupunginvaltuusto kokoustaa seuraavan kerran elokuun lopussa, eduskunta syyskuun alussa, joskin esimerkiksi valiokuntien ja ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon seurantaryhmän kokouksia on tässä tauollakin. Myös muita kokouksia ja tapaamisia on läpi kesän, vaikka tahti selvästi hiipuukin. 

Toivottavasti korona pysyy aisoissa meillä ja saadaan hallintaan myös muualla maailmassa, ja syksyllä päästään normaalimpaan rytmiin ja rutiiniin. Koronan selättäminen vapauttaisi kaistaa vielä suurempien haasteiden kohtaamiseen: ilmastonmuutos ja luonnon köyhtyminen eivät ole pysähtyneet, ja vaikuttavia päätöksiä niihin puuttumiksi tarvitaan kiireesti kaikilla tasoilla.

Tapaamiset

Tapaamiset tässä kvartaalissa ovat olleet pääasiassa etäpalavereita tai puhelinkokouksia. Lista samalla saatteella kuin ennenkin: Nämä eivät millään kata kaikkea vuorovaikutusta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia, kuulemisia ryhmissä ja kokouksissa.

  • Ammattiliitto Pro
  • Aseistakieltäytyjäliitto
  • Blic
  • Climate Move
  • FinEstBay Area development
  • Finnwatch
  • Forchem
  • Helsingin yliopisto
  • HUS
  • Kausal Tech
  • Kirkon ulkomaanapu
  • Kraton
  • Manifesto
  • NEA Nuclear Energy Agency
  • Nordic Development Fund
  • Rakennusteollisuus
  • SAK
  • Sinebrychoff
  • Sitra
  • Tupakkateollisuusliitto ry
  • Vake

 

kesäblogikuva_v2

Hyvää kesää!

Muokkasin tätä kohtaa hieman. Epidemian alkupuolella painotettu hidastaminen ei nähdäkseni ollut niinkään vaihtoehto tukahduttamiselle ja nimenomaan voimakkaat hidastustoimet johtivat siihen, että tartunnat saatiin lasku-uralle. Tarkentuminen tai päivittäminen lienee siksi vaihtamista kuvaavampi termi tavoitteen osalta. Varsinaista “Ruotsin malliahan” täällä ei missään vaiheessa toteutettu.

Mistä hilloa EU:n purkkiin?

Euroopan unionin kunnianhimoinen elvytyspaketti nojaa siihen, että unionille keksitään uusia tulonlähteitä. Samalla voidaan edistää talouden kestävää kehitystä.

EU-komissio esittää koronataantuman elvytykseen ja kestävään siirtymään uudenlaista 750 miljardin euron elvytysrahastoa vuosille 2021-2024. Tämä “Next Generation EU” -paketti on paitsi iso, myös periaatteellisesti merkittävä, sillä ajatuksena on, että EU rahoittaisi paketin lainalla. Unionin perussopimuksessa lähtökohta on, että EU:n budjetti on tasapainossa, ja ajatusta lainarahoitteisuudesta on karsastettu. 

Euroopan yhteiselle ja mittakaavaltaan riittävälle elvytykselle on kuitenkin selkeä tarve, eikä EU:n budjetti nykyisellään riitä haasteeseen millään. Tästä seuraavaa velanoton probleemaa on komission ehdotuksessa huomioitu sillä, että tarkoitus on vahvistaa jatkossa myös tulopuolta uusilla tulonlähteillä. EU-slangissa puhutaan “omista varoista”.

Nykyisellään EU rahoittaa toimintansa bruttokansantuloon pohjalta jyvitetyistä jäsenmaksuista, tulleista ja sokerimaksuista EU:n ulkopuoliselle tuonnille (tämä sokerihomma tosin päättyi 2018), unionille tilitettävästä arvonlisävero-osuudesta ja muista sekalaisista tuloista, joihin lukeutuvat verot EU:n henkilöstön palkoista, sakot ja  vuokratulot ja muut vastaavat. Budjetista reilu kaksi kolmasosaa tulee jäsenmaksuista, tulleista ja ALV-osuudesta kummastakin tulee 12-15 prosenttia ja muutama loppuprosentti koostuu sitten muista tuloista, joita ei tarkalleen ottaen lasketa näihin “omiin varoihin”. Osuudet elävät vuosittain, ja kaikissa kerättävissä tuloissa on erilaisia korjauskertoimia ja tarkennuksia, joiden tarkka täysi hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatinee jonkinasteisen oman tutkintonsa. EU:n omille varoille on nykyisellään myös asetettu katto eivätkä ne saa ylittää 1,2 prosenttia koko EU:n bruttokansantulosta.

Jotta elpymiseen lasku saadaan kuitattua, tarvitaan uusia rahahanoja.

Jotta elpymiseen otettu, varsin perusteltu velka saadaan kuitattua, tarvitaan näiden tulojen ohelle siis uusia rahahanoja. Jo olemassa oleviin tulonlähteisiin on komissiossa kaavailtu päivityksiä ja selkeytyksiä, jotka nostaisivat tuloja parinkymmenen miljardin verran, mutta se ei vielä riitä. Paras vaihtoehto olisi tietysti tunnistaa sellaisia veroja ja maksuja, jotka paitsi tuottaisivat riittävästi, myös ohjaisivat Euroopan ja maailman kehitystä vähäpäästöiseen, ekologisesti kestävään ja tasa-arvoiseen suuntaan – kuitenkin niin, etteivät ne näivetä taloutta, ole helposti kierrettävissä tai kannusta siirtämään tekemisiä unionin ulkopuolelle.

Ilmasto- ja ympäristöpohjaiset tulot

Ilmaston näkökulmasta päästöpohjainen ratkaisu olisi tietysti ilmeisen perusteltu. EU:n tärkein ilmastopoliittinen työkalu on päästökauppa, jonka tulot jyvitetään tällä hetkellä jäsenmaille. Olisi oikeastaan loogista, että tulot ohjattaisiin unionille. Koko päästökaupan tulojen kokoluokka on noin 15 miljardia vuodessa. Komissiossa asiaa on valmisteltu niin, että jatkossa viidennes päästökaupan tuloista kerättäisiin EU:lle. Tämän haaste on se, että tämä tulo on suoraan jäsenmaiden nykyisistä budjeteista pois. 

Kokonaan uudenlainen tulonlähde olisivat hiilitullit EU:n ulkopuolisille tuotteille tai hiilivero päästökauppaa täydentämään. Hiilitullien avulla EU voisi huolehtia siitä, että sen omat ilmastotavoitteet eivät heikennä eurooppalaisten tuotteiden asemaa sisämarkkinoilla ja vivuttaa esimerkiksi Kiinaa vähentämään päästöjään. Idea on hyvä, mutta verkottuneessa maailmantaloudessa käytännössä mutkikas, ja huolena on, että paljon koneita ja laitteita vievä – ja siten teräksestä riippuvainen Suomi – kärsisi. Hiilitullien osalta suosittu ajatus onkin, että ne ovat parempi pelote kuin pysyvä keino. Hiilitulleilla kerättävien tulojen haarukka riippuu paljon yksityiskohdista, mutta mittakaava voisi olla kymmeniä miljardeja.

Eurooppalainen hiilivero voisi olla tehokas väline dekarbonisaatioon kannustamiseen ja päästökaupan ulkopuolisiin päästöihin tarttumiseen, mutta sitä olisi todennäköisesti tarpeen paikata reilun siirtymän mekanismeilla. Verossa olisi myös sovittamista nykyisiin kansallisiin ratkaisuihin.

Koko talouden kattavien päästöpohjaisten maksujen ohella keskustelussa ja osin valmistelussa on ollut erilaisia tarkemmin rajattuja maksuja. Komissio on valmistellut muoviveroa, joka kohdistusisi kierrättämättömään muovipakkausjätteeseen, ja arvoinut että sillä voisi kerätä 6,6 miljardia euroa vuodessa. Muovivero kuulostaa hyvältä ja oikeutetulta, mutta sen tarkan toteutuksen suhteen on oltava tarkkana. Muovinkäyttö pakkauksissa ei ole yksiselitteisesti paha tai huono asia, ja sen fiksulla käytöllä voidaan vähentää hävikkiä ja säästää materiaalia. Tärkeää on huomioida sekin, ettei biomassa muovin raaka-aineena tee yleispätevästi muovista ekologisesti kestävämpää.

Ympäristökuormaan pohjautuvien verojen ongelma on se, että erityisesti hiilipäästöjen osalta tavoitteena on ajaa päästöjä nopeasti alas ja lopulta nollaan.

Lentovero on toinen vaihtoehto kohdennetummaksi toimeksi. Euroopan sisäinen lentoliikenne on jo päästökaupan piirissä, mutta lentokoneet tuuttavat päästöt ylemmäs ilmakehään ja lentoliikenne nauttii suotuisaa verokohtelua, joten lisätoimia on helppo perustella. Päästöpohjainen lentoverotus olisi Euroopan tasolla kilpailunäkökulmasta kansallista parempi, mikä sekin puoltaa EU-tason instrumenttia. Lentoveroista voisi EU:n kassaan kilahtaa 4-5 miljardia vuodessa.

Ympäristökuormaan pohjautuvien verojen ja maksujen ongelma on tietysti se, että erityisesti hiilipäästöjen osalta tavoitteena on ajaa päästöjä nopeasti alas ja lopulta nollaan. Näin ollen ne eivät ole pitkällä aikavälillä fiskaalisesti kestäviä, kun verotettava toiminta toivottavasti vähenee jatkuvasti. Elpymisrahaston osalta toki on – ainakin periaatteessa – väliaikaisesta rahoituksen tarpeesta, joten hyvin aikataulutettuna tämä vähenevä kertymä ei välttämättä ole ongelma.

Euroopan komissio muuten julkaisi tässä koronan varjossa uuden biodiversiteettistrategian, jossa on erinomaisia tavoitteita. Strategiassa muun muassa linjataan, että vähintään 30 prosenttia EU:n maa-alueista ja 30 prosenttia merialueista olisi suojeltava. Tätä tavoitetta tukeva EU-tason verotus olisi tutkimisen arvoinen asia. Voisiko esimerkiksi jäsenmaiden maankäyttöön kohdistaa veron

Muut verot

Ympäristölle haitallinen toiminta ei tietenkään ole ainut mahdollinen tulonlähde. Yritysverotus ei ole pysynyt perässä digitalisaation ja alustatalouskehityksen edetessä, ja ongelma ylittää rajat. Eurooppalaista digiveroa ollaan jo valmisteltukin niin, että se kohdistuisi verkkomainontaan, verkkokaupan välitysalustoihin ja käyttäjädatan myyntiin ja rajautuisi suuryrityksiin. Rajat ylittävän digitaalisen liiketoiminnan verotuksen päivitykselle on tarve joka tapauksessa, vaikkei mitään koronapakettia olisikaan.

Rajat ylittävän digitaalisen liiketoiminnan verotuksen päivitykselle on tarve joka tapauksessa.

Uudessa tilanteessa nostaa päätään myös vuosituhannen vaihteen globalisaatiokritiikkojen suosima Tobinin vero, eli valuutansiirtovero – tai laajemmin tulkittuna finanssitransaktioihin yleisesti kohdistettu vero. Tällaisella verolla olisi tarkoitus vähentää spekulointia ja volatiliteettia finanssimarkkinoilla, vakauttaa talousjärjestelmää ja parantaa voittojen ja riskien jakautumisen oikeudenmukaisuutta. Vastustajat näkevät, että hyödyt jäisivät vähäisiksi, sääntely johtaisi lähinnä sen kiertämiseen ja talouden tehokkuus ja kyky sopeutua muutoksiin kärsisi. EU:ssa finanssitransaktioveroa on valmisteltu jo kymmenisen vuotta halukkaiden maiden parissa, ja arviot tuloista ovat kymmenien miljardien luokkaa. Suhtaudun ainakin itse varsin avoimesti tällaisten finanssiverojen kehittämiseen, mutta vaikutusten arvioiminen on kaukana yksinkertaisesta.

Myös omaisuusveroa, tuloveroa ja veroa säästöille on ehdotettu osaksi ratkaisua. Yksityiskohdista riippuen nämä voisivat olla ihan kannatettaviakin ratkaisuja, mutta EU:lla ei käsittääkseni ole valmiita rakenteita laajaan henkilöverotukseen, ja jäsenmaissakin verohallinto lienee vaihtelevaa. Verotettavat suureet pitäisi siis jollain tapaa koostaa jäsenmaatasolle, ja se tuskin on aivan yksinkertaista.

Yksi verotuksen kohde voisi olla myös puolustusteollisuus. EU-maiden puolustukseen käyttämä summa on samaa mittaluokkaa kuin Kiinan ja Venäjän kulutus yhteensä. Vaikka suora vertailu on vaikeaa, on varsin selvää, ettei Euroopan puolustusta voi ainakaan erityisen kustannustehokkaaksi väittää. Osin syynä on kansallinen kotiinpäin vetäminen puolustusteollisuudessa ja haluttomuus etsiä synergioita tosissaan. Vuonna 2013 europarlamentin tutkimuspalvelu EPRS arvioi, että tämä “eurooppalaisuuden puute” maksaa EU:ssa 26 miljardia euroa vuodessa. Tähän voisi puuttua maltillisella puolustusverolla, joka kohdistuisi Euroopan tasolla päällekkäisiin ratkaisuihin. Riskinä on tietysti kansallisen tai Euroopan tason puolustuksen suorituskyvyn heikentäminen, johon ei tässä ajassa ole varaa, eli tämäkään asia ei ole yksioikoinen.

Lopuksi

Eurooppalaista suuren mittakaavan elvytystä tarvitaan, ja käytännössä se vaatii jonkinlaista velkaa. Tämän velan paikkaamiseksi tarvitaan unionille uusia tulonlähteitä. Selkeä ajatus maksumekanismista ja -aikataulusta vahvistaisi ymmärtääkseni myös EU-lainanoton juridista pohjaa. 

Pitkällä aikavälillä ja suurempia omia varoja EU:lle hankittaessa voi tulla eteen tarve perussopimusten päivittämiselle.

Tästä näkökulmasta on harmillista, ettei uusien tulonlähteiden suunnittelussa ole päästy vielä kovin pitkälle, vaan komission esitykset ovat pääasiassa asteittaisia parannuksia ja muutoksia nykytilaan. EU:n uudet tulonläheet ovat joka tapauksessa poliittisesti pitkässä puussa jo senkin takia, että ne vaativat jäsenmaiden yksimielistä päätöstä, joten tässä olisin kaivannut komissiolta rohkeampaa otetta. Toki merkittävien muutosten osalta on paikallaan punnita mahtuvatko ne nykyisen EU:n perussopimuksen raameihin. Komission nyt ehdottamat omien varojen hankkimiseen liittyvät hankkeet ovat ainakin komission varapuheenjohtajan mukaan perussopimusten mukaisia.  Pitkällä aikavälillä ja suurempia omia varoja EU:lle hankittaessa perussopimusten päivittäminen voi kuitenkin tulla eteen.

Vahva EU tarvitsee kestävän tulopohjan, ja oikein toteutettuna tulojen kerääminen voi itsessään ohjata Eurooppaa ja koko maailmaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämmälle polulle. Parhaat kohteet EU-verotukselle olisivat sellaisia, jotka tukisivat näitä tavoitteita, osuisivat ongelmiin, joihin kansallisesti on vaikea puuttua, olisivat alueellisesti oikeudenmukaisia ja noudattaisivat mahdollisimman hyvin EU:n toimivaltajakoa. Samalla kun puolin ja toisin perustellaan tai kauhistellaan velkaelvytystä, olisi paikallaan keskustella enemmän myös siitä, miten EU:n rahoitusta olisi tarpeen kehittää.

 

euroverokarhu

Euroverokarhu tähyilee sopivia kohteita. Kestävä ja riittävä tulopohja on osa EU:n toimintakykyä, joten EU-verotusta kannattaa arvioida avoimin mielin.

 

Koronaa on vaikeaa tukahduttaa kokonaan, mutta tuhoisa toinen aalto ei ole väistämätön mörkö

Korona kannattaa pyrkiä tukahduttamaan, ja tähän mennessä kerätyt opit ovat avuksi, jos se palaa takaisin. Taudin hallinnassa on joka tapauksessa luovittava polulla, jolla epidemia pysyy hanskassa ja rajoitustoimien haitat siedettävinä.

Pitääkö korona tukahduttaa vai voiko sitä vain hidastaa? Keskustelu Suomen koronastrategian tavoitteista on käynyt viime viikot vilkkaana. Politiikan avainlukuihin on päästöjen, talouskasvun ja julkisen velan rinnalle noussut tartuttavuusluku R0. R0 tunnetusti kertoo sen, kuinka monta uutta tapausta keskimääräinen taudinkantaja tartuttaa. Näin ollen se, kummalla puolella ykköstä se on, ratkaisee leviääkö epidemia eksponentiaalisesti vai tukahtuuko se ajan mittaan. 

Suomessa tartuttavuusluku on painunut alle yhteen jo hyvän aikaa sitten. Sairaalahoidossa olevien määrä on ollut laskusuunnassa huhtikuun puolivälin paikkeilta, ja nyt ollaan palattu jo maaliskuun lopun lukemiin. Myös testeissä havaitut tartunnat ovat olleet laskussa. Jos koronaepidemia mielletään aaltoina, onnistuttiin täällä näillä näkymin ensimmäinen aalto murtamaan. 

Vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan. Populaationa olemme edelleen haavoittuvia.

Pandemia jatkaa kuitenkin laukkaansa maailmassa, joten taudin uhkaa ei täällä ole taputeltu, vaikka se kevään päätteeksi olisikin painettu alas ja osissa maata käytännössä tukahdutettu. Vasta-ainetesteistä tähän mennessä kertyneen tiedon perusteella vain häviävän pieni osuus suomalaisista on sairastanut koronan, joten populaationa olemme edelleen haavoittuvia. 

Huoli toisesta aallosta on siis varsin aiheellinen, ja sitä on pitänyt esillä myös johtava terveysviranomainen THL. Toisen aallon riski korostuukin THL:n skenaarioissa, joihin nojattiin myös valtioneuvoston nimeämän asiantuntijaryhmän Exit- ja jälleenrakennustyöryhmän arvioissa eli ns. Hetemän raportissa, ja joista myös esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi näkyvästi. Näissä mallilaskelmissa toinen aalto puskee voimalla päälle erityisesti tilanteessa, jossa taudin leviämistä ensin onnistutaan kaikkein tehokkaimmin hillitsemään. Pelkästään niiden perusteella voisikin päätellä, että taudin leviämiselle kannattaa antaa tilaa.

Ennen tällaista johtopäätöstä on kuitenkin tärkeää katsoa mitä skenaariot ovat syöneet. Epidemian teknisten yksityiskohtien sijaan mielenkiinto kohdistuu politiikan mallintamiseen näissä käppyröissä. THL:n malliskenaariot on rakennettu niin, että niissä on kolme vaihetta: tämänhetkinen poikkeusjakso, seuraavien rajoitusten jakso ja rajoitukseton jakso. Erilaisia skenaarioita on sitten muodostettu sitten sen mukaan, kuinka tehokkaasti nykyiset ja edessä olevat löyhemmät rajoitukset purevat tartuttavuuslukuun ja kuinka kauan löyhemmät rajoitukset ovat päällä. (Lisäksi tärkeitä parametreja ovat sairastaneiden osuus väestöstä alkutilanteessa, vakavien tapausten osuus tartunnoista ja kuolleisuus, mutta niillä ei tästä logiikkaa avatessa ole niin suurta merkitystä). 

koronaskenu

Kuva 1: Yksi THL:n malliskenaarioista auki pureskeltuna. (Alkuperäinen kuva: THL).

Yllä olevassa kuvassa (Kuva 1) on esimerkkiskenaario, jossa oletuksena R0 tällä hetkellä on 1, ja rajoitusten löystyessä nousee arvoon 1,1. Näitä löysempiä rajoituksia jatketaan 120 päivää eli reippaasti kesän yli. Tämän jälkeen rajoitukset poistuvat, R0 palaa alkuasentoonsa 2,4 ja sitten alkaakin tulla raatoja kun epidemiahuippu täräyttää hoitokapasiteetista yli. Parametrit vaihtuvat, mutta kaikkien malliskenaarioiden rakenne on tämä sama: Lopulta rajoitukset poistetaan ja tartuttavuus nousee oletetun perustartuttavuusluvun tasolle.

Tällainen skenaario voi toimia varoituksena, mutta politiikan ja yhteiskunnan kannalta se nojaa melko erikoiseen lähtökohtaan. Käytännössä tällaisen toteutuminen vaatisi, että rajoituksia ei eräänä kauniina päivänä vain purettaisi: myös testaamis- ja jäljityskapasiteeti ajettaisiin alas alkuvuoden tasolle ja ihmiset pakotettaisiin käyttäytymään kuin tautia ei olisi. 

Tukahduttamisen epäonnistuminen ei näissä skenaarioissa ole mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus.

Hallituksen linjana on seurata rajoitustoimien purkamisen vaikutuksia, nostaa testaus- ja jäljityskapasiteettia ja päivittää toimintalinjaa uuden tiedon valossa. Merkittävä osa nyt nähdystä tartuttavuuden laskusta ei todennäköisesti ole suoraa seurausta virallisista rajoituksista vaan siitä, että ihmiset ja yritykset ovat itse päättäneet toimia tartuntoja vältellen. Vaikka ote ajan mittaan lipsuisi, on vaikea uskoa,että väestö ja firmat laajasti koko koronan unohtaisivat, tai ettei rajoitustoimia käynnistettäisi uudelleen – ja toivottavasti ajan mittaan opimme koko ajan paremmin, mikä erilaisten toimien todellinen vaikuttavuus tartuttavuuteen on. Tukahduttamisen epäonnistuminen ei siis näissä skenaarioissa ole niinkään mallinnuksen tulos vaan sisään rakennettu oletus. Jotta tällainen toinen aalto toteutuisi, pitäisi viruksen käyttäytymisen muuttua hurjasti, tai sitten nyt nähty tartuntojen putoaminen onkin arveltua enemmän kausivaihtelun eikä omien toimiemme ansiota.

Tämä ei tarkoita, että THL:n laskelmat olisivat vääriä tai huonoja, saati sitten, että THL olisi väärässä tai epäluotettava. Vaikken epidemologiasta tiedä juuri mitään, on kokemukseni tutkijana ja päättäjänä ilmasto- ja energiapolitiikan parissa opettanut, että sopivasti muttei liikaa yksinkertaistavien mallien tekeminen, ja aivan erityisesti niiden tulosten viestiminen on todella vaikeaa. Koronan osalta korostuu vielä se, että tautiin ja sen leviämiseen liittyy vielä valtavasti epävarmaa tietoa. Käsittääkseni THL tekee monenlaista mallinnusta, tässä kommentoin vain tätä edellä mainituissa yhteyksissä esillä ollutta skenaariopakettia.

Koronan toinen aalto ei siis ole väistämätön ja väittämätön mörkö, vaan päätöksenteossa huomioitava ja jatkuvasti arvioitava riski todennäköisesti niin kauan, kuin rokote on joskus käytössä. Näin ollen se ei itsessään tarkoita, etteikö taudin tukahduttamista kannattaisi yrittää. Uskon, että se on oikea ja tarpeellinen tavoite. Joukko suomalaisia tutkijoita on myös listannut kattavasti lääketieteellisiä, oikeudellisia ja taloudellisia perusteita tukahduttamiselle.

Myös hallitus pyrkii tukahduttamaan tautia, ja tätä työtä THL tukee, vaikka tukahduttamisen haasteita onkin tuonut ilmi. Se, ettei tavoitteeksi ole naulattu tiettyä R0-lukua, on oikeastaan ihan fiksu ja perusteltu linja edelleen epävarmassa tilanteessa. Kokonaisharkinta on tärkeää, ja sitä havainnollistaa ns. Vihriälän raportissakin kuvattu “Baldwinin kehikko” (ks. kuva 2), jonka mukaan politiikkaa ohjaavat samaan aikaan epidemian vaatima rajoitusten taso ja yhteiskunnan kyky sietää rajoitteita. Kumpikaan ei ole staattinen, joten jatkuva arviointi ja tietopohjan päivittäminen on tietysti välttämätöntä. 

baldwin

Kuva 2: “Baldwinin kehikko”. Politiikassa pitäisi luovia punaisen ja vihreän välissä. (Alkuperäinen kuva: Vihriälä ym., 2020. Alkuperäinen lähde: Baldwin, 2020.)

Päätöksenteon kannalta kipeimmin tarvittaisiin nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho on, jotta niiden hyötyjä suhteessa kustannuksiin voidaan arvioida. Tällaista tietoa on vaikea kerätä tilanteessa, jossa eri keinoja on käytössä paljon päällekkäin. Se näyttäisi kuitenkin selvältä, että kattava testaaminen, jäljittäminen ja eristäminen ovat joka tapauksessa avainasemassa. Jos sillä ja valikoimalla suhteellisen siedettäviä muita keinoja (esim. maskit, turvavälit ja suurimpien joukkotapahtumien rajoittaminen) saadaan taudin leviäminen estettyä, niin tulevaisuus näyttää jo suhteellisen valoisalta. Jos ei, niin vaikeaa on.

Kipeimmin tarvitaan nyt tietoa siitä, mikä eri rajoituskeinojen todellinen teho suhteessa kustannuksiin on.

Minulla on kova luotto sekä hallitukseen että maan terveysviranomaisiin. Samalla toivotan niiden toimintaa täydentävät, sparraavat ja haastavat rakentavat, hyvin perustellut puheenvuorot lämpimästi tervetulleiksi*. Kriittinen, avoin ja analyyttinen keskustelu samalla kun tietoa kertyy koko ajan lisää on paras pohja päätöksenteolle. Toimien tarkentamisen ja suunnanmuutosten pitää myös olla mahdollisia. On tärkeää välttää se, että koronapolitiikasta muodostuisi arvovaltakamppailu, eikä sellaista kannata ruokkia mistään suunnasta.

 

 

 

 

* Sen sijaan kaikki te erilaisen huuhaan, huuruilun ja valetiedon puuhaajat – teitä ei kaivattu ennen tätä kriisiäkään ja vielä vähemmän nyt sen aikana.

Huomisen huoltovarmuuden on oltava kestävällä pohjalla

Koronakriisi on herättänyt arviomaan huoltovarmuuden tilaa. Kestävän kehityksen jarruttaminen huoltovarmuuden nimissä vie kuitenkin ojasta allikkoon, eikä huoltovarmuutta kannata rakentaa fossiilienergian varaan.

Kriisejä ei voi välttää kokonaan, mutta hyvällä varautumisella ne sattuvat vähemmän. Kykyyn kestää kriisejä vaikuttaa moni seikka, joista osa on luonteeltaan aineettomia, kuten luottamus tai harjoittelu, ja osa hyvinkin aineellisia kuten se, että ruokaa ja energiaa riittää. Keskeinen käsite varautumisessa on huoltovarmuus, eli se että yhteiskunnan kriittiset toiminnot pyörivät ja erityisesti väestön, talouden ja maanpuolustuksen välttämättömät perustarpeet voidaan täyttää erilaisista häiriötiloista huolimatta. 

Suomen huoltovarmuus on ollut viime aikoina tapetilla koronakriisin aiheuttaman suojatarvikepulan myötä. Suomen huoltovarmuusjärjestelyitä pidetään usein esimerkillisinä ja suomalainen kokonaisturvallisuuden malli ja kylmän sodan jälkeenkin jatkettu systemaattinen ja kattava huoltovarmuustyö on poikkeuksellista. Silti tämän kriisin osoittamien puutteiden myötä on noussut pohdintaa siitä, millaisissa kantimissa maan huoltovarmuus lopulta on. Tuoreimpana ulostulona puolustusministeri Antti Kaikkonen esitti hiljattain, että huoltovarmuusjärjestelmän tila tulisi kartoittaa monialaisella stressitestauksella, joka kattaisi kaikenlaiset poikkeustilanteet katovuosista luonnonkatastrofeihin ja energiakriiseihin.

Puolustusministerin ajatus on perusteltu. Kriisi on aina oppimisen paikka, ja kaikista valmiista suunnitelmista huolimatta korona on tuonut mukanaan yllätyksiä. Olen tutustunut jonkin verran Suomen huoltovarmuuteen sekä aiemmassa työssäni tutkijana että nyt kansanedustajana. En muista, että terveydenhuollon suojavarusteiden riittävyys tai maatalouden riippuvuus ulkomaisista kausityöntekijöistä – joihin nyt on havahduttu – olisivat näissä yhteyksissä nousseet koskaan esiin. 

 Tässä kriisissä kattava digitaalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä.

Digitalisoituneen yhteiskunnan haavoittuvuus häiriöille sen sijaan on ollut tyypillisesti jaettu huomio. Kuitenkin tässä kriisissä kattava digitalisaatio on ennen kaikkea parantanut häiriönsietokykyä: Juuri sähköisten ratkaisujen ja tiedonsiirron varassa suuri osa työelämästä ja opetuksesta on voinut jatkua rajoitustoimista huolimatta. Tämä tietysti korostaa riippuvuutta tietotekniikasta ja tiedonsiirrosta entisestään.

Huoltovarmuustyö ei juuri näy normioloissa, ja sen noustessa pintaan huomio keskittyy helposti puutteisiin – onnistuminen kun on parhaimmillaan huomaamatonta. Maskihärväyksen varjossa moni asia on varautumisessa ja kriisiin vastaamisessa sujunut epäilemättä hyvin. Huoltovarmuuskeskuksen osoittelu sormella ei sekään kannata, sillä koko järjestelmä perustuu kaikkien viranomaisten ja yksityisen sektorin yhteistyöhön, ei siihen että keskus varautuisi itsekseen kaikkeen kattavasti.

Jos ja kun huoltovarmuusjärjestelmää nyt kuitenkin arvoidaan, on ehkä tärkein ohjenuora se, että arviointi pitää tehdä tulevaisuuden eikä vain tämän hetken vaatimusten perusteella. 

Huoltovarmuutta ohjaava lainsäädäntö ja tavoitteet korostavat perustuotantoa, materiaalista varautumista ja kriittistä infrastruktuuria. Se on perusteltua, sillä myös palveluista elävä luova digitaloutemme hyytyy nopeasti ilman ruokaa ja energiaa. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, että sekä elintarvike- että energiantuotantomme on saatava ekologisesti kestävälle pohjalle. Mikäli ilmastonmuutosta ja lajikatoa ei saada jarrutettua siedettävälle tasolle, edessä on käytännössä varmasti erittäin vakavia järjestelmätason kriisejä. Niihin voi ja pitää varautua, mutta ennen kaikkea ne täytyisi estää.

Huoltovarmuus ei voi rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan.

Huoltovarmuuden varjolla ei siksi saa luoda kestävää kehitystä estävää polkuriippuvuutta. Esimerkiksi turpeen määrittäminen huoltovarmuudelle tärkeäksi polttoaineeksi voi johtaa siihen, että turvetuotantoa ja -käyttöä pidetään huoltovarmuuden varjolla yllä enemmän ja pidempään kuin olisi perusteltua. Sama pätee tietysti myös esimerkiksi maatalouteen ja liikenteeseen. Hiilestä, öljystä ja turpeesta luopumista ja maatalouden kehittämistä on vastustettu huoltovarmuuteen vedoten. Totta onkin, ettei kestävä siirtymä ei saa vaarantaa huoltovarmuutta. Huoltovarmuus ei kuitenkaan saa estää kestävää siirtymää. Huomisen huoltovarmuus ei ole syytä rakentua fossiilienergian, kestämättömän maankäytön ja biodiversiteetin kapenemisen varaan* jos ja kun pystymme pyörittämään yhteiskuntaamme menestyksekkäästi niitä ilmankin.

Kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa.

Kotimaisuuden korostaminen huoltovarmuuden nimissä on ymmärrettävää, mutta voi johtaa myös harhaan. Kotimaisuuden näkökulmasta esimerkiksi puupohjaisen bioenergian voisi kuvitella olevan perusteltu ratkaisu. Tosiasiassa löyhän energiasisältönsä takia puupolttoaineen varastoiminen on työlästä, eikä sitä riitä ylen määrin poltettavaksi jos mielimme sitä myös jalostaa. Ydinvoimalat sitä vastoin ovat tuontipolttoaineen varassa, mutta polttoainetta on helppo varastoida vuosiksi eteenpäin. Kumpi näistä sitten on huoltovarmempaa voimaa? Noin yleisesti äärimmilleen optimoituja globaaleja tuotantoketjuja lienee paikallaan arvioida kriittisesti, mutta kansainvälisyys voi myös parantaa huoltovarmuutta, kun yhteydet ja keskinäinen luottamus ovat olemassa ja kunnossa. Ihan kaikkea täällä ei voida itse tuottaa.

Huoltovarmuus ei ole vain ruokaa, energiaa ja muuta varastoitavaa tai ylläpidettävää tuotantoa. Se on myös osaamista, yhteyksiä ja luottamusta, ja myös näiden osalta huoltovarmuuden arvionnissa tulee huomioida tulevaisuus ja hiilivapaan, ekologisesti kestävän hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset. 

Sekin on hyvä pitää mielessä, ettei kriiseihin varautumista ole syytä laskea vain ennakkoon suunniteltujen varmuusvarastojen ja -kapasiteetin mukaan, vaan myös yhteiskunnan yleisestä resilienssistä on pidettävä huolta. Se voi vaatia näennäisen tehottomuuden ja diversiteetin puolustamista ja vaalimista, niin vaikeaa ja kiittämätöntä kuin se joskus onkin.

 

varasto

Huoltovarmuus ei ole pelkkiä varastoja ja tuotantokapasiteettia. Se on myös osaamista ja yhteyksiä.

 

* Viimesyksyinen pamflettimme “Suomen on varauduttava ilmastokriisiin – 6 ohjetta sitkeän ja vähähiilisen yhteiskunnan rakentamiseen“ porautuu tähän problematiikkaan tarkemmin.

Politiikkaa koronan aikaan

Julkaistu Helsingin Vihreiden blogissa 21.4.2020

Jo toista kuukautta kestävä koronarajoitusten poikkeusarki on muodostumassa varsinaiseksi sukupolvikokemukseksi. Poikkeusolot ovat näkyneet myös politiikassa. Nopeasti eskaloitunut epidemiatilanne on edellyttänyt nopeaa päätöksentekoa periaatteellisesti hyvinkin merkittävistä asioista, ja fyysisten kokoontumisten rajoittamiseksi on etsitty uusia tapoja kokoustaa.

Demokratian kannalta tällainen poikkeustilanne tarkoittaa tarkkaa tasapainoilua. On tyypillistä – ja oikeastaan varsin hienoa – että vakavan uhan edessä puolueiden välinen yhteistyö tiivistyy ja huomio keskittyy uhan torjumiseen. Tällainen henkinen yhdentyminen itsessään korostaa johdossa olevien päättäjien asemaa. Samalla käyttöön otetut poikkeukselliset keinot, kuten valmiuslaki, keskittävät valtaa ihan käytännössä. Se on välttämätöntä kriisijohtamisen mahdollistamiseksi, mutta sen suhteen on oltava hyvin tarkkana, ja huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

On huolehdittava että valtaa keskitetään vain välttämättömässä määrin, ja väliaikaisesti.

Päättäjät eivät ole immuuneja viruksille, joten epidemian torjunta näkyy myös politiikkojen työn järjestelyissä. Kaikki ylimääräiset tilaisuudet ja joukkokokoontumiset on peruttu tai siirretty verkkoon, mutta päätöskokouksia on välttämätöntä pitää.

Helsingissä kaupunginvaltuusto kokoontuu nyt osittain etäyhteyksien yli. Ensimmäisen kokouksen perusteella homma toimii sangen hyvin, ja tarjoaa uuden kerroksen päätöksenteon läpinäkyvyyteen, kun kaupunkilaiset saattavat seurata kotioloistaan videon yli osallistuvia valtuutettuja. Itse kokoustin vaatekomerosta käsin.

Eduskunnassa asiantuntijoita kuullaan valiokunnissa nyt pääasiassa etäyhteyden yli ja eduskuntaryhmätkin pitävät kokouksensa suurelta osin etänä. Valtiosääntö ei ainakaan vielä veny eduskunnan ja sen valiokuntien etäkokouksiin, joten käyttöön on täytynyt ottaa toisenlaisia varotoimenpiteitä. Valiokunnat kokoontuvat suuremmissa huoneissa turvavälien takaamiseksi, ja täysistunnossa tavoitteena on, että paikalla olisi vain noin neljännes edustajista. Kun järjestely koskee myös äänestyksiä, vaatii se tietysti vahvaa luottamusta eri eduskuntaryhmien välillän oikeastaan aika hieno osoitus eduskunnan kulttuurista ja toimintakyvystä, että järjestely on saatu toimimaan.

Teknologian näkökulmasta korona osui otolliseen aikaan. Yhtä nopea harppaus etäkokouksiin olisi ollut paljon isompi haaste vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Vaikka odotan itse paluuta naamatusten työskentelyyn innolla, voidaan tästä pakon edessä digitalisoinnista varmasti ottaa monenlaista oppia myös jatkuvaan käyttöön.

Tärkeintä on se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Koronaepidemia on tuonut päätöksentekoon haasteita ja hauskojakin piirteitä. Kaupunginvaltuutettu saattaa nyt äänestää kissa sylissä ja kansanedustaja linjata komerosta käsin. Tärkeintä on kuitenkin se, että suomalainen demokratia toimii myös poikkeusoloissa.

Vihreä elvytysraha ei saa virrata fossiilitalouteen

Julkaistu Kauppalehdessä 27.4.2020

Koronaepidemia on valtava isku taloudelle. Akuuttia shokkia paikkaavien päätösten ohella tarvitaan elvyttävää politiikkaa, jolla huolehditaan siitä, ettei väliaikaisesta kriisistä seuraa pysyvää kurjuutta.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta. Ilman tällaista ekologista jälleenrakennusta edessä on sarja pahempia kriisejä ja kroonisia häiriötiloja, kun monien elinkeinojen edellytykset heikkenevät tai pahimmillaan romahtavat eri puolilla maailmaa.

On tärkeää elvyttää taloutta niin, että samalla hillitään ilmastonmuutosta ja suojellaan luonnon monimuotoisuutta.

Suomen kehykset kestävälle elvytykselle muodostaa osaltaan Euroopan unioni, jonka uuden vihreän kehityksen ohjelman on määrä ohjata koko maanosa kestävälle polulle. Koronakriisi voi viivästyttää ohjelman valmistelua, mutta tarve voimakkaalle talouselvytykselle enemmänkin korostaa sen merkitystä kuin vähentää sitä.

Vihreän kehityksen ohjelman keskeisenä ajatuksena on ohjata julkiset ja yksityiset investoinnit kohti vähähiilistä ja kestävää kehitystä. Erityisesti yksityisen rahan osalta tätä tavoitetta tukemaan on valmisteltu erillistä kriteeristöä, jonka perusteella rahoituksen kohteet voidaan katsoa kestävän kehityksen mukaisiksi. Tätä niin kutsuttua taksonomiaa määrittelevä loppuraportti julkaistiin vastikään maaliskuussa.

Raportti linjaa tarkat tekniset kriteerit kestäville hankkeille. Ajatus on, että niiden pitää edistää jotain kestävän kehityksen mukaista tavoitetta, eivätkä ne saa estää sitä jonkin toisen tavoitteen kannalta. Näitä tavoitteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutoksen hillintä ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen, kiertotalouden edistäminen ja luonnon monimuotoisuuden suojelu.

Ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Tällainen kriteeristö on ajatuksena perusteltu ja kannatettava. Nykymuodossaan tarkennettu taksonomia vaarantaa kuitenkin omat tavoitteensa. Esimerkiksi ydinvoima on rajattu ulos heikoin perustein, vaikka se tarjoaisi merkittäviä mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

 Ydinvoimavastaisuus ei ole ainoa ongelma. Sähköntuotannolle on kriteeristössä määritelty päästörajat, joiden mukaan alle 100 g / kWh hiilipäästöjä aiheuttavan tuotannon katsotaan edistävän ilmastonmuutoksen hillintää, kun taas vasta yli 262 g / kWh päästöillä sen katsotaan merkittävästi haittaavan ilmastonmuutoksen hillintää.

Vaikka näitä rajoja on määrä kiristää jatkossa, ovat ne huomattavan korkeita verrattuna jo käsillä oleviin ratkaisuihin. Esimerkiksi Ranskan ja Ruotsin sähköntuotanto on jo reippaasti kriteereitä puhtaampaa, ja Suomessakin sähkön keskimääräiset päästöt ovat tänä vuonna olleet 80 gramman luokkaa. Leudosta talvesta ja koronasta huolimatta se kertoo paljon.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla.

Kriteeristö heijasteleekin eräiden jäsenmaiden ajamaa linjaa, jossa ydinvoimasta luovutaan ja aurinko- ja tuulivoimaan perustuvaa energiajärjestelmää täydennetään kasvavalla fossiilisen kaasun ja biomassan poltolla. Tällainen vähentäisi päästöjä liian vähän ja hitaasti, vaarantaisi biodiversiteettitavoitteet, vaikeuttaisi korkeamman jalostusasteen biotalousinvestointeja ja heikentäisi Euroopan energiaturvallisuutta.

Oikea ratkaisu on lisätä kaikkea vähäpäästöistä tuotantoa nopeasti ja siirtyä polttamisen jälkeiseen aikaan synteettisiä polttoaineita ja tarkkaan rajattua bioenergian hyödyntämistä lukuun ottamatta. Tämä on muodostumassa energiapolitiikan linjaksi Suomessa nykyisen hallitusohjelman puitteissa. Suomen näkökulmasta taksonomiasta uhkaakin tulla katastrofi.

Suomalainen elinkeinoelämä ja finanssiala ovat viime vuosina nostaneet hienosti profiiliaan ilmasto- ja vastuullisuuskysymyksissä, ja sitoutuneet selkeästi Pariisin ilmastosopimuksen mukaiseen tavoitteeseen rajata lämpeneminen 1,5 asteeseen. Korkean tason tavoitteet ovat tärkeitä, mutta on oltava tarkkana myös sen suhteen, mitä niihin liittyvien toimien konepellin alta löytyy.

Nyt EU on linjaamassa sääntelyä, joka pahimmillaan vaarantaa suomalaisen teollisuuden vähähiilisyyssuunnitelmat ja estää finanssialaa kantamasta ilmastovastuutaan tutkitun tiedon pohjalta. On tärkeää vaikuttaa sen puolesta, että näin ei käy, vaan käyttöön saadaan aidosti kestävä kriteeristö.

Sovelluspohjaista koronavirusseurantaa on syytä edistää

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 20.4.2020)

Perusoikeuksien kunnioittaminen on ehdoton edellytys seurantasovelluksille.

Professorit Kaarina Nikunen ja Annamari Vänskä kirjoittivat (HS Vieraskynä 18.4.), ettei sovelluspohjainen koronavirusseuranta saa murtaa tietosuojaa tai vaarantaa ihmisoikeuksia ja demokratiaa. Kirjoittajien viesti on tärkeä ja yhtenäinen Euroopan komission linjausten kanssa.

Perusoikeuksien kunnioittaminen on ehdoton edellytys seurantasovelluksille. Samalla on tärkeä ymmärtää, ettei se ole este niiden käytölle. Tällainen altistuksia jäljittävä sovellus on teknisesti ja oikeudellisesti mahdollista toteuttaa perusoikeuksia kunnioittaen

Toimivakaan sovellus ei itsestään taita epidemiaa. Se on työkalu, joka yhdessä laajan testauksen kanssa voi auttaa korvaamaan nykyisiä laajoja rajoituksia asteittain kohdennetummilla toimilla ja tukea strategiaa, joka perustuu tartuntojen minimoimiseen.

Tällainen strategia on todennäköisesti pelkkää epidemia-aallon hidastamista huomattavasti parempi sekä terveyden että talouden näkökulmasta. Sovelluspohjaista seurantaa on edistettävä viipymättä.
Atte Harjanne
Kansanedustaja (vihr.), Helsinki