Päih­de­po­li­tiik­ka kaipaa tie­to­poh­jais­ta re­mont­tia – rat­kai­se­va askel on huu­mei­den käytön ran­gais­ta­vuu­des­ta luo­pu­mi­nen

(Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 19.1.2023)

Suomen karmeat luvut erityisesti nuorten huumekuolleisuudessa ovat nostaneet päihdepolitiikan jälleen keskusteluun. Keskustelu on edelleen hyvin jakavaa, ja erimielisyydet kärjistyvät näkyvimmin kysymykseen huumeiden käytön rangaistavuudesta.

Nykyisellä rangaistuksiin perustuvalla lainsäädännöllä on yksilön elämänpolkuun vaikuttavien tekijöiden lisäksi laajoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Merkittävä vaikutus on huumausaineita käyttävän henkilön leimautuminen sekä hoidon ja viranomaisten välttely, joka johtaa kasaantuviin sosiaalisiin ja terveydellisiin haittoihin.

Yksittäisestä kokeilusta poliisin rekisteriin merkinnän saavan nuoren tulevaisuudennäkymät voivat heikentyä kohtuuttomasti. Päihdesairaan puolestaan on vaikea saada somaattista ja psykiatrista hoitoa. Jopa päihdehoitoa ja siihen pääsyä rajataan erilaisin ehdoin. Rangaistuksen pelko voi estää avun hälyttämisen yliannostustilanteissa, mikä johtaa pahimmillaan kuolemiin.

Päihteisiin liittyvä rikollisuus on usein sidoksissa käytön laittomuuteen. Käytöstä rangaistaessa oikeuslaitoksen, poliisin ja vankeinhoidon resurssit kohdistuvat tehottomasti. Samalla syrjäytymiskierteeseen päätyvän yksilön heikentyneet opiskelu- ja työmarkkinanäkymät syövät verokertymääkin.

Ajatus rangaistusten pelotevaikutuksesta ei vastaa todellisuutta, ja varsinkin 2000-luvulla huumausaineiden käyttö on lisääntynyt. On myös hyvä muistaa, että yleisimmin ja eniten haittoja aiheuttavat päihteet ovat edelleen tupakka ja alkoholi. Tältä osin päihdepolitiikka on syvästi kaksinaismoralistista.

Suomen uusi päihde- ja riippuvuusstrategia painottaa päihteitä käyttävien, riippuvuushaittoja kokevien ja päihdepalvelujen piirissä olevien sekä heidän läheistensä oikeuksien vahvistamista. Käyttäjien rankaiseminen on ristiriidassa tämän kanssa. Maailman terveysjärjestö WHO ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Suomessa ovatkin esittäneet rangaistuksista luopumista. Tähän ovat yhtyneet myös useat oikeusoppineet.

Ongelma ei siis ole, ettei meillä olisi tutkimustietoa, vaan se, että tutkimustieto jätetään huomioimatta. Rangaistuksiin perustuvaa politiikkaa puolustetaan uskomuksilla ja mielikuvilla. Se aiheuttaa inhimillistä kärsimystä ja käy kalliiksi.

Parempiakin ratkaisuja on. Ratkaiseva askel on huumeiden käytön rangaistavuudesta luopuminen. Samalla on parannettava hoidon saatavuutta niin matalan kynnyksen palveluissa, avohoidossa kuin laitoshoidossa ja korvaushoidossa. Käyttöhuonekokeilut on saatava heti kokeiluun. Päihderiippuvaisten vankien mahdollisuuksia suorittaa tuomionsa päihdehoidossa on syytä laajentaa. Päihdetyön erityis- ja perusosaamiseen on panostettava, ja päihdetyön painoarvoa ja osaamista on lisättävä sosiaalihuollossa, perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa.

Suomalainen päihdepolitiikka tarvitsee siis remontin ja humaanimman, tietoon pohjaavan suunnan.

Aki Heiskanen

kansanedustajaehdokas (vihr.)

Hailuoto

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.)

Helsinki

Ukrainaa on syytä tukea myös Suomen Leopardeilla

(Julkaistu Ilkka-Pohjalaisessa 16.1.2023)
Juha Mäenpää (ps.) kertoi Ilkka-Pohjalaisen haastattelussa 14.1.2023, ettei hän lämpene ajatukselle Leopard 2 -taistelupanssarivaunujen luovuttamisesta Ukrainalle Suomesta.

Mäenpää on oikeassa siinä, että Suomen on huomioitava Ukrainaan lähetettävän aseellisen avun yhteydessä myös oma puolustuksensa ja sijainti Venäjän naapurissa.

Tällä hetkellä Euroopan ja Suomen tulevaisuus on kuitenkin suuresti kiinni Ukrainan selviytymisestä Venäjää vastaan, joten on ehdottomasti Suomen edun mukaista varmistaa Ukrainan sotilaallinen menestys. Se on myös moraalisesti oikein.

On ylipäänsä tärkeä ymmärtää, että Suomen turvallisuus on sidoksissa koko maanosaan. Yhtenäinen länsi ja Eurooppa ovat vahvin pidäke Putinin etupiirihaluja ja sortoa vastaan, ja tällaista yhtenäisyyttä kannattaa Suomenkin rakentaa. On toki totta, että Suomi on huolehtinut kansallisesta puolustuskyvystään monta muuta maata paremmin. Silti on hyvä muistaa, että Suomikin olisi sotatilanteessa riippuvainen kansainvälisestä avusta ja tuesta.

Yksi Ukrainan kipeästi kaipaamista suorituskyvyistä ovat modernit, länsimaiset taistelupanssarivaunut. Tehokas panssariase edellyttää riittävää määrää vaunuja, tehokasta koulutusta ja toimivaa huollon logistiikkaa. Näiden näkökulmasta Euroopan maissa laajasti käytetty Leopard 2 olisi toimivin ja nopeimmin avuksi saatava ratkaisu.

Jotta Leopardit saadaan liikkeelle, tarvitaan käyttäjämaiden selkeää poliittista tahtoa ja sitoutumista. Juuri tämän takia Suomen ei ole syytä nihkeillä panssarituen suhteen. Suomella olisi Leopard-talkoisiin annettavana myös vahvaa koulutusosaamista, mutta itse vaunujenkin lähettäminen olisi tärkeä signaali.

Vaikka maantieteellinen asema luonnollisesti rajoittaa Suomesta lähetettävien vaunujen määrää, tulee pienikin määrä osana laajempaa kokonaisuutta tarpeeseen.

Sodan yhä raivotessa on huomioitava myös ajan merkitys: Eri maiden varastoissa olevien vaunujen käyttövalmius vaihtelee todennäköisesti hyvinkin paljon, ja joidenkin saaminen pelikuntoon voi kestää tovin. Koulutus ja toimitukset pitää kuitenkin saada nopeasti käyntiin.

Epävakaassa ja vaikeasti ennustettavassa ajassa on pidettävä oma puolustus skarppina. Näin on toimittukin, ja hallitus on tehnyt mittavia panostuksia puolustuskykyyn Venäjän aloitettua hyökkäyksensä helmikuussa 2022.

Samaan aikaan tosiasia on se, että Ukrainaan luovutetulla kalustolla puolustetaan nyt käytännössä koko Eurooppaa, Suomeakin. Ukrainan Venäjälle aiheuttavat mittavat tappiot rajoittavat myös Venäjän kykyä sotilaalliseen uhkailuun lyhyellä aikavälillä. Tämä on huomioitava osana sen arviointia, millaista tukea Suomi voi ja Suomen kannattaa antaa.

Ukraina tarvitsee nyt eurooppalaiset Leopard-talkoot. Näitä talkoita on syytä vauhdittaa ja vahvistaa Suomenkin panssarivaunuilla.

Tuomas Ojajärvi (vihr.)

kaupunginvaltuutettu

Seinäjoki

Atte Harjanne (vihr.)

kansanedustaja

Helsinki

Ukrainan jälleenrakentaminen on megaluokan urakka, joka koskettaa Suomeakin

Kirjoitus on julkaistu Verde-lehdessä 16.1.2023.
Suuri osa Ukrainan infrastruktuuria pitää rakentaa uusiksi tuhojen jäljiltä. Fyysisen urakan ohella tiedossa on monien instituutioiden päivittämistä ja intregraatiota EU:n rakenteisiin. Suomella on projektiin paljon annettavaa.

Venäjän hyökkäys on kylvänyt ja kylvää Ukrainassa karmeaa tuhoa. Kokonaisia kaupunkeja on murskattu tykistötulella raunioiksi, ja kriittistä infraa koetellaan ohjus- ja lennokki-iskuin. Sodan yhä jatkuessakin on tiedossa, että edessä mittava jälleenrakennusurakka.

Jälleenrakennuksen suunnittelu ja osin toteutuskin on jo käynnissä. Suurin vaihde on silti vasta edessä, eikä urakan mittakaavaa vielä oikein Suomessa ymmärretä – tai ainakin siitä on keskusteltu julkisesti varsin vähän suhteessa asian merkittävyyteen meillekin.

Maailmanpankin varapääjohtaja Anna Bjerde arvioi joulukuussa kustannusten mittakaavaksi 500–600 miljardia euroa. Euroopan investointipankki ja Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi ovat puhuneet jopa biljoonasta dollarista, eli tuhannesta miljardista, kun huomioidaan se, että tuhotun tilalle kannattaa rakentaa entistä parempaa ja modernimpaa infraa.

Mittakaava on joka tapauksessa valtava, eikä Ukraina selviä tällaisesta yksin. Vaadittavaa tuki onkin verrattu toisen maailmansodan jälkeen Euroopan jälleenrakentamista vauhdittaneeseen Marshall-apuun. Historiallinen Marshall-apu itse asiassa kalpenee esitetyille kustannusarvioille: se olisi nykyrahassa noin 150-160 miljardia dollaria.

Ainoa oikea oikeudenmukainen maksaja tuhojen korjaamisessa olisi tietysti Venäjä. Ideaalitilanteessa Venäjän sodasta vastannut johto saadaan tilille kansainvälisen oikeuden eteen ja Venäjälle langetetaan sille kuuluvat sotakorvaukset. Se ei ole välttämättä ainoa tie laittaa Venäjä maksamaan: Venäjän keskuspankin varoja on jäädytettynä lännessä satojen miljardien eurojen arvosta. Näiden siirto Ukrainan avuksi lienee monen juridisen mutkan takana, mutta ainakin oikeustajuun se sopisi. Venäjän vientitulojen rokottaminen Ukrainaa tukevilla maksuilla olisi myös perusteltua siltä osin, kun vientivirtoja ei saada kokonaan katki.

Rakennusalalle on luvassa melkoinen kysyntäpullistuma.

Vähintäänkin satojen miljardien infraprojekti ei tarkoita vain eurojen tai dollareiden siirtelyä. Se tarkoittaa hurjaa määrää investointeja, jotka edellyttävät valtavaa työn, teollisen kapasiteetin ja raaka-aineiden syötettä, joilla on väistämättä vaikutuksia myös koko maanosan talousnäkymille. Ainakin rakennusalalle on luvassa melkoinen kysyntäpullistuma. Ukrainassa tuhoutunut, monin osin neuvostoaikojen peruja oleva energia-, liikenne- ja asumisinfrastruktuuri kannattaa tietysti rakentaa uudelleen päästöttömän tulevaisuuden edellytyksiä vastaaviksi ja digitalisaatiota ja muuta teknologista kehitystä hyödyntäen. Osaamista tarvitaan siis perusrakentamista laajemminkin.

Fyysisen jälleenrakentamisen yhteydessä kulkee käsi kädessä Ukrainan instituutioiden kehittäminen ja Ukrainan integraatio kohti Euroopan Unionin jäsenyyttä.

Jälleenrakennuksessa ja ulkomaisen avun kohdentamisessa tarvitaan hyvää hallintoa, läpinäkyvyyttä ja toimivaa koordinaatiota vaikuttavuuden ja kustannustehokkuuden varmistamiseksi. Euroopan unioni on tässä luonteva ja keskeinen toimija, mutta edes unionin poliittiset ja taloudelliset lihakset tuskin riittävät, ja Yhdysvaltoja ja kaikkia G7-maita tarvitaan varmasti mukaan.

Ukrainan sotilaalliseen avun koordinointiin on muodostunut Yhdysvaltojen johtama “Ramstein-formaatti”, joka kokoaa nyt säännöllisesti yhteen yli 50 maan edustajat linjaamaan ja sopimaan Ukrainan avustamisesta. Ukrainan jälleenrakennusavun toteuttamiseen tarvitaan vastaavasti toimivat yhteistyörakenteet, jotka sopivat vuosia kestävän ja monialaisen työn koordinointiin.

Oma kysymyksensä on Kiinan rooli: maailman suurin infrainvestoija halunnee mukaan ja maan teollinen kyky tulisi sinänsä tarpeeseen. Niin kauan kuin Kiina hyväksyy Venäjän hyökkäyssodan, ei sillä kuitenkaan pitäisi olla maksajaa kummempaa roolia. Ainakaan kiinalaiset valtionyritykset eivät saisi päästä hyötymään tuhosta, jota ovat osaltaan mahdollistaneet. Ylipäänsä ongelmallisia riippuvuuksia Kiinasta pitäisi tietysti nyt Euroopassa purkaa, ei lisätä.

Suomea Ukrainan jälleenrakentaminen koskettaa joka tapauksessa monin tavoin jo mittakaavansa takia. Suomella ja suomalaisyrityksillä on myös paljon annettavaa urakkaan. Erityisesti “Build back better” -ajatus jälleenrakentamisesta entistä paremmaksi tietää isoa kysyntää energiatehokkuutta parantaville kiinteistöratkaisuille, älykkäille energiajärjestelmille ja digitalisaation laaja-alaiselle hyödyntämiselle. Suomalaiselle osaamiselle koulutuksen, tehokkaan viranomaisyhteistyön ja korruption ehkäisyn saralla on myös käyttöä.

Sisusta, tahdosta ja sitkeydestä ei Ukrainan tulevaisuus ainakaan jää kiinni.

Ukrainan jälleenrakennusurakka on siis iso haaste, mutta myös mahdollisuus. Sen päässä häämöttää hieno maali: 44 miljoonan asukkaan vapaa, vauras ja kukoistava eurooppalainen demokratia. Euroopan taloutta Ukrainalla on mittava potentiaali vahvistaa sekä raskaan teollisuuden ja maatalouden että korkean teknologiaosaamisen ja kulttuurin saralla.

Sisusta, tahdosta ja sitkeydestä ei Ukrainan tulevaisuus ainakaan jää kiinni, sen on sota jo osoittanut. Menestyksekkään puolustustaistelun ohella ukrainalaiset korjaavat nytkin vaurioita kaiken aikaa Venäjän rikollisen pommituksen allakin. Kriittisen infran, kuten sähkön ja lämmön, toiminnan ylläpitäminen onkin välttämätöntä myös sodan raivotessa. Työllä on myös psykologinen ulottuvuus: on tärkeää näyttää, että Ukraina kestää ja nousee, eikä Ukrainalaista yhteiskuntaa voi asein nujertaa.

Kaikkein olennaisinta juuri nyt olisi silti auttaa Ukraina mahdollisimman nopeaan voittoon. Mittavaa jälleenrakennusprojektia käynnistellessä onkin kriittisen tärkeää huolehtia riittävän vahvasta materiaali- ja koulutusavusta, jonka avulla Ukraina saa miehittäjän työnnettyä maastaan.

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon IV/2022

Vuoden viimeinen neljännes on aina budjettien aikaa. Tällä kertaa myös energia, luonto ja hallitusyhteistyön edellytykset olivat vahvasti tapetilla.

Politiikan vuosikellossa vuoden loppupää on budjettien käsittelyn aikaa sekä kaupungin että valtakunnan tasolla. Helsingissä kaupunginvaltuusto nuiji vuoden 2023 talousarvion marraskuussa, eduskunnassa valtion talousarviota käsitellään ensin salissa reilu viikko, ja sitten siitä äänestellään joulun alla useampi päivä.  Loppuvuoden budjettikeskusteluissa ja politiikassa kaikuivat luonnollisesti sota Ukrainassa, energiakriisi ja lähestyvät vaalit.

Neloskvartaaliin mahtui itselläni myös muutama reissu: Suomessa kiersin muun muassa Jyväskylässä, Rovaniemellä ja Lohjalla. Lokakuun lopulla piipahdin puoluetoimiston porukan kanssa Brysselissä tutustumassa europarlamenttiin ja keskustelemassa parlamentin vihreän porukan toimijoiden kanssa muun muassa energiasta ja Ukrainan tukemisesta. Lokakuussa vierailin Euroopan ydinenergiafoorumissa (ENEF) Prahassa, jonne minut oli kutsuttu yhdeksi keynote-puhujista. Prahassa pitämäni puhe löytyy blogista. ENEFissä näki omin silmin sen murroksen, joka energiapolitiikassa on nyt käynnissä, kun ydinvoima on saamassa perustellun paikkansa osana päästötöntä energiapalettia.

Aivan vuoden lopulla välipäivinä nousimme mainion kollegan Anders Adlercreutzin kanssa otsikoihin pitkin Eurooppaa, kun esitimme eurooppalaisia Leopard 2 -talkoita ja Suomelle niissä aloitteellista roolia. Tämä keskustelu jatkuu yhä vilkkaana, ja vaikuttaa lupaavasti siltä, että kipeästi kaivatut panssarit saadaan vielä Ukrainan avuksi.

Eduskunta

Loka-joulukuun vuosineljännestä väritti tietysti edelleen vahvasti Ukrainan sota. Merkittävämpänä heijastevaikutuksena Venäjän hyökkäyssota näkyi loppuvuodesta sähkön korkeiksi nousseina hintoina, joihin linjattiin ensimmäinen apupaketti budjettiriihessä alkusyksystä ja lisätoimia vielä joulun alla. Pahimmillaan hurjiksi äityneet hinnat ovat koetelleet erityisesti sähkölämmittäjiä, ja toimet tilanteen helpottamiseksi ovat olleet tarpeen. Oma huoleni on ollut se, ettei vain sotketa kannusteita sähkön säästöön, tuotantoon ja investointeihin. Sähkön korkeasta hinnasta on syytetty myös vihreää siirtymää pois fossiilienergiasta. Enempää pieleen ei voisi analyysi mennä.

Keskustelu EU:n ennallistamisasetuksesta kävi loka-marraskuun vaihteessa kuumana. Keskustelu meni sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti pitkälti metsään. Asetuksesta leivottiin jonkinnäköistä eksistentiaalista uhkaa Suomen metsätaloudelle, ja asetuksen kustannusarvioita kauhisteltiin pohtimatta liiaksi, mitä sen taustalla oli. Toki asetuksessa on vielä parannettavaa, ja se tulee vielä vielä varmasti muuttumaan.

Keskustelu ennallistamisasetuksesta meni sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti pitkälti metsään.

Ennallistamisasetuksessa nähtiin myös säröjä hallitusyhteistyössä, kun keskusta, sdp ja RKP innostuivat valiokuntakäsittelyssä lähtemään opposition kelkkaan. Aiheesta esitettyyn välikysymykseen saatiin silti yhtenäinen vastaus ja eduskunnan selvä luottamus, ja lopulta Suomen kanta linjattiin suuressa valiokunnassa ilman suurempia otsikoita.

Isompi särö hallituksen sisäiseen luottamukseen tulikin sitten luonnonsuojelulain käsittelyn yhteydessä, kun keskusta irtaantui moneen kertaan sovitusta laista, ja lähti heikentämään sitä käsittelyn viime metreillä opposition tuella. Teko, ja tapa, jolla se tehtiin, rikkoo kaikkia hallitusyhteistyön pelisääntöjä, ja tärkeän lain käsittelystä tuli surullinen tarina suomalaisen demokratian, Suomen luonnon ja keskustapuolueen historiassa. Tällaisen jälkeen luottamus keskustaan on luonnollisesti romuna. Tällaisessa ajassa vastuun kantaminen kuitenkin korostuu, ja hallitus jatkaa työtään. Paljon parannuksia tuova luonnonsuojelulaki sentään saatiin voimaan.

Ennallistamisasetuksen ja luonnonsuojelulain käsittely paljasti jälleen kaikessa karuudessaan, miten vähän luonto useimmille puolueille lopulta Suomessa merkitsee. Kauniita sanoja riittää, mutta päätöksenteossa erityisesti metsäteollisuuden status quon puolustaminen jyrää tiedepohjaisen luontopäätöksenteon yli. Se ei ole lopulta kansantalouden tai edes metsänomistajankaan etu. Tähänkin asiaan voi muuten vaaleissa vaikuttaa.

Vuoden lopun myötä kävi ilmeiseksi, ettei kaikkien hallitusohjelmassa tai sen jälkeen eri yhteyksissä sovittuja lakiesityksiä saada tehtyä ennen kauden loppumista. Rannalle jäivät muun muassa exit-vero ja ruuhkamaksut. Toivon, että seuraavalla hallituksella on rohkeutta ottaa ruuhkamaksut agendalleen. Ne ovat taloustieteellisesti tehokas ja erittäin perusteltu työkalu maankäytön ohjaukseen. Antamatta jäi myös parlamentaarisesti sovittu esitys TKI-verovähennyksestä. Tämä sivuosuma saatiin onneksi parlamentaarisen TKI-työryhmän toimin vielä korjattua.

Isojen otsikoiden alle jää helposti pienempiä, mutta merkittäviä ja varsin hyviä päätöksiä. Yksi esimerkki on joulukuussa hyväksytty kilpailulain uudistus, joka vahvistaa Kilpailu- ja kuluttajaviraston mahdollisuuksia puuttua haitallisiin yrityskauppoihin ja tuottaa varovaisen arvion mukaan 50-67 miljoonan euron vuosittaiset hyödyt suomalaisille kuluttajille. Toinen euromäärältään pieni, mutta tärkeä päätös oli STUKin pienydinvoimatyön rahoittaminen ensi vuodeksi. Se auttaa lainsäädäntötyön vauhdittamisessa ja pienydinvoiman sujuvoittamisessa. Näitä molempia päätöksiä olen ollut esittämässä ja kirittämässä, joten hienoa nähdä niiden toteutuvan.

Eduskunnan kiireiseen loppusyksyyn ja alkutalveen mahtui läjäpäin muutakin mainitsemisen arvoista, mutta rajalliseen blogiin ei millään kaikkea mahdu. Jos jokin päätöksenteko askarruttaa, ole yhteydessä!

Valtuuston kokoukset

Kaupunginvaltuusto kokousti loka-joulukuussa kuusi kertaa, joista ehdin paikalle neljään. Pyrin lähtökohtaisesti paikalle valtuustoryhmämme kokoukseen, vaikka itse kokoukseen en pääsisi – näin pysyn kärryillä ja vaikutan meidän kannanmuodostukseemme.

Lokakuun 5. päivä kokouksessa käsittelyssä oli perussettiä: tonttivuokria, kaavoja ja aloitteita. 26.10. jouduin olemaan poissa hallituksen iltakoulun takia, ja missasin valtuuston kyselytunnin, yhden kaavan Sörnäisissä ja keskustelun sotaveteraanien perinnön vaalimisesta.

Marraskuun ensimmäisessä kokouksessa käsiteltiin nuorten aloitteita ja Oulunkylän jäähallin peruskorjausta. Nuorten aloitteiden yhteydessä käydään säännöllisesti keskustelu siitä, miten nuoria saisi paremmin mukaan päätöksentekoon. Siihen ei oikein helppoa reseptiä ole: aktiiviset nuoret löytävät päätöksenteon pariin, laajat massat eivät. Olennaista on pitää kynnykset matalana, meno avoimena ja muistaa se, etteivät nuoret ole mikään homogeeninen, yhtenäinen massa. 16.11. olin jälleen poissa valtuustosta merkittävän vaalipaneelin takia, ja budjettikeskustelu meni siten ohi. Ryhmämme omiin budjettikokouksiin ja aiheen käsittelyyn olen toki osallistunut. 23.11. kokouksessa budjetista sitten äänestettiin, ja lisäksi käsiteltiin nippu aloitteita. 

Joulukuussa valtuusto kokousti kertaalleen, 7.12. Kokouksessa käsiteltiin selvitys arviointikertomuksen johdosta tehdyistä toimenpiteistä, kaava Vuosaaressa ja kunnan jäsenten aloitteet. Näillä aloitteilla ei tyypillisesti ole kovin kummoista painoarvoa: parhaat keinot vaikuttaa kaupunkiin yksittäisenä henkilönä ovat äänestäminen, yhteydenotto valtuutettuihin, julkinen keskustelu ja osallistava budjetointi.

Tapaamiset

Loka-joulukuunon listattu jälleen sillä huomiolla, ettei tässä välttämättä ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa. Tapaamisia on aika reippaasti – vaalien lähestyminen näkyy näinkin.

  • 18for0 Ireland
  • AbbVie Oy
  • Airbus
  • Akava
  • Algerian suurlähetystö
  • Allianssi
  • Amcham Finland
  • Business Finland
  • Caruna
  • EK
  • Elokapina
  • Forester
  • Forus
  • Google
  • IQM
  • Kaatuneiden omaisten liitto
  • Keskuskauppakamari
  • Kokkolan nuorisovaltuusto
  • Lapin AMK
  • Lapin yliopisto
  • Lapin yliopiston ylioppilaskunta LYY
  • Luontopaneeli
  • Lääkäriliitto
  • Metsäteollisuus
  • Mingle Advisors
  • MiningWatch Finland
  • NEOT
  • Neste
  • Palta
  • Pelastakaa lapset
  • Proxion
  • Puutuoteteollisuus
  • Rakennusteollisuus
  • Romanian suurlähetystö
  • SAK
  • SAMOK
  • SFS
  • Skoggi Oy
  • Suomen Partiolaiset
  • Suomen Tuulivoimayhdistys
  • Suomen veteraaniliittojen valtuuskunta
  • Suomen Yrittäjät
  • Tapojärvi Oy
  • TEK
  • Tulanet
  • Turvaurakoitsijat ry
  • Ukrainan suurlähetystö
  • Ulkopoliittinen instituutti
  • Utsjoen nuorisovaltuusto
  • WWF
  • Wärtsilä

 

Korostin Prahassa ENEF-konferenssissa pitämässäni puheenvuorossa puhtaan energian kasvavaa tarvetta ja merkitystä.

Ukraine needs a joint European Leopard 2 effort

(Original text published in Hufvudstadsbladet 26.12.2022. Finnish text here.)

The war in Ukraine is entering its second year. Ukraine now holds the initiative, but there is no quick end in sight. The war grinding war continues.

Ukraine’s success in the war has not only been rooted in a strong will to defend itself, but also in the support provided by the West in the form of training and equipment. This support will have a decisive role in how the war ends. It is in the interest of us, Europe, and the entire world that the war ends with Ukrainian victory and as quickly as possible. Russia must not be allowed to live under the delusion that it has in any way benefited from a criminal war of aggression. Thus material support for Ukraine must continue and be strengthened.

At the beginning of the war there was a lot of discussion in all countries about the level of aid and what material should be sent. We have learned a lot in just under a year. Among other things, new technologies can quickly change the situation on the battlefield. Step by step, we have increased both the quantity and quality of the material sent. However, change has been slow. Now is the time to take a step forward.

Winter is here. The frozen ground will once again change the situation for both Russia and Ukraine. This should also be reflected in the support we provide.

Despite decisively supporting Ukraine, some weapons are still excluded from support. Among other things, western, modern main battle tanks have not been part of the material sent. Such tanks would significantly increase Ukraine’s combat capabilities on the battlefield. New equipment requires training, and it would therefore be particularly valuable to provide the Ukrainians with a large number of tanks of the same type, in the use of which the Ukrainian troops can be effectively trained.

A Leopard 2 main battle tank of German origin would be ideal for this purpose. Thousands of variants of this have been built since the end of the 1970s and are in use in Germany, the Netherlands, Sweden, Denmark, Spain, Norway, Poland and Finland, among others. It is one of the most used Western tanks. In terms of performance, it surpasses its Soviet-era Russian counterparts. The Cold War set-up was about achieving a qualitative advantage over an attacker who was assumed to have a quantitative edge.

Through a joint European effort, we could contribute in a perhaps decisive way to Ukraine being able to maintain momentum in the war.

Finland has a total of around two hundred Leopard 2 tanks. Geography limits our ability to transfer large amounts of critical equipment that is in use, but by signaling readiness to contribute even a small number of tanks we might be able to get a joint European tank effort going. It is needed now.

By starting this discussion, we were able to sow a seed for wider – and more effective – support.

Finland’s own defense capability must not be compromised, but it is clear that Ukraine’s success in the war is also decisive for Finland’s security. If we deliver tanks, we must of course immediately begin the preparation of acquiring replacements.

The risk that an increase in the level of support would lead to an escalation should not be overestimated. The nature of the support itself would not be significantly changed by the fact that the support also includes Western tanks.

We must also be careful not to assess our support based on a Russian narrative, but instead make decisions based on how best to defend our own interests and our values.

Anders Adlercreutz, Member of the Parliament of Finland, Member of the Defense Committee, The Swedish Parliamentary Group

Atte Harjanne, Member of the Parliament of Finland, Member of the Defense Committee, The Green Parliamentary Group

 

1200px-Finnish_Leopard_2

Finnish Leopard 2A4. Photo: Vestman, Wikipedia.

 

 

Ukraina tarvitsee eurooppalaiset Leopard-talkoot

(Yhteiskirjoitus Anders Adlercreutzin kanssa, julkaistu ruotsiksi Hufvudstadsbladetissa 27.12.2022)

Sota Ukrainassa etenee kohti toista vuottaan. Aloite on nyt Ukrainalla, mutta nopeaa loppua ei ole näköpiirissä. Kuluttava sota jatkuu.

Ukrainan menestys on nojannut paitsi vahvaan maanpuolustustahtoon, myös länsimaiseen koulutus- ja materiaalitukeen. Tämä tuki ratkaisee osaltaan sen, miten sota päättyy. Meidän, Euroopan ja koko vapaan maailman etu on, että se päättyy Ukrainan mahdollisimman ripeään voittoon. Olisi vaarallista, jos Venäjä kokisi hyötyneensä rikollisesta hyökkäyssodasta millään tavalla. Materiaalista tukea Ukrainalle on siis jatkettava ja vahvistettava.

Sodan alussa kaikissa maissa keskusteltiin paljon avun tasosta ja lähetettävästä materiaalista. Olemme tämän vuoden aikana oppineet paljon. Myös sen, että uudet kyvykkyydet nopeasti voivat muuttaa tilannetta sotatanteereella. Askel askeleelta lähetettävän materiaalin määrää ja suorituskykyä on kasvatettu. Muutos on kuitenkin ollut hidasta. Nyt olisi aika ottaa askel eteenpäin.

Talvi on saapunut. Jäätynyt maa muuttaa jälleen sekä Venäjän että Ukrainan toimintamahdollisuuksia. Tämänkin on syytä näkyä avun laadussa.

Vaikka Ukrainaa on tuettu päättäväisesti, jotkin asejärjestelmät on edelleen rajattu tuen ulkopuolelle. Näihin lukeutuvat läntiset, modernit taistelupanssarivaunut. Tällaiset vaunut lisäisivät merkittävästi Ukrainan iskukykyä taistelukentällä. Uusi kalusto edellyttää koulutusta, ja siksi erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä, jonka käyttöön ukrainalaisjoukot voidaan kouluttaa tehokkaasti.

Koulutuksen kannalta erityisen arvokasta olisi toimittaa ukrainalaisille laaja määrä samaa vaunutyyppiä. Leopard 2 sopisi tarkoitukseen erinomaisesti.

Saksalaista alkuperää oleva Leopard 2 -vaunu soveltuisi tarkoitukseen erinomaisesti. Sen eri variaatioita on 1970-luvun lopun jälkeen rakennettu tuhansia kappaleita, ja käyttäjämaihin lukeutuvat Saksan ohella muun muassa Alankomaat, Ruotsi, Tanska, Espanja, Norja, Puola, Kanada sekä Suomi. Vaunu onkin yksi yleisimmin käytössä olevista länsimaisista taistelupanssarivaunuista. Suorituskyvyltään se peittoaa Venäjän neuvostoperäisen kaluston. Kylmän sodan asetelma kun oli, että länttä puolustetaan laadulla neuvostojoukkojen määrää vastaan.

Yhteisellä eurooppalaisella ponnistuksella olisi mahdollisuus antaa merkittävä lisätuki Ukrainan maataistelukykyyn ja auttaa ehkä ratkaisevalla tavalla Ukrainaa ylläpitämään saavuttamaansa momentumin sodassa.

Suomella on yhteensä noin kaksisataa Leopard 2 -taistelupanssarivaunua. Maantiede rajoittaa Suomen mahdollisuuksia luovuttaa suurta määrää keskeistä käytössä olevaa kalustoa, mutta Suomen osallistuminen pienelläkin määrällä vaunuja olisi arvokasta, jos eurooppalaiset panssarivaunutalkoot saadaan käyntiin. Sitä tarvitaan nyt. Käynnistämällä tämän keskustelun, voisimme myös kylvää isomman ja tehokkaamman tuen siemenen.

Lännen tukea Ukrainaan ei tule mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

Suomen oma puolustuskyky ei saa vaarantua, mutta on selvää, että Ukrainan menestys sodassa on myös Suomen turvallisuuden kannalta ratkaisevaa. Mikäli vaunuja luovutetaan, on tietysti tärkeä valmistella korvaavat hankinnat.
Eskalaation riskiä tukeen liittyen ei ole syytä yliarvioida. Läntisen tuen luonnetta taistelupanssarivaunut eivät tosiasiassa olennaisesti muuta, eikä lännen tukea Ukrainaan tulisi mitoittaa Venäjän narratiivin vaan omien etujemme ja arvojemme puolustamisen mukaan.

 

Anders Adlercreutz, kansanedustaja (RKP), puolustusvaliokunnan jäsen
Atte Harjanne, kansanedustaja (vihr), puolustusvaliokunnan jäsen

WhatsApp Image 2022-12-27 at 11.34.45

Länsimaat voisivat tukea Ukrainan maataistelukykyä tehokkaasti lahjoittamalla Leopard 2 -taistelupanssarivaunuja

 

Miksi sähkön hinta on niin korkealla ja mitä asialle voi tehdä?

(Julkaistu Vihreiden blogissa 14.12.2022)

Korkeat sähkön hinnat puhuttavat ja internetin syövereissä liikkuu myös paljon virheellistä ja valheellista tietoa siitä, mistä korkeat hinnat johtuvat. Juurisyy on liian syvä ja liian pitkään jatkunut riippuvuus Venäjän energiasta. Euroopassa käytetty maakaasu, öljy ja kivihiili on ollut suurelta Venäjältä tuotua, ja Venäjältä on tuotu suoraan sähköäkin – myös Suomeen. Tänne on tuotu myös venäläistä haketta.

Venäjä on rakentanut energiasta strategista kiristysruuvia jo vuosikausia, ja valmistautui kaasukiristykseen jo pitkälle viime vuoden puolella. Helmikuussa alkaneen laajamittaisen hyökkäyssodan myötä on selvää, että riippuvuus Venäjään on katkaistava ja Venäjän energiavientituloihin puututtava. Tämä heijastuu väistämättä energian hintaan, jonka määrittää lopulta kysyntä suhteessa tarjontaan. Polttoaineiden hinnat ovat nekin korkealla, mutta suurin haaste on sähkö, jonka kulutuksen ja tuotannon on kohdattava kaikkina hetkinä. Laajaamittaista varastointimahdollisuutta ei ole.

Suurin virhe on siis ollut se, että päästötöntä omaa energiantuotantoa on rakennettu liian vähän ja liian hitaasti. On varsin päätöntä syyttää korkeista hinnoista siirtymää pois fossiilienergiasta, kun juuri riippuvuus fossiilienergiasta ja Venäjän tuonnista on meidät tähän liemeen johtanut. Se, että meille on noussut viime vuosina rivakasti tuulivoimaa on tässä tilanteessa erinomainen asia. Ilman sitä niukkuus olisi vielä kovempi ja hinnat rajumpia. Tuulivoiman vaihtelevuus on toki pidemmän päälle haaste järjestelmätasolla sen osuuden kasvaessa, mutta tämä ei ole nykyisen tilanteen keskeinen ongelma.

Olisiko ydinvoima ollut avuksi?

Osa keskustelijoista on haikaillut ydinvoiman perään, ja manaillut hintakriisin syyksi rakentamatta jäänyttä ydinvoimaa. On ihan totta, että nyt jokainen päästötön kilowattitunti olisi tervetullut lisä tilannetta helpottamaan. Sekin on totta, että vihreät vastusti pitkään lisäydinvoiman rakentamista.

Yhtään vähättelemättä vihreiden vaikutusvaltaa on todettava, että vihreät eivät rakentamista onnistuneet torppaamaan, vaan se on takunnut muista syistä. Kolmesta 2000-luvulla luvan saaneista hankkeista yksi kaatui Venäjä-kytkökseen – josta vihreät johdonmukaisesti varoitti – , yhden laittoi rakentaja jäihin ja yksi selvittelee vielä 13 vuoden myöhästymisen jälkeen lastentautejaan. Olkiluoto 3 olisi tärkeää saada pian toimintakuntoon.

Rakentaminen ei ole takunnut vain Suomessa, vaan aika lailla kaikkialla lännessä. Poliittinen vastustus on lyönyt kapuloita rattaisiin, mutta kovimman kuoloniskun ydinvoimalle 2000-luvulla antoi halpa maakaasu – käytännössä siis liian lepsu hiilipäästöjen kansainvälinen hinnoittelu.

Ydinvoima on hyvä tapa tuottaa vakaasti päästötöntä perusvoimaa, mutta ei vailla haasteita. Tämän syksyn ja talven energiakriisiin Euroopassa ovat vaikuttaneet suuressa määrin nimenomaan tekniset ongelmat Ranskan ja Ruotsin ydinvoimaloissa. Ydinvoimalat on tärkeää pitää huolellisesti kunnossa.

Nyt pitää vauhdittaa tuuli-, aurinko- ja ydinvoiman lisärakentamista. Tähän talveen ei uutta voimaa kuitenkaan ehdi nousta, joten edessä on niukkuuden kanssa pärjääminen.

Ongelma ei siis todellakaan ole vihreä siirtymä, vaan liian hidas vihreä siirtymä. Sitä pitää nyt nopeuttaa ja vauhdittaa tuuli-, aurinko- ja ydinvoiman lisärakentamista. Tähän talveen ei uutta voimaa kuitenkaan ehdi nousta, joten edessä on niukkuuden kanssa pärjääminen.

Säästö ja jousto auttavat kaikkia, hintaka­tossa haasteensa

Kun kysynnän suhde tarjontaan määrittää lopulta hinnan, eikä tarjontaa ole helppoa lisätä, on vähennettävä kysyntää. Tätä kautta jokainen suomalainen voi vaikuttaa sähkön hintaan. Säästämällä sähköä ja siirtämällä kulutusta pois huippukulutustunneilta säästää paitsi itse, myös pudottaa hintoja kaikilta muiltakin. Sähkömarkkinoilla kallein tuotantomuoto määrittää sähkön hinnan, joten jo murto-osan kulutuksesta leikkaamalla hinta voi pudota reippaasti.

Suomalaiset ovatkin jo ilahduttavasti pudottaneet sähkönkulutustaan vuoden takaiseen verrattuna. Sähkön hinta huitelee silti edelleen hurjissa luvuissa.

Pahimmillaan hintakatto syventäisi sähköpulaa entisestään.

Tilanteeseen on ehdotettu ratkaisuksi myös hintasääntelyä, eli kattohintaa sähkölle. Ajatus voi kuulostaa houkuttelevalta, mutta niukkuutta ei pääse karkuun. Pahimmillaan hintakatto syventäisi sähköpulaa entisestään. Vaikka malli toimisi niin, että valtio maksaisi tietyn hintakaton yli menevän osuuden hinnasta ja sitä kautta varmistaisi tuotannon kannustimet, ei tarjontaa yksinkertaisesti välttämättä ole vastaamaan kaikkeen kysyntään. Tällainen kompensoitu hintakatto tarkoittaisi silti todennäköisesti miljardiluokan laskua verorahoista.

Mikäli jonkinlainen hintasääntely otettaisiin käyttöön, olisi sen kohdennuksen, rajauksen  ja parametrien kanssa oltava siis erittäin tarkkana. Vaikeaa tilannetta ei pidä pahentaa tukemalla kysyntää tehottomasti ja tarpeettomasti. Yksi mahdollisuus on rajata kattohinta koskemaan vain osa kulutuksesta, esimerkiksi viime vuoden kulutuksen perusteella. Tässäkin on toki ilmeisiä kannustinongelmia ja haaste vuoden sisällä muuttaneiden osalta.

On joka tapauksessa selvää, että nyt nähdyt hinnat ovat monille kohtuuttomia, eikä riittäviä säästö- ja joustomahdollisuuksia yksinkertaisesti kaikilla ole karmeiden laskujen välttämiseksi. Hallituksen aiemmin syksyllä päättämät sähkön arvonlisäveron laskeminen, kohdennettu verotuksen sähkövähennys ja väliaikainen sähkötuki auttavat jonkin verran, mutta eivät tarpeeksi. Lisäksi erityisesti arvonlisäveron alennus on lopulta kysynnän tukemista, jolla voi olla myös hintoja nostava vaikutus. Uusille toimille on siis tarvetta.

Pitäisikö markkinat korjata?

Tilanne aiheuttaa painetta muuttaa koko sähkön hinnan muodostavaa markkinamallia. Tämä voi olla perusteltua, mutta muutosten suhteen on oltava tarkkana. Toimiva markkina tuottaa kannustimet sekä säästää että tuottaa sähköä tehokkaasti, eikä tätä dynamiikkaa olisi varaa rikkoa. Kokoomus on esittänyt nykyisen hinnoittelumallin pilkkomista niin, että kalleimman tuotannon hinnanmuodostus eroteltaisiin omaksi prosessikseen. Esitys on kiinnostava ja ehkä kehityskelpoinen, mutta sisältää ainakin riskin siitä, että sähkön tuottajille muodostuu kannustimia pumpata hintojaan keinotekoisesti ylös. Kokoomuksen esityksen pohjalla oleva mallinnus on varsin staattinen, eivätkä sen lupaamat hintavaikutukset ole lainkaan varmoja.

Toimiva markkina tuottaa kannustimet sekä säästää että tuottaa sähköä tehokkaasti, eikä tätä dynamiikkaa olisi varaa rikkoa.

Osa nykytilannetta on se, että ihmisillä on hyvin erilaisia sähkösopimuksia, joista monet ovat peruja kriisiä edeltäneeltä ajalta. Näin naapureiden välillä saattaa olla kymmenkertainen ero siinä, mitä kilowattitunti maksaa. Pörssisähkösopimus ohjaa fiksuun sähkönkäyttöön, ja nyt olisikin paikallaan kannustaa kuluttajia politiikalla pörssisähkön pariin jollakin ylimääräisellä porkkanalla. Ylipäänsä sähkösopimuksista ja kuluttajien käytöksestä tarvitaan parempaa tilannekuvaa päätöksenteon pohjaksi. Tietoa on kantaverkkoyhtiö Fingridillä sinänsä kerättynä tänä vuonna käyttöön otetun datahubin myötä, se vain pitää avata laajemmin tutkimuskäyttöön.

Suurin osa sähkön käytöstä koituu kuitenkin teollisuudesta ja muusta yritystoiminnasta, ei kotitalouksista. Yksi mahdollisuus olisikin maksaa teollisuudelle kulutuksen vähentämisestä. Tässäkin on haasteensa, sillä riskinä olisi päätyä maksamaan alasajosta, johon hinnat ohjaisivat muutenkin. Tällaisen jouston osto voi silti olla perusteltua tilanteessa, jossa kulutuksen pudotus laskee hintaa kaikille merkittävästi siitä maksettavaa korvausta enemmän.

Suoraviivaisinta on yksinkertaisesti tukea niitä kotitalouksia, joille isku muodostuu kohtuuttomaksi. Se maksaa rahaa, jota puolestaan voi kerätä sähköyhtiöiden kriisitilanteen takia kerryttämiä voittoja rokottavalla windfall-verolla. Vihreät esittivät jo keväällä pienituloisille maksettavaa energiarahaa, joka tukisi kotitalouksia nousevien energianhintojen keskellä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan hallituksen selvitys asiasta valmistuu valitettavasti vasta ensi keväänä. Valmistelua olisikin syytä nopeuttaa, jotta malli ehtisi pöydälle tähän hätään.

Tuotannon niukkuuden aiheuttama tilanne on joka tapauksessa viheliäinen. Keinoja helpottaa tilannetta pitää nyt miettiä ennakkoluulottomasti, mutta haitallisia toimia ei pidä tehdä vain siksi, että jotain pitää tehdä. Emme halua ojasta allikkoon.

Tulevai­suuden suuntaviivat

Energiakriisissä etsitään nyt hanakasti syyllisiä vaikeaan tilanteeseen. Mikäs siinä, joskin itseäni kiinnostavat ratkaisut enemmän. On joka tapauksessa selvää, että varsinainen syyllinen istuu Kremlissä. Meidän virheemme on ollut pelata Putinille liian hyvät kortit käteen vitkuttelemalla siirtymää pois fossiilienergiasta. On myös ilmiselvää, että hajaannuksen ja eripuran aiheuttaminen Euroopassa on Putinin toive ja tavoite, ja valitettavan moni populisti tarttuu täkyyn. Vaikeaan tilanteeseen ei kuitenkaan ole helppoja ratkaisuja, eikä käärmeöljykauppiaita kannata tälläkään kertaa kuunnella.

Käsillä olevassa kriisissä on etsittävä ennakkoluulottomasti keinoja estää kohtuuttomuudet. Tästä talvesta ei tule helppo, eikä siltä näytä vielä seuraavakaan. Sitä pidemmällä tulevaisuus on kuitenkin valoisampi. Meillä on keinot tuottaa päästötöntä sähköä ja lämpöä ja saavuttaa aito energiaitsenäisyys. Itse asiassa Suomella on kaikki mahdollisuudet nousta puhtaan energian suurvallaksi sekä oman tuotannon että osaamisen osalta. Akuutti kriisi vaatii toimia, mutta samalla on huolehdittava siitä, että vihreää siirtymää vauhditetaan kaikin tavoin.

 

lärvikuva

Jyräämme luontoa asteroidin voimalla – Suunnan kääntäminen edellyttää globaaleja raameja ja paikallista toimintaa

(Julkaistu Verde-lehdessä 7.12.2022)

Luontokadon tilannekuva on Montrealin biodiversiteettikokouksen alla synkkä. Luonto tarvitsee lisää tilaa – myös Suomessa.

Elämä maapallolla on kulkenut pitkän matkan ensimmäisistä orgaanisista liemistä nykyiseen biosfääriin. Matkan varrella se on kokenut kovia, ja viidesti sitä on ravistellut massiivinen joukkosukupuutto. Rajuin joukkosukupuutto koettiin permikauden päätteeksi, jolloin jopa 90 % eliölajeista kuoli sukupuuttoon Siperian laakiobasalttipurkausten keittäessä maapalloa. Sukupuuttoaalloista kenties kuuluisin vei mennessään kaikki dinosaurukset lintuja lukuunottamatta 66 miljoonaa vuotta sitten, kun vuoren kokoinen asteroidi törmäsi Jukatanin niemimaalle.

Nyt on käynnissä kuudes sukupuuttoaalto, ja me olemme ihmiskuntana ottamassa asteroidin tai laakiobasalttipurkauksen roolia. Pelkästään modernista ilmiöstä ei ole kyse, sillä ihmisen roolista menneen megafaunan kohtalossa on selkeitä merkkejä, ja herkkiä lajeja on tuhottu vieraslajien levittämisen myötä ja yksinkertaisesti syöty tai muuten hävitetty jo vuosisatoja. Teollistumisen myötä fossiilisen hiilen tuuttaaminen ilmakehään, muu saastuttaminen, luonnonvarojen liikakäyttö ja elintilat pirstova maankäyttö ovat johtaneet valtavaan tuhoon vielä uudessa mittakaavassa, ja tahti on uhkaava.

Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista.

Luontokadon pysäyttämiseksi solmittiin YK:n biodiversiteettisopimus, joka julistettiin vuoden 1992 Earth Summit -kokouksessa Rio de Janeirossa. Tavoitteita ei ole saavutettu, ja vuosille 2011-2020 nimetty YK:n “Biodiversiteetin vuosikymmen” floppasi pahasti. Joulukuun 7. päivä alkava 15. YK:n biodiversiteettikokous Montrealissa onkin tärkeä paikka kääntää vihdoin kehityksen suunta. Nyt täytyisi linjata toimenpiteistä, joilla luonnon köyhtyminen pysäytetään ja luonnon eheyttäminen aloitetaan vuoteen 2030 mennessä. 

Luontokadon pysäyttäminen onkin välttämätöntä. Taloutemme ja hyvinvointimme on riippuvainen luonnosta ja sen ekosysteemipalveluista. Käytännössä nykymeno on meidän kannaltamme planetaarisen elossapitojärjestelmän purkamista pala palalta, vaikeasti ennekoitavin mutta varmasti vaarallisin seurauksin. 

Luonnon köyhtyminen on myös itsessään äärimmäisen surullista. Huomio kiinnittyy usein yksittäisiin uhanalaisiin lajeihin ja sukupuuttoihin. Luontokato on muutakin: Se on eliöyksilöiden ja lajien sisäisen rikkauden katoamista, ja kokonaisten luontotyyppien häviämistä ja muuttumista. Kuihtuva kehitys on usein enemmän tai vähemmän peruuttamatonta.

Luontokadon vakavuus on onneksi nousemassa ilmastonmuutoksen rinnalle politiikan ja elinkeinoelämän päättäjien tietoisuuteen. Matkaa kuitenkin on, myös Suomessa. Olemme tottuneet paukuttelemaan henkseleitämme ympäristösaavutuksillamme, mutta tosiasiassa luonto köyhtyy yhä täälläkin. Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme. Suot on ojitettu metsä- ja maatalouden ehdoilla, suuret joet padottu Tornionjokea lukuunottamatta ja monet suurpetokannat metsästetty henkihieveriin. Tehometsätalous on yksipuolistanut metsiä, ja vanhat metsät ovat vähissä. Tämä syksy eduskunnassa on osoittanut, ettei tilannetta ja muutoksen tarvetta monessa puolueessa edes haluta ymmärtää. 

Suomi on luonnoltaan myös paljon myllätympi maa kuin usein tiedostamme.

Muutosta on sentään ilmassa. Valtaosa suomalaisista haluaa lisää luonnonsuojelua ja tätä nykyä esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto vaatii suoraan vaikuttavia tuloksia Montrealin kokoukselta. Moni tämän päivän poliitikko ja lobbari joutuukin vielä selittelemään ja häpeämään puheitaan ja puuttuvia tekojaan paineen kasvaessa.

Riittävä poliittinen tahto on ensimmäinen askel, mutta luonnon turvaaminen edellyttää tietysti myös sen johtavan toimintaan. Ilmastonmuutokseen verrattuna haasteena on tässä kompleksisuus. Ilmastopäästöjen mittaaminen ja haittojen hinnoittelu on melko suoraviivaista hiilitonneina, elonkirjon ja verkottuneiden ekosysteemien tilan mittaaminen muutamalla avainluvulla on vaikeampaa.

Mittaamisen haasteista huolimatta reunaehdot luontokadon pysäyttämiselle ovat sinänsä varsin selvät. Luonto tarvitsee tilaa. Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin. Yleisesti jaettuna tavoitteena pidetään sitä, että 30 % maa- ja vesialasta olisi suojeltu vuoteen 2030 mennessä. Tämä on myös EU:n biodiversiteettistrategiassa linjattu tavoite, jonka Suomikin on hyväksynyt.

Meidän on jätettävä suurempi osa pallon pinnasta ja hyödyntämättä ja siltä osin kun hyödynnämme, on tehtävä se hellemmin.

Työ ei suinkaan ole ohi kun vuosi 2030 koittaa. Vahvaan tieteelliseen pohjaan nojaavan Global Deal for Nature -hankkeen mukaan vuoteen 2050 mennessä puolet maapallosta pitäisi jättää luonnolle. Ilmastonmuutoksen aiheuttama paine ekosysteemeille korostaa tarvetta entisestään.

Keinovalikoimaa reunaehtoihin pääsemiseksi on. Eläinperäisen ruuan osuuden vähentäminen, fossiilienergian loppu ja bioenergian korvaaminen tuulella, auringolla ja ydinvoimalla sekä kestävä kaupungistuminen ovat suureksi avuksi. Maataloustuotannossa on yhdistettävä luonnonmukaisten ja uusien teknologioiden parhaat puolet, ja kaikkien raaka-aineiden käytössä vahvistettava kiertotaloutta ja edistettävä materiaalisen kulutuksen kohtuutta. Näiden ohella tarvitaan laajamittaista ennallistamista, villiinnytys mukaan lukien. Keinojen toteutuminen edellyttää laajaa poliitikan työkalupakkia haittojen hinnoittelusta ekologiseen kompensaatioon ja tiukkaan suojeluun. Kustannustehokkuus ja oikeudenmukaisuus ovat tietysti tarpeen.

Ihmiskunta on siis asteroidin veroinen voima, joka voi sysätä nykyisen sukupuuttoaallon lopullisesti viiden edeltäjänsä mittoihin. Mutta toisin kuin painovoiman lakeja vääjäämättömästi noudattava kivi avaruudessa, me voimme muuttaa kurssiamme. Montrealissa pitää siksi sopia globaalit raamit. Perille ei kuitenkaan päästä ilman päättäväisiä paikallisia toimia. Se on syytä muistaa nyt, kun liian moni päättäjä väistelee vastuutaan, ja se on syytä muistaa keväällä uurnilla.

 

Vihreät valmiina talousvaaleihin – Puhe puoluevaltuustossa 26.11.2022

 

Avauspuheenvuoro vihreiden puoluevaltuustossa 26.11.2022.


Huhtikuussa 2023 käydään eduskuntavaalit. Mitkä vaalit ne ovat?

Niiden pitää olla ilmastovaalit. Sharm el Seikhin ilmastokokouksen laiha tulos alleviivaa sitä, että ilmastopolitiikkaan tarvitaan lisää vauhtia ja vaikuttavuutta, jotta ilmastonmuutos saadaan hillittyä siedettävälle tasolle.

Niiden pitää olla luontovaalit. Suomessakin luonto köyhtyy. Keskustelu ennallistamisasetuksesta osoitti, ettei tätä oteta Suomen poliittisella kentällä lainkaan riittävän vakavasti. Tarjolla on liikaa muttamuttaa ja vesittämistä.

Ne ovat myös ainakin sote-, koulutus-, köyhyys-, ihmisoikeus-, Eurooppa- ja turvallisuusvaalit. Sote-uudistus kaipaa laastaripakettia, koulutustason laskuun on torjuttava, köyhyyttä kitkettävä, EU-politiikan seurattava aikaansa ja Nato-Suomen linjat vedettävä. Oma tahto -aloitteen, translain ja saamelaiskäräjälain yhteydessä käyty, osin absurdi keskustelu on muistuttanut, että ihmisoikeuksia on puolustettava herkeämättä – niitä edistäen ja takapakit estäen.

Suomen julkisessa taloudessa on edelleen merkittävä kestävyysvaje ja miljardien sopeuttamistarve.

Huhtikuun vaalit ovat joka tapauksessa, väistämättä, talousvaalit. Suomen velkataakka on tällä kaudella kasvanut hurjasti – pitkälti perustelluista syistä, mutta kasvanut silti. Suomen julkisessa taloudessa on edelleen merkittävä kestävyysvaje ja miljardien sopeuttamistarve. 

Vihreille talousvaalit sopivat. Otamme julkisen talouden tilan vakavasti: Poliittisessa tavoiteohjelmassa linjasimme keväällä, että haluamme tasapainottaa julkisen talouden keskipitkällä aikavälillä.

Vihreiden resepti on talouden uudistaminen. Uudistaminen ei ole kiertotermi leikkausten välttelyyn: niitäkin tarvitaan. On kuitenkin edettävä niin, että oli kyse sitten menosopeutuksista, rakenteiden korjaamisesta tai kasvun hakemisesta, punaisena lankana on oltava uudistava ote talouteen, maalina ekologisesti kestävissä raameissa pysyvä, hyvinvointivaltion ylläpitoon kykenevä, kukoistava kansantalous. Köyhimmiltä leikkaaminen ei auta tässä.

Ilmeisin uudistava voima on tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminta. Sen tason nostoon on nyt ilahduttava parlamentaarinen yhteishenki ja sitoutuminen. Rahoituslaki saadaan pian maaliin, ja hallituksen loppusuorajärjestelyn sivu-uhriksi jäänyt TKI-verokannustinkin saadaan vielä nähtävästi tehtyä. Tiede- ja teknologiapuolueena vihreät on vahvasti TKI-panostusten puolella. 

Polulla neljään prosenttiin BKT:sta on pysyttävä. TKI-panostukset uhkaavat kuitenkin jäädä ontoksi, jos tekijät puuttuvat. Niiden rinnalle tarvitaan siksi panostuksia koulutukseen ja maahanmuuttoon.

TKI-panostukset uhkaavat jäädä ontoksi, jos tekijät puuttuvat.

TKI tarvitsee tekijöikseen erityisesti korkeakoulutettua väkeä. Korkeakoulutettujen osuuden kasvattaminen onkin perusteltua. Silti työllisyyden näkökulmasta kaikkein tärkeintä on itse asiassa huolehtia siitä, ettei kukaan olisi enää 25 vuoden iässä ilman jotakin perusasteen jälkeistä tutkintoa. Se kun alkaa tietää tuomiota työttömyyteen nyky-yhteiskunnassa. Ammatillinen koulutus ei siksi saa jäädä sivuosaan koulutuspolitiikassa. 

Koulutuspolitiikka on siis kiinteä osa työllisyyspolitiikkaa. Työllisyysasteen nosto vihreiden tavoittelemaan 80 prosenttiin ja työvoimapulan taklaaminen eivät silti käy yksin koulutuksen kautta. Ainakin ansioturvan uudistaminen oikeudenmukaiseksi ja kannustavammaksi, 60-vuotta täyttäneiden työllisyyden kasvattaminen ja kotihoidon tuen korvaaminen joustavalla hoitorahalla – yhdessä varhaiskasvatuspanostusten kanssa tietysti – tarjoaisivat keinoja työllisyysasteen nostoon. 

Maahanmuutto on Suomen talouden ja huoltosuhteen kannalta käytännössä välttämättömyys. Se ei silti ole helppo kokonaisuus, joka onnistuisi vain tavoitteita listaamalla: kansainvälinen kilpailu osaavasta työvoimasta on kovaa, ja onnistunut kotouttaminen vaatii monialaista työtä kaavoituksesta kouluihin ja kulttuuriin työpaikoilla. Tänä viikonloppuna käsittelyssä oleva maahanmuutto linjaa vihreitä toimia tähän. Olennaista on, että jokainen tänne tullut saadaan sujuvasti osaksi yhteiskuntaa työn tai opintojen kautta, ja täällä opiskelleet jäämään tänne. Työvoimapulaan vastaamisessa yksi selkeä toimi on joka tapauksessa saatavuusharkinnasta luopuminen.

Myös reilu kilpailu on aivan keskeinen taloutta uudistava voima. Eduskunnassa on paraikaa menossa lopulliseen hyväksyntään kilpailulain uudistus, joka vahvistaa Kilpailu- ja kuluttajaviraston mahdollisuuksia puuttua haitallisiin yrityskauppoihin. Pieni muutos lakiin tuottaa varovaisen arvion mukaan 50-67 miljoonan euron vuosittaiset hyödyt suomalaisille kuluttajille. Hyvä esimerkki markkinoiden voimasta, jota meidän kannattaa hyödyntää. Seuraavan hallituksen olisikin syytä ottaa kilpailupolitiikan terävöittäminen työlistalleen.

Reilu kilpailu on aivan keskeinen taloutta uudistava voima.

Kilpailuun ja talouden uudistumiskykyyn vaikuttavat myös yritystuet – usein haitallisesti. Erityisen kehnoja ovat ympäristölle haitalliset yritystuet. Niissä riittää edelleen perkaamista. Suorien tukien ohella katse on syytä siirtää erilaisiin verotukiin. Verojärjestelmän selkeyttäminen ja suoraviivaistaminen sekä yritys- että henkilöverotuksen osalta olisikin tärkeää. Verotukiviidakon muodostumista on osaltaan ruokkinut nykyinen tiukka fokus menokehyksiin valtion taloudenpidossa. 

Menokehyksiä toki todellakin tarvitaan, mutta veropäätökset pitää pitää mukana paletissa, kun julkisen talouden tasapainosta huolehditaan. Menokehys on työkalu, ei päämäärä. 

Kokonaisveroastetta en silti näe perustelluksi nostaa ainakaan merkittävästi, vaan suuntana pitäisi olla selkeys ja painopisteen siirto työstä ja yrittämisestä kulutukseen ja haittoihin.

Kaupungit ovat todellisia talouden dynamoita. Kuntaliiton kaupunkikehityspäällikkö Henrik Lönnqvist nosti aiemmin tässä kuussa ansiokkaasti esiin sen, ettei Suomessa tehdä kunnollista kaupunkipolitiikkaa. Kaupunkien kukoistus ei ole keneltäkään pois, kaupungeissa luodaan vaurautta jaettavaksi niitä laajemminkin. 80 % Suomen työpaikoista on kaupunkiseuduilla ja kaupunkiseuduilla tuotetaan 82 % Suomen bruttokansantuotteesta. 

Kaupungistuminen onkin paitsi ihmisten liikettä, myös tuottavuuden kasvua. Ilmiö tunnetaan myös kansainvälisessä tutkimuksessa. Fiksu kaupunkipoliitikka on siis merkittävä keino kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä. Sen torppaaminen sen sijaan köyhdyttää koko maata.

Fiksu kaupunkipoliitikka on merkittävä keino kohentaa julkista taloutta ja parantaa työllisyyttä.

Tämä ei tarkoita harvaan asuttujen alueiden tai maaseudun väheksymistä. Ilman ruokaa ei voi elää, eikä ilman raaka-aineita ja raskasta teollisuutta pyöri palvelutalouskaan. Erityisesti arvokasta työtä tekevät maataloustuottajat ansaitsisivat parempaa ohjaavaa politiikkaa: maalina tulisi olla kustannustehokkaampi tukeminen, kannattavuuden parantaminen ja fiksu ohjaus ekologisesti kestävään ja hiiltä sitovaan tuotantoon. 

Julkisen talouden tasapainottaminen on siis savotta, jossa tarvitaan laajaa keinovalikoimaa. Vihreät on tähän valmis, ja avain on uudistava ja ennakkoluuloton ote talouspolitiikkaan. Itse asiassa johtavien ekonomistien tutkimusta ja kehittämistä, sosiaaliturvan kehittämistä, vihreää siirtymää ja toimivia markkinoita korostavat suositukset rimmaavat oikein hyvin sen kanssa, mitä me ajamme.

Ja vaikka vaalit lähestyvät, työtä riittää toki vielä tälläkin kaudella. Se työ pitää hoitaa maaliin kunnialla, vaaleissa suotu vastuu kantaen ja sovitusta kiinni pitäen. Varsinkin juuri nyt pitäisi valaa luottamusta suomalaiseen poliittiseen järjestelmään, ei murentaa sitä. 

Enkä voi pitää tänä päivä poliittista puheenvuoroa toteamatta, että tuen Ukrainalle on jatkuttava ja vain vahvistuttava.

Antoisaa kokousta!

 

lärvikuva

Puoluevaltuusto on vihreiden korkein poliittinen linjanvetäjä puoluekokousten välillä. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja pitää perinteisesti yhden avauspuheenvuoroista valtuuston kokouksissa.

Clean energy is the key to a sustainable and secure future – Keynote speech at the 15th European Nuclear Energy Forum

(Keynote speech at the 15th European Nuclear Energy Forum, Prague)

There is no more important topic in policy making today than energy. Energy is the key to a sustainable future.

As we are gathering here in Prague to talk about nuclear energy, others are gathering in Sharm el Sheikh to negotiate the global path to maintain a tolerable climate. Whilst combating climate change requires many drastic changes to our land use and consumption, clean energy is the key. The only way to get rid of fossil fuels is to build enough low-carbon energy production to replace those fossil fuels and the growing energy demand.

Later this year the leaders of the world are going to gather in Montreal to address another global, existential challenge: the loss of biodiversity. We are completely dependent on healthy ecosystems and nature for our economic and human wellbeing, and we need to turn the direction from depleting natural capital into accumulating it, living off its dividends. Here too, sustainable energy is the key. We need to minimize the environmental footprint of our energy production.

We need to minimize the environmental footprint of our energy production.

And most pressingly right now, brave Ukrainians are defending their country and freedom, repulsing the brutal attack by Russia in the frontlines of Ukraine but also suffering from the criminal terror against their civil society. Energy is a key part in this conflict as well. Energy is used by Russia in an attempt to blackmail us, and Russia tries to compensate for its failures in warfighting by targeting innocent civilians, now especially through destroying energy infrastructure. There is no return to cheap Russian fossil energy during or after this war. Thus, energy is also key for securing Europe. The most imminent issue of course is supporting Ukranians by supplying them with equipment necessary to repair the damages and recover their energy systems – and of course with weapons to fight as well.

So, clean, sustainable energy is the key. And nuclear energy is definitely part of the sustainable energy mix now and in the future as well. Nuclear energy is a safe, tried-and-true and reliable way of producing zero-carbon electricity and heat with a small environmental footprint in relation to the volume of energy produced.

In order to achieve so called deep decarbonization, full decoupling of our economies from carbon emissions in a world with growing population while eradicating poverty and nurturing nature, we need massive amounts of new, clean energy. Wind and solar are being deployed rapidly now, and that is great. We need lots of both, they do much of the heavy lifting in the global decarbonization effort. But intermittency and relatively low energy density remain their fundamental, physical challenges. Hydropower is important, and some amounts of bioenergy necessary, but both are limited by the need to preserve room for nature – and bioenergy also by the need to grow food and sequestrate and store carbon. Carbon capture, storage and utilization can buy fossil fuels some time, but don’t really help us with the energy security challenge.

So it is important to keep nuclear energy in the toolbox. But just how to do that?

Here I would like to bring up three points.

First and foremost, regulation should focus on ends over means. The favored ends are clear: human welfare and development that fits in ecologically and climatically sustainable boundaries. For energy sector this means producing sufficient energy without emissions and with as little harmful environmental impact as possible. Regulation should focus on these issues and work on system level. Put a price for carbon, valuate natural capital in the spirit endorsed by Sir Partha Dasgupta, utilize standards to minimize environmental impacts. The EU Emission Trading Scheme ETS is a success story. We should trust it more and strengthen it and embrace such cost-effective system level tools in general.

Regulation should focus on ends over means.

Hydrogen production is a good example: We have already a cap-and-trade-system in place for decarbonizing electricity production, and we need lots of hydrogen to decarbonize those industries and modes of transportation that are difficult to electrify directly. More specifically, we need clean hydrogen made with electrolyzers. No need for more artificial color labels to signal anything here: All electricity coming from the grid within ETS should be welcomed for hydrogen production.

A more fundamental issue is in general favoring renewable energy, implicitly or explicitly aiming for 100 % renewable energy system. A better, more scientifically sound goal is a fully decarbonized energy system. Not all renewable energy is sustainable, and not all sustainable energy is renewable. All forms of energy production have their pros and cons, different risks and benefits. These should be approached analytically and without biases. Once again: Focus on ends over means.

Not all renewable energy is sustainable, and not all sustainable energy is renewable.

Second, we should reconsider how we look at the energy economics. Nuclear energy is often dismissed as too expensive. There is some truth to that: if you want to add a megawatt of capacity to a well-functioning grid, wind or solar are easily cheapest ways to do that. But the necessary grid, balance and storage investments required by the increased volatility should be kept in mind when designing policies. We need to make sure that we have a robust energy strategy that takes us all the way to decarbonized energy system and avoid lock-in to a fossil-backed path. If our current market regulation isn’t taking us there, we need to fix it.

Third, the nuclear industry really needs to deliver on this decade. There is massive momentum now for a new nuclear renaissance, driven by energy crisis and climate crisis. There are exciting and very potential technological developments, especially regarding small modular reactors. Dozens of projects are ongoing for example in France, US, UK, Canada and here in Eastern central Europe too. Governments across Europe are eyeing on new nuclear. The industry must be able to deliver reliably and in-time.

This requires not just smart regulation but skill in design and project management and responsible attitude too. Transparency is essential, and there can be no cutting corners, especially on safety.

There is no time to lose public trust and interest. The nuclear renaissance failed already once in the West – cheap gas killed it back then – it must succeed this time.

I would also like to give some Finnish perspective on the matter. Our country can provide some valuable lessons regarding energy policy and nuclear energy. Some we’ve learned the easy way, some the hard way, and some lessons are still being processed.

Our four reactors from late 70’s and early 80’s have been granted or are assessed now for life-time extensions. They emphasize the importance of good care and maintenance. The fifth, Olkiluoto 3, already started running after over a decade of delays, but it is again facing some problems. It emphasizes the need for good project management and specification. The sixth, now canceled Hanhikivi was supposed to be built by a Russian state company. That was a horrible idea already back in 2014. This project emphasizes the importance of understanding geopolitical risks in energy policy.

Besides power plants, we have the final repository, Onkalo. It is planned to start operating in a couple of years. The lesson from Onkalo is that waste is not an unsolvable issue but a practical engineering challenge. Onkalo is also a success story in public engagement and local acceptance. Transparency, just distribution of economic benefits and giving local communities real power over decisions that affect them are key lessons here.

Transparency, just distribution of economic benefits and giving local communities real power over decisions that affect them are key lessons from Finland.

At the moment we are preparing a complete renewal of our nuclear legislation. It happens in an exciting time, as we are looking into possibilities of using small modular reactors not only for electricity but district and industrial heating as well. Finnish energy policy is far from perfect, but it is quite pragmatic and increasingly science driven. Being science-driven is tough for us politicians sometimes, as it requires the ability to change one’s mind as new knowledge is accumulated. Perhaps I’ll be proven wrong, and we don’t need new nuclear. But doing the math, it doesn’t look like that at the moment. Still, it’s important to keep your mind open, no matter where you stand now.

So, clean energy is the key to a sustainable future. And smart, science-driven energy policy with a system-level approach and a long term perspective is now needed to build that future.

 


Calling for a science-driven, ends-over-meas-approach to energy policy at the Prague Municipal House.