Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon III/2021

Alkusyksyn tahtia määritti omalta osaltani vihreiden varapuheenjohtajavalinta. Helsingissä uusi valtuusto aloitti neljän vuoden taipaleensa.

Vuoden 2021 kolmas kvartaalikatsaus tulee nolosti pari viikkoa myöhässä. Syy on se, että vaikka heinä-elo-syyskuu on istuntotauon takia kokonaisuutena hiljaisin vuosineljännes, on tämä syys-lokakuun vaihde ollut varsin haipakkaa aikaa. Vihreiden puoluekokous järjestettiin 11.-12.9. ja tulin valituksi yhdeksi kolmesta puolueen varapuheenjohtajista isolla ykkösäänten potilla. Tämän jälkeen puolue on sittemmin päättänyt puheenjohtajan sijaisesta ja ministereistä varsin perustellusti, vaikka minun jäämiseni sijaistusten ulkopuolelle aika paljon debattia onkin herättänyt. Puolueen varapuheenjohtajana osallistun jatkossa puoluehallituksen työskentelyyn ja puoluevaltuuskunnan kokouksiin, kierrän kenttää ja olen yksi puolueen näkyvistä puhuvista päistä. 

Olen blogitekstien parissa puuhastelun ohella aloittanut kirjoittamaan kuukausittaisia kolumneja verkkolehti Verdeen. Tähän mennessä olen kynäillyt ruuhkamaksuista ja aluevaaleista.

Eduskunta

Eduskunta aloitti syyskauden kesän istuntotauon jälkeen 7.9. Sitä ennen tauko pistettiin toki hetkeksi poikki elokuun lopulla, kun suomalainen sotilasosasto lähetettiin suojaamaan evakuointia kaaokseen ajautuneessa Kabulissa. Osallistuin asiasta päättämiseen paitsi eduskunnassa, myös asiaa tarkemmin puineessa ulkoasianvaliokunnassa.  Tässä sovellettiin ensimmäistä kertaa lakia kansainvälisen avun antamisesta ja pyytämisestä ja koeponnistuksen yhteydessä heräsi jonkinverran myös kehitystarpeita. Nyt eduskunta teki de jure kiireettömän päätöksen de facto melkoisella kiireaikataululla. Pääasia kuitenkin, että sotilaat saatiin lopulta varsin vauhdikkaasti perille ja evakuointia tukemaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on värittänyt syksyä muutenkin. Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnan matkassa vierailin Virossa Riigikogussa ja Naton kyberosaamiskeskuksessa, ja valtioneuvoston uusi puolustusselonteko saatiin eduskuntaan käsittelyyn. Seurantaryhmän jäsenenä olen selontekoon tyytyväinen. Kansainvälinen yhteistyö painottuu kuten pitääkin, ja paikallispuolustusta on tarkoitus vahvistaa myös reserviläisten osaamista laajemmin hyödyntäen. Pidin myös vihreiden ryhmäpuheen aiheesta.

Syyskuun merkittävin poliittinen oli tietysti budjettiriihi ja sen tuloksena tullut valtion talousarvioesitys ensi vuodelle. Budjettiriihen yhteydessä oli tarkoitus saada linjattua ne puuttuvat ilmastopäätökset, joilla hiilineutraalisuustavoitteeseen 2035 päästään. Päätöksiä saatiinkin hienosti aikaan, mutta huolena on että ne pohjaavat melko optimistisiin oletuksiin ja toimeenpanossa on vielä työtä. Onkin tärkeää, että maaliskuulle sovitusta “perälaudasta” pidetään kiinni ja että hallitus on valmis lisäpäätöksiin, jos nyt linjattujen toimien ei sittenkään arvioida riittävän. 

Yksittäisinä hyvinä ilmastopäätöksinä voisi nostaa esimerkiksi kaukolämpöä tuottavien konesalien, lämpöpumppujen ja sähkökattiloiden veroalennuksen, merituulivoiman vauhdittamisen ja täyssähköautojen verokannustimen. Pienydinvoiman vaatimia lainsäädäntöpäivitystä arvioidaan. Muita mainitsemisen arvoisia hyviä asioita riihestä olivat linjaukset kaivosverosta, työperäisen maahanmuuton sujuvoittamisesta ja TKI-toiminnan verokannustimesta. Itse talousarviota eduskunta käsitteleekin oikeastaan koko syksyn.

TKI-toimintaan liittyen minut nimettiin keväällä parlamentaarisen TKI-työryhmän varajäseneksi, ja olemme vihreiden varsinaisen jäsenen Saara Hyrkön kanssa paitsi osallistuneet työryhmän työhön, myös tavanneet TKI-skenen sidosryhmiä. Työryhmän työ jatkuu vielä vuoden loppuun.

Korona on edelleen riesanamme, mutta rokotuskattavuuden noustessa suomalaista yhteiskuntaa on ilahduttavasti päästy avaamaan koko ajan enemmän. Syyskuussa eduskunta oli silti vielä jo tutuksi käyneessä poikkeustilassa, jossa valiokunnat kokoontuivat väljemmissä huoneissa ja salissa edustettiin harvennetulla kokoonpanolla.

Valtuusto

Uusi kaupunginvaltuusto aloitti virallisesti kautensa elokuun alussa, ja ensimmäinen kokous pidettiinkin heti 2.8. Tuolloin nimettiin pormestari Juhana Vartiainen sekä apulaispormestarit Anni Sinnemäki, Nasima Razmyar ja Paavo Arhinmäki. Kova kaarti kokeneita poliitikkoja, joista jokaista arvostan paljon.

Uuden valtuuston ensimmäinen iso rykäisy on tämän valtuustokauden strategia, josta saatiin pormestarin esitys 29.9. Strategia on nyt jo ehditty hyväksyäkin, ja se on varsin hyvä, ja linjaa juuri niitä asioita, joiden puolesta itsekin vaaleissa liputin. Enemmän kaupunkia ja asuntoja vähemmin päästöin, uusia raiteita ja tilaa luonnolle. Tarkemmin puin strategiaa valtuustopuheenvuorossani.

Toisessa kokouksessa 25.8. isoin asia oli Kruunusillat-hankkeen kustannusylitysten käsittely. Silta on keskeisen tärkeä osa kestävän raidekaupunign laajentumista itään, ja sillan luonteesta ja kustannusylityksistä on liikkeellä paljon väärää tietoa ja väärinkäsityksiä. 

Syyskuun ensimmäiseen kokouseen 8.9. en ehtinyt mukaan tuolloin käynnissä olleen varapuheenjohtajakampanjan kiireiden takia. Merkittävänä päätöksenä kokouksessa oli Lauttasaaren Koivusaaren asemakaava. Kaavan myötä Laruun saadaan mukavasti asuntoja, mutta massiivinen liittymä noin hyvällä paikalla turhauttaa. Taustalla on valtion liikennepolitiikka, ja sitä taustaa avaa Otso Kivekäs blogissaan hyvin. 

Syyskuun toisen kokouksen 22.9. tärkein päätös oli Helsingin kaupungin liikenneliikelaitoksen (HKL) yhtiöittäminen. Päätös herätti suuria tunteita ja vastustustakin, mutta se edesauttaa seudullisen raideliikenteen kehittämistä ja parantaa edellytyksiä tarpeellisiin investointeihin. Olennaista on, että kun pääkaupunkiseutu kasvaa, paino on tiiviin raidekaupungin rakentamisella. Kysymys yhtiöittämisestä toi esiin jälleen vihreiden ja vasemmistoliiton eroja: Me edustamme tällaisissa kysymyksissä pragmaattisempaa linjaa.

Lopuksi

Vuoden viimeinen kvartaali on tätä tekstiä viimeistellessä lähtenyt jo vauhdilla käyntiin. VPJ-valinnan ja vihreiden sijaisjärjestelypäätösten myötä haastattelut ja tv- ja radiokeikat ovat pitäneet kiireisenä. Erilaisia analyysejä lukiessa välillä juilii, kuinka yksipuolista kuvaa politiikasta kyynisenä valtapelinä lehdistössä maalataan – on politiikka toki sitäkin, muttei pelkästään. 

Budjettikäsittelyn lisäksi loppuvuotta värittää ainakin ilmastopolitiikka. Glasgown ilmastokokous lähestyy, ja EU:n merkittävän Fit for 55 -säädöspaketin käsittely etenee. Itse aion jatkaa tiedepohjaisen ja tehokkaan ilmastopolitiikan puolesta liputtamista.

Myös tammikuun aluevaalien lähestyminen heijastuu politiikkaan epäilemättä monin tavoin. Toivottavasti myös niin, että kiinnostus sote-päätöksentekoa ja äänestämistä kohtaan kasvaa.

Tapaamiset

Tässä kolmen kuukauden pätkässä oli suhteellisen vähän tapaamisia kesätauon takia. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Aalto Economic Institute
  • Arene
  • CSC
  • Blic
  • Danske Bank
  • FAIA ry
  • Fortum
  • Green Climate Fund
  • Massachusetts Institute of Technology
  • Päätepysäkki HKL:n yhtiöittämiselle -kampanja
  • Rakennusteollisuus
  • Sitra
  • Sivistystyönantajat
  • St1
  • Sähköteknisen Kaupan Liitto
  • Teknologiateollisuus

 

vpj_valinta

Vihreät valitsi puolueen varapuheenjohtajiksi seuraavaksi kahdeksi vuodeksi Iiris Suomelan, Hanna Holopaisen ja allekirjoittaneen 11.9. 

 

De Gröna har ett vetenskapligt baserat, analytiskt och samtalande förhållningssätt till energipolitiken

(mielipidekirjoitus, julkaistu Hufvudstadsbladetissa 7.10.2021)

Marjatta Kurtén, Tiina Prittinen, Pirkko Lindberg och Elisabeth Nordgren (HBL Debatt 5.10) kritiserar De Gröna för att stödja kärnkraft och påpekade specifikt min verksamhet för att främja små och modulära kärnreaktorer.

Det gröna partiets nuvarande principprogram säger att energiekonomin måste vara effektiv, drivas med nollutsläpp eller koldioxidsnål energiproduktion och använda alla hållbara lösningar som minskar användningen av fossila bränslen. Detta är en utmärkt formulering som sätter mål över medel. Bland partiet finns olika uppfattningar om kärnkraft. Min åsikt är klar: kärnkraft är ett viktigt verktyg för att samtidigt hantera klimatförändringar, förlust av biologisk mångfald och global fattigdom.

Kärnkraft är en säker och pålitlig teknik när den hanteras och övervakas med god reglering. På grund av dess enorma energitäthet påverkar det ekosystemen och användningen av naturresurser relativt litet i förhållande till den producerade energin. Små modulära reaktorer har stor potential att tillhandahålla ännu säkrare och ekonomiskare kärnkraft.

Det bör noteras att alla modellscenarier för att begränsa den globala uppvärmningen till 1,5 grader inkluderade ny kärnkraft i IPCC:s 1,5-graders specialrapport. Europeiska kommissionens gemensamma forskningscentrum (JRC) drog slutsatsen att kärnkraft inte är mer skadlig för människors hälsa eller miljön än till exempel vind- eller solenergi.

 Vind- och solenergi är utmärkta och viktiga teknologier som måste skalas upp snabbt. Medan deras sjunkande priser är mycket goda nyheter är deras variation och relativt låga energitäthet fortfarande utmaningar. Ekonomin bedöms vanligtvis endast med ett begränsat omfång, och ignorerar systemnivåperspektivet och fördomar som orsakas på marknaden av den nuvarande förordningen.

Riskerna med kärnkraft bör bedömas i förhållande till riskerna och utmaningarna med möjliga alternativ, den farligaste av dem är misslyckandet med att mildra klimatförändringarna och stoppa den biologiska mångfaldens nedgång. Detta bör också övervägas i förhållande till riskerna med kärnvapen. Tillräcklig ren energi är avgörande för att bygga en hållbar och säker värld.

Jag förstår att alla inte håller med om mina åsikter. Med olika avvägningar mellan olika risker eller optimistiska antaganden om teknisk utveckling kan man ha olika slutsatser och det är viktigt att fortsätta en faktabaserad och konstruktiv debatt i frågan. Jag är stolt över att De Gröna har antagit en vetenskapligt baserad, analytisk och samtalande strategi för energipolitiken.

Atte Harjanne, riksdagsledamot, vice ordförande (De Gröna)

Kestävän kasvun paikka – Puheenvuoro Helsingin uudesta kaupunkistrategiasta

(Puheenvuoro kaupunginvaltuuston kokouksessa 6.10.2021)

Arvoisa puheenjohtaja ja valtuutetut,

Esitys uudeksi strategiaksi on oikein hyvä. On hienoa, että tällä valtuustolla on valmiuksia rakentavaan yhteistyöhön ja laajasti jaettuun visioon entistäkin kestävämmästä, hauskemmasta ja reilummasta Helsingistä.

Hiilineutraalisuustavoitteen aikaistaminen viidellä vuodella ja hiilinollavuoden asettaminen ovat hienoja asioita. Tässä työssä ilmasto ilmasto-ohjelman uudistaminen on tärkeä asia, sillä laskelmien ja seurannan on syytä perustua ajantasaiseen tietoon: esimerkiksi sähköntuotannon päästöt megawattituntia kohden ovat vähentyneet ja vähenemässä ja liikenne sähköistyy. Ilmastotoimien etenemistä on tärkeää voida seurata Ilmastovahti-palvelun tyyliin jatkossakin – itse asiassa vastaavaa tavoitteiden, keinojen, syiden ja seurausten avointa mittaristoa voisi hyödyntää kaupunkistrategian toteutuksen seuraamisessa ja viestinnässä laajemminkin.

Reilu puolet kaupungin ilmastotaseeseen laskettavista päästöistä tulee edelleen kaukolämmöstä. Kehitys kuitenkin kehittyy. Polttoon perustumattomaan lämpöön investoidaan ja Hanasaaren hiilivoimala – vanha kesätyöpaikkani – menee kiinni tällä kaudella. Energiayhtiö Helenin kehitysohjelman päivittäminen ja laajempi energiapoliittinen keskustelu sen yhteydessä on tervetullutta ja odotan sitä innolla – viime vuosina tässä kaupungissa on käyty erittäin fiksua, edistynyttä ja analyyttistä keskustelua vaikeasta haasteesta tuottaa lämpö ilman päästöjä.

Viime vuosina tässä kaupungissa on käyty erittäin fiksua, edistynyttä ja analyyttistä keskustelua vaikeasta haasteesta tuottaa lämpö ilman päästöjä.

Reunaehdot ovat selvät: Fossiilienergiasta pitää päästä, mutta biomassaa ei riitä sitä korvaamaan. Siksi onkin erinomainen linjaus, ettei uusiin bioenergialaitoksiin enää investoida. Tämä rajaa mahdolliset perusratkaisut käytännössä lämmityksen sähköistämiseen pumpuin ja varastoin, geolämpöön, hukkalämpöihin tai ydinvoimaan. Selvää on, että päästötöntä sähköä ja lämpöä tarvitaan paljon lisää. Se vaatii joka tapauksessa isoja investointeja, joihin on syytä varautua kaupungin taloudessa.

Ymmärrys luontokadon mittakaavasta ja vakavuudesta on kasvanut, ja se näkyy nyt strategiassakin. Tiivis raidekaupunki itsessään säästää luontoa. On silti tärkeää, että kun kaupunki kasvaa ja tiivistyy, ei yhtään ylimääräistä vihreää jää rakentamisen alle ja suunnittelua ohjaa luonnon, puiden ja viheralueiden arvostus. Tämä auttaa siinäkin, että uuden rakentamisen sosiaalinen hyväksyttävyys säilyy – ihmiset arvostavat lähiluontoa, puita ja viheralueita.

Kaupunki on kauppapaikka, ja Helsingin kannattaa olla alusta uusille ideoille, virkeille palveluille ja reilulle, kaikkia hyödyttävälle kilpailulle.

Kaupungin taloutta pitää hoitaa hyvin sekä tässä hetkessä että pitkässä juoksussa: Keskeistä tässä on, ettei kannattavien investointien kanssa jarrutella. Strategian kirjaukset yritysmyönteisyydestä ovat hienoja, ja niiden tulee myös ohjata toimintaa. Kaupunki on kauppapaikka, ja Helsingin kannattaa olla alusta uusille ideoille, virkeille palveluille ja reilulle, kaikkia hyödyttävälle kilpailulle. Kaupungin vuotuiset hankinnat ovat miljardiluokkaa: Ne tarjoavat tilaisuuden paitsi tehokkuudelle myös kaupungin kehittämiselle uusien ideoiden kautta.

Tiivistä kaupunkia, tilaa luonnolle. Enemmän kaupunkia, vähemmän päästöjä. Kasvun paikka ja parempi Helsinki kaikille. Tämä strategia antaa mainion sapluunan niille päätöksille, joita me täällä seuraavat neljä vuotta teemme.

Odotan niitä innolla!
yritysblogikuva

Kuntalaki edellyttää jokaiselta kunnalta ja kaupungilta strategiaa, jossa valtuusto päättää kunnan toiminnan ja talouden pitkän aikavälin tavoitteista. 

 

Saksalaisen energiapolitiikan virheitä ei ole varaa toistaa Euroopan tasolla

Saksalaisten päätä ydinvoimassa tuskin kääntää enää mikään, mutta moniongelmaisen politiikan valuminen EU-tasolle pitäisi pysäyttää.

Saksalaiset äänestivät viikonloppuna parlamenttivaaleissaan. Sosiaalidemokraatit ottivat paalupaikan, vanha oikeistovaltapuolue CDU tuli isosti alas ja vihreät kirivät kolmanneksi suurimmalla kannatuksen kasvulla. Hallituspohjaksi on vielä monenlaisia vaihtoehtoja eikä edes SPD:n Olaf Schultzin kanslerinpesti Merkelin seuraajana ole vielä varma. Vaikka valta vaihtuneekin CDU:lta SPD:lle, tuntuu päällimmäinen tunnelma vaaleista ja tuloksesta olevan jatkuvuus ja maltillisuus.

Jatkuvuus on pitkälti tervetullutta myös EU:n näkökulmasta. Yhdessä asiassa Saksan suunta ja linja kaipaisi kuitenkin radikaalia ruorinkääntöä: Saksalainen energiapolitiikka uhkaa Euroopan ilmastotavoitteita, käy kalliiksi koko unionille ja heijastuu myös ulko- ja turvallisuuspoliittisiin asetelmiin.

Ydinvoiman alasajo on pitkittänyt Saksan riippuvuutta fossiilisesta hiilestä ja kaasusta ja nostanut sähkön hintaa.

Syy tähän on tietenkin ydinvoiman alasajo osana energiewendeä, energiasiirtymää. Energiewenden tausta ulottuu vuosikymmenien taakse, mutta ensimmäistä kertaa ydinvoiman alasajosta linjattiin 2000-luvun alussa. Vatvominen aikataulusta loppui Fukushiman onnettomuuden jälkeen 2011, ja tuolloisten päätösten mukaisesti viimeinen ydinvoimala Saksassa on menossa säppiin ensi vuonna. 

Ydinvoiman alasajo on aika lailla kiistatta pitkittänyt Saksan riippuvuutta fossiilisesta hiilestä ja kaasusta ja nostanut sähkön hintaa. Yhdysvaltalaistutkijat arvioivat, että alasajo on johtanut jopa 12 miljardin dollarin vuotuisiin lisäkustannuksiin yhteiskunnalle ja yli 1100 ennenaikaiseen ilmansaasteiden aiheuttamaan kuolemaan vuodessa. Riippuvuus tuontikaasusta tuo mukanaan myös turvallisuuspoliittisia riskejä, sillä suurin kaasun tuoja on Venäjä

On toki paikallaan myöntää, että Saksan talous on puksuttanut mukavasti ydinvoimapäätöksistä huolimatta, ja saksalaisen energiapolitiikan ansiona voidaan pitää tuuli- ja aurinkovoiman hinnan vauhdikasta putoamista, josta on hyötynyt valtavasti koko maailma. Vaihtelevaa uusiutuvaa olisi kuitenkin voinut tukea vauhdikkaasti myös ilman ydinvoiman alasajoa. Toimivan ja turvallisen ydinvoimalan ennenaikaista alasajoa kehnompaa ilmastopolitiikkaa on vaikea keksiä.

Ydinvoimavastaista politiikkaa ovat Saksassa olleet mukana tekemässä ja toteuttamassa kaikki suuret puolueet ja politiikka nauttii edelleen laajaa kannatusta. En siksi pidättäisi hengitystäni odottaessani sitä, että linja muuttuisi, vaikka viime vuosina kyseenalaistaminen näyttäisi hieman nostaneen päätään. Todennäköisistä hallituspuolueista SPD ja CDU ovat sitoutuneet alasajoon, ja Saksan vihreille asia on tärkeä – heidän kunniakseen on samalla sanottava, että puolue on hereillä kaasun ongelmista ja kirittää ilmastopolitiikkaa yleisesti. FDP:n suulla ydinvoimavastaisuutta on kritisoitu, mutta puolue tuskin yksinään suuntaa kääntää.

Saksalaisilla on tietysti kaikki oikeus toteuttaa valitsemaansa politiikkaa omassa maassaan. Se, mille pitäisi saada stoppi, on EU:n energiapolitiikan johdattelu samaan suuntaan.

Saksalaisilla on tietysti kaikki oikeus toteuttaa valitsemaansa politiikkaa omassa maassaan. Se, mille pitäisi saada stoppi, on EU:n energiapolitiikan johdattelu samaan suuntaan.

EU:n energiapolitiikka on ollut nihkeää ydinvoimaa kohtaan jo pitkään monin tavoin, vaikka ilman ydinvoimaa EU:n ilmastotavoitteisiin on hyvin vaikea päästä, energiatalous nojaa kestämättömään määrään kaasua ja biomassaa aivan liian kauan eikä puhdasta sähköä riitä vetyvisioihin ja teollisuuden dekarbonisointiin. Päästöjä pitää vähentää vauhdilla, mutta jos samaan aikaan kepitetään toimivia keinoja, nousee sitten energian hinta, kuten nyt on jo nähty

Fiksumpi ilmasto- ja energiapolitiikka painottaisi päästökauppaa ja teknologianeutraalimpaa ohjausta ja pyrkisi hyödyntämään täysillä kaiken vähäpäästöisen energiantuotannon potentiaalia. Tuulta, aurinko, geotermistä, ydinvoimaa – kaikkea tarvitaan, ja olennaista olisi rakentaa mahdollisimman nopeasti energiataloutta, jossa fossiilisille polttoaineille ei ole enää roolia tai tarvetta ja jossa bioenergian käyttö ei uhkaa luontoa ja ruokaturvaa. Pelkästään uusiutuvaa energiaa korostava politiikka ei näytä tähän vievän, kuten Janne M. Korhosen kanssa aikanaan kirjoitimme. Ilmastotavoitteista ei ole varaa enää tinkiä, sen pitäisi olla kaikille jo selvää.

Saksa on ajanut omaa energialinjaansa EU:ssa, ja esimerksi lobannut komissiota sen puolesta, että ydinvoima jätettäisiin ulos kestävän rahoituksen piiristä eli ns. taksonomiasta, vaikka Euroopan komission tutkimuskeskus JRC ehti jo todeta, ettei tieteellisiä perusteluita moiselle ole. Taksomiapäätöksillä voi olla monenlaisia vaikutuksia, ja ne ovat osa yhtälöä esimerkiksi omistajien pohtiessa voimaloiden jatkolupien hakemista Suomessa.

Saksan vaalien on epäilty viivästyttäneen komission linjauksia. Oli niin tai näin, komission olisi nyt korkea aika linjata tutkimustietoa kunnioittaen ja vastuullisesti ydinvoima mukaan kestävän rahoituksen piiriin. Se olisi ennen kaikkea ilmaston ja luonnon, mutta myös eurooppalaisen talouden etu.

Saksalaiset voivat ehkä sählätä oman energiapolitiikkansa, mutta koko EU:lla ei ole varaa niin tehdä.  

 

garzweiler

Hiilikaivoshommia Garzweilerissä Saksan länsirajan tuntumalla. Saksan on määrä lopettaa hiilenpoltto viimeistään 2038, kaasun kanssa näyttää kestävän vielä paljon pidempään.

Uskottava puolustus on tarpeen, ja edellyttää ennakointia ja yhteistyötä

(Ryhmäpuheenvuoro eduskunnassa 16.9. Puolustusselonteon käsittelyn yhteydessä)

Arvoisa puhemies,

Kiitos puolustusministerille kattavasta esittelystä, ja hyvästä työstä. Kiitos myös parlamentaariselle seurantaryhmälle, jonka työhön oli ilo osallistua, ja jota edustaja Tuomioja erinomaisesti puheenjohti.

Suomi kunnioittaa ihmisoikeuksia, vapautta, rauhaa, yhdenvertaisuutta, demokratiaa ja oikeusvaltion periaatteita. Valitettavasti elämme maailmassa, jossa kaikki valtiot, liikkeet ja vallanpitäjät eivät näitä arvoja jaa. Ehkä jonain päivänä miekat taotaan auroiksi, ja sitä kohti kannattaa pyrkiä, mutta toistaiseksi elämme maailmassa, jossa Theodore Rooseveltiä mukaillen kannattaa puhua lempeästi ja kantaa riittävän isoa keppiä.

Siksi puolustuksemme on oltava kunnossa. Erityisesti laaja-alaisen vaikuttamisen aikana maanpuolustus on toki paljon muutakin, kuin sotilaallista kalustoa ja osaamista, jota sitäkin tietysti edelleen tarvitaan.

Puolustusselonteko jatkaa ansiokkaasti siitä, mihin erittäin hyvä ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko viime vuonna jäi. Se kuvaa jännitteisen toimintaympäristön asettamia haasteita, ja linjaa keinoja ja painotuksia, joilla kehitykseen vastataan. Listatut painopisteet oman puolustuskyvyn kehittämisessä ovat hyvin perusteltuja ja tiivis kansainvälinen – sekä monenvälinen että kahdenvälinen – yhteistyö säilyy keskeisen tärkeänä osana puolustuspolitiikkaamme. Euroopan unioni, Nato, Nordefco ja maaryhmäyhteistyö sekä Ruotsi, Yhdysvallat ja Norja nousevat tässä tärkeimmiksi.

Euroopan unionin sotilaallis-poliittinen suorituskyky nousi huolenaiheeksi Afganistanin tilanteen kriisiydyttyä. Suomen on edistettävä sitä, että EU pystyy toimimaan nopeasti kriiseissä myös käytännössä, eikä vain paperilla. Euroopan unionin ja Naton rajapinnat ja työnjako Euroopan turvallisuuden pilareina voivat muuttua lähitulevaisuudessa, kun laaja-alainen vaikuttaminen ja teknologinen kehitys sumentavat sotilaallisen ja muun puolustuksen rajoja, ja kun Yhdysvallat odottaa Euroopan kantavan enemmän vastuuta oman alueensa puolustuksesta. Tilannekuvan, keskustelun ja politiikan on Suomessa tältäkin osin oltava ajan tasalla.

Puolustusselonteko muistuttaa, että asevelvollisuus on Suomen puolustusratkaisun perusta, mutta huomauttaa viisaasti, että järjestelmää on tarpeen kehittää. Jotta järjestelmä toimii, sen täytyy nauttia laajaa hyväksyttävyyttä ja arvostusta jatkossakin. Vaikka nykymalli on sotilaallisesti toimiva, se ei ole yhdenvertainen. Tähän liittyen kehittämistä linjaa oma erillinen komitea, jonka työn tuloksia odotamme kiinnostuneina. Aihe kaipaa kiihkotonta ja ennakkoluulotonta keskustelua ja ennakoivaa päätöksentekoa, sillä puolustusjärjestelmän perustaa ei voi hetkessä muuttaa.

Asevelvollisiin merkittävästi vaikuttavia linjoja löytyy toki tästäkin selonteosta. Paikallisjoukkojen määrää lisätään vuodesta 2025 alkaen muuttamalla pääosa alueellisista

joukoista paikallisjoukoiksi. Samalla paikallisjoukkojen tehtäväkenttä laajenee ja vaatimustaso nousee. Nämä – kuten sodanajan joukot yleisestikin – koostuvat pääosin reserviläisistä. On entistäkin tärkeämpää, että reserviläisillä on riittävä koulutus ja että heidän omaa osaamistaan hyödynnetään ennakkoluulottomasti. On myös huolehdittava siitä, että lainsäädäntö ottaa huomioon ja mahdollistaa asevelvollisten valmiuden ylläpitämisen sekä koulutettujen joukkojen tehokkaan käytön myös sodan ja rauhan välimaastossa, jossa erityisesti viranomaisyhteistyö korostuu.

Tänä päivänä yhteiskunta ei toimi, elleivät tietoverkot toimi ja data pysy tallessa ja kunnossa. Kyberpuolustus onkin kriittinen osa puolustusta. Tällä saralla sotilas- ja siviilitoiminta ovat myös monin osin nivoutuneet yhteen. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että kyberpuolustuksella ja -turvallisuudella on riittävät resurssit, koordinaatio toimii eikä vastuualueisiin jää katveita

Nostaisin vielä yksittäisenä asiana tuulivoimarakentamisen ja maanpuolustuksen yhteyden. On selvää, että puolustuksen tarpeet rajaavat rakentamista, eikä maanpuolustuksen toimintaedellytyksiä pidä tuulivoimalla vaarantaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että nykyinen sääntely on liian kategorista ja puolustusvoimilla kannustimet ennemmin torpata hankkeita kuin sovittaa tarpeita yhteen. Tuulivoimainvestoinnit tuovat veroeuroja ja energiaomavaraisuutta: ne vahvistavat julkista taloutta, jolloin rahoitusta puolustukseenkin on helpompi ylläpitää. Tulisikin löytää toimintatapa ja kompensaatiomalli, jossa tuulivoiman ja puolustusvoimien intressit sovitettaisiin yhteen koko yhteiskunnan kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Tällaisessa asiassa erillinen selvitysmies voisi olla tapa edistää asiaa.

Tuore Valtioneuvoston puolustusselonteko on kattava asiakirja, joka kuvaa perusteellisesti Suomen turvallisuusympäristön kehitystä ja siihen vastaamista. Vihreä eduskuntaryhmä antaa selonteolle tukensa.

 

Aluevaaleista kannattaa kiinnostua, vaikka sote ei sytyttäisikään

(Kolumni Verdessä 20.9.2021)

Tammikuussa valitaan uusien hyvinvointialueiden ensimmäiset vastuunkantajat, joille on tarjolla ainutkertainen paikka käyttää valtaa. 

Viime kesänä eräs pitkä taival suomalaista poliittista historiaa sai päätöksensä, kun eri muodoissaan vuosia väännetty ja vatkattu sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisvastuun laaja uudistus hyväksyttiin eduskunnassa. Ensi vuodesta alkaen siis 21 hyvinvointialuetta ja Helsingin kaupunki ovat vastuussa sotesta ja pelastuspalveluista.

Ylimpiä päättäjiä näillä alueilla ovat aluevaltuustot, jotka valitaan 23.1.2022 käytävissä vaaleissa. Vaalien virallinen kampanja-aika on siis jo alkanut, ja esimerkiksi vaalikassaa saa kartuttaa.

Monien jakama huoli on, että äänestysaktiivisuus jää alas. Huolestuttavaa onkin, että yli puolet äänestäjistä ei edes tarkalleen tiedä, mistä äänestetään.

Kun kyse on sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisesti, puhutaan oletettavasti vaalien yhteydessä näiden palveluiden laadusta, jonoista ja saavutettavuudesta, hoitovelasta, hoivasta, mielenterveydestä, nuorten syrjäytymisestä, vanhustenhoidosta ja hoitoalan työntekijöistä. Joku muistaa ehkä myös pelastuspalvelut, jotka nekin ovat alueiden rootelia jatkossa.

Nämä kaikki ovatkin erittäin tärkeitä asioita, ja hyvinvointivaltion julkisten palveluiden ydintä.

Verojen ja veroluonteisten maksujen kokonaistaakkaa ei voi määrättömästi kasvattaa, joten sote-menojen suuruus määrittää laajemminkin sitä, mihin meillä on varaa.

Aluevaaleissa ei kuitenkaan ole kyse vain sotesta, ja syy siihen on sote-palveluiden mittakaava. Vuonna 2019 kuntien sosiaali- ja terveystoiminnan menot olivat Suomessa noin 20 miljardia euroa, ja suunta on jo ilman koronaakin ollut ylöspäin väestön ikääntyessä. Tämä on tuntuva osa kaikesta julkisesta rahankäytöstä Suomessa.

Verojen ja veroluonteisten maksujen kokonaistaakkaa ei voi määrättömästi kasvattaa, joten sote-menojen suuruus määrittää laajemminkin sitä, mihin meillä on varaa.

Siksi se, missä määrin hyvinvointialueet onnistuvat hillitsemään kustannusten kasvua esimerkiksi skaalaeduilla, panostamalla ennaltaehkäisyyn ja hyödyntämällä ennakkoluulottomasti uusia innovaatioita, ratkaisee paljon.

Mittakaava tarkoittaa sitäkin, että uusien hyvinvointialueiden hankinnat muodostavat massiivisen potin.

Tämä tarjoaa paikan vivuttaa parempaa maailmaa vastuullisilla hankinnoilla ja luoda samalla mahdollisuuksia uudelle yritystoiminnalle.

Hankintojen onnistuminen on sekin tietysti tärkeää toiminnan kustannustehokkuuden kannalta.

Aluevaalit ovat myös digi- ja demokratiavaalit. Digitaalisaatioon ladataan paljon toiveita sote-palveluiden kustannussäästöjen saavuttamiseksi. Siinä onnistuminen vaatii kuitenkin alueilta osaamista ja ymmärrystä.

Digihommat on tunnetusti helppoa myös tunaroida raskaasti niin, että säästöjen sijaan saadaan kuluja ja kiukkuisia käyttäjiä ja asiakkaita.

Demokratianäkökulmaakaan ei voi liiaksi korostaa. Nyt luodaan Suomeen uusi hallinnon taso, ja uudet aluevaltuustot määrittävät pitkälti millaiset päätöksenteon rakenteet ja kulttuuri tälle tasolle syntyy. Kuinka läpinäkyvää päätöksenteko on? Miten alueiden asukkaita osallistetaan? Millaiset keinot yksittäisellä valtuutetulla on, miten neuvotellaan?

Aluevaltuuston hallintosääntö ei terminä ehkä ole päräyttävän seksikäs, mutta sellainen ohjaa jatkossa isosti jokaisen hyvinvointialueen asukkaan arjessa näkyvää vallankäyttöä.

Näitä asioita asioita ratkotaan tammikuun vaalien jälkeen ensimmäistä kertaa, ja niitä ei välttämättä ihan heti jumpata uusiksi. Aluevaltuuston hallintosääntö ei terminä ehkä ole päräyttävän seksikäs, mutta sellainen ohjaa jatkossa isosti jokaisen hyvinvointialueen asukkaan arjessa näkyvää vallankäyttöä.

Mielivaltaisesti eivät aluevaltuustot tietenkään valtaa voi käyttää, ja tuore sote-lainsäädäntö ja muu lainsäädäntö antavat osin varsin tiukatkin puitteet sille, miten hyvinvointialueet toimivat ja millaisia päätöksiä voidaan tehdä. On silti selvää, että valtaa ja vastuuta on tammikuussa jaossa paljon.

Suosittelen siis lämpimästi pohtimaan ehdolle asettumista tai vähintään ainakin äänestämään, vaikka itse en helsinkiläisenä kumpaankaan pysty.

Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät – Puhe puoluekokouksessa 11.9.2021

Arvon puoluekokousväki,

Maailman paras vihreä liike,

Huhtikuussa 2019 pyöräilin Helsingin rautatieaseman ohi ja parin käännöksen jälkeen, näkyviin tuli tuttu graniittinen pylväsrivistö. Pysähdyin hetkeksi, vedin happea ja pyyhin kostuneita silmäkulmia. Olin todella innoissani, ja äärimmäisen kiitollinen. Olin menossa ensimmäistä kertaa töihin eduskuntaan, vihreänä kansanedustajana.

Ennen sitä tutkin työkseni ilmastonmuutoksen vaikutuksia yhteiskuntaan. Siinä kävi varsin selväksi, ettei ilmastonmuutoksen hillintä tai luontokadon torjunta ole kiinni tiedon puutteesta, eikä globaalit ongelmat ratkea vain yritysten vapaaehtoisin vastuullisuustoimin tai valistuneella kulutuksella. Pullonkaula matkalla kestävään tulevaisuuteen on poliittinen tahto ja kyky. Se oli painavin syy sille, että lähdin tekemään täysillä politiikkaa.

Se tie vei siis lopulta Arkadianmäelle. Eduskuntatalon portaita ei kuitenkaan kukaan nouse yksin. Olen ensimmäisten kuntavaalieni jälkeen edennyt poliittisella urallani aika nopeasti, mutta se on tapahtunut ennen kaikkea eri vihreiden yhdistysten ja politiikan tekijöiden vuosikausien työn ansiosta. Joskus se työ on helppoa ja hauskaa: usein ei. Toisille se on vastuunkantoa paikallisena valtapuolueena, toisille pioneerityötä paikkakuntansa harvoina vihreinä aktiiveina. Toisilla painottuu koulutuksen puolustaminen, toisilla vaelluskalojen vapauttaminen. Joku on äänessä somessa, joku toinen keittää kahvia teltalle.

Tällä vihreällä työllä on saatu valtavasti aikaan, ja sitä kaikissa sen muodoissaan tekee laaja joukko erilaisia mitä osaavampia ja innokkaimpia ihmisiä, joita sitoo yhteen yhteinen tavoite maailman muuttamisesta, jotta elämä maapallolla voi kukoistaa. 

Jokin on kuitenkin muuttunut siitä vaalivoittokeväästä 2019. Kun kuuntelen, miten moni tuttu ja tuntematon puhuu nyt vihreistä, meistä piirtyy kapea-alainen ja jopa ylimielinen kuva.

Osasyy on pahantahtoinen vääristely. Mutta: vaalitulos oli selkeä, eikä tosiasioita käy kiistäminen. On sitä vikaa meissäkin.

Ilmastonmuutoksen hillintä, luonto, tasa-arvo, demokratia, kestävä talous, vaalikautta pidempi tähtäin tulevaisuuteen; fiksu, uudistava ote politiikkaan. Tieteen ja sivistyksen arvostaminen ja tietopohjainen päätöksenteko. 

Ne ovat paitsi vihreän politiikan ydintä, myös useimmille suomalaisille todella tärkeitä asioita. Siksi me voidaan olla – ja meidän pitää olla – puolue, jonka kuka tahansa voi kokea omaksi kanavakseen vaikuttaa jäsenenä, tukijana tai äänestäjänä.

Meidän päämääränämme ei ole kerätä kannatusta vaan tehdä parempi maailma, mutta jos me ei saada laajemmin suomalaisia meitä ja meidän politiikkaa tukemaan, se työ käy vaikeaksi. Siksi meidän täytyy olla relevantti puolue ikään, sukupuoleen, koulutukseen, tulotasoon tai harrastuksiin katsomatta, sekä sporakiskojen että sorateiden varsilla. Tavoittaa äänestäjiä vasemmalta ja oikealta, tarjota tarttumapintaa kaikenlaisille ihmisille.

Tässä onnistuminen edellyttää, että me tehdään uskottavaa ja johdonmukaista politiikkaa, joka perustuu meidän yhdessä, laajana ja kirjavana joukkona laatimiin linjoihin. Ja että me ollaan moniääninen, avoin ja rehellinen liike – julistamisen ohella meidän pitää osata myös kuunnella, mitä ihmisillä on sanottavaa. 

Ja vaikka ilmastokriisi ja luontokato varjostaakin väistämättä kaikkea politiikkaa, ja vaikka niiden torjunta lepääkin edelleen ihan liikaa meidän harteilla, pitää meidän ottaa tilaa ja osoittaa johtajuutta myös muissa teemoissa. Talous ja työllisyys? Turvallisuus? Sosiaaliturva? Näihin ja moneen muuhun meidän riveistä löytyy ihan valtavasti osaamista, intoa ja painavaa sanottavaa.

Mut tunnetaan sovittelevana ja leppoisana asiapoliitikkona, joka kulkee kuivat faktat ja numerot edellä. Se on yksi tapa tehdä vihreää politiikkaa, muttei ainut tai välttämättä aina paras. 

En halua tehdä tästä puolueesta itseni näköistä. Haluan tehdä siitä entistä enemmän kaikkien meidän näköisen.

Vaikuttavampi, vakuuttavampi, moniäänisempi vihreät. Se on se suunta, jonka mä haluan nähdä, ja mä uskon, että varapuheenjohtajana voisin auttaa tekemään sen yhdessä todeksi.

Toivottavasti saan tähän työhön tukenne!

Kiitos!

EU:n taisteluo­sas­toihin tarvitaan vauhtia

(Kirjoitus on julkaistu Vihreiden blogissa 3.9.2021)
EU:n taisteluosastot ovat olleet olemassa jo vuodesta 2005, mutta varsinaisiin tehtäviin niitä ei ole saatu liikkeelle – ei, vaikka tarvetta olisi ollut. EU:n toimintakykyä kriiseissä olisikin syytä vahvistaa.

Maailma heräsi kriisin äärelle Afganistanin kaatuessa salamavauhdilla Talebanin hallintaan. Kriisillä on pitkät juuret ja valitettavasti myös pitkä varjo, kun valtaan nousi ihmisoikeuksia kunnioittamaton ääriliike. Samalla käsillä on ollut myös rajatumpi, akuutti kriisi, jossa sekasortoisesta Kabulista pyrittiin evakuoimaan rajatussa aikaikkunassa ilmateitse tuhansia ulkomaiden kansalaisia ja hengenvaarassa olevia afgaaneja. Useat maat, Suomi mukaan lukien, lähettivät sotilaitaan suojaamaan toimintaa päävastuun ollessa Kabulin lentokenttää koordinoineella Yhdysvalloilla.

EU jäi tilanteeseen vastaamisessa paitsioon, vaikka moni Afganistanissa kiireellä operoineesta maasta on EU-jäsen. EU:lla olisi tällaiseen tehtävään suunniteltu sotilaallinen kykykin, EU:n omat taisteluosastot. Joukkoja ei kuitenkaan saatu liikkeelle. Syyt siihen löytyvät paitsi taisteluosastojen hallinnoinnista, myös laajemmin EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Näiden kehittäminen vastaavasti tarjoaa mahdollisuuden parantaa EU:n yhteistoimintakykyä tulevaisuudessa.

Euroopan unionin taisteluosastojen tausta ulottuu 1990-luvulle, jolloin Euroopassa todettiin olevan tarvetta nopeaan kriisinhallintaan, evakuointeihin ja humanitääriseen interventioon kykeneville omille joukoille. Lopulta EU:n taisteluosastot perustettiin vuonna 2005 ja täysi operatiivinen kyky saavutettiin 2007. Yksittäinen taisteluosasto on kooltaan 1500 sotilaasta muutamiin tuhansiin ja keskitettävissä kohdealueelle 10 vuorokauden kuluessa. Ne muodostuvat osallistujamaiden kansallisista joukoista, jotka vaihtuvat puolen vuoden välein. Suomi on ollut mukana seitsemässä osastossa – käytännössä niin, että Suomi on asettanut jonkin sovitun kokoisen sotilasosaston vaadittuun valmiuteen. Mitään Brysselissä majailevaa euroarmeijaa ei siis ole olemassa.

Vuoden 2005 jälkeen maailmalla on nähty monta kriisiä ja konfliktia, myös Euroopan lähialueilla ja Euroopassakin. EU:n taisteluosastoja ei kuitenkaan ole koskaan lähetetty tositoimiin. Niiden käyttöä on harkittu EU:n sotilaallisten kriisinhallintaoperaatioiden yhteydessä, mutta operaatiot on lopulta aina toteuttu ilman niitä tapauskohtaiset Eufor-joukot kokoamalla. Kabulin evakuoinnin kaltaisessa pikatilanteessa tällainen järjestely ei toimi, ja juuri siksi taisteluosastot ovat olemassa. Niitä ei kuitenkaan saatu liikkeelle, ja Kabulissa nähtiin sitten ad hoc -yhteistyötä kansallisten voimien kesken. Toki siinä aiempi pohjalla oleva harjoituksissa ja operaatioissa rakennettu yhteistyökyky oli epäilemättä kriittisen tärkeää. Suomen suojaosaston lakipohjakin nojasi kansainväliseen avunpyyntöön.

Mitä hyötyä EU:n joukoista olisi sitten voinut olla verrattuna nyt nähtyyn toimintaan? EU:n lippu hihassa ei ole itseisarvo, mutta tällaiseen tilanteeseen taisteluosasto voisi tuoda nopeampaa ja vaikuttavampaa reagointikykyä ja lihaksia kantaa laajempaa vastuuta paikan päällä. Kenties Kabulista olisi saatu vielä useampi hädänalainen pelastettua.

EU:n taisteluosastojen toimettomuuden taustalla on useita syitä, joita on käsitelty valtioneuvoston selonteoissakin. Kustannusten taakanjako on merkittävä haaste. Nykymallissa lasku operaatiosta lankeaisi pitkälti niille maille, jotka juuri kriisin lauetessa olisivat vahtivuorossa. Vaihtuvien taisteluosastokokoonpanojen käytännön suorituskyky vaihtelee myös, ja tavoitetasosta on välillä tingittykin. Lopulta ongelma tiivistyy kuitenkin poliittiseen tahtoon ja päätöksentekokykyyn. Joukkojen käytettävyyden ja rakenteiden käytännön haasteet olisivat selätettävissä, jos tahtoa olisi. Lisäksi EU:lta täytyisi löytyä nopeaa kykyä päätöksiin akuutissa tilanteessa.

Asiaa puivat myös jäsenmaiden puolustusministerit äskettäin. Pohdintoihin on nostettu myös uuden joukon perustaminen tai taisteluosastojen rakenteen muuttaminen tiiviimmäksi. Tässä on helppo olla puolustuministeri Antti Kaikkosen linjoilla: EU ei tarvitse tässä enempää erilaisia järjestelyitä, vaan yhden, joka toimii. EU:n sotilaallista yhteistyötä vaivaa tehottomuus ja päällekkäisyys laajemminkin, ja kehityksen suunnan tulisi olla siitä poispäin.

Pohjimmiltaan EU:n taisteluosastoihin liittyvät ongelmat heijastelevat EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspoliitikan haasteita. Siirtyminen määräenemmistöpäätöksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vahvistaisi ja nopeuttaisi päätöksentekokykyä. Sen puolesta ovat liputtaneet paitsi vihreät, myös komissaari Jutta Urpilainen.

Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa mainitaan määräenemmistöpäätökset keinona parantaa EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehokkuutta, nopeutta ja uskottavuutta, ja EU-selonteossa Suomen todetaan olevan tapauskohtaisesti valmis tarkastelemaan määräenemmistöpäätöksenteon laajentamista. EU:n taisteluosastojen käyttö olisi selkeä, rajattu ja erittäin hyvin perusteltu kohde nopeammalle ja tehokkaammalle päätöksenteolle. Tämä tietysti edellyttäisi, että taloudellinen taakanjako kannustaisi yhteisten joukkojen käyttöön. Taisteluosastojen käytettävyyden ohella pitää tietysti huolehtia siitä, että EU:lla on laaja työkalupakki tarvittavaa kykyä vastata kriiseihin, ei vain sotilaallista.

Vaikka EU ja sen kyvyttömyys hyödyntää taisteluosastojaan ovat keränneet ansaittua kritiikkiä, jäävät EU:n pitkäjänteinen työ ja onnistumiset samalla helposti näkymättömiin, kuten tutkimusjohtaja Hanna Ojanen Tampereen yliopistolta vastikään kirjoituksessaan muistutti. Kyynisyyden sijaan onkin parempi laittaa paukut siihen, että EU:n päätöksentekoa ja toimintakykyä vahvistetaan ja haparoinneista opitaan. Vaikka kriisivalmiutta ei voi vielä pitkään aikaan – tai ehkä koskaan – rakentaa yksin EU:n varaan, on vahva, yhtenäinen ja toimintakykyinen EU on Suomenkin etu, ja sellaista unionia kannattaa Suomen olla rakentamassa ja tukemassa.

Ps. Suurkiitos Kabulin evakuointien toteuttajille, valtavan aikataulupaineen alla korvaamattoman tärkeää työtään tehneille virkamiehille ja sotilaille.

Veikkauksen tarina alkaa olla taputeltu – Rahapelipolitiikan remontti on kiistatta tarpeen

Nykyinen rahapelipolitiikka ei torju haittoja tehokkaasti, ja ylläpitää ongelmallista riippuvuutta kyseenalaisten pelitulojen ja hyvien tarkoitusten välillä. 

Veikkaus on totuttu näkemään perisuomalaisena instituutiona, jonka avulla uhkapelaaminen paitsi pidetään aisoissa, on myös valjastettu osaksi hyvinvointiyhteiskuntaa sote-järjestöjä, tiedettä kulttuuria ja urheilua rahoittamaan. Pahe on näin hienosti kansallisen monopolin avulla käännetty hyveeksi, ja suomalainen voittaa aina. Tämä tarina upposi minullekin vuosikaudet, kun koko aihepiirikään ei juuri arkea koskettanut. 

Valitettavasti totuus on tätä tarinaa paljon karumpi. Suomessa pelataan rahapelejä poikkeuksellisen paljon – eniten koko Euroopassa – , ja samalla peliriippuvuus ja -ongelmat ovat täällä väkilukuun suhteutettuna yleisiä ja ongelmat laajoja. Veikkausrahat kerätään varsin vinoutuneesti pienituloisilta ja sosioekonomisesti heikommassa asemassa olevilta. Avustusjärjestelmä on luonut tilanteen, jossa urheilu, kulttuuri, tutkimus ja järjestötyö ovat monilta osin suoraan riippuvaisia siitä, että suomalaiset häviävät riittävästi varojaan rahapeleihin. Silti näiden toimien rahoitus ei Suomessa käsittääkseni ole erityisen korkealla tasolla, mutta hankalasti avattava rahoituksen umpisolmu on kyllä saatu aikaan. Viime aikoina käyty kipakka debatti Suomen Akatemian tulevasta rahoituksesta kytkeytyy sekin suoraan tähän.

Nykymallissa on siis iso liuta vakavia ongelmia, joita on tuonut esiin mm. Senja Larsen Veikkauskratia-kirjassaan sekä Helsingin Sanomat tuoreessa pääkirjoituksessaan ja toimittaja Marko Junkkarin pidemmässä tekstissä

Veikkauksen monopolin oikeutus on pelihaittojen vähentäminen. Se ei nyt toteudu.

Lopulta asia kiteytyy siihen, ettei Veikkauksen monopoli toteuta tarkoitustaan tai noudata oikeutustaan. Veikkauksen monopolin oikeutus on pelihaittojen vähentäminen. Se ei toteudu, ja miksi ihmeessä se toteutuisikaan kun kannustimet on viritetty aivan toiseen suuntaan. Haittojen vähentämiseen puree rahapelaamista ja sen markkinointia rajoittava sääntely. Nykymallissa on paljon saavutettuja etuja, mutta yhteiskunnan kokonaisetua se ei varmasti palvele.

Mitä tilanteen korjaamiseksi sitten pitäisi tehdä? Tässä olisivat omat askeleeni.

  1. Pelikoneet pois kaupoista. Koukuttavien peliautomaattien salliminen melkeinpä kaikkialla arjessa on suomalainen poikkeus, jolle on vaikea keksiä erityisen hyviä perusteluita. Pelisaleissa myös valvonta on helpompaa.
  2. Veikkaustuotot budjettiin. Nykyinen budjetista eriytetty malli ylläpitää ongelmallista riippuvuutta pelituotoista eikä ole erityisen hyvää hallintoa.
  3. Järjestökentän rahoituskanavien laajentaminen. Veikkauksen tuottojen kutistuminen tuntuu monen järjestön pussissa, jos ja kun tuottoja ei kompensoida jatkossa kokonaan. Järjestötoiminta on tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa, mutta tiukka sidos julkiseen rahoitukseen ei ole ongelmatonta riippumattomuuden näkökulmasta – siksi olisi tarpeen etsiä keinoja saada kansalaisyhteiskunnan rahoitus laajemmalle pohjalle. Rahankeräyksen luvanvaraisuudesta pitäisi luopua ja korvata se ilmoitusmenettelyllä, ja lahjoitusten laajempaa verovähennysoikeutta olisi paikallaan pohtia.
  4. Monopolin purkaminen ja lisenssit tilalle. Veikkauksen monopoliasema kytkeytyy monilta osin nykytilanteen ongelmiin ja vaikeuksiin muuttaa rakennetta. Olisin valmis korvaamaan sen lisenssijärjestelmällä yhdistettynä riittävän tiukkaan pelaamisen ja markkinoinnin sääntelyyn. Lisenssimallin pointti ei ole vapauttaa rahapelaamista villiksi länneksi, vaan nimenomaan se, että nykyistä suurempi osa pelaamisesta saataisiin valvonnan ja verotuksen piiriin, kun myös ulkomaiset peliyhtiöt joutuisivat pelaamaan samojen pelisääntöjen mukaan. De facto -monopolia Veikkauksella ei enää netissä ole, ja sitä on vaikea mielekkäästi siellä suojellakaan.

Näistä ehdotuksista monopolin purkaminen on kaikkein kiistanalaisin ajatus, jonka esittämisestä saa äkkiä nimeä ulkomaisen rahapeliteollisuuden kätyrinä. Markkinataloudessa monopolien pitää kuitenkin olla hyvin perusteltuja poikkeuksia, enkä itse oikein osaa perustella sitä, miksi monopoli, joka ei toimi, olisi säilyttämisen arvoinen. Mitään erityisiä sympatioita alan bisneksille minulla ei ole. Jos monopoli päätetään säilyttää, täytyy Veikkauksen toimintaa silti suitsia nykyistä fiksummin.

Päämäärät on laitettava keinojen edelle.

Nykyisessä hallitusohjelmassa lähdetään siitä, että Veikkauksen monopolista pidetään kiinni ja toteutettavat rahapelihaittojen torjuntatoimet onkin tällä kaudella sitten pitkälti sidottu tähän lähtökohtaan. Seuraavaan hallitusohjelmaan tätä ei enää pitäisi kirjata, vaan ottaa lähtökohdaksi koko järjestelmän remontti isolla luudalla niin, että päämäärät laitetaan keinojen edelle. Tavoitteena pitäisi olla peliongelmien minimointi ja hyvinvoinnin maksimointi sekä se, että kansalaisyhteiskunnalla, kulttuurilla, tieteellä ja urheilulla on edellytykset kukoistaa tässä maassa senkin jälkeen, kun rahat niille kerätään jostain muualta kuin markettien auloista.

 

casino2

 

Uhkapelaaminen voi olla leppoisaa viihdettä, mutta myös aiheuttaa vakavaa riippuvuutta ja pahoja yhteiskunnallisia ongelmia. Siksi sitä säädellään useimmissa maissa tiukasti. Pelikoneet suunnitellaan erityisen koukuttaviksi, eikä niitä tyypillisesti löydä kuin kasinoista – paitsi Suomessa.

Maataloustuottajat ansaitsevat parempaa politiikkaa

(Yhteiskirjoitus Maisa Juntusen kanssa, julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 20.8.2021.)

Keskustelu maatalouden ilmasto­päästöistä on käynyt viime päivinä vilkkaana sisä­ministeri Maria Ohisalon (vihr.) nostettua esiin Suomen maatalouden päästövähennysten hitaan kehityksen. Vuosia kutakuinkin paikallaan junnanneet kokonaispäästöt ovat kiistaton tosiasia, joka ei muutu kiistämällä tai kiertelemällä.

Onkin selvää, että päästövähennyksiä ja hiilensidontaa on maataloudessa nopeutettava ja se on mahdollistettava viljelijöille.

Kiireellisyyttä alleviivasi äskettäin julkaistu hallitusten­välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, jonka viesti oli vielä aiempiakin karumpi. Syyllisiä tilanteeseen eivät tietenkään ole tuottajat ja viljelijät vaan poliitikot eduskunnassa, ministeriöissä ja EU:n elimissä.

Päästöjen ohella myös maatalouden kannattavuuskehitys on ollut heikkoa, eikä tuki­järjestelmä erityisesti kannusta ilmastotoimiin.

Monet tuottajat ovat kehittäneet ja kokeilleet erilaisia ratkaisuja biokaasusta hiili­viljelyyn usein innokkaastikin. Ei ole ihme, että niiden laajempi käyttöönotto takkuilee, jos yritteliäisyys ei näy tilillä. Tai jos tulot eivät mahdollista uusia investointeja – tai jos jaksaminen on jo valmiiksi venytetty äärimmilleen.

Suomalainen maatalous­politiikka kaipaisi laaja-­alaista kestävän siirtymän ohjelmaa, jonka tavoitteena olisivat päästöjen pudottaminen, luonnon monimuotoisuuden vaalinen ja kannattavuuden kohottaminen selkeämmillä kannustimilla ja riittävillä investointituilla.

On tärkeää, ettei siirtymää sanella ylhäältä alas hallinnon ehdoilla, vaan se tehdään tuottajia kuunnellen ja tieteen määrittämin reunaehdoin.

Haastavien olosuhteiden koulima suomalainen maa­taloustuottaja on kautta historian ollut sinnikäs, kekseliäs ja yritteliäs moniosaaja. Ilmastoa ja luontoa suojeleva, huoltovarma suomalainen maatalous ei todellakaan jää tuottajista kiinni, kunhan kannustimet ovat kohdillaan, laadusta maksetaan ja investointikyky on turvattu. On poliitikkojen tehtävä varmistaa, että näin on – ja siinä riittää vielä työtä.

 

Atte Harjanne

kansanedustaja (vihr.), Helsinki

Maisa Juntunen

kunnanvaltuutettu (vihr.), maitotilallinen, Kangasniemi