fbpx

Fossiilienergiasta on nyt kiire päästä irti, ja 1970-luvun opit ovat siinä avuksi

(Julkaistu Verde-lehdessä 4.4.2022)

Vuonna 1973 alkanut öljykriisi herätti aikanaan radikaaleihin toimiin energian säästämiseksi ja öljyn korvaamiseksi. Sama on edessä nyt, ja historia tarjoaa siirtymään työkaluja.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa jatkuu jo toista kuukautta. Edes Ukrainan aiheuttamat massiiviset tappiot ja taloudellisen eristämisen raju hintalappu eivät ole saaneet Venäjää luopumaan järjettömästä sodastaan, ainoastaan pakon edessä muuttamaan suunnitelmiaan ja tavoitteitaan.

Yksi Venäjän hirmutekoja, sotavoimaa ja Putinin valtaa tukeva asia on se, että kaikesta huolimatta venäläistä fossiilienergiaa virtaa edelleen Eurooppaan ja maailmalle, ja tuotot siitä kilahtavat Putinin sotakassaan.

Siksi venäläisestä fossiilienergiasta pitää päästä kiireesti irti. Kaikki fossiilienergian käytön vähentäminen palvelee tässä haasteessa, ja kyse on samalla siirtymästä, jonka välttämättömyys on ollut jo ilmastotieteen sanoman myötä selvä.

Sota ja Venäjän geoekonomisen vallan riisuminen näkyy väistämättä energian hinnassa. Se hinta on oikein ja viisasta maksaa. “Kaasu voi olla kallista mutta vapaus on korvaamatonta”, kuten Viron pääministeri Kaja Kallas on todennut.

Silti hinnannousu tietää monenlaista tuskaa. Tähän energiakriisiin vastaaminen edellyttää laaja-alaista politiikkaa ja toimenpiteitä, joilla energiaa saadaan säästettyä ja fossiilisen energian vaihtoehtoja nopeutettua.

Haaste on kiistatta mittava. Se ei kuitenkaan ole täysin ennennäkemätön. Lokakuussa 1973 öljyä tuottaneet arabimaat leikkasivat öljyntuotantoa ja -vientiä useisiin länsimaihin.

Taustalla oli Jom Kippur -sota, jossa Egypti ja Syyria olivat hyökänneet Israeliin. Öljyn hinta räjähti nousuun, mikä ravisutti rajusti edulliseen öljyyn nojanneita talouksia. Ensimmäinen öljykriisi sai siitä toipuvassa maailmassa vielä jatkoa toisen öljykriisin myötä 1979 Iranin vallankumouksen kutistaessa öljyntuotantoa.

Öljykriisistä puhutaan itse asiassa aika vähän suhteessa siihen, miten pitkäaikaisia vaikutuksia sillä oli. Monet niistä näkyvät edelleen, osa ihan arjessa asti.

Vuoden 1973 öljykriisi oli ennen kaikkea shokkiherätys energian säästäväisempään käyttöön.

Vuoden 1973 öljykriisi oli ennen kaikkea shokkiherätys energian säästäväisempään käyttöön. Polttoaineiden ja energiankäyttöön kohdennettiin monenlaisia sääntelytoimia ja viestintäkampanjoita eri maissa jouluvalojen käytön kiellosta lentämisen ja veneilyn rajoituksiin sunnuntaisin. Suomessakin asetettiin tiukkoja rajoituksia sisälämpötiloista, ja joulukuusta 1973 kesäkuuhun 1974 suurin sallittu nopeus kaikilla ajoneuvoilla oli 80 km/h.

Tarve säästää energiaa heijastui myös teknologian kehitykseen ja käyttöönottoon. Autoissa polttoainetehokkuus nousi uuteen rooliin ja esimerkiksi etuveto, turbot ja kevyemmät materiaalit yleistyivät.

Nopeasti kallistunut öljy herätti paitsi pakon edessä säästämään energiaa, myös etsimään ja kehittämään vaihtoehtoisia tapoja tuottaa energiaa. Tämänkin herätyksen hedelmistä nautitaan yhä.

Ranskassa käynnistettiin pääministeri Pierre Messmerin johdolla hänen nimeään kantanut valtavan mittakaavan ydinvoimainvestointisuunnitelma. Kaikkein kunnianhimoisimpia tavoitteitaan Messmer-suunnitelma ei koskaan saavuttanut, mutta 1990-luvun alkuun mennessä Ranskassa oli saatu käyntiin yli 50 uutta ydinreaktoria. Näiden ansiosta Ranskan verkossa virtaa edelleen Keski-Euroopan vähäpäästöisintä sähköä.

Tanskankin juuret tuulivoiman suurvaltana ovat öljykriisissä, joka herätti juutit tuulivoiman määrätietoiseen kehittämiseen. Myös aurinkoenergian edistäminen sai vauhtia, erityisesti Israelissa.

Yhdysvalloissa autoteollisuus ryntäsi kehittämään sähköautoja. Vaikka vallankumousta ei vielä tuolloin nähty, työ loi osaltaan pohjaa myöhemmille läpimurroille. Kansainvälinen energiajärjestö IEA perustettiin vastaamaan öljykriisin osoittamiin haasteisiin. Järjestön äskettäin julkaisemat neuvot energiansäästöön kuulostavatkin varsin tutuilta öljykriisien historiasta.

Valitettavasti Suomessa johtopäätökset energiantuotannon osalta olivat vähemmän kestäviä. Öljykriisi nimittäin toimi täkäläisen turpeen laajamittaisen energiakäytön lähtölaukauksena. Kyseessä ei siis ole mikään ikiaikaisen tärkeä suomalainen perinne-elinkeino.

Kaikesta tarmosta ja tohinasta huolimatta 1970-luvun öljykriisit eivät irrottaneet globaalia taloutta öljystä, laajemmin fossiilienergiasta puhumattakaan. Kriisivuosien jälkeen öljy halpeni, maailma vaurastui ja energiatehokkuus hyödynnettiin kasvaneena kulutuksena rebound-ilmiön myötä.

Vaikka monet öljykriisistä kummunneet toimet ja keksinnöt ovat olleet avuksi myös ilmastonmuutoksen hillinnässä, ja vaikka tietoa ilmastonmuutoksen vaaroista alkoi jo kertyä, oli halvan ja näppärän fossiilienergian houkutus liian suuri.

Se, että fossiilienergian kauppiaat pyrkivät tietoisesti ja valitettavan tehokkaasti estämään ilmastotoimia, ei varsinaisesti auttanut. Osasyy on toki sekin, että uusilla teknologioilla kestää aikansa skaalautua ja vaihtoehtoisen energian läpimurto oli monin osin vasta alkuvaiheessa kun kriisitunnelma hellitti.

Yksi keskeinen oppi öljykriisistä tämän päivän energiakriisiin on se, että isokin muutos on mahdollinen, kun siihen sitoudutaan tosissaan.

Yksi keskeinen oppi öljykriisistä tämän päivän energiakriisiin on se, että isokin muutos on mahdollinen, kun siihen sitoudutaan tosissaan. Olemme ihmisinä ja yhteiskuntana usein varsin muutosvastarintaisia, mutta lopulta erittäin hyviä sopeutumaan muutokseen, kun se koetaan välttämättömäksi.

Nyt on oikein ja välttämätöntä leikata fossiilienergian kulutusta ja vauhdittaa sitä korvaavaan energian tuotantoa, ja se onneksi ymmärretään varsin laajasti. Tuoreimmat uutiset venäläisten joukkojen raakuuksista Ukrainassa alleviivaavat selvää asiaa vielä entisestään.

Vaikka akuutti syy leikata fossiilienergian kulutusta on Venäjä, tiedostamme tänä päivänä menneitä vuosikymmeniä paremmin myös tarpeen pitää ilmasto siedettävänä ja planeetta kunnossa. Siksi 1970-luvulla orastavasti alkanut siirtymä fossiilienergian jälkeiseen maailmaan on vihdoin vietävä maaliin asti.

 

Edessä entistä eurooppalaisempi Nato

(Kirjoitus Verde-lehteen 16.3.2022)
Putinin sota on herättänyt Euroopan maat panostamaan puolustukseensa. Tervetullut kehitys vaikuttaa myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen maisemaan.

Venäjän roistomainen hyökkäys päättäväisesti ja sisukkaasti puolustautuvaa Ukrainaa vastaan jatkuu jo kolmatta viikkoa. Euroopassa käydään nyt täysimittaista sotaa, jossa panssarivaunut jylisevät, singot ärjyvät, tykistö jauhaa ja kaatuneet lasketaan tuhansissa.

Tällaisen sodan tässä mittakaavassa ei pitänyt enää olla edes mahdollinen, ei ainakaan Euroopassa. Näin arvioitiin kylmän sodan päättymisen jälkeen useissa Euroopan maissa, joissa asevoimien kokoa karsittiin reippaasti ja hankintoja ja osaamista suunnattiin kriisinhallintaa ja epäsymmetrisiä konflikteja silmällä pitäen.

Nyt on toinen ääni kellossa. Venäjän voimatoimet Georgiasta alkaen ja erityisesti Krimin valtaus herättelivät jo Länsi-Euroopassa ja Natossa pohtimaan ja lisäämään puolustuspanostuksia muuttuvassa maailmassa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin laittanut tässä kehityksessä uuden vaihteen silmään.

Euroopan johtava talousmahti on jatkossa sotilaallisesti itsensä kokoinen.

Järeimmästä liikkeestä ilmoitti Saksa. Liittokansleri Olaf Scholz linjasi massiivisesta 100 miljardin euron lisärahasta maan puolustukseen. Saksa nostaa myös puolustusmäärärahansa pysyvästi Naton edellyttämään kahteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Euroopan johtava talousmahti on jatkossa sotilaallisesti itsensä kokoinen.

Puolustuskyky ei tietenkään ole lopulta euroja, vaan varusteita, kalustoa ja osaavia ihmisiä. Kyvykkyyden rakentaminen ottaa aikansa, käytännössä vuosia. Nato on Euroopan puolustuksen kivijalka, mutta nykyisellään Naton riippuvuus Yhdysvalloista on selkeä. Kehitys, jossa sekä Nato että EU vahvistuvat ei ole mitenkään poissulkevaa, vaan toisiaan täydentävää.

Yhdysvallat ei ole menossa Euroopasta mihinkään, ja hyvä niin.

Esimerkiksi brittiläisen IISS-ajatuspajan raportti vuodelta 2019 maalasi karun kuvan siitä, miten Nato pärjäisi ilman amerikkalaisia. Sama raportti tosin Ukrainassa nähdyn myötä yliarvioi Venäjän asevoimien suorituskykyä reippaasti. Ukrainan sodan myötä koetun herätyksen myötä tilanne kuitenkin muuttuu tulevaisuudessa.

Naton eurooppalainen pilari vahvistuu. Yhdysvallat ei ole menossa Euroopasta mihinkään, ja hyvä niin. Naton vahva transatlanttinen luonne säilyy jatkossakin.

Silti on ollut jo pitkään selvää, että eurooppalaisten hartioiden on kannettava maanosan turvallisuudesta jatkossa enemmän vastuuta Tyynenmeren suunnan painottuessa Yhdysvaltojen näkökulmassa. Nyt näin myös alkaa tapahtua.

Toki Ukrainan sota on nostanut myös päättäväisesti linjansa löytäneen Euroopan Unionin uuteen asemaan turvallisuuspoliittisena yhteisönä. Konkreettinen EU-puolustusyhteistyö saa sekin nyt vauhtia, ja esimerkiksi siihen aiemmin varautuneemmin suhtautuneissa Ruotsissa ja jopa Tanskassa on löytymässä uutta intoa asiaan.

Kehitys, jossa sekä Nato että EU vahvistuvat ei ole mitenkään poissulkevaa, vaan toisiaan täydentävää. Mikään EU-puolustus ei siis ole korvaamassa Natoa eikä päällekkäisiin rakenteisiin ole minkäänlaista kiinnostusta. EU:n avunantolauseke 42.7 on erittäin tärkeä mekanismi, mutta ei missään määrin Natoa vastaava yhteisen puolustuksen järjestely. Naton merkitystä korostaa myös brexit, jonka myötä eurooppalaisen puolustuksen kannalta keskeinen Iso-Britannia on unionin ulkopuolella. Tulevaisuudessa Nato on nykyistä sekä eurooppalaisempi että vahvempi liitto, jossa sen eurooppalaiset jäsenvaltiot kantavat nykyistä suuremman vastuun yhteisen maanosamme rauhasta.

Ukrainan sota on johtanut Suomessa ja Ruotsissa Nato-kannatuksen rakettimaiseen nousuun. Se on erittäin ymmärrettävää. Silti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia valintoja ei pidä tehdä niinkään reaktiona akuuttiin kriisiin. Valinnat on tehtävä aikaa kestävästi, ja suhteessa arvioituun turvallisuusympäristön kehitykseen – jota Putinin valmius ja halu sotia kovallakin hinnalla tietysti nyt rajusti määrittää.

Tämän kehityksen myötä Suomen ja Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle asettuisi entistäkin erikoisempaan valoon.

Kehitykseen liittyy tietysti valtavasti epävarmuutta. Se on kuitenkin selvää, ettei luottamus Venäjään ole palaamassa pitkään aikaan. Ukrainan aiheuttamista mittavista tappiosta huolimatta Venäjän sotilaallinen uhka on olemassa ja Euroopan demokratiat varustautuvat nyt uudella otteella puolustamaan arvojaan. Siinä tärkein instituutio on Nato. Tämän kehityksen myötä Suomen ja Ruotsin jääminen Naton ulkopuolelle asettuisi entistäkin erikoisempaan valoon.

Tulevaisuudessa Nato on nykyistä sekä eurooppalaisempi että vahvempi liitto, jossa sen eurooppalaiset jäsenvaltiot kantavat nykyistä suuremman vastuun yhteisen maanosamme rauhasta. Meidän luonteva ja turvallinen paikkamme on olla mukana jäsenenä kehittämässä Natoa ja Euroopan puolustusta yhdessä liittolaistemme kanssa.

 

Ilmastopolitiikka on turvallisuuspolitiikkaa – Puheenvuoro ilmastolain käsittelyssä 8.3.2022

Puheenvuoro täysistuntosalissa 8.3.2022. Käsittelyssä uusi ilmastolaki.

Ilmastonmuutos on aina ollut turvallisuuskysymys; Se uhkaa suoraan elämämme ja taloutemme edellytyksiä maailmanlaajuisesti. 

Nyt ilmastopolitiikasta on tullut entistä selvemmin turvallisuuspolitiikkaa. Putinin valta ja häikäilemätön sotapolitiikka nojaa fossiilienergiaan ja siitä saataviin vientituloihin. On siis edistettävä mahdollisimman nopeaa irtautumista fossiilienergiasta; se on sekä ilmaston että isänmaan etu.

Nyt käsillä oleva esitys uudeksi ilmastolaiksi on siksi erittäin tärkeä ja tarpeen, se on fossiilittoman hyvinvointivaltion rakentamisen peruskivi. Turvallisuusteko tässä hetkessä ja erityisesti tulevaisuudessa. 

Vuonna 2015 säädetty ilmastolaki oli sekin tärkeä askel, joka on vahvistanut Suomen ilmastopolitiikan jatkuvuutta, suunnitelmallisuutta ja tiedepohjaisuutta. Uusi laki tuo kuitenkin kaivattua terästä ilmastopolitiikan selkärankaan asettamalla lain tasolla hiilineutraalisuustavoitteen ja aikataulutetun päästövähennyspolun kohti hiilinegatiivista Suomea. Suomi on hiilineutraali vuonna 2035. Vuoteen 2030 mennessä päästöjä vähennetään 60 prosenttia, vuoteen 2040 mennessä 80 prosenttia ja vuonna 2050 90 tai jopa 95 prosenttia. Nämä luvut perustuvat Ilmastopaneelin suosituksiin. Vuosilukuihin paalutettu eteneminen on tärkeää, sillä ilmastonmuutoksen ratkaisevat kumulatiiviset päästöt – se, kuinka paljon hiiltä ilmakehään ajan mittaan päätyy. 

Mitä realismiin tulee, jyrää fysiikka aina lopulta politiikan.

Aiemmin on noussut porua ilmastotoimien hinnasta. Se on sinänsä ymmärrettävää, mutta perustuu pitkälti väärään käsitykseen vaihtoehdoista. Kaikkein kallein vaihtoehto on jättää toimet tekemättä. Mitään business-as-usual-polkua ei ole, vaan etenevä ilmastonmuutos on ohittamaton ilmiö. Ja mitä keskusteluun “realismista” tulee, niin fysiikka jyrää kyllä aina lopulta politiikan.

Tätä viestiä teroitti myös hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n tuorein osaraportti, jonka viesti oli jälleen entistäkin vakavampi: Käynnissä on erittäin vaarallinen ja nopea muutos. Muutosta ei voida enää kokonaan estää, vaan tarvitaan myös sopeutumistoimia. Sitä voidaan ja sitä täytyy kuitenkin hillitä siedettävälle tasolle, ja on selvää että Suomi tekee tässä osansa. Tämän on ymmärtänyt tiedeyhteisön ohella kasvavassa määrin myös elinkeinoelämä, joka liputtaakin tiukan ja uskottavan ilmastopolitiikan puolesta. Fiksuja, vaikuttavia ja kustannustehokkaita ilmastotoimien pitää tietysti olla. Keskeistä on myös oikeudenmukaisuus ja reiluus – toimet eivät saa olla kenellekään kohtuuttomia. Ilmastopolitiikassa ei saa myöskään mennä ojasta allikkoon, vaan sitä on tehtävä keinoin, jotka samalla auttavat pysäyttämään luontokadon – toisen edelleen etenevän globaalin uhkan. Huoltovarmuuttakaan ei saa unohtaa – toki sekin pitää rakentaa kestävälle pohjalle.

On huolehdittava siitä, että meillä on tulevaisuus, jota puolustaa.

Ilmastolaki on siis puitelaki, joka ei itsessään juurikaan määrää miten tavoitteisiin päästään. Eri keinoista tavoitteisiin pääsemiseksi debatoidaan varmasti jatkossakin, mutta toivon että tieteeseen nojaava päämäärä olisi jo laajasti jaettu ja ymmärretty. 

Juuri nyt politiikan ja julkisen keskustelun fokus on ymmärrettäväsi välittömässä turvallisuudessa, sen puolustamisessa. Samalla on huolehdittava siitä, että meillä on tulevaisuus, jota puolustaa. Siksi tarvitaan ilmastolakia, ja kiitän vielä hallitusta tämän esityksen tuomisesta eduskuntaan.

Ukrainan tapahtumissa ei ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuudesta – Ryhmäpuheenvuoro sodan aattona eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa 23.2.2022

Puhe eduskunnan täysistunnossa 23.2. Venäjä aloitti hyökkäyssodan Ukrainassa 24.2.

 

On kulunut kolme viikkoa siitä, kun arvoisa puhemies totesi tarpeen käydä tässä salissa keskustelu jännitteisen turvallisuustilanteen kehittymisen vuoksi. Tuolloin Venäjä oli koonnut Ukrainan suunnalle sotavoimaa, ja tuonut julki mahdottomat etupiirivaatimuksensa. Sittemmin Venäjä on vain jatkanut tilanteen eskaloimista.

Valko-Venäjä otettiin hallintaan sotaharjoitusten varjolla ja viimeisimpänä siirtonaan Kreml tunnusti Itä-Ukrainan nukketasavallat ja on aloittanut avoimen joukkojen siirron alueelle. Kyse on räikeästä kansainvälisen oikeuden ja Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ja suvereniteetin loukkaamisesta, joka on jo laajalti tuomittu.

Ukrainaa ja Ukrainan kansaa on tässä tilanteessa tuettava päättäväisesti. Ensimmäiset pakotteet on jo nähty, ja valmius vielä tuntuvampiin täytyy olla – keskeistä on tiivis yhteistyö Euroopan Unionin ja kumppanimaiden kuten Yhdysvaltojen kanssa. Talouspakotteilla on eittämättä hintansa, mutta perustavanlaatuisten arvojen ja turvallisuuden ei pidäkään olla myytävänä.

On perusteltua arvioida omia valintojamme siltä kannalta, mikä on keino ja mikä päämäärä, mikä konteksti ja kokonaisuus. On kiistatta eri asia viedä puolustustarvikkeita omaa kansaansa sortavaan tai hyökkäyssotaa harjoittavaan maahan kuin yksipuolisen aggression kohteeksi joutuneeseen maahan. Joka tapauksessa on tärkeää, että Suomi on tukenut ja tukee Ukrainaa, ja että tarkastellaan siihen parasta keinovalikoimaa.
Venäjän nykyhallinto asemoi toimillaan itseään entistä selvemmin ja avoimemmin länttä ja Eurooppaa sekä yleisesti sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää, demokratiaa ja valtioiden itsemääräämisoikeutta vastaan ja on valmis ajamaan tavoitteitaan väkivallalla ja täysimittaisella sodalla uhaten. 

Suomi, sen enempää kuin EU tai länsi yleisesti, ei ole tällaista vastakkainasettelua halunnut tai virittänyt, mutta on nyt sen edessä. On päivänselvää, ettei mikään valtio Euroopassa tai Atlantin takana haudo hyökkäysaikeita tai uhkaa sotilaallisesti Venäjää. Demokratia ja avoin kansalaisyhteiskunta sen sijaan voivat olla uhkia Kremlille, mutta sekin on täysin oma valinta. Hallinto voisi yhtä hyvin kääntää tarmonsa etupiireistä ja vallan keskittämisestä yhteiskunnan ja talouden kestävään uudistamiseen. Venäjällä olisi siihen kaikki edellytykset luonnonvaroista ja tieteestä korkeakulttuuriin. Men Ryssland valde en annan väg, kuten edustaja Adlercreutz eilen totesi. Tästä kärsii satavarmasti myös Venäjän kansa.

Ukrainan tapahtumissa ei siis ole kyse vain Ukrainasta, vaan koko Euroopan turvallisuudesta. Suomikaan ei ole tilanteesta ulkopuolinen. Vaikka meihin Suomessa ei kohdistu tällä hetkellä sotilaallista uhkaa, pyrkii Venäjä sotilaallista voimaa ja laajaa keinovalikoimaa hyödyntäen horjuttamaan niitä pilareita, joihin meidänkin turvallisuutemme lopulta nojaa. Myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko toteaa, että jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna, ei Suomi EU:n jäsenenä voi olla ulkopuolinen. 

Eristäytymispolitiikan maailmassa pienet jäävät yksin ja pahimmillaan jalkoihin. Suomen päämääränä on tietysti Suomen turvallisuus, mutta liian likinäköisellä tulkinnalla tästä on riskinä rakentaa meillekin turvattomampaa maailmaa ja lähiympäristöä. Vahvasti kansainvälinen ja eurooppalainen Suomi on turvallisempi Suomi.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on myös linjattu Suomen tarkastelevan reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioiden mahdollisuutta liittoutua sotilaallisesti ja hakea Nato-jäsenyyttä. Aktiivinen julkinen ja poliittinen keskustelu ovat tärkeä osa tätä tarkastelua, ja varsin tarpeen ja tervetullutta. Suomen turvallisuuspoliittinen linja nojaa kansalaisten vahvaan tukeen. Leimakirveitä tämä keskustelu ei kaipaa, hyvää analyysiä ja rakentavaa otetta kylläkin.

Oman turvallisuutemme peruspilareista on joka tapauksessa kaikki syyt pitää kiinni tässäkin hetkessä: Suomen on pyrittävä rakentamaan rauhaa ja turvallisempaa maailmaa, pidettävä oma puolustuskyky kunnossa, vahvistettava EU:ta ja sen yhtenäisyyttä, tehtävä tiivistä monenkeskistä ja kahdenkeskistä yhteistyötä kumppanien ja kumppanimaiden kanssa ja vaalittava luottamusta yhteiskunnassa.

Yhdessä aikanaan linjattu selonteko yhdistää myös hienosti niin sanotun laajan ja kovan turvallisuuden. Nämä näkökulmat realisoituvat myös nykytilanteessa. Energiavirrat ovat keskeinen osa geopolitiikkaa,  ja irtautuminen fossiilienergiasta auttaa sekä ilmastoa että geopoliittista asemaamme. Taloudellinen tai materiaalinen riippuvuus Kremlistä on riski kaikissa tapauksissa, myös ydinvoiman osalta.

Elämme vaikeita aikoja, jossa kysytään päättäväisyyttä ja vastuunkantoa. On tärkeää, että eduskunta käy tätä keskustelua tänään ja jatkossakin.

 

Kestävä talous tarvitsee kilpailua ja investointeja – Avauspuheenvuoro puoluevaltuuskunnassa 19.2.2022

Arvoisa puoluevaltuuskunta,

Tuntuu absurdilta ja surulliselta elää vuonna 2022 aikaa, jossa uhka laajamittaiseen sotaan Euroopassa on todellinen. 1980-luvun lapsena kasvoin nuoreksi maailmassa, joka tuntui menevän koko ajan parempaan ja vapaampaan suuntaan. Nyt itsevaltaiset hallitsijat pyrkivät laajentamaan etupiirejään voimalla ja väkisin, samalla kun sortavat omia kansalaisiaan kovalla kurilla. Venäjä on luonut Eurooppaan uuden, laajemman sodan uhkan; totaalista sosiaalista kontrollia havitteleva Kiina kiillottaa kilpeään olympialaisilla. Demokratia on maailmalla entistä ahtaammalla, ja sitä nakertavat voimat pyrkivät valtaan myös vapaissa yhteiskunnissa. Economist Intelligence Unitin vuotuisessa arviossa globaali demokratian tila arvioitiin heikoimmaksi sitten mittarin luomisen vuonna 2006.

Ennen ei ollut paremmin, mutta tulevaisuudessa voi olla huonommin, jollemme päättäväisesti rakenna ja puolusta parempaa maailmaa; demokratiaa, vapautta, rauhaa ja kestävää hyvinvointia. 

Ennen ei ollut paremmin, mutta tulevaisuudessa voi olla huonommin.

Turvallisuustilanteen ohella tämän hetken kuuma aihe politiikassa on energian hinta, joka heijastuu yhteiskuntaan laajasti asumisesta ja liikkumisesta maatalouteen asti. Tässä ajassa reilun muutoksen sanojen on käännyttävä teoksi. Vihreät puolueena ja vihreä eduskuntaryhmä on nostanut tätä teemaa esiin jo vuosia; näin kovat hintapiikit juuri nyt olivat ehkä yllätys, mutta tarve toimille joilla samaan aikaan ajetaan alas riippuvuus fossiilienergiasta ja huolehditaan siitä, että muutos on reilu ja sujuva, on ollut tiedossa jo pitkään.

Hallitus esitteli perjantaina tukun keinoja tukea energian hintojen kanssa kärvisteleviä suomalaisia; myöhemmin keväällä saamme tukun pidemmän aikavälin ilmastolinjauksia keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman, ilmasto- ja energiastrategian, maankäyttösektorin ilmastosuunnitelman sekä tietysti ilmastolain muodossa. 

Kova energian hinta edellyttääkin sekä oireisiin että juurisyihin puuttumista: Oikein kohdennettuja, kustannustehokkaita toimia kohtuuttomien hintavaikutusten tasaamiseksi ja ennen kaikkea toimia päästöttömän energiantuotannon vauhdittamiseksi sekä Suomessa että Euroopassa. Ilmastotavoitteista kokonaisuudessaan olisi järjetöntä ja turhaa tinkiä, se olisi sitä klassista housujen lämmittelyä, jossa ensin ehkä vähän lämmittää ja sitten vasta paleltaakin. Riippuvuutta tuontifossiilienergiasta ei pidä pitkittää tai syventää, vaan taittaa mahdollisimman nopeasti. Fiksu ilmastopolitiikka ei tule kohtuuttoman kalliiksi, mutta ilmastonmuutoksen hillinnässä epäonnistuminen tulisi käsittämättömän kalliiksi. Siihen ei missään tapauksessa ole varaa.

lmastotavoitteista kokonaisuudessaan olisi järjetöntä ja turhaa tinkiä.

Tämän viikon maanantaina Helsingin sanomat julisti pääkirjoituksessaan, että käsillä on paluu normaaliin. Tällä kertaa tekstissä ei viitattu koronaan, vaan siihen että rahalle on jälleen tulossa hinta. Se tarkoittaa myös sitä, että tarve ja kyky priorisoida julkisia menoja korostuu jälleen. Se ei ole pelkästään huono asia: asioiden ratkaiseminen yksin rahalla ei aina kannusta kustannustehokkaisiin ja fiksuimpiin valintoihin.

Nykyinen taloustilanne on kaksijakoinen. Työllisyysaste on kivunnut jo 73,5 prosenttiin ja ennakkotietojen perusteella Suomen talouskasvu viime vuonna oli jopa ennusteita ripeämpää. Koronakuopasta on kivuttu ylös. Samalla kuitenkin rakenteellinen alijäämä on edelleen totta, väestö vanhenee ja työssäkäyvän väestön osuus pienenee. Lähtötaso ennen koronaakin oli kaukana esimerksiki Ruotsista. Julkisen velan taso puolestaan on koronan jäljiltä entistäkin suurempi. 

Myös talouspolitiikan arviointineuvosto nosti tuoreimmassa arviossaan tammikuussa esille sen, että vaikka velanotto viime vuosina ja tänäkin vuonna on ollut perusteltua, tarvetta menojen sopeuttamiselle on. 

Vaikuttavin vihreä politiikka ei perustu niinkään rahaan vaan rakenteisiin.

Sopeuttaminen – kansankielisesti leikkaaminen – ei ole päättäjälle helppo tai mukava rasti. Onneksi vaikuttavin vihreä politiikka ei perustu niinkään rahaan vaan rakenteisiin. Useimmiten tehokkain tapa lisätä hyvinvointia, vähentää päästöjä ja suojella luontoa on fiksu sääntely, kestävien puitteiden asettaminen talouden ja ihmisten toiminnalle, uusiin ideoihin ja yrittämiseen kannustaminen ja markkinamekanismien valjastaminen hyvää tekemään sekä kehnojen rakenteiden ja väärien kannustimien purkaminen. Poliittisia saavutuksia ei pitäisikään ensisijaisesti mitata sillä, kuinka paljon lisää rahaa johonkin sai ohjattua, vaan sillä, millaisia kestäviä tuloksia ja muutoksia sai aikaan. 

Menojen priorisoinnin ohella julkisen talouden kestävyyttä on vahvistettava tulopuolella. Tässä työllisyys on tietysti keskeisessä asemassa. Hallituksen hiljattain linjaama kokonaisuus 110 miljoonan verran julkista taloutta vahvistavista toimista oli perusteltu paketti, mutta maailma ei vielä tullut valmiiksi. Esimerkiksi toimia työperäisen maahanmuuton sujuvoittamiseksi tarvitaan edelleen lisää. Laajempi sosiaaliturvan uudistaminen on sekin edelleen edessä: Työnteon kannustimien on oltava kohdillaan ja perusturvan oltava rakenteeltaan sellainen, että se vapauttaa henkiset voimavarat kouluttautumiseen, mahdollisuuksiin tarttumiseen, uuden luomiseen ja yrittämiseen. Vihreät on ollut ja on edelleen perustulopuolue. Odotan mielenkiinnolla tämän valtuuskunnan tarkempaa keskustelua ja lopullista linjaa sosiaaliturvaohjelmassa, josta tänä viikonloppuna päätetään.

Yksi liian vähän puhuttu talous- ja elinkeinopolitiikan osa-alue on kilpailupolitiikka. Markkinoiden tehokkuus perustuu toimivaan ja terveeseen kilpailuun, jossa yrityksillä on kannustimet huolehtia siitä, että hinta ja laatu ovat kohdillaan. Terve kilpailu edellyttää julkiselta sektorilta valvontaa, tasapainoista sääntelyä ja hankintaosaamista. 

Terve kilpailu edellyttää julkiselta sektorilta valvontaa, tasapainoista sääntelyä ja hankintaosaamista.

Suomessa puhutaan usein Suomen ja suomalaisten yritysten kilpailukyvystä. Toimiva kilpailu tukee myös kilpailukykyä. Kilpailtu markkina on hedelmällinen maaperä uusille ideoille, ja dynaamisessa taloudessa jalostuu tehokkaampia ja kilpailukykyisempiä liikeideoita ja yrityksiä. Monivaiheiset tuotantoketjut hyötyvät siitä, että kilpailu välipanosten tuottajien välillä on aitoa ja toimivaa. Liian usein kilpailukyvyn varjolla perustellaan kuitenkin enemmän yritysten tukemista kuin kilpailun edistämistä. Pahimmillaan se vääristää markkinoita ja estää uusia ja pieniä yrityksiä menestymästä. Lopulta toimivasta ja reilusta kilpailupolitiikasta hyötyvät niin kuluttajat, yritykset kuin julkinen talouskin. Toimivasta kilpailusta on huolehdittava myös Euroopan sisämarkkinoilla – se on Suomen kaltaiselle vientivetoiselle avotaloudelle aivan keskeinen asia.

Suomen talous tarvitsee myös investointeja. Kulutuksen kohtuullistamisen ja kestävämpien elämäntapojen ohella siirtymä hiilinegatiiviseen ja ekologisesti kestävään yhteiskuntaan edellyttää uutta energiantuotantoa ja uusia teollisuuslaitoksia. Suomen onkin syytä olla houkutteleva ympäristö investoinneille. Se edellyttää sääntelyltä ennakoitavuutta ja jatkuvuutta – aito sitoutuminen hiilineutraalisuustavoitteeseen on hyvä esimerkki tästä. Myös hallinnon sujuvuus on tärkeää, luvitus mukaan lukien. Painetta lupaprosessien sujuvoittamiseen selkeästi on. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ympäristönsuojelun tasosta tai tavoitteista pitäisi tinkiä pätkääkään – enemmänkin päinvastoin. Olennaista on, että luvitus ja muu sääntely on tarkoituksenmukaista ja ennakoitavaa samalla kun markkinoiden muu sääntely ja ulkoishaittojen hinnoittelu huolehtii siitä, että investoinnit vievät maata ja maailmaa ekologisempaan suuntaan.

Suomen on syytä olla houkutteleva ympäristö investoinneille.

Keskustelu julkisesta taloudesta kiihtynee nyt keväällä matkalla kehysriiheen. Sopeuttamistarpeen edessä on oltava tarkkana sen suhteen, ettei leikata siipiä tulevalta hyvinvoinnilta. Riittävät panostukset tieteeseen, tutkimukseen ja kehittämiseen on turvattava. Harppaus parlamentaarisesti linjattuun 4 % BKT-osuuteen on otettava ja vietävä maaliin asti. Maailma paranee uutta luomalla.

Näillä ajatuksilla antoisaa kokousta, arvon vihreä valtuuskunta! Ensi kerralla sitten taas livenä, teitä onkin jo ikävä!

 

valtu_helmikuu

Vihreiden 43-henkinen puoluevaltuuskunta toimii puoluekokousten välillä puolueen korkeimpana poliittisena linjanvetäjänä.

Tarkkaa tasapainoilua turvallisuuden ja perusoikeuksien kanssa – Ryhmäpuheenvuoro tiedusteluselonteosta 9.2.2022

Ryhmäpuheenvuoro eduskunnan täysistunnossa 9.2.2022, aiheena Valtioneuvoston selonteko tiedustelulainsäädännöstä.

 

Arvoisa puhemies,

Monipuolistuvien uhkien värittämä jännitteinen turvallisuustilanne korostaa tarvetta toimivalle tiedustelulainsäädännölle. Tiedustelutieto auttaa viranomaisia uhkiin varautumisessa ja niiden ehkäisemisessä, ja hyvä tilannekuva luo pohjaa turvallisuuden kannalta tärkeille päätöksille. 

Samalla on pidettävä mielessä se, että tiedustelulainsäädännössä tasapainoillaan aina lopulta länsimaisen, avoimen demokratian perusperiaatteiden kanssa: vaa’an eri puolilla painavat yksityisyys ja turvallisuuden takaaminen. Vallan rajojen, vastuun ja valvonnan kanssa on oltava erittäin tarkkana, erityisesti kun kyseessä ovat toiminnot, joita ei niiden luonteen takia voi täysin läpivalaista julkisuuteen. 

Toimivan lainsäädännön tarpeen ja väistämättömän tasapainoilun vuoksi on hyvä, että eduskunta aikanaan edellytti tätä selontekoa, hallitus sitoutui sen antamaan ja se on nyt saatu käsittelyyn. 

Vallan rajojen, vastuun ja valvonnan kanssa on oltava erittäin tarkkana, erityisesti kun kyseessä ovat toiminnot, joita ei niiden luonteen takia voi täysin läpivalaista julkisuuteen.

Vallan rajojen, vastuun ja valvonnan kanssa on oltava erittäin tarkkana, erityisesti kun kyseessä ovat toiminnot, joita ei niiden luonteen takia voi täysin läpivalaista julkisuuteen.

Tiedustelulainsäädännön valmistuminen viime kaudella oli tärkeä askel sekä tiedustelukyvykkyyksien että toimivaltuuksien selkeyttämisen kannalta. Tässä kohtaa on paikallaan kiittää edesmennyttä kansanedustaja Jyrki Kasvia aktiivisesta roolistaan nyt tarkasteltavan lainsäädännön parissa, erityisesti edellä mainitun turvallisuuden ja perusoikeuksien tasapainoilun suhteen. Jyrki ei ole enää keskuudessamme, mutta on tärkeää, että eduskunnasta löytyy nyt ja jatkossakin viisautta ja valveutuneisuutta seurata, miten tiedusteluun liittyviä valtuuksia käytetään ja varmistaa, että lainsäädäntöä edelleen kehitettäessä kansalais- ja perusoikeudet huomioidaan niiden vaatimalla vakavuudella. Tiedusteluvalvontavaliokunta on tässä tietysti tärkeässä roolissa.

Teknologian kehittymisen ohella sen geopoliittinen luonne on korostunut.

Suomen turvallisuusympäristö on ollut jatkuvassa muutoksessa, ja muuttunut myös tiedustelulainsäädännön hyväksymisen jälkeen. Tieto- ja viestintäteknologioiden ja niiden varaan rakentuneiden palveluiden kehitys on nopeaa, ja itse teknologian kehittymisen ohella niiden geopoliittinen luonne on korostunut. Uudenlaista valtaa on myös keskittynyt kaupallisten yritysten käsiin, joiden sidonnaisuudet kotipaikkojensa valtaapitäviin vaihtelevat, ja muodostavat uusia, osin vaikeasti hahmotettavia rajapintoja kaupallisen ja poliittisen toiminnan välille. Selvää on sekin, että tehokas tiedustelu edellyttää viranomaisilta toimivaa yhteistyötä yksityisen sektorin kanssa. Tarkka paikka lainsäädännön kannalta sekin.

Muuttuva ja kompleksinen turvallisuusympäristö korostaa myös kansainvälistä yhteistyötä, joka on tiedustelutoiminnassa välttämätöntä. Eri maiden erilaiset lainsäädäntöpohjat ja tiedustelujärjestelmät tuovat tähän omat haasteensa. Olennaista on, että tiedustelutoiminta tukee ja on linjassa muun sisäistä ja ulkoista turvallisuutta takaavaan toiminnan ja linjausten kanssa. Perusoikeuksien ja -vapauksien kunnioittamisen ohella tämäkin on tärkeää toiminnan yhteiskunnallinen luottamuksen säilyttämiseksi.

Selonteko toteaa, että tiedustelua koskevan lainsäädännön keskeisin tavoite, kansallisen turvallisuuden parantaminen, on toteutunut, ja että tiedonhankinta kansalliseen turvallisuuteen ja maanpuolustukseen kohdistuvista uhkista on uusien tiedustelutoimivaltuuksien myötä tehostunut. Tämä on tietysti hyvä asia. 

Keskeisenä johtopäätöksenä nousee myös tarve varmistaa lainsäädännön ajantasaisuus. Nopeasti muuttuvassa maailmassa ei tällaisesta lainsäädännöstä tule täysin valmista varmaan koskaan. Edessä onkin mainittua kansallisen turvallisuuden varmistamisen ja perusoikeuksien ja vapauksien välistä punnintaa jatkossakin. Turvallisuus on taattava, muttei kohtuuttomasti kansalaisoikeuksien kustannuksella.

Vanhankaupunginkosken pato on pysyvä ympäristöhaitta

(Julkaistu Helsingin Sanomissa 23.1.2022)

Vanhankaupunginkosken padon kohtalosta käy jälleen vilkkaana. Sen ytimessä on punninta kulttuurihistoriallisten arvojen ja luontoarvojen väliltä. Tähän asti yhden ajanjakson kulttuurihistoriaa on arvotettu luonnon yli, mutta linjaa olisi jo aika muuttaa ja purkaa pato osittain Tikkurilankosken tapaan.

On tärkeä ymmärtää, että pato on virtavesiekosysteemille pysyvä ja vakava haitta, jota itähaaran kunnostaminen ei riitä korjaamaan. Nykytilanne rinnastuu kärjistäen siihen, että Hanasaaren hiilivoimalassa jatkettaisiin hiilen polttoa museomielessä, ja vieläpä niin, ettei sillä edes tuotettaisi sähköä ja lämpöä. Pato kun ei enää sähköä jauha.

 Atte Harjanne

kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu (vihr), Helsinki

Päästöistä on päästävä, mutta hintalappu ei saa olla kenellekään kohtuuton – Avuksi voisi sopia vaikkapa hiiliosinko, lainatuki tai työn verotuksen keventäminen

Energiatalouden murros fossiileista päästöttömään vaatii investointeja. Siirtymän reiluuden takaamiseksi on esitetty erilaisia toimia, joiden käyttöä kannattaisi puntaroida täälläkin.

 

Kuluvana talvena energian hinta on noussut julkiseen keskusteluun ja huolenaiheeksi. Sähkö, lämpö ja liikennepolttoaineet ovat usein käytännössä välttämättömiä hankintoja, joiden käyttöä ei voi määräänsä enempää säästää varsinkaan nopealla aikataululla. Jos asuminen ja arki nojaa autoon ja sähkölämmitykseen, ei sopeutuminen käy ihan hetkessä, tai ainakin se vaatii investointeja. Esimerkiksi sähköauto päihittää yleensä jo elinkaarikustannuksissaan vastaavan polttomoottoriauton, mutta hankintahinta on yhä kalliimpi.

Energiatalous on kokonaisuudessaan väistämättömän siirtymän edessä, tai oikeastaan keskellä sitä. Ilmastonmuutoksen hillintä siedettävälle tasolle edellyttää fossiilienergian korvaamista päästöttömällä energialla. Suomen kaltaiselle tuontienergian varassa olevalle maalle tämä siirtymä tarjoaa myös paikan vahvistaa turvallisuutta ja huoltovarmuutta, ja itse asiassa ottaa roolia energiaratkaisujen viejänä ja myyjänä.

Tuontienergian varassa olevalle maalle siirtymä on myös paikka vahvistaa turvallisuutta ja huoltovarmuutta.

Tehokkaimmin tätä siirtymää edistetään päästökaupan kaltaisilla markkinamekanismeilla, joissa ympäristöhaitoille laitetaan niiden vaikutuksia vastaava hinta. Markkinoiden tehokkuus ei kuitenkaan takaa oikeudenmukaisuutta tai edes kohtuullisuutta, ja samalla siirtymä edellyttää investointeja, joiden hintalappu tuntuu nyt kun taas hyödyt realisoituvat ajan mittaan. Toimiva markkina edellyttää myös todellisia vaihtoehtoja, joiden tarjonnan syntymistä voi olla perusteltua tukea.

Energiasiirtymän rinnalla nyt näyttää siltä, että pandemiasta ponnistava talous on inflaation edessä. Hintojen nousu ei kuitenkaan osu kaikkiin samalla tavalla, kuten Paavo Rautio tuoreessa kolumnissaan avaa. Auton varassa töihin kulkevaan omakotitaloasujaan energian ajama inflaatio iskee eri tavalla kuin kaupunkikeskustan tietotyöläiseen. Tähän voi toki viisastella, että ammatti- ja asumisvalintoihinsa voi itse vaikuttaa. On se niinkin, mutta ihan kohtuuttomia ei ihmisiltä voi vaatia – varsinkaan, kun talous ei pyöri pelkillä palveluilla eikä kestävä siirtymä sinänsä edellytä kaikkien muuttavan ratikan varteen. Osa kestävyyttä on myös sosiaalinen kestävyys, vaikka ekologinen kestävyys ehdottomampi reunaehto onkin.

Käynnissä on siis välttämätön muutos, jossa pitäisi pitää kaikki mukana. Haasteeseen vastaamiseksi on pohdittu erilaisia keinoja ja toimia, joista nostaisin ainakin nämä kolme varteenotettavina.

1. Hiiliosinko

Hiiliosinko (engl. carbon fee and dividend, Suomessa kulkee myös lempinimellä “hillosinko”) on järjestelmä, jossa päästöistä kerätyt verot tai maksut jaetaan suoraan takaisin kuluttajille. Näin hintaohjauksen rinnalle tulee kaikki suoraan tavoittava tuki, jonka on yleisesti nähty toimivan sitouttavana kannustimena koko yhteiskunnan päästövähennyksiin.

Tätä keinoa toi hiljattain Suomessa esiin Finnwatchin Saara Hietanen. Ajatus on elegantti, ja sitä on sovellettu menestyksellä Kanadassa, jossa kotitaloudet saavat provinssista ja asuinpaikasta riippuen noin 400-800 euroa vastaavat hyvitykset veronpalautuksina. Myös Itävallassa ollaan ottamassa käyttöön 100-200 euron “ilmastobonus”, jossa summaan vaikuttaa se, miten hyvien joukkoliikenneyhteyksien päässä asuu.

Hiiliosingon kaltaisen mekanismin voi toteuttaa laajana tai sitten yksittäisen sektorin osalta. Esimerkiksi liikenteen päästöverotuksen osalta Aalto-yliopiston tutkijoiden mukaan pieni osuus veron tuloista riittää kompensoimaan valtaosalle pienituloisista veron aiheuttamat kustannukset.

2. Energiaomavaraisuuslaina

Oli kyse sitten sähköautosta tai maalämmöstä, ilmaston kannalta kestävämpi ratkaisu maksaa itsensä usein takaisin edullisempina käyttökustannuksina. Kaikilla ei kuitenkaan ole varaa tehdä investointia, vaikka sen tietäisi kannattavaksi. Ratkaisu tilanteessa tukemiseen voisi olla valtion takaama energiaomavaraisuuslaina, jonka logiikkaa Janne M. Korhonen avaa hyvin Verde-kirjoituksessaan*. Skotlannissa tällainen lainatuki on jo käytössä, itse jätin aiheesta kollegoiden kanssa toimenpidealoitteen vuonna 2020.

3.  Ansiotuloverotuksen keventäminen

Jos energia syö tuloista entistä isomman siivun, olisiko uusia politiikkatyökaluja simppelimpää vain huolehtia, että tuloista jäisi enemmän käteen ja alentaa ansiotuloverotusta? Yleisesti työn verotuksen keventäminen on hyvä tavoite, ja tämä on myös Vihreiden virallinen poliittinen linja: Verotuksen painopistettä on kohdennettava työn ja yrittämisen verottamisesta ympäristöä saastuttavan toiminnan verottamiseen. Ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta tämä tietää kuitenkin fiskaalista haastetta: päästöistä on päästävä käytännössä kokonaan, joten niistä ei saa pysyvää tulopohjaa valtion kassaan. Silti painopisteen siirto enemmän työstä ulkoishaittoihin on perusteltua ja hyvä linja.

Kaikkia koskettavien yleisten tukimuotojen sijaan siirtymän kohtuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta voidaan tietysti taklata myös suorilla kompensaatioilla, jotka on suunnattu rajatulle, vaikeimmassa asemassa olevalle joukolle ihmisiä. Ruotsi ja Norja ovat lähteneet tukemaan kotitalouksia nousseiden sähköhintojen edessä. Tällainen instrumentti on helposti kallis suhteessa hyötyyn ja sisältää ilmeisiä riskejä sen suhteen, mihin rajat lopulta vedetään. Koronatuet ovat osoittaneet sen, kuinka vaikeaa on tasapainoilla tehokkuuden, kustannusten ja kohdennuksen kanssa. Toki on samaan aikaan niin, ettei täydellistä mallia etsiessä kannata jättää riittävän toimivaa tekemättä. 

Yleisesti päästövähennystoimissa kannattaa tietysti painottaa kustannustehokkuutta.

Fiksua on joka tapauksessa pitää huolta siitä, etteivät tukitoimet tai kompensaatiot sotke markkinoiden toimintaa ja että kannustinvaikutukset kestävään suuntaan säilyvät. Toki bensan hintaa voisi laskea laskemalla bensan verotusta, mutta tämä syventäisi, pitkittäisi ja ylläpitäisi monin tavoin ongelmallista riippuvuutta päästöjä aiheuttavasta tuontienergiasta. 

Erilaisten reilun siirtymän työkalujen osalta pitää tietysti arvioida myös niiden julkistaloudellisia vaikutuksia, ja jos käytännössä suunnataan tukia harvemmin asutuille alueille, pitäisi aluetukien kokonaiskuvaa eri muodoissaan seurata ja huolehtia, että myös taloudelle valtavan tärkeiden kasvukaupunkien elinvoimasta pidetään huolta.

Yleisesti päästövähennystoimissa kannattaa tietysti painottaa kustannustehokkuutta. Näin toimien hintalappu jää pienemmäksi, jolloin kompensointipaine on pienempi tai kompensointiin on enemmän varoja käytettäväksi. Mitä energiaan tulee, tärkeä osa yhtälön kestävää ratkaisua on se, että päästötöntä energiantuotantoa rakennetaan nykyistä kovemmalla vauhdilla korvaamaan säppiin menevää fossiilituotantoa. Surkeinta politiikkaa on tietysti sulkea toimivaa päästötöntä tuotantoa Saksan ja Belgian tyyliin.

Ja lopuksi muistutus: Kaikkein kalleimmaksi tulee viivyttely ja toimettomuus ilmastonmuutoksen edessä.

 

blogikuva

Energian nouseva hinta osuu eri tavalla tiiviissä kaupungissa ja harvemmin asutuilla alueilla.(Alkuperäinen kuva: K8 / Unsplash)

* Jannen kirjoituksessa kuvataan muuten hyvin myös se alueellinen haaste, että polttoaineen jakelu käy todennäköisesti ensimmäisenä kannattamattomaksi harvaan asutuilla alueilla.

 

Kvartaalikatsaus eduskuntaan ja valtuustoon IV/2021

Vuoden viimeinen neljännes toi mukanaan muun muassa uuden pestin eduskuntaryhmän johdossa, kylmää geopolitiikkaa ja omikron-aallon. 

 

Näitä neljännesvuosikatsauksia kirjoittaessa on joskus sellainen fiilis, että kolme kuukautta hujahti äkkiä ohi ja vastahan edellisen kerran tällaisen kynäili. Tällä kertaa ei todellakaan ole näin: lokakuun alku tuntuu jo kaukaiselta menneisyydeltä, sen verran on välissä ehtinyt tapahtua.

Lokakuuta värittivät vihreiden sijaisjärjestelyt puheenjohtaja Marian äitiysloman ajaksi. Lopputulemana Emma Karista tuli ilmasto- ja ympäristöministeri, Krista Mikkonen siirtyi sisäministeriksi ja minä puolestani nousin eduskuntaryhmän johtoon Emman tilalle. Jo aiemmin Iiris Suomela valittiin sijaistamaan Mariaa puolueen ruorissa. Omasta mielestäni meillä on tässä todella kova kentällinen kasassa ja oikeilla pelipaikoilla. 

Valinnoista jäi silti kiertämään tarina, jonka mukaan minut olisi jotenkin erityisesti syrjäytetty tai meikäläistä sorrettu – en koe, että näin on, vaikka toki aidosti ministerin tehtävään olin halukas tarttumaan. On kuitenkin absurdi ajatus, että ensimmäisen kauden kansanedustajana puolueen varapuheenjohtajaksi ja eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittuna olisin jotenkin paitsiossa tai poljettuna. Tilannehan on päinvastainen: Olen saanut omiltani valtavasti luottamusta ja vastuuta, jota koetan nyt parhaani mukaan kantaa.

Olen saanut omiltani valtavasti luottamusta ja vastuuta, jota koetan nyt parhaani mukaan kantaa.

Uusi tehtävä eduskuntaryhmän puheenjohtajana pitää sisällään sekä sisäistä että ulkoista työtä, eli meidän skarppien kansanedustajien työn tukemista ja ryhmän edustamista julkisuudessa ja neuvotteluissa. Se on ollut antoisaa ja opettavaista hommaa, jossa täytyy myös uudella tavalla olla ainakin jossain määrin perillä aika lailla kaikista valtakunnanpolitiikan aiheista, kun yksittäisenä kansanedustajana on helpompi keskittyä omiin valiokuntiin ja aihepiireihin. 

Eduskunta

Syksyn 2021 kolmeen viimeiseen kuukauteen on tosiaan mahtunut monenlaista myös eduskunnassa. Valko-Venäjä pyrki horjuttamaan EU-naapureitaan siirtolaisia hyväksikäyttämällä, Venäjä on koonnut voimaa Ukrainan suuntaan ja esittänyt häikäilemättömiä ja perusteettomia etupiirivaatimuksia. Koronaviruksen uusi omikron-variantti löysi tiensä tännekin ja vei epidemian kulun uusille kulmakertoimille. 

Valko-Venäjän rajavaikuttaminen innosti opposition välikysymykseen Suomen rajatoimista. Välikysymyskäsittelyssä kävi selväksi, että rajaturvallisuuden ottavat vakavasti kaikki, mutta kansainvälisten sopimusten – joilla on tärkeä merkitys myös Suomen omalle turvallisuudelle – arvoa ja merkitystä eivät kaikki puolueet tahdo tunnustaa. Hybridivaikuttaminen, jossa avoimen, ihmisoikeuksia kunnioittavan demokratian periaatteita yritetään valjastaa sitä itseään vastaan, on viheliäistä, ja siihen vastaaminen vaatii hyvää ymmärrystä aiheesta ja laaja-alaisen keinovalikoiman, kuten puheessani vihreiden puoluevaltuuskunnassa korostin.

Venäjän jännitteitä kiristäneet puheet ja teot heijastuivat myös puolustusselonteon ympärillä käytyyn debattiin. Syyskuussa julkaistun selonteon käsittely työllisti puolustusvaliokuntaa syksyn aikana, kun valiokunta kuuli toistasataa asiantuntijaa ennen mietintönsä laatimista. Selonteko ja mietintö muodostavat nähdäkseni erittäin hyvän kokonaisuuden, joka kuvaa Suomen puolustuksen toimintaympäristöä ja linjaa puolustuksen kehittämisestä. Niissä korostuvat entistä enemmän kansainvälinen yhteistyö ja sodankäynnin uudenlaiset rintamat kyberistä avaruuteen ja informaatiopuolustukseen. Paikallispuolustuksen vahvistaminen on tarpeen laaja-alaiseen vaikuttamiseen vastaamisessa, ja tässä reserviläisten entistä monipuolisempi rooli korostuu. 

Turvallisuuspoliittinen tilanne kiihdytti luonnollisesti myös Nato-keskustelua, jossa oma puheenvuoroni liittymisen puolesta sai aika lailla näkyvyyttä. Tämä aihe on vahvasti pinnalla vielä tätä kirjoittaessakin, joten pidempää analyysiä ei liene tässä tarpeen kirjoittaa. Analyyttinen ja avoin jäsenyyden punninta on joka tapauksessa erittäin tervetullutta.

Suomi valitsi suorituskyvyltään parhaan koneen ja teki siitä hyvän diilin.

Iso puolustukseen liittyvä päätös oli tietysti F-35-monitoimihävittäjien valinta nykyisten Hornetien korvaajaksi. Eduskunnan osalta päätös oli sinänsä tehty jo vuoden 2021 budjetin yhteydessä, tarkan valinnan teki hallitus. Puolustusvaliokunnan jäsenenä olen toki seurannut hankkeen etenemistä, ja valintaprosessin perusteellisuus oli kautta linjan vakuuttavaa. Suomi valitsi suorituskyvyltään parhaan koneen ja teki siitä hyvän diilin. 

Puolustukseen liittyen työnsä sai päätökseen myös asevelvollisuuskomitea, jossa toimin Hanna Holopaisen varajäsenenä. Mietinnön tärkein anti on esitys kutsuntojen laajentamisesta myös naisille. Monenlaista muutakin perusteltua kehittämistä on mietinnössä mukana. Komitea teki hyvää työtä, mutta itse olisin halunnut komitealle laajemman mandaatin tarkastella asevelvollisuusjärjestelmää ja pohtia esimerkiksi reittejä siirtyä sukupuolineutraaliin velvollisuuteen. Jännite yhdenvertaisuuden ja maanpuolustuksen tarpeiden välillä ei ole katoamassa mihinkään, ja siihen kannattaisi tarttua ajoissa, sillä nopeasti tällaista järjestelmää ei reivata uuteen asentoon. Selvitystyötä pukkaa siis varmaan myös seuraavalla hallituskaudella. 

Pidemmin omia ajatuksiani maanpuolustuksesta voi muuten kuunnella tuoreessa Mighty Finland -podcastin jaksossa, jossa sain kunnian piipahtaa. Nato-asiaa pääsin puimaan pidemmin Puheenaihe-podcastiin.

Syksy on tietysti ollut paljon muutakin kuin turvallisuuspolitiikkaa ja puolustusta. Eduskunnassa isossa roolissa vuoden lopulla on budjetin käsittely. Budjetti ei tyypillisesti eduskunnassa juuri muutu muilta osin kuin eduskunnan jakaessa pieniä summia sinne tänne ns. joululahjarahoina. Talouspoliittista debattia yleisesti sen sijaan on käyty ahkerasti. Kannan itsekin huolta Suomen julkisen talouden näkymistä. Samalla menojen vahtaaminen ei saisi johtaa siihen, että aitoja, perusteltuja investointeja kestävään kasvuun ei tehtäisi. Ja sikäli kun jokin puolue esiintyy tiukkana talouspuolueena, soisi sen tekevän sitä johdonmukaisesti. Esimerkiksi keskustalainen politiikka nojaa suuriin tulonsiirtoihin, joiden taloudellinen tehokkuus on usein hyvin kyseenalainen.

Kestävään kasvuun liittyen parlamentaarinen TKI-työryhmä sai sekin loppuraporttinsa valmiiksi, joskin esitti samalla työnsä jatkamista. Olin tässäkin mukana varajäsenenä, ja varsinaisen jäsenen Saara Hyrkön kanssa onkin ahkerasti tavattu eri sidosryhmiä aiheen parista. Työryhmä esittää, että T&K-rahoituksen nostamiseksi säädetään T&K-rahoituslaki, laaditaan lakisääteinen kehyskautta pidempi T&K-rahoituksen suunnitelma ja otetaan käyttöön pysyvä ja nykyistä laaja-alaisempi T&K-toiminnan verokannustin. Nämä ovat hyviä askelia tutkimus- ja kehitysinvestointien saamiseksi tarpeelliseen nousuun.

Koronapandemia tarjosi uusia käänteitä, kun ensin syksyllä yhteiskuntaa saatiin auki, mutta omikronin edessä jouduttiin jälleen turvautumaan tukevampiin rajoituksiin. Olen optimistina joutunut pettymään viimeisen parin vuoden aikana jo useaan otteeseen, mutta uskallan silti ennakoida, että vaikka pahimmat tartuntamäärät ovat vasta edessä tässä alkuvuoden aikana, niiden jälkeen päästään suht nopeasti uuteen avoimeen arkeen. Omikronin hurja tartuttavuus tietää sitä, että koronapolitiikan tehtäväksi jää huolehtia terveydenhuollon kantokyvystä ja riskiryhmistä tarkoituksenmukaisin suojaus- ja rajoitustoimin ja rokottein. Ajatus epidemian voimallisesta pysäyttämisestä on tällaisen edessä nähdäkseni utopiaa – tai dystopiaa, kun katsoo millä keinoin sitä Kiinassa yritetään. Se on toki hyvä tiedostaa, että uudet variantit voivat edelleen tuoda ikäviä yllätyksiä. Uusia epidemioita ja pandemioita tulee joka tapauksessa ennen pitkää koko lailla varmasti, ja niitä varten kannattaa koronakokemuksista ottaa opit talteen varautumisen tueksi.

Kokonaisuudessaan vauhdikkaita aikoja on siis eletty, ja näiden tapahtumien rinnalla on riittänyt työtä myös esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon parissa. Jatkan edelleen talousvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan jäsenenä. Maa- ja metsätalousvaliokunnan varajäsenyydestä luovuin ryhmäpuheenjohtajapestin yhteydessä, samoin Postin hallintoneuvostosta jäin pois.

Valtuusto

Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui loka-joulukuussa kuudesti, ja itse ehdin paikalle neljästi. Onneksi vihreässä valtuustoryhmässä on erinomaisen skarpit ja aktiiviset varavaltuutetut ja tieto kulkee ryhmässä sujuvasti. 

Lokakuun 6. päivän kokouksessa käsiteltiin uutta kaupunkistrategiaa. Se onkin hyvä paperi, joka muun muassa kirittää ilmastotoimia, suojaa luontoa, satsaa koulutukseen, linjaa yritysmyönteisyydestä ja raamittaa reilumpaa kaupunkia kautta linjan. Yhtenä erinomaisena linjauksena on paikallaan nostaa esiin se, ettei uusiin bioenergialaitoksiin enää investoida. Helsingin hiilivoimalat menevät säppiin muutaman vuoden sisällä, mutta kaasun kanssa on vielä työtä. Edessä on siis energiapoliittista linjaamista tälläkin valtuustokaudella, jossa edellisen kauden analyyttinen ote toivottavasti jatkuu. Omia mietteitäni strategiasta voi pidemmin lukea täältä. 

Uusi kaupunkistrategia kirittää ilmastotoimia, suojaa luontoa, satsaa koulutukseen, linjaa yritysmyönteisyydestä ja raamittaa reilumpaa kaupunkia kautta linjan.

Strategia nuijittiin päätökseksi sitten lokakuun toisessa kokouksessa, josta olin poissa yllä mainitun asevelvollisuuskomitean parissa. Lisäksi käsiteltiin nippu aloitteita ja valittiin kaupunkiympäristötoimialan johtoon Ville Lehmuskoski. Opin tuntemaan Villen istuessani HKL:n johtokunnassa, ja olen kyllä valinnasta todella iloinen.

Marraskuun 3. päivän kokouksen missasin myöskin, tällä kertaa hybridiosaamiskeskuksen kansainvälisen konferenssin takia. Käsittelyssä olivat nuorten aloitteet ja kuntalaisaloitteet. Mitä enemmän olen nuorisovaikuttamista seurannut, sitä vakuuttuneempi olen, että kuntavaaleissa äänestysikäraja pitäisi laskea 16 vuoteen.

Marraskuun 10. päivä päätettiin veroprosentit vuodelle 2022, jotka säilyivät ennallaan. Verotuksen painopistettä olisi perusteltua siirtää enemmän kiinteistöveron suuntaan – tällä olisi mahdollisuus ohjata tehokasta maankäyttöä ja kerätä verotuloja pienemmin hyvinvointitappioin. Kokouksessa puhututti myös Honkasuon kaava, jossa kaupungin luoteiskulmaan rakennetaan metsään puutaloja. Metsän kaataminen tällaisen rakentamisen tieltä on tietysti valitettavaa, mutta aiempien päätösten myötä oltiin tilanteessa, jossa tämä oli huonoista vaihtoehdoista parempi.

Marraskuun 24. päivän kokouksesta olin poissa, kun täysistunnossa puitiin välikysymystä. Tämä harmitti, sillä kokouksessa käsiteltiin tärkeitä asioita: talousarviota vuodelle 2022 ja Sörnäistentunnelia. Minulla ei ole lähtökohtaisesti mitään autotunneleita vastaan, mutta tässä perustelut yhdistettynä hintalappuun eivät vakuuttaneet. Minusta tunneli perustuu vanhakantaiseen kaupunkisuunnitteluparadigmaan. Varsinaista tarvetta sille ei todennäköisesti ole: korkeintaan se luo oman tarpeensa ja synnyttää samalla kehnompaa kaupunkia kalliilla hintalapulla. Päätös kuitenkin tehtiin, nähtäväksi jää, miten hyvänä päätöstä pidetään kun työt alkavat ja aikanaan valmistuvat.

Joulukuun 8. päivän kokouksessa talousarviosta sitten päätettiin. Lisäksi palattiin jälleen Malmin lentokenttään, tällä kertaa aiheena kuntalaisäänestyksen järjestäminen. Lentokenttä on ollut toistuvasti esillä kuntavaalien alla – ja välilläkin – ja valtuusto toisensa jälkeen on pysynyt päätöksessä hyödyntää alue rakentamiseen, ja maankäytön suunnittelu kokonaisuutena on keskeisimpiä valtuuston tehtäviä. Kyllä minäkin kenttää suren, mutta kun hyötyjä ja haittoja punnitsee, kallistuu vaaka reippaasti rakentamisen puolelle. Erillistä kuntalaisäänestystä tässä kohtaa on vaikea pitää demokraattisesti perusteltuna. Kokouksen aloitteiden joukossa oli myös omani purettavien tilojen taidekäytöstä, jota kaupunki nyt aikoo edistää.

Muuta ja tulevaa

Tämä kvartaalikatsaus on jälleen kerran taas hyvin kevyt pintaraapaisu kaikkeen, minkä parissa kolmen kuukauden aikana on työtunteja kulunut,. Esimerkiksi Glasgown ilmastokokous, EU:n taksonomiavääntö ja energiahintojen nousu osuivat nekin tälle ajanjaksolle, ja niistäkin olisi paikallaan kirjoittaa pidemmin. Yksi mielenkiintoinen hanke, jossa olin loppuvuodesta mukana, oli Sitran Digivalta-selvitys. Tässä proggiksessa pääsin konkreettisesti näkemään datatalouden konepellin alle sen suhteen, millaista dataa eri palvelut käyttäjistä keräävät ja miten sitä käyttävät, ja miten näiden touhujen sääntely käytännössä toimii – tai ei toimi. 

Alkuvuotta 2022 värittävät tietysti aluevaalit, joiden tulosta päästään pian puimaan. Uusilla valtuutetuilla riittääkin tärkeää päätettävää, ja näillä päätöksillä on suuri kansanterveydellinen ja kansantaloudellinen merkitys. Ukrainan tilanne ja Venäjän etupiiripyrkimykset pitävät turvallisuuspolitiikan korkealla agendalla. Hallituksella on joka tapauksessa edessä ilmasto- ja talouspäätösten sorvaamista, josta täytyy saada kestävää tulevaisuutta rakentavia ratkaisuja ulos.

Työtä siis riittää!

Tapaamiset

Loka-joulukuulle mahtui iso liuta tapaamisia, ja erityisesti TKI-teema korostui parlamentaarisen työryhmän myötä. Piipahdin joulukuussa myös Vaasassa maakuntamatkalla. Listassa sama saate kuin aina ennenkin: Tämä lista ei ole täysin kattava kuvaus kaikesta vuorovaikutuksesta tai lobbaamisesta ja päälle tulee esimerkiksi mailinvaihtoa, kutsutilaisuuksia ja erilaisia kuulemisia ryhmässä ja kokouksissa.

  • Aalto-yliopisto
  • Blic
  • Danske Bank
  • Elinkeinoelämän keskusliitto EK
  • Elokapina
  • EnergyVaasa
  • FAIA
  • Finanssiala
  • HALI ry
  • Helen
  • Helsingin yliopisto
  • Helsinki Innovation Services
  • Hybrid CoE
  • Israelin suurlähetystö
  • Kaupan liitto
  • Kemianteollisuus
  • Kindred Group
  • Kivirakentajat
  • Libera
  • Meriaura Group
  • Microsoft
  • P2X Solutions
  • Paikallisvoima
  • Rakennusteollisuus
  • Redrakon
  • Sopimuspalokuntien liitto
  • SOSTE ry
  • Suomen Tuulivoimayhdistys
  • Suomen Yrittäjät
  • SYKE
  • Taipei Representative Office in Finland
  • Teknologiateollisuus
  • Trustly
  • TVO
  • Työeläkeyhtiö Elo
  • UK Embassy
  • Uniper
  • UPM
  • Upseeriliitto
  • Vaasan kaupunki
  • Vaasan Sähkö
  • Voima tuulesta
  • VTT
  • Ympäristöteollisuus ja -palvelut ry

 

tiekkari_kuva

Uudet hommat eduskuntaryhmän ruorissa pitää kiireisenä. Tärkeintä työssä on tukea vihreiden kansanedustajien vaikuttavaa työtä. (Kuva: Iris Flinkkilä)

Milloin Nato-jäsenyys muuttuu ajankohtaiseksi, jos ei nyt?

Jäsenyys Natossa vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Ovensuussa pysyttely on  silti katsottu riittäväksi tähän asti, mutta huolestuttavasti kehittyvän turvallisuustilanteen soisi herättävän päivittämään tilannearviota.


Suomessa puhutaan nyt Natosta näkyvämmin kuin aikoihin. Liittoutumisen kannatuksessa nähtiin tänä syksynä hyppy ylöspäin
 ja jos asiaa mitattaisiin nyt vuoden päättyessä, veikkaisin kannatuksen vain kasvaneen. Syy ei ole niinkään Naton tekemisissä vaan uhkailevassa ja ärhentelevässä naapurissa. 

Venäjä on koonnut joukkojaan Ukrainan rajojen lähistölle ja aiemmin tässä kuussa esitti listan vaatimuksia Naton laajenemisen pysäyttämisestä ja toiminnan rajoittamisesta. Hallinnon ikävien tekemisten lista viime vuosilta on toki pitkä jo ennestään: siihen lukeutuu monenlaista hybridi- ja informaatiovaikuttamista eri maissa, salamurhayrityksiä kemiallisin asein sekä Krimin valtaaminen ja Itä-Ukrainan konfliktin ylläpito. On todella surullista, että Venäjän hallinto näkee maailman edelleen Neuvostoliitolta perittyjen linssien läpi – siitä kärsivät sekä maan omat kansalaiset että muut maat.

Kremlin esitykset Naton rajoittamisesta ja Euroopan “turvallisuusjärjestelyistä” itsenäisten maiden oman päätöksenteon yli edustavat häikäilemätöntä etupiiriajattelua. Sellainen on räikeässä ristiriidassa paitsi Suomen ja EU:n ulkopolitiikan arvojen kanssa, myös käytännön tasolla sen suhteen, millaisten järjestelyiden varaan Suomi turvallisuuttaan rakentaa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettu linja on, että Naton ovien auki pysyminen on Suomen turvallisuuden kannalta keskeistä ja että nimenomaan Naton lisääntynyt toiminta, läsnäolo ja laajentuminen ovat vakauttaneet Suomen lähialueita. 

Venäjän julkilausutut tavoitteet haastavat siis suoraan omamme. Ei toki ole uutinen, että Naton laajeneminen Suomeen, Ruotsiin tai yleensä yhtään mihinkään ei Venäjälle sovi. Etupiirien piirtelyä tarjotaan kuitenkin nyt uudella julkeudella. 

Etupiirien piirtelyä tarjotaan kuitenkin nyt uudella julkeudella.

Mahdollisuus hakea Naton jäsenyyttä on siis tärkeä osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Aito mahdollisuus sisältää tietysti aidon ja jatkuvan puntaroinnin liittymisestä ja sen edellytyksistä. Kotimaisessa Nato-keskustelussa usein esiin tuotu näkemys on kuitenkin ollut, ettei jäsenyys juuri nyt ole ajankohtainen asia. 

Tämä on myös oman puolueeni kanta vuonna 2018 linjatussa poliittisessa tavoiteohjelmassa, jonka mukaan vihreät ei näe NATO-jäsenyyttä ajankohtaisena, mutta turvallisuuspoliittisen tilanteen muuttumista on jatkuvasti seurattava.Oma arvioni tilanteen muuttumisesta tuon tekstin linjaamisen jälkeen on se, että argumentit jäsenyyden puolesta ovat lähinnä vahvistuneet: Venäjän linja on jyrkistynyt, Yhdysvallat on edelleen sitoutunut Eurooppaan eikä mitään Natoa korvaavaa puolustusjärjestelyä ole tekeillä. 

Kuten keväällä kirjoitin, Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys selkeyttäisi Euroopan turvallisuusjärjestelyitä ja edistäisi maanosan vakautta ja turvallisuutta. Jäsenyys ei silti korvaisi tarvetta omalle uskottavalle puolustuskyvylle, tiiviille kahden- ja monenkeskisille kumppanuuksille ja EU:n puolustusyhteistyölle, ja on erittäin tärkeää että näihin laitetaan paukkuja samalla kun liittoutumisen mahdollisuus pidetään auki ja sen ajankohtaisuutta pohdiskellaan. 

Argumentit jäsenyyden puolesta ovat vahvistuneet.

Oma kysymykseni ajankohtaisuuspohdintaan liittyen on, että milloin Nato-jäsenyys muuttuu ajankohtaiseksi, jos ei nyt? Ymmärrän, että nykyinen ovensuussa pysyttely on poliittisesti houkuttelevaa ja sille on myös turvallisuuspoliittisia perusteluja. Samalla minusta on selvää, että seuraukset siitä, että päätökseen ei kyetä sen ollessa vielä mahdollista ovat valtavan paljon vakavampia kuin siinä tapauksessa, että liitymme jotenkin etuajassa tai väärässä hetkessä. Se kuuluisa Nato-optio olisikin syytä lunastaa viipymättä.

 

51390619543_83d90de209_k

Nato-maiden ulkoministerit koolla elokuussa 2021. Tämän pöydän äärellä tehdään Suomen kannalta tärkeitä päätöksiä, mutta nyt pääsemme mukaan vain kutsusta. Kuva: Nato