Politiikka ilman suuria päämääriä johtaa lohduttomiin näkymiin. Arkisten vääntöjen ohessa olisi keskusteltava siitä, millaista tulevaisuutta haluamme pidemmän päälle rakentaa.

Kari Enqvist kirjoitti aiemmin tällä viikolla erinomaisessa kolumnissaan siitä, kuinka meitä vaivaa suurten unelmien puute. Tässä näköalattomuudessa politiikka keskittyy yksityiskohdista kinaamiseen, ja keskustelu taloudesta hallitsee kaikkea.

Enqvist on kosmologi, jonka työnä ajatella asioita maailmankaikkeuden mittakaavassa ja aikaskaalassa. Politiikkojen tähtäin on liian usein seuraavissa vaaleissa tai gallupeissa, ja se osaltaan johtaa Enqvistin manaamaan likinäköisyyteen.

Politiikan arkipäivää ei toki pidä vähätellä. Pienen mittakaavan päätökset vaikkapa siitä, minne rakennetaan koulu tai sairaala, vaikuttavat paikallisessa arjessa valtavasti. Silti ison kuvan unohtaminen kokonaan on vaarallista varsinkin nyt, kun planetaarisen mittakaavan muutokset alkavat yhä enemmän heijastua tämän hetken päätöksiin politiikan kaikilla tasoilla.

Puhun ja kirjoitan itse usein siitä, kuinka ilmastonmuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden romahtamisen torjunta on kaikkein tärkeintä politiikassa. Tosiasiassa se on vain minimivaatimus. Fossiilienergiasta on luovuttava, ilmastonmuutos on saatava kuriin ja luonnon säilyttävä rikkaana, jotta voimme jatkaa sitä sivistyksen, vaurauden ja tasa-arvon voittokulkua, joka on lupaavasti saatu alulle – ja jonka tietynlainen huippusaavutus pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta puutteineenkin on.

Nykyisen tiedon valossa maapallo on ekosfäärinsä ansioista ainutlaatuinen planeetta ja ihminen ainut korkeaan teknologiseen kehitykseen noussut tietoinen eläinlaji. Se tuo meille galaktisen tason vastuun. Viimeisen sadantuhannen vuoden aikana heräsimme, söimme isot eläimet ja siirryimme viljelemään maata. Sitten tajusimme istuvamme valtavan helposti hyödynnettävän, fossiilisen hiilivetyvaraston päällä ja pistimme sen palamaan sillä seurauksella että määrämme, vaurautemme ja kykymme nousivat uusiin sfääreihin ja pääsimme avaruuteen asti. Jos tarina jatkuu nyt niin, että poltamme loputkin, keitämme planeetan ja kuorrutamme sen muovilla vain nauttiaksemme vuosisadan verran epätasaisesti jakaantuneesta pröystäilystä kunnes palaamme takaisin polttamaan metsiä ja odottelemaan sitä, että asteroidi, supertulivuori tai hiipuva aurinko pyyhkii meidät pois – se on universumin surullisin tarina.

Ilman päämäärää olemme hukassa. Siksi kaiken arkisen poliittisen väännön keskellä olisi välillä syytä astua askel taaksepäin ja miettiä, mitä lopulta tavoitellaan, ja olemmeko matkalla sinne. Siinä missä työnhakijalta kysytään, missä hän näkee itsensä viiden tai kymmenen vuoden päästä, pitäisi politiikoilta kysyä, missä he näkevät ihmiskunnan viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat aika paljon arvoista ja maailmankuvasta, jotka lopulta ohjaavat myös päätöksentekoa.

Itse haluan tulevaisuuden, jossa teknologisen kehityksen hedelmät jaetaan tasaisesti, jossa jokainen on vapaa ja arvokas, jossa luonnolle jätetään tilaa toipua ja kukoistaa, ja jossa ihmiskunta yltää tähtiin. Se vaatii politiikkaa, joka katsoo huomista pidemmälle.