Trumpin potkut Twitteristä saivat vauhtia keskusteluun sananvapaudesta ja somen sääntelystä. 2020-luvun haasteena on saada demokratia alan kehityksessä kyytiläisestä kuskin paikalle. 

Keskiviikko 6.1.2021 jää historiaan päivänä, jolloin Yhdysvaltain kongressiin kohdistui presidentti Donald Trumpin itse lietsoma, salaliittoteorioiden vauhdittama väkivaltainen vallankaappausyritys. Kongressirynnäkön jälkiseurauksena Trump suljettiin ulos Twitteristä ja muilta merkittävimmiltä sosiaalisen median alustoilta, minkä lisäksi Google, Apple ja Amazon lopettivat radikaalin äärioikeiston ja salaliittoteoreettikojen suosiman Parler-sovelluksen tukemisen. 

Näiden virtuaalisten megafonien ja torikokousten hiljentäminen on herättänyt kiivasta keskustelua sananvapaudesta ja some-jättien vallasta. Aihepiirin parissa on kuplinut pitkään, mutta näyttää siltä, että Washington D.C.:n tapahtumat saattavat lopulta muodostua yhdeksi käännepisteeksi koko verkottuneen digitaalisen viestinnän kehitykselle.

Mitä sananvapaus on, ja mitä se ei ole

Sananvapaus on aivan keskeinen liberaalin demokratian ominaisuus ja perusoikeus. Sitä ymmärretään kuitenkin ahkerasti väärin joko tietämättömästi tai tarkoituksella. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sananvapaus on oikeus ilmaista julkisesti mielipiteitään ilman ennakkosensuuria. Sananvapaus ei kuitenkaan tarkoita oikeutta saada ääntään kuuluviin haluamallaan alustalla. Hesarin ei esimerkiksi tarvitse laittaa lähettämiäni mielipidekirjoituksia lehteen. Olen kuitenkin vapaa perustamaan oman lehteni, jos siltä tuntuu. Sananvapaus ei myöskään tarkoita sitä, etteikö typeriä sanomisiani saisi kritisoida. 

Sananvapaus ei tarkoita oikeutta saada ääntään kuuluviin haluamallaan alustalla.

Toinen sananvapaudesta viljelty kummallinen käsitys on, että se olisi jokin absoluuttinen ja koskematon asia. Se ei kuitenkaan ole ainoa perusoikeus, ja perusoikeudet voivat olla keskenään ristiriidassa. Sananvapauteen onkin säädetty käytännössä kaikissa demokratioissa erilaisia rajoituksia, joilla pyritään suojelemaan esimerkiksi henkeä, terveyttä, yhteiskuntarauhaa ja yksityisyyttä.

Sananvapauden ja liberaalin demokratian suhteeseen liittyykin kiinteästi filosofi Karl Popperin esittämä niin sanottu suvaitsevaisuusparadoksi. Popperin mukaan suvaitsemattomuutta loputtomasti suvaitseva yhteiskunta lakkaa ennen pitkää olemasta suvaitseva ja vapaa. Mikäli autoritäärisiä liikehdintää ei rajoiteta, jää yhteiskunta hirmuvallan alle. Tämä ei ole kuivaa filosofista teoriaa vaan todellinen tapahtumaketju, joka on historiassa todistettu liian monta kertaa. Popper joutui itse jättämään kotimaansa natsivaltaa paetakseen.

Sananvapaudella on siis syystäkin tarkkaan harkitut rajansa. Sananvapauden puolustamisen julistaminen onkin siksi usein sisällöllisesti merkityksetöntä mölinää, jonka varjolla pyritään enemmänkin hiljentämään kuin suojelemaan moniäänistä yhteiskuntaa. Analyyttinen keskustelu sananvapauden tarkoista rajoista tämän huutelun sijaan onkin sitten tärkeä osa liberaalia demokratiaa, ja sitä soisi käytävän nykyistä ahkerammin.

Some-jättien vastuu ja valta

Periaatteessa sananvapauden näkökulmasta Trumpin heivaaminen pois Twitteristä ja muista palveluista on yksinkertainen ja ongelmaton asia. Twitter on kaupallinen palvelu, joka on määritellyt omat sääntönsä. Harhaisilla hyökkäyksillään demokratiaa vastaan Trump rikkoi niitä ja sai kenkää. Mitään sananvapautta tämä ei riko, sillä Trump on edelleen vapaa saarnaamaan juttujaan esimerkiksi tiedotteilla. Vastaavasti hänen seuraajansa ovat edelleen vapaita vaihtamaan yhä sakeampia q-anon-huurujaan vaikka suosikkisovellus lakkaisikin toimimasta. 

Käytännössä asia ei ole lainkaan näin yksinkertainen, sillä sosiaalinen media on nivoutunut tiiviisti osaksi yhteiskuntaa. Somepalveluita tuottavat yritykset ovat itse pyrkineet korostamaan asemaansa alustoina, eivät perinteisenä, toimitettuna mediana, joka on vastuussa julkaisemastaan sisällöstä. Tähän logiikkaan nojaten ne ovat aikaansaaneet sekä hyvää että pahaa. Sosiaalinen media on tasapäistänyt tiedonkulkua ja hajauttanut valtaa ja mahdollistanut valtavasti uutta ja uudenlaista inhimillistä vuorovaikutusta, mikä näkyy sekä arjessa että koko yhteiskunnassa. Ilman Twitteriä ja Facebookia en tietäisi mitä vaihto-opiskelukavereilleni kuuluu eikä #metoo-ilmiötä olisi ikinä nähty. 

Sosiaalisen median jättifirmoille on keskittynyt ennennäkemättömästi valtaa, joka on varsin heikosti demokraattisessa kontrollissa.

Samat alustat ovat kuitenkin paitsi helpottaneet väkivallan, vihan ja häirinnän mobilisointia, suorastaan ruokkineet sitä ja pyrkineet hyötymään siitä taloudellisesti. Kaiken tämän ohessa niitä pyörittäville firmoille on keskittynyt ennennäkemättömästi valtaa, joka on varsin heikosti demokraattisessa kontrollissa. 

Trumpin bännääminen osoittaa ehkä tietynlaista moraalista krapulaa. Kenties somejätit valpastuvat nyt laajemminkin suitsimaan henkeä, terveyttä ja vapautta uhkaavaa sisältöä. Niille keskittynyt valta ei silti katoa mihinkään, eikä mikään takaa sitä, että näiden palveluiden narut ovat nyt tai tulevaisuudessa erityisen hyväntahtoisissa käsissä. Digitalisaation kiihdyttämä voittaja vie kaiken -dynamiikka on kaiken lisäksi johtanut siihen, että nykyisillä somealustoilla on käytännössä monopolimainen asema. 

Todennäköinen vastaus sosiaalisen median aiheuttamiin ongelmiin on alustayhtiöiden omaehtoinen “disneytyminen”, kuten Jussi Pullinen kirjoittaa. Tässä kehityksessä yhtiöt mainehaittojen ja uuden sääntelyn pelossa siivoavat sisällön entistä tarmokkaammin mahdollisimman harmittomaksi ja ristiriidattomaksi. Tämä kyllä hillitsee osaa haitallisista lieveilmiöistä, mutta leikkaa siivet somelta yhteiskuntaa uudistavana voimana ja vahvistaa siten olemassa olevia valtarakenteita. Yhdysvaltalaisten somejättien sensuurilinjassa korostuu luonnollisesti sikäläinen näkökulma. Trumpin hiljentämisen jälkeenkin moni despootti ja hirmuhallinto on saanut jatkaa viestimistään.

Demokratiaa ja perusoikeuksia kunnioittava kontrolli tarpeen

Ihannemaailmassa meillä olisi tulevaisuudessa mahdollisimman paljon somen hyviä puolia hyödynnettävänä ja haittoja hillittäisiin mahdollisimman tehokkaasti. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. 

Yksinkertaisinta olisi korostaa sääntelyllä somepalveluiden velvollisuutta valvoa sisältönsä lainmukaisuutta ja kitkeä valheellista tietoa. Twiittejä, kuvia, videoita ja statuspäivityksiä pärisee tuhansia sekunnissa, joten työ voi vaikuttaa kohtuuttomalta. Alustayhtiöt ovat kuitenkin olleet yllättävän tehokkaita kitkemään esimerkiksi alastomuutta, suojelemaan tekijänoikeuksia ja keräämään ja hyödyntämään käyttäjätietoa markkinointiin algoritmeillaan. Jos halua tai pakko olisi, voisivat nämä firmat kitkeä valetietoa ja häirintää palveluistaan paljon nykyistä tehokkaammin. Suurempi haaste on tietysti rajanveto sen välillä, mitä hyväksytään ja mitä ei.

Tarkkaan määritelty velvoittava sääntely voisi kuitenkin myös sementoida nyky-yhtiöiden asemaa entisestään. Kilpailevan twitterin perustaminen olisi vaikeampaa, jos alusta asti vastuulla olisi käyttäjäkunnan tarkka moderointi.

Politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta nykyiset somealustat ovat jo muodostuneet keskeisiksi foorumeiksi. Johtaisiko tarkempi sensuuri sitten siihen, että jotkin mielipiteet ja ajatukset suljettaisiin näiltä keskeisiltä foorumeilta pois, mikä sitten vain ruokkisi niitä entisestään ja pahentaisi yhteiskunnan jakaantumista? Tämä höyrykattilateoria ei ole täysin uskottava. Nykyisten somejättien vaikutus on nimenomaan ollut se, että ne ovat avittaneet ääriajattelijat näkyville ja toistensa pariin, mikä on ruokkinut näitä keloja entisestään. 

Nykyiset kuplautuneet todellisuudet ovat levinneet pitkälti lähes kaikille tutuilla yhteisillä alustoilla, vaikka niiden juuret olisivatkin marginaalisemmissa verkkoyhteisöissä.

Tavallinen tallaaja innostuu kaatamaan parlamenttia tai vastustamaan rokotteita kaiketi todennäköisemmin, jos sitä hänelle erikseen mainostetaan hänen selatessaan käytettyjä pesukoneita, kuin siinä tilanteessa, että hänen pitää ensin itse etsiä käsiinsä ja asentaa uusi hähmäinen sovellus. Kuplautumisen kiihtyminen somejättien tiukemman kontrollin kautta on sikäli hieman ontto huoli, että nykyiset kuplautuneet todellisuudet ovat levinneet pitkälti lähes kaikille tutuilla yhteisillä alustoilla, vaikka niiden juuret olisivatkin marginaalisemmissa verkkoyhteisöissä. 

Vaihtoehtona on esitetty sitäkin, että sosiaalinen media otettaisiin julkisiin käsiin. Julkisesti hallinnoitu sosiaalinen media on tietysti korkeintaan niin vapaa ja demokraattinen kuin yhteiskunta sen taustallakin, mistä Kiina on hyvä esimerkki. Somealustoille nyt keskittynyt valta siis ei välttämättä olisi sen paremmassa käytössä julkishallinnossakaan. Perusoikeuksiin ollaan usein pelottavan innokkaita kajoamaan kansallisen turvallisuuden nimissä myös demokratioissa.

Minulla ei ole valmista sapluunaa siihen, miten sosiaalista mediaa tulisi tarkalleen säännellä. Ainakin alustojen vastuiden selkeä määrittäminen ja algoritmien avoimuus osana oikeutta oman henkilökohtaisen tiedon hallintaan olisivat uskoakseni oikeita askelia. Tähän suuntaan EU:n valmistelussa oleva uusi Digital Services Act on sääntelyä Euroopassa viemässäkin, mutta yksityiskohtien kanssa on syytä olla tarkkana.

Sosiaalisen median maailma on nyt joka tapauksessa murroksessa. Viime vuosikymmeninä tämä teknologia on kehittynyt demokratian rakenteita ja lainsäädäntöä nopeammin. Teknologia kehittyy yhä vauhdilla, mutta nyt näyttää siltä, että on sääntelyn ja rakenteiden vuoro ottaa kiinni. Painetta ja hyviä perusteluita tähän on, ja on tärkeää että kuskin paikalla on demokraattinen päätöksenteko ja ohjenuorana perusoikeuksien kunnioittaminen.

ps. Vihreissä valmistellaan paraikaa uutta tietopoliittista ohjelmaa, joka käsittelee myös tässä kirjoituksessa pohdittuja teemoja – ja paljon muutakin. Ohjelmaluonnoksen avoin kommenttikierros ehti jo päättyä, mutta kuulen valmistelevan työryhmän jäsenenä edelleen mielelläni palautetta aiheesta.

Hei hei, sanoi Twitter Trumpille. Ei tule ikävä.