Naton laajentuminen itään on parantanut paitsi jäsentensä, myös Euroopan turvallisuutta. Eikö sama pätisi myös pohjoismaissa? 

Turvallisuuspoliittinen tunnelma Euroopassa on juuri nyt kireällä, kun Venäjä keskittää voimaa Ukrainan suunnalle, oppositiojohtaja Navalnyi riutuu vankilassa ja Tsekeissä on noussut esiin vakavia epäilyjä venäläisten tiedustelupalveluiden osuudesta ammusvarikon räjähdykseen maassa 2014. Samalla kun näitä käsillä olevia haasteita ratkotaan, herättää tilanne jälleen pohtimaan Suomen ja Euroopan turvallisuusjärjestelyitä laajemmin.

Vaikka Suomi ei ole Naton jäsenmaa, on Natolla keskeinen asema Suomen turvallisuuspolitiikassa. Viime vuonna julkaistu ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko toteaa, että Nato on keskeinen transatlanttista ja eurooppalaista turvallisuutta ja vakautta edistävä toimija, jonka kanssa Suomi kehittää syventynyttä kumppanuusyhteistyötä omista lähtökohdistaan. 

Virallisen kumppanuuden lisäksi Suomen ja Naton nivoo yhteen se, että 27 EU:n jäsenmaasta 21 kuuluu Natoon. Vaikka myös EU on turvatakuineen turvallisuuspoliittinen yhteisö ja puolustusyhteistyön alusta, on tilanne edelleen se, että Nato on eurooppalaisen puolustuksen kivijalka, jonka puitteissa puolustusyhteistyö ja erityisesti harjoittelu pitkälti tapahtuu. 

Muitakin rajapintoja on. Suomi tekee kahdenvälistä puolustusyhteistyötä useiden Nato-maiden kanssa, joista Yhdysvallat on luonnollisesti merkittävin. Monenkeskeistä yhteistyötä taasen tehdään esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian vetämissä maaryhmissä, joiden osanottajista suurin osa on Naton jäseniä. Suhde Natoon muodostaa jakolinjan myös pohjoismaisessa puolustusyhteistyössä, kun Tanska, Norja ja Islanti ovat jäseniä ja Ruotsi ja Suomi eivät. 

Selkeämmät rakenteet ja työnjako

Oma opiskelutaustani on tekniikan parissa, ei kansainvälisessä politiikassa, ja omaan silmääni puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli – varsinkin kun huomioidaan se, että ulko- ja turvallisuuspoliittisissa asetelmissa puhutaan usein lännestä, länsimaista tai läntisestä arvoyhteisöstä jotakuinkin yhtenäisenä joukkona. Erilaisten verkostojen ja järjestelyiden pohjalla tilanne on kuitenkin se, että Euroopan Nato-maille liittouma on ensisijainen puolustuspolitiikan perusta, jota muut järjestelyt sitten täydentävät.

Puolustusyhteistyö- ja turvallisuusjärjestelyt Euroopassa ovat kohtalaisen monimutkainen himmeli.

Tästä näkökulmasta Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon selkeyttäisi Euroopan turvallisuusrakenteita huomattavasti*.  Erilaisia täydentäviä yhteistyökuvioita ja -järjestelyitä olisi toki edelleen, mutta ilman ylimääräistä saumaa. Yleisesti työnjakoa EU:n ja Naton välillä olisi mahdollisuuksia selkeyttää sitä paremmin, mitä kattavammin EU-maat Natoon kuuluvat. Toimiva työnjako ja yhteistyö on erityisen tärkeää puolustauduttaessa laaja-alaista hybridivaikuttamista vastaan, jossa tarvitaan sekä siviili- että sotilasviranomaisten voimavaroja, ja jossa erilaiset päätöksenteon ja yhteistyön saumakohdat ja katveet ovat hyökkääjälle herkullisia maalitauluja ja haaste vastatoimien toteuttamiselle.

Korkeampi kynnys tuo vakautta

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteena ei toki ole organisatorinen selkeys, vaan vakaa ja turvallinen maailma. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydellä voi argumentoida olevan vakautta lisääviä tai heikentäviä vaikutuksia. Lähtökohtaisesti turvallisuuspolitiikassa asetelmien selkeys on silti eduksi: Jos kohdistaa aggression liittoutuneeseen maahan, tietää asettuvansa koko liittoumaa vastaan. Tämän kääntöpuolena on tietysti välitön eskalaatio, sillä alueellinen konflikti Nato-maan kanssa on heti Euroopan kattava ja Atlantin ylittävä kriisi. Maa, jonka turvallisuuspoliittinen asema on selkeä, on tällaisessa asetelmassa vähemmän houkutteleva kohde uhkapelille ja rajojen venyttämiselle. 

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen.

Virallisen ulkopoliittisen analyysin Suomessa toteaa edellä mainittu valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko, joka päivitettiin viime syksynä. Selonteko tunnistaa Naton roolin Itämeren alueen vakauttajana, ja sen mukaan Naton ja Yhdysvaltain lisääntynyt toiminta ja läsnäolo Baltian maissa ja Puolassa on lisännyt vakautta Itämeren alueella. Näihin maihin on sijoitettu Naton pysyviä kansainvälisiä yksiköitä vuodesta 2017 lähtien niin sanotun Enhanced Forward Presence (EFP) -järjestelyn puitteissa. EFP-osastojen kokonaisvahvuus on vajaa viisi tuhatta sotilasta, eli alueen välittömän sotilaallisen puolustuksen vahvistuksena niiden rooli on rajallinen. Sen sijaan ne toimivat poliittis-sotilaallisena pidäkkeenä, sitouttavat koko liittokuntaa Baltian ja Puolan puolustamiseen ja nostavat sitä kautta kynnystä aggressioon näitä maita kohtaan.

Tämän on siis meillä katsottu vakauttavan aluetta. Itse taipuisin ajattelemaan, että sama logiikka pätisi myös Suomeen ja Ruotsiin, ilman ansalankajoukkojakin oman vahvan puolustuksemme ansiosta. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys sitoisi samalla Itämeren pohjoisten ja eteläisten rantojen turvallisuuden entistä tiiviimmin yhteen, mutta ei ehkä lopulta radikaalisti nykyistä enempää. Edellä mainittu selonteko nimittäin toteaa, ettei Suomi EU:n jäsenenä voisi olla ulkopuolinen, jos turvallisuus lähialueillamme tai muualla Euroopassa olisi uhattuna. Ja jos Helsingin Sanomiin haastateltua ulkopolitiikan konkaria John Boltonia on uskominen, nähdään Suomi osana Baltian liittyvää kokonaisuutta jo nyt – mikä ei silti Boltonin mukaan tarkoita, että Yhdysvallat olisi ilman Nato-jäsenyyttä rientämässä Suomen avuksi kriisin koittaessa.

Suomen turvallisuus ei siis riipu vain siitä, mitä Suomen alueella tapahtuu. Tämä on paitsi itsestäänselvyys globaalissa, verkottuneessa maailmassa, myös sementoitu linja osana EU-jäsenyyttä. Laajalti päällekkäisten Nato- ja EU-jäsenyyksien takia Suomi ei käytännössä voi olla poliittisesti neutraali tilanteessa, jossa eurooppalaista Nato-maata vastaan hyökätään. Suomen Nato-jäsenyys selkeyttäisi asetelmaa ja nostaisi osaltaan kynnystä hyökätä. Vastaavasti Suomi nauttisi luonnollisesti yhteisen puolustuksen suojaa.

Venäjän nykyhallinnon linssin läpi katsottuna Naton laajentuminen ei arvatenkaan ole vakauttavaa, vaan oikeastaan päinvastoin: Venäjälle Naton aktiivisuus ja laajentaminen ovat haasteita, joihin on tasapainon nimissä vastattava. Tämä näkökulma on paikallaan ymmärtää, mutta sen ei ole syytä määrittää pohjoismaisia puolustuspoliittisia valintoja tai kaventaa kansallista liikkumatilaa. Kärjistäen voi todeta, että jos Euroopan turvallisuus järjesteltäisiin Kremlille mieleisellä tavalla, se tietäisi kovia aikoja vapaudelle, demokratialle ja kansalliselle itsemääräämisoikeudelle monissa maissa. Etupiiriajattelu ei yksinkertaisesti sovi eurooppalaiseen arvopohjaan.

Puolustusliittona Nato ei edes laajetessaan tosiasiassa uhkaa Venäjää alueena, vaikka entisten alusmaiden halu suojautua ja menestyvien demokratioiden asettama aatteellinen haaste kiusallisia asioita autoritääriselle hallinnolle ovatkin.

Puolustus pidettävä kunnossa jäsenenäkin

Suomen oman alueen välittömän puolustamisen kannalta Nato-jäsenyys ei välttämättä toisi suuria muutoksia. Nato-mailla ei ole ylimääräisiä merkittäviä joukkoja sijoitettavissa Suomeen tai Ruotsiin – tätä alleviivaa myös Baltian ja Puolan EFP-joukkojen ohuus. Suomen puolustus olisi siis edelleen ennen kaikkea Suomen vastuulla, eikä jäsenyys siten poistaisi tarvetta laajalle asevelvollisuusarmeijalle. Myös kahden- ja monenkeskisille täydentäville järjestelyille olisi edelleen paikkansa. 

Nato ei ole mikään hopealuoti, jonka turvin omaa puolustusta voisi ajaa alas.

Jäsenyys silti kiistatta vahvistaisi Suomen puolustusta erityisesti Yhdysvaltojen globaaleilla suorituskyvyillä ja liittouman teknologisilla kyvykkyyksillä ja resursseilla, jotka ovat käytännössä yksittäisen pienen maan ulottumattomissa. Harjoitusedellytykset paranisivat ja kiinteä, yhteinen puolustussuunnittelu kaikkien Pohjoismaiden ja Baltian alueiden osalta olisi osiensa summaa vaikuttavampaa – ja kustannustehokkaampaa.

Nato ei siis olisi mikään hopealuoti, jonka turvin voisimme ajaa alas omaa puolustustamme. Natolla on myös omat sisäiset haasteensa, joista kenties merkittävin on kysymys taakanjaosta Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden välillä, jota ajaa osaltaan Yhdysvaltojen huolien kääntyminen yhä enemmän Atlantilta Tyynellemerelle ja Kiinan suuntaan. Turkin kehitys haastaa liittouman arvopohjaa.

Suomi ja Ruotsi yhdessä paras vaihtoehto, pelkkä Ruotsi huonoin

Kaikki edellämainittu huomioiden ajattelen, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys edistäisi sekä Suomen omaa, että koko Euroopan turvallisuutta ja on siksi tavoiteltava asia. Liittyminen vahvistaisi Pohjoismaiden ja Baltian puolustusta, Natoa ja EU:n toimintakykyä. Samoja hyötyjä saataisiin toki jo siitäkin, että Natoon liittyisi ainoastaan Suomi ilman Ruotsia, mutta koko pakettia vähemmän. Liittoutumisen hintalappuna voidaan nähdä tietynlainen kansallisen liikkumatilan kaventuminen, mutta tämän merkitystä arvioidessa on paikallaan välttää likinäköisyys ja tarkastella Suomen turvallisuuden kytköstä lähialueisiin laajemmin. 

Lopulta kyse on silti erilaisten arvojen, arvioiden ja riskien painottamisesta, ja ymmärrän hyvin niitäkin, joiden mielestä nykytila ja tiivis kumppanuus on parempi ratkaisu. Jos kuitenkin ajatellaan, että liittymiselle on olemassa – turvallisuustilanteen kehittymisestä riippuen – jokin oikea aika, ovat silloin myös olemassa ne vaihtoehdot, joissa liittoudutaan “liian aikaisin” tai “liian myöhään”. Näistä etukeno on todennäköisesti myöhästymistä paljon turvallisempi vaihtoehto. Tiivis yhteistyö ja mahdollisuus jäsenyyteen on joka tapauksessa erittäin tärkeää pitää mukana linjoissa – kaikkein surkein vaihtoehto olisi varmaankin se, että Ruotsi liittyisi Natoon, ja Suomi sulkisi itsensä liiton ulkopuolelle. Silloin riskinä ovat kylmät ja yksinäiset ajat.

ps. Nykyinen maailmantilanne ei ole liittymisprosessin kannalta ihan helpoin, ja mahdollinen pyrkimys synkronoida valinnat Ruotsin kanssa tuo omat mutkansa. Tässä valossa Suomen ja Ruotsin jättäytyminen pois Naton laajentumisesta vuosituhannen vaihteen laajentumiskierroksilta vuosina 1999 ja 2004 näyttäytyy ilmeisenä virheenä. Jälkiviisastelu ei kuitenkaan tee Suomesta tai maailmasta turvallisempaa, ja kiikarit kannattaa suunnata tulevaan kehitykseen. On myös mahdollista, että Nato-jäsenyys tuolloin olisi johtanut sotilaallisen maanpuolustuksen heikentämiseen vuosina, joina Naton fokus oli kollektiviisen puolustuksen sijaan kriisinhallinnassa. Jättäytyminen Naton ulkopuolelle ei toki suojannut Ruotsia tältä kehitykseltä.

* Neljä muuta liittoutumatonta EU-maata ovat Itävalta, Irlanti, Malta ja Kypros. Näiden maiden huomattavasti pienempi merkitys tässä kuviossa selviää karttaa katsomalla.

Hollantilaisia EFP-joukkoihin kuuluvia sotilaita sotaharjoituksessa Liettuassa vuonna 2018. (Kuva: Nato)