Vihreillä on edessä uuden puheenjohtajan valinta puolueelle kesäkuun puoluekokouksessa Seinäjoella. Olen varma, että saamme erinomaisen puheenjohtajan. Se en kuitenkaan ole minä.

Olen punninnut ratkaisuani hartaasti. Olen saanut massiivisen määrän kannustusta hakea tehtävään sekä puolueen sisältä, että sen ulkopuolelta. Olen kaikesta siitä äärimmäisen otettu, ja olen surullinen ja pahoillani siitä, että tuotan monelle pettymyksen. Tällaisen päätöksen yhteydessä oma tunne sydämessä on kuitenkin lopulta tärkein.

Pohjimmiltaan syy on se, etten koe vaadittua paloa sitoutua nyt juuri puolueen puheenjohtajuuteen: useiden vuosien projektiin puolueen yleispoliittisena johtajana ja vetäjänä. En halua vältellä vastuuta ja koen velvollisuuden tunteen harteillani, mutta pelkästään velvollisuudentunteesta ei tällaiseen tehtävään mielestäni pidä pyrkiä.

Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö vihreät tänä päivänä voisi valita johtoonsa oikeistoliberaalia miestä, joka kannattaa näkyvästi ydinvoimaa ja puhuu paljon maanpuolustuksesta. Sen osoittaa kaiken hurjan kannustuksen ja tsempin ohella kaikki se luottamus, jota olen jo puolueelta saanut. Onpa minua pidetty puheenjohtajakisassa joissain arvioissa ennakkosuosikkinakin. En näe tältä osin tarvetta todistaa omasta tai puolueeni puolesta mitään, eikä puheenjohtajakilpailun tiivistäminen tällaiseen pelkistettyyn symboliseen asetelmaan tekisi oikeutta vihreälle puolueelle sen kaikessa rikkaudessaan tai olisi oikea lähtökohta puheenjohtajan valinnalle.

Vihreät on paitsi mahtava porukka, myös koko Suomen kannalta äärimmäisen tärkeä yhteiskuntaa ja taloutta uudistava, ilmasto- ja luontopolitiikkaa kirittävä ja tiedettä, sivistystä ja demokratiaa puolustava liike. Nyt vaalitappion jälkeen on aika alkaa rakentamaan puolueelle uutta nousua, jolla pidämme kolme meppipaikkaamme eurovaaleissa 2024, vahvistamme asemaamme koko maan puolueena kuntavaaleissa 2025 ja nostamme paikkamäärämme uuteen ennätykseen eduskuntavaaleissa 2027.

Tähän voittavaan polkuun ei ole mitään taikatemppua. Se edellyttää, että teemme vakuuttavaa työtä sillä mandaatilla, joka meillä nyt on, ja sitä, että puhuttelemme ja vakuutamme laajemmin. Yksi tärkeä osa tätä on puolueen talousprofiilin vahvistaminen ja paluu keskemmälle ja monipuolisemmaksi siitä ahtaasta positiosta, johon olemme ihmisten mielissä valuneet. Markkinaliberaalin ja taloutta uudistavan otteen vahvistaminen ei onneksi edellytä minua puheenjohtajaksi. Meidän poliittiset linjamme ovat itse asiassa tältä osin nytkin varsin mainioita ja fiksuja.

Myönnän, että haaste kutkutteli, eikä päätös ollut todellakaan helppo. Rehellisen itsetutkiskelun jälkeen en kuitenkaan pidä päätöstä hakeutua puheenjohtajakilpaan nyt oikeana tai viisaana. Olen silti täysillä mukana rakentamassa puolueen uutta nousua, ja odotan innolla kaikkea sitä jalkatyötä, Suomen kiertämistä, kohtaamisia, avauksia, linjojen hiontaa ja strategista suunnittelua, jota se vaatii.

Uskon aidosti, että olen jatkossakin arvokkain pelaaja joukkueellemme näkyvänä kansanedustajana, keskustelijana ja laajemmankin vastuun kantajana. Harkitsen vielä, haenko jatkoa puolueen varapuheenjohtajana vai eduskuntaryhmän puheenjohtajana. Olen nyt toiminut molemmissa tehtävissä samanaikaisesti, ja asetelma on puolueen pitkässä perinteessä poikkeus.