Uuden vihreän teknologian teollisen mittakaavan investoinnit jäävät usein rahoituksessa väliinputoajiksi. Hyvän sääntelyn lisäksi julkista sektoria tarvitaan kohdennetusti paikkaamaan rahoitusmarkkinoiden katveita.
Osallistuin toukokuussa pohjoismaiseen Cleantech Capital Day -tapahtumaan Helsingissä. Tapahtuma keräsi yhteen cleantech-alan sijoittajia ja yrityksiä. Ottaen huomioon sen, miten suuri sijoitusvarallisuus oli paikan päällä edustettuna, tapahtuma sai ehkä yllättävän vähän julkista huomioita osakseen. Me edustimme Ville Kauniston kanssa poliitikkojen näkökulmaa, ja toivottavasti valoimme uskoa järkevään päätöksentekoon.
Keskeiseksi teemaksi tapahtumassa nousi jälleen vihreän siirtymän rahoituksen ikuisuushaaste: Monet ilmastoratkaisut ovat pääomaintensiivisiä teollisuus tai infrastruktuuriratkaisuja, ja tällaisten kaupallisten investointihankkeiden toteutus ja rahoitus on usein haastavaa. Uuden teknologian skaalaamiseen liittyy aina riskejä, ja pääomavaltaisissa teollisissa hankkeissa haaste korostuu. Erityisesti ns. first-of-a-kind-projektien rahoitus on kinkkinen paikka.
Rahoituksen puuttuessa lupaavia teknologiayrityksiä jää jumiin vailla mahdollisuutta teollisen skaalan pilotointiin. Surkeimmillaan hyvää kehitystyötä jää kokonaan hyödyntämättä.
On tietysti aivan oikein ja luontevaa, etteivät kaikki uuden teknologian hankkeet mene maaliin, sillä kaikilla niistä ei ole tarvittavia kaupallisia tai teknisiä edellytyksiä. Nykyistä useamman pitäisi kuitenkin päästä pidemmälle, ja on merkkejä siitä, etteivät rahoitusmarkkinat toimi tämän haasteen edessä optimaalisesti.
Iso riski ei maistu sijoittajille
Teollisuus- ja infrastruktuurisijoittajat ja lainanantajat eivät siedä riittävästi sitä riskiä, jota uuden teknologian pilotointi edellyttää, tai sitten hinnoittelevat korkean riskin – periaatteessa aivan oikein – kalliimmaksi rahaksi. Varman tuoton päälle pelaava rahoittaja haluaa koeteltua teknologiaa, josta olisi mieluiten oltava ainakin vuosikymmenen verran käyttökokemusta lukuisista vastaavista laitoksista.
Tämän seurauksena laitostoimittajalta ja käytöstä ja kunnossapidosta vastaavilta yrityksiltä saatetaan odottaa tiukkoja tuotetakuita ja takeita korkeasta käytettävyydestä useiksi vuodeksi. Hankeriskiä voidaan pyrkiä hillitsemään myös pitkäaikaisilla myyntisopimuksilla niin, että uuden laitoksen tuotannosta on oltava myytynä etukäteen suuri osa vakavaraisille asiakkaille ainakin kymmeneksi vuodeksi kiinteään hintaan, ennen kuin laitosta on edes alettu rakentamaan.
Samoin rakentamisen osalta sijoittajat eivät ole valmiita kantamaanriskiä aikataulujen tai budjettien pettämisestä, vaan odotuksena on, että projektitoimittaja sitoutuu kiinteisiin aikatauluihin ja budjetteihin, ja vastaa näiden ylittymisestä. Hankkeisiin liittyy lukemattomia vastaavia teknologisia, taloudellisia, juridisia, markkina-, regulaatio- ja muita riskejä, joita allokoidaan useiden sopimusten kautta eri sopimusosapuolille. Sijoittajat voivat tyytyä maltilliseen tuottoon mutta odottavat samalla matalaa riskitasoa.
On selvää, että uusiin teknologioihin perustuvat investointihankkeet eivät yleensä pysty vastaamaan tällaisiin sijoittajien perusvaatimuksiin. Teknologiatoimittaja ei pysty näyttämään historiallista tuotantodataa vastaavista aiemmista laitoksista, koska tällaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Se ei myöskään pysty vakuuttamaan, että hanke pystytään rakentamaan aikataulussa ja budjetissa, koska vastaavanlaista hanketta ei kukaan ole koskaan ennen toteuttanut – ja niin edelleen. Lisäksi uusia teknologioita kaupallistavat yritykset ovat usein itsekin nuoria ja pieniä niin henkilöstömäärän, osaamisen kuin rahoituksellistenkin muskelien suhteen, eivätkä ne pysty omalta osaltaan vakuuttamaan sijoittajia kyvyistään ja resursseistaan toteuttaa hanketta luvatun mukaisesti.
Teolliset tuotantolaitokset väliinputoajina rahoituksessa
Useissa tutkimuksissa onkin todettu tähän kehitysvaiheeseen liittyvä markkinahäiriö: uusiin ratkaisuihin perustuvien ensimmäisten kaupallisten, teollisten investointien rahoittaminen ei kuulu oikein kenellekään.
Kasvuyhtiöihin sijoittavat ns. venture capital -sijoittajat ovat valmiita sietämään paljonkin riskiä, mutta teollisten tuotantolaitosten rahoittaminen ei yleensä enää ole heidän bisnestään. Infrastruktuurisijoittajat ja pankit taas kyllä sijoittavat suuriin tuotantolaitoksiin mutta eivät innostu uusiin ratkaisuihin liittyvistä riskeistä. Näiden tahojen ajatusmaailma riskeihin ja tuottoihin, uhkiin ja mahdollisuuksiin liittyen on hyvin erilainen, ja silti näiden pitäisi yhdessä pystyä löytämään ratkaisuja yksittäisten hankkeiden tasolla.
Käytännössä rahoitusratkaisuissa ovatkin usein mukana vakiintuneet teolliset toimijat, jotka voivat tarjota ratkaisuja riskien jakamiseen vaikkapa hankkeen rakennuttamiseen tai tuotannon ostamisen sitoutumalla. Tällaisilla toimijoilla on pieniltä kasvuyhtiöiltä puuttuvaa osaamista ja resursseja toteuttaa ja hallita teollisen mittakaavan projekteja. Ne voivat myös sijoittaa rahaa itse hankkeeseen, jotta se saadaan toteutumaan. Mukana on tyypiliisesti myös julkinen sektori erilaisine tuki-, rahoitus- tai takausinstrumentteineen.
Kaikilla näillä sijoittajilla ja rahoittajilla on luonnollisesti omat intressinsä ja vaatimuksensa, ja rahoitus- ja sopimusrakenteiden lopputulos hanketasolla voikin olla sekalainen viritys.
Samalla on selvää, että talouden sovittaminen ilmaston ja luonnon kestäviin rajoihin edellyttää uutta teollisen mittakaavan teknologiaa. Puhtaan vedyn tuotanto ja jalostus, hiilen talteenotto ja varastointi ja pienydinvoima ovat esimerkkejä uusista ratkaisuista, joiden tekniikka on sinänsä tunnettua, mutta teollinen sarjatuotanto vielä edessä. On siis tärkeää, että tällaisten ratkaisujen pilotointiin ja skaalaamiseen on tarjolla sujuvasti rahoitusta. Tällä hetkellä Euroopassa tilanteessa vaikuttaisi olevan parantamisen varaa.
Julkinen sektori markkinakatveen paikkaajana
Mikä rooli EU:lla ja jäsenmailla sitten voisi olla tämän markkinakatveen korjaamisessa? Tärkeintä on tietysti se, että politiikka ylipäänsä ohjaa johdonmukaisesti päästöjen tehokkaaseen vähentämiseen. Kasvihuonekaasujen hinnoittelu päästökaupalla on kustannustehokas ja teknologianeutraali keino, johon on syytä luottaa ja vahvistaa sitä. Myös muun sääntelyn, kuten luvituksen ja finanssisektorin regulaation, on syytä olla selkeää, ennakoitavaa ja tarkoituksenmukaista. Rahoitusvajeen kurominen vaatinee kuitenkin yleisen markkinaohjauksen päälle kohdennetumpia toimia.
TKI-rahoitus on tietysti ja tunnetusti hyvää julkisten varojen käyttöä. Sitä tarvitaan ja kannattaa kohdentaa kuitenkin ennen kaikkea teollista skaalaa edeltävään tutkimukseen ja kehitykseen, ei liiketoiminnan skaalaamiseen ja tukemiseen.
Myös investointituet, lainatakaukset ja osallistuminen markkinoille sijoittajana sopivat siksi tehtäviksi julkisilla varoilla sopivissa rajoissa. Julkinen toimija voi ottaa tuottoaan vastaan enemmän riskiä kuin olisi markkinaehtoisesti perusteltua. Positiiviset ulkoisvaikutukset riskinotosta satavat yhteiskunnan laariin. Onnistuessaan riskinotto vähentää ympäristöhaittoja ja niiden aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia sekä lisää talouskasvua, vientiä ja työllisyyttä.
On tärkeää, että julkinen taho toimii alustana ja katalyyttina, mutta jättää yritysten, teknologioiden ja investointihankkeiden valinnan pääosin markkinoille. Keinojen tulisi siten olla mahdollisimman teknologianeutraaleja. Tämä ei poissulje sitä, että Euroopan unioni ja sen yksittäiset jäsenmaat voivat – ja niiden tulee – olla strategisia, näkemyksellisiä ja tavoitteellisia toimijoita, ja tehdä valintoja suurista linjoista. Niiden ei ole tarvetta eikä oikeinkaan ulkoistaa omaa poliittista agendaansa ja vision määrittelyä markkinoiden hoidettavaksi.
Muutakin kuin rahaa
EU ja jäsenmaat voivat kuitenkin tarjota investointien edistämiseksi muutakin kuin rahaa. Varsinkin uusien teknologioiden hankekehitystä voisi edistää myös suoremmin. Pienet kasvuyritykset toimivat hyvin pienillä resursseilla verrattuna perinteisiä ratkaisuja tarjoaviin suurempiin kilpailijoihinsa. Tässä asiantuntijapalvelut – tai rahoitus niiden hankkimiseen – voi olla avuksi.
Kasvuyhtiöt kyllä ymmärtävät teknologiansa, markkinansa ja asiakkaansa, mutta eivät aina riittävästi teollisen mittakaavan investointihankkeen kehittämisestä ja toteuttamisesta tai sijoittajien ja pankkien vaatimuksista näiden rahoittamisessa.
Sijoittajat eivät sijoita puhtaan teknologian hankkeisiin siksi, että ne ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, vaan niiden tulee täyttää samat riski-tuotto-kriteerit kuin perinteistenkin hankkeiden. Kasvuyhtiöt hyötyisivätkin paljon siitä, jos ne voisivat saada käyttöönsä osaamista, joka auttaisi keskustelemaan ja speksaamaan hankkeensa sijoittajien kanssa tiiviissä vuorovaikutuksessa siten, että ne täyttävät sijoittajien kriteerit. Tällainen rattaiden rasvaaminen yhdessä täydentävän rahoituksen kanssa auttaisi merkittävästi paikkaamaan edellä kuvattua markkinoiden katvealuetta.
EU ei saisi pudota kyydistä
Kuluvalla vuosikymmenellä on käynnissä merkittävä vihreän siirtymän pelimerkkien jako. Globaali kilpailu vihreän teollisuuden arvoketjujen ja osaamisen sijoittumisesta kiihtyy. Kyky uusien teknologioiden ennakkoluulottomaan skaalaamiseen ja pilotointiin on tässä pelissä tärkeää.
Tällä hetkellä EU on tässä kisassa hieman hankalassa raossa. Yhdysvalloissa sääntely ja yritysten tukeminen on usein suoraviivaisempaa, ja yksityistä riskirahoitusta on tarjolla merkittävästi Eurooppaa enemmän. Kiina käy kisaa autoritäärisen maan pelikirjalla. Se ei ruoki innovaatioita, mutta kommunistinen puolue on ainakin tähän asti kyennyt valjastamaan maan teollisen tuotantokyvyn edelläkävijyyteen useissa teknologioissa. Nousevat taloudet eivät nekään katso vierestä, vaan pyrkivät isompaan rooliin.
Hanskoja ei kuitenkaan kannata heittää tiskiin, sillä EU:lla on hyvät eväät pärjätä kilpailussa. Euroopassa on osaamista, turvalliset ja vakaat olot, ennakoitava sääntelykehikko ja luotettavat instituutiot. Paikkaamalla markkinakatvetta riskipitoisten uusien puhtaiden teknologioiden rahoituksessa ja rahoituksen järjestymisessä EU voi kohentaa tehokkaasti asemiaan tulevaisuuden teknologioiden kehtona.
Ruodimme Ville Kauniston kanssa Euroopan cleantech-näkymiä. Kuva: Niklas Hampinen