Ilmastonmuutoksen tilannekuva on erittäin vakava. Lämpötilaennätyksiä rikkoutuu, ääri-ilmiöt vahvistuvat ja ilmastojärjestelmän kriittisiä keikahduspisteistä kolkutellaan jo. Entistäkin vaikuttavampia toimia ja tiukkoja tavoitteita siis tarvitaan sekä riittävien päästövähennysten että globaalin oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.
Maapallon ilmastojärjestelmä on sekaisin, ja me olemme sotkeneet sen. Vuosi 2023 oli mittaushistorian lämpimin reilulla kaulalla, ja vuosi 2024 on jo tuonut mukanaan uusia lämpöennätyksiä ja vakavia ääri-ilmiöitä ympäri maailmaa. Tämä vuosi saattaakin vielä ohittaa kuumuudessaan viime vuoden, tai ainakin se tulee lähelle. Lisääntyvä lämpö on jo puskemassa ilmastoa lähelle kriittisiä keikahduspisteitä tai niiden yli, mikä voisi aiheuttaa massiivisia ja peruuttamattomia muutoksia ilmastoon, luontoon ja elinoloihin hyvin nopeasti.
Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että 1,5 asteen lämpenemisen raja menee todennäköisesti vuositasolla rikki seuraavien viiden vuoden aikana – kuten itsekin reilu vuosi sitten jo ennakoin.
On siis varsin selvää, että ilmastonmuutos on joka tapauksessa erittäin tärkeä osa seuraavan Euroopan parlamentin työtä. Fysiikkaa ei pääse karkuun. Paras vaihtoehto on tehdä vaikuttavia ja tiedepohjaisia päätöksiä, joilla saadaan päästöjä vauhdilla alas ja lopulta nollaan sekä Euroopassa että maailmassa.
EU:n politiikkaa viime vuodet ohjannut päästövähennystavoite on 55 prosentin vähennys nettopäästöissä vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 1990 tasoon. Taustalla on myös tavoite hiilineutraalista unionista vuonna 2050.
Tulevalla Euroopan parlamentin kaudella päätetään tavoitteesta vuodelle 2040 ja pitkälti myös ohjauskeinoista sen saavuttamiseksi.
Euroopan komissio on esittänyt 90 prosentin vähennystavoitetta nettopäästöille vuodelle 2040 verrattuna vuoden 1990 tasoon. Ehdotus toimii lähtökohtana uuden komission lainsäädäntöehdotukseksi, josta EU:n neuvosto ja Euroopan parlamentti myöhemmin neuvottelevat. Neuvotteluista voi ounastella kiperiä, sillä liikkeellä on paljon retoriikkaa, että EU olisi jo tehnyt tarpeeksi, ja nyt olisi muiden vuoro.
EU:n päästötavoitteissa tiukentamisen varaa ilmaston ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta
EU:n keskimääräiset päästöt henkeä kohden ovat kuitenkin yhä globaalia keskivertoa huomattavasti korkeammat. Suomen per capita -päästöt ovat edelleen jopa unionin keskiarvoa korkeammat päästövähennyksistä huolimatta.
Ylipäänsä vauraiden maiden rooli ilmastonmuutoksen historiallisena ja nykyisenä kiihdyttäjänä on kiistaton, sillä vielä vuonna 2021 G20-maat, mukaan lukien Euroopan Unioni, vastasivat yhteensä 76 prosenttia maailmanlaajuisista päästöistä, kun vähiten kehittyneiden maiden osuus oli alle 4 prosenttia. Kun vielä muistetaan, että ilmastonmuutoksen kannalta ratkaisevassa asemassa ovat kumulatiiviset päästöt eli se, kuinka paljon ylimääräistä hiiltä ilmakehään pumpataan vuosien saatossa. Vauraat maat ovat aikanaan vaurastuneet keinotekoisen halpaa fossiilienergiaa hyödyntämällä, eli osuutemme on vielä vuosittaisia päästöjä selvästi suurempi.
Samalla on hyvä tiedostaa, että ilmastonmuutokset vaikutukset jakautuvat maantieteellisesti epätasaisesti ja suurimpina kärsijöinä ovat tyypillisesti kehittyvät maat. Lisäksi vaurailla mailla on kehittyviä maita paremmat mahdollisuudet tehdä päästövähennyksiä ja investoida esimerkiksi puhtaaseen teknologiaan.
Oikeudenmukaisuuden – ja ylipäänsä riittävien globaalien päästövähennysten – näkökulmasta EU:n onkin edelleen tehostettava ilmastopolitikkaansa. EU:n tieteellinen ilmastopaneeli muistuttaa sekin, ettei komission ehdottama päästövähennystavoite vuodelle 2040 vielä riitä kattamaan EU:n reilua osuutta globaalista ilmastotyöstä oikeudenmukaisuuden valossa.
EU:n (ja Suomen) asukaskohtaiset kasvihuonekaasupäästöt ovat yhä merkittävästi globaalia keskivertoa korkeammat
EU:n on tietysti vähennettävä päästöjään ennen kaikkea siksi, että maailmantalous – ja EU sen osana – on saatava hiilineutraaliksi ja lopulta sitomaan hiiltä valtavassa, teollisessa mittakaavassa. Siksi vuoden 2040 tavoite ja siihen liittyvät keinot ovat äärimmäisen tärkeitä. Itse asiassa Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen tavoitteen mukainen nettopäästöjen vähennys edellyttäisi, että EU saavuttaa hiilineutraaliuden jo selkeästi ennen vuotta 2050.
Toimimatta jättäminen ja hidastelu on paljon kalliimpaa kuin toimiminen ajoissa
Ilmastotoimien vastustamisen syyksi nostetaan usein myös huoli niiden kustannuksista. Tutkijoiden ja asiantuntijoiden viesti on kuitenkin täysin selvä: On paljon halvempi vaihtoehto tehdä riittäviä toimia, ja tehdä niitä ajoissa, kuin hidastella. Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää kyllä taloudellisia panostuksia, mutta ne ovat luonteeltaan ennaltaehkäiseviä investointeja, jotka hyvin usein tuottavat myös muita hyötyjä – kuten puhtaampaa ilmaa, terveellisempiä elinympäristöjä ja huoltovarmemman energiasektorin.
Ilmastonmuutoksen kustannuksista tehdyt arviot ovat tyypillisesti vieläpä suhteellisen suoraviivaisia mallinnuksia, joista puuttuvat esimerkiksi potentiaaliset keikahduspisteet seurauksineen.
Ylipäänsä ilmastonmuutos ei ole lineaarinen ilmiö. Puolikkaan asteen nousu 1,5 asteesta kahteen asteeseen aiheuttaa uusia ja erilaisia ikävyyksiä verrattuna nousuun asteesta puoleentoista. Yleisesti voisi todeta, että mitä kuumempaan mennään, sitä kovemmat ja vaikeammin ennustettavat seuraukset lisänousulla on. Ja ne ovat usein peruuttamattomia. Kustannusarviot ilmastonmuutoksen vaikutuksista on siis todennäköisesti arvioitu enemmänkin alakantiin kuin yläkanttiin.
Historiallinen data onneksi osoittaa, että kasvihuonekaasupäästöjä on voitu vähentää, myös EU:ssa, taloutta vaarantamatta. Vaikka totaalisesta päästöjen ja talouskasvun irtikytkennästä ei voidakaan vielä puhua, suunta on oikea. Seuraavalla parlamenttikaudella onkin jatkettava työtä talouden ja hyvinvoinnin täydeksi irtikytkemiseksi päästöistä. Samanaikaisesti on kiinnitettävä erityistä huomiota talousjärjestelmän vaikutuksiin luonnon monimuotoisuuteen ja kehitettävä ohjauskeinoja luontokadon pysättämiseksi.
EU:lla suuri vastuu ja mahdollisuus toimia tiukemman ilmastopolitiikan edelläkävijänä
EU:lla pitää siis olla tiedepohjaiset, tiukat ilmastotavoitteet ja tehokas keinopaletti niiden toteuttamiseksi. Kummankaan osalta ei vielä olla maalissa, ja siksi seuraavalla Euroopan parlamentilla on edessään tärkeitä päätöksiä.
EU:n toimilla on myös merkittävä, EU:n omia päästöjä suurempi vaikutus globaalin ilmastopolitiikan suuntaan ja päästövähennyksiin. Päästövähennyksiin ohjaava sääntely luo kysyntää päästövähennysratkaisuiden kehittämiseen ja tuottamiseen. Edelläkävijyys näissä teknologioissa on valtti sekä globaaleilla markkinoilla että geostrategisessa kilpailussa, ja vahvistaa EU:n positiivista hiilikädenjälkeä maailmalla. EU:lla ei ole varaa jättää puhtaan teknologiaviennin potentiaalia hyödyntämättä sen enempää ilmaston kuin taloudenkaan näkökulmasta.
EU:n tulee myös kirittää muuta maailmaa vähentämään päästöjä luomalla sääntely- ja markkinapohjaisia kannustimia. Tässä EU:n uusi hiilirajamekanismi on tärkeä askel, joka parhaimmillaan edistää globaalia hiilen hinnoittelua. Tätä mekanismia onkin vahvistettava ja laajennettava.
Tilannekuva on siis selvä: Globaalit päästöt ja nielut on saatava tasapainoon mahdollisimman nopeasti. Tässä savotassa EU:n tulee sekä hoitaa oma tonttinsa että samalla käyttää valtaansa päästövähennysten edistämiseen myös unionin ulkopuolella.
Juuri tämän eteen haluan europarlamentaarikkona tehdä töitä.